Kiisteltiin hermostumiseeni asti lyriikan roolista musiikissa. Mistä ihmeestä olen onnistunut löytämään sellaisen poikaystävän, joka on kaikesta erimieltä?
Tiedänhän minä, 18-vuotis-synttäreiden jatkoilta. Ei se silloinkaan varsinaisesti säyseä ollut, mutta mielestäni niin hauska. Keskusteleminen oli mukavaa ja vastustaminenkin jotain uutta ja viehkeää. Nyt en vaan voi ymmärtää, miten joku voi kokea tekstin musiikissa täysin yhdentekeväksi. Minusta se on vamma. En voi välttyä ajattelemasta, että eikö se ole melkein sama kuin kokisi yhdentekeväksi minut, sen mistä minussa on kyse.
Nyt osoittaaksemme mieltä ja todistaaksemme itsellemme olleemme oikeassa minä kirjoitan ja hän hinkkaa kitaraansa.
Reko ja Tina Lundanin viimeiset vuodet, kuukaudet ja viikot olivat vaikuttavinta luettavaa pitkään aikaan. Käsky-elokuvan jälkeen vaikuttavinta mitään. Luin kirjan loppuun yliopiston kirjastossa ja tuijotin eteeni ja itkin. Monta kertaa ahdisti ja kuristi ja piti soittaa toiselle ja varmistaa, että se on vielä kunnossa ja terve. Olen nähnyt Rekon kirjoittaman ja ohjaaman Kom-teatterin näytelmän Aina joku eksyy. Se oli ihan älytön. Niin hyvä siis. Tosin olin silloin aika pieni vielä.
Luopuminen. Se on minulle vielä vieras. Tiedän vain sen tunteen kun monopolissa joutuu yllättäen häviölle ja yrittää sinnitellä ja toivoa, jos selviäisi seuraavaan lähtöruutuun. Sen sijaan kiertää pelilautaa tappiosta toiseen ja luopuu ensin helpottuneena vesi- ja sähköjohtolaitoksesta ja sitten harmittelee vähän huonoa tuuriaan antaessaan pois kaikki asemat, jospa vain saisi säilyttää punaiset. Kun Annankatua kiinnitetään riipaisee niin katalasti, että toivoisi vain pamahtavansa suoraan Erottajan hotelliin. Että menisi kaikki kerralla mielummin. Ettei tarvisi kitua.
On viiltävää lukea kuolleen miehen muistelmia toivonpäivistä, joina hän uskoo omaan parantumiseensa. Minusta tuntuisi reilummalta ottaa kaikki usko kerralla. Vai olisiko? Voisiko sellaista kestää?
No comments:
Post a Comment