Isi haki aamulla huono-happisen tyttärensä kaupungista ja ajelutti pitkin nuhruisia lapsuusmaisemia. Joillekin näyille on vain annettava periksi.
Tien laidassa varis söi oksennusta.
Toisen vahinko on toisen onni.
Sunday, March 29, 2009
Monday, March 23, 2009
Virsi hoselosta ja eräästä vielä hoselommasta
Sain syntymäpäivälahjaksi sammutuspeitteen. Olen tyttö, jonka tuikut räjähtelevät ikkunalaudalla ja joka sen jälkeen heittää sammutusaikeissa alkoholia liekkeihin. Ja jättää koko päiväksi päälle saunan ja silitysraudan. Ja pudottaa palavan tulitikun matolle. Äsken löysin KUUMAN suoristurautani parkettilattian päältä aloittamasta kahdeksannetta höyryävää tuntiaan. Olen totisesti tulipaloni ansainnut.
En osaa kuitenkaan olla vihainen itselleni kauaa. En esimerkiksi tarpeeksi kauaa oppiakseni säikähdyksellä selviämisestä ja hankkiakseni viimein sen palohälyttimen ja kotivakuutuksen. Hyvä vuokranantajani, rakastan kyllä asuntoani, mutta olen varsin köyhä ja yleensä onnekas hoselo.
Nyt on sitten manattu.
Siinä missä eilisen päivän teema oli valo, tänään ääni:
Rufus Wainwright.
Kyseessä on äänten ääni, miehekäs, ilmaisullinen, omaleimainen. Kuin sellossa, mutta särmikkäämpi, rosoisempi. Näin.
Enää virsi ei ole lyhyt ollakseen kaunis vaan vain koska laulajansa luovuus on ristiinnaulittu luovan kirjoittamisen kurssilla, jolla millään ei ole mitään tekemistä luovuuden kanssa. Opettaja myönsi vetävänsä kurssia ensimmäistä kertaa, ettei oikeastaan tiedä aiheesta mitään ja toivoi että olisimme hänelle siksi armollisia.
Luoja, että olen yrittänyt. Yli kolmestakymmenestä kurssilaisesta jäljellä on Yksitoista. Tykkään opettajasta ihmisenä ja tyyppinä siinä määrin, että tässä ei oikeasti ole mitään henkilökohtaista. Opettaja on ihan kiva, vähän raukka, todella hukassa. Vähän sellainen kuin oma kauhukuva itsestäni opettajana on. Mutta silti...kuinka paljon armoa voi antaa? Jos ja kun kaikkein ilmeisimmätkin jutut mokaa!!!
Luovan kirjoittamisen kurssi kirjoittamista jo ennestään harrastaville, voisiko kurssin vetämistä enää tehdä helpommaksi?! Alustaisi keskustelun, antaisi jonkun tehtävän ja antaisi meidän kirjoittaa. Ei! Oon sisäisesti ihan kuollut samalla kun opettaja tunnista toiseen piirtää taululle laatikoita: tässä on lähettäjä, tässä on viesti ja tässä on vastaanottaja. Tämä lähettäjä lähettää tämän viestin ja tämä vastaanottaja vastaanottaa sen. No really kun mää luulin, että se vastaanottaja lähettää sen, voisitko toistaa sen vielä kun en oikein ymmärtänyt vielä, että mitä se lähettäjä tekikään?
Joka tapaamiskerralla istumme kahdeksankymmentä minuuttia pulpeteissamme kuuntelemassa powerpoint-esitystä näistä lähettäjistä ja vastaanottajista. Lopputunnista jää viisi minuuttia aikaa kirjoittaa:
"Kirjoittakaa jotain mitä tahansa, joku tekstilaji. Se voi olla runo, novelli, satu...jos ette saa valmiiksi, jatkakaa kotona. Laitoinkin teille tänne optimaan tämmösen kaavion muistutukseksi siitä, että mitäs niitä tekstilajeja olikaan".
Noh mikä siinä nyt on kun runosuoni ei pulppua?
Sama kun menisin opettamaan Gourmet-kokille sitä mikä on desilitran mitta. Okei joskus taitavinkin kokki kaipaa perusasioiden huoltamista ja kertaamista, mutta kurssin nimi ei silloin saisi olla luovaa ruuanlaittoa.
Opettaja pyysi palautetta. Sitä olisi kuulemma mukavampi saada kurssin aikana kun sitten vasta lopuksi. Olen antanut sitä tähän mennessä joka tunti. Joka kerta painokkaammin. Välillä itkuakin nieleskellen, koska raivostuksessani olen yhtä aikaa todella loukkaantunut ja oikeasti pahoillani. Minä en haluaisi joutua olemaan joka tunnin päätteeksi se ilkeä. Odotin kurssia niin kovasti. Yhden kirjeenkin kirjoitin ja lähetin. Tietysti olen yrittänyt lähteä liikkeelle kehittävällä asenteella toivoen lisää aikaa luovalle kirjoittamiselle, mutta ei minkäänlaista vastakaikua! Pahoitteleva hymy ja selitys: kun meillä on niin kovin vähän tätä aikaa.
Voi kyllähän minä nyt sen tiedän ja sitä suuremmalla syyllä kannattaa miettiä kuinka sen käyttää!
En osaa kuitenkaan olla vihainen itselleni kauaa. En esimerkiksi tarpeeksi kauaa oppiakseni säikähdyksellä selviämisestä ja hankkiakseni viimein sen palohälyttimen ja kotivakuutuksen. Hyvä vuokranantajani, rakastan kyllä asuntoani, mutta olen varsin köyhä ja yleensä onnekas hoselo.
Nyt on sitten manattu.
Siinä missä eilisen päivän teema oli valo, tänään ääni:
Rufus Wainwright.
Kyseessä on äänten ääni, miehekäs, ilmaisullinen, omaleimainen. Kuin sellossa, mutta särmikkäämpi, rosoisempi. Näin.
Enää virsi ei ole lyhyt ollakseen kaunis vaan vain koska laulajansa luovuus on ristiinnaulittu luovan kirjoittamisen kurssilla, jolla millään ei ole mitään tekemistä luovuuden kanssa. Opettaja myönsi vetävänsä kurssia ensimmäistä kertaa, ettei oikeastaan tiedä aiheesta mitään ja toivoi että olisimme hänelle siksi armollisia.
Luoja, että olen yrittänyt. Yli kolmestakymmenestä kurssilaisesta jäljellä on Yksitoista. Tykkään opettajasta ihmisenä ja tyyppinä siinä määrin, että tässä ei oikeasti ole mitään henkilökohtaista. Opettaja on ihan kiva, vähän raukka, todella hukassa. Vähän sellainen kuin oma kauhukuva itsestäni opettajana on. Mutta silti...kuinka paljon armoa voi antaa? Jos ja kun kaikkein ilmeisimmätkin jutut mokaa!!!
Luovan kirjoittamisen kurssi kirjoittamista jo ennestään harrastaville, voisiko kurssin vetämistä enää tehdä helpommaksi?! Alustaisi keskustelun, antaisi jonkun tehtävän ja antaisi meidän kirjoittaa. Ei! Oon sisäisesti ihan kuollut samalla kun opettaja tunnista toiseen piirtää taululle laatikoita: tässä on lähettäjä, tässä on viesti ja tässä on vastaanottaja. Tämä lähettäjä lähettää tämän viestin ja tämä vastaanottaja vastaanottaa sen. No really kun mää luulin, että se vastaanottaja lähettää sen, voisitko toistaa sen vielä kun en oikein ymmärtänyt vielä, että mitä se lähettäjä tekikään?
Joka tapaamiskerralla istumme kahdeksankymmentä minuuttia pulpeteissamme kuuntelemassa powerpoint-esitystä näistä lähettäjistä ja vastaanottajista. Lopputunnista jää viisi minuuttia aikaa kirjoittaa:
"Kirjoittakaa jotain mitä tahansa, joku tekstilaji. Se voi olla runo, novelli, satu...jos ette saa valmiiksi, jatkakaa kotona. Laitoinkin teille tänne optimaan tämmösen kaavion muistutukseksi siitä, että mitäs niitä tekstilajeja olikaan".
Noh mikä siinä nyt on kun runosuoni ei pulppua?
Sama kun menisin opettamaan Gourmet-kokille sitä mikä on desilitran mitta. Okei joskus taitavinkin kokki kaipaa perusasioiden huoltamista ja kertaamista, mutta kurssin nimi ei silloin saisi olla luovaa ruuanlaittoa.
Opettaja pyysi palautetta. Sitä olisi kuulemma mukavampi saada kurssin aikana kun sitten vasta lopuksi. Olen antanut sitä tähän mennessä joka tunti. Joka kerta painokkaammin. Välillä itkuakin nieleskellen, koska raivostuksessani olen yhtä aikaa todella loukkaantunut ja oikeasti pahoillani. Minä en haluaisi joutua olemaan joka tunnin päätteeksi se ilkeä. Odotin kurssia niin kovasti. Yhden kirjeenkin kirjoitin ja lähetin. Tietysti olen yrittänyt lähteä liikkeelle kehittävällä asenteella toivoen lisää aikaa luovalle kirjoittamiselle, mutta ei minkäänlaista vastakaikua! Pahoitteleva hymy ja selitys: kun meillä on niin kovin vähän tätä aikaa.
Voi kyllähän minä nyt sen tiedän ja sitä suuremmalla syyllä kannattaa miettiä kuinka sen käyttää!
Sunday, March 22, 2009
Supernaiivi sunnuntaipäivitys
Ihanan löysä sunnuntai. Vadelman punaisten verhojen läpi kuultaa valo. On ollut jo monta päivää kevät.
Eilen pelattiin, naurettiin, laulettiin ja boolimaljan kerta toisensa jälkeen tyhjentyessä huutolaulettiin. Sitten tanssittiin Lubilla. Papulla oli ihanat tarjottavat; prinsessa- ja suklaakakut, nachot, sipsit, dipit, makeiset, konvehdit ja muut, joiden kulutuksesta kannoin vastuuta keittiön häiritsemättömyydessä. Mietin illan korkealentoisimpia keskusteluja, jotka nekin jäivät ähertämään melko matalalle.
Monet niistä, joiden arviointikyvylle olen tottunut antamaan jonkilaista painoarvoa, pitivät Ps. I love you -elokuvaa hyvänä. TÄH?! Aika järkytys. Itse katsoin The Notebookin eilen. Se oli toisella katsomiskerralla paljon parempi, koska sen otti vastaan hyväksyvämmin, sellaisena kuin se on, satuna. Ehkä ensimmäisen katselukerran tunnelmaa himmensi myös romantiikannälätön tuhahteleva heppu siinä vierellä. Nojoo, ei se edelleenkään mitenkään poikkeuksellinen elokuva ole, ihan kiva tarina muiden joukossa. Mutta kyllä se minulle riittäisi sekin, keskinkertainen satu. Oma valkoinen talo sinisillä ikkunan pieluksilla, maalaushuone jokinäköalalla, mies joka kirjoittaisi 365 rakkauskirjettä vuodessa, rankkasade ja joutsenlampi. Okei, rankkasade mulla jo on toisinaan, enää neljä viidestä saavuttamatta.
Juhlissa on usein se kääntöpuoli, että kaikkea hauskaa, jota on pidetty ei sitten muista enää aamulla. Ja jos ei muista onko sitä koskaan ollut? Onko sillä väliä? Alkoholi antaa ja ottaa. Niin kuin elämä.
Olin eräänä nuoruuteni kesänä töissä dementiakodissa. Yksi elämäni vaikuttavimmista kokemuksista. Siellä asui Matti-niminen pappa, entinen nyrkkeilijä, jonka kanssa soitettiin mandoliinia ja laulettiin ja tarinoitiin ja meillä oli niin hauskaa, että jäin ylitöihinkin. Lopulta oli pakko mennä, toivottelin hyvät viikonloput, maanantaina jatkettaisiin. Matti ehdotti, että sitten voitaisi tanssia myös ja huikkasi vielä perääni Soitellaan! Maanantaina Matti ei enää päässyt ylös sängystä eikä jaksanut puhua.
Keskusteltiin kokemuksistamme alan rautaisen ammattilaisen kanssa. Ammattilaisella, Mikon äidilllä, oli lohtu turhautumiseeni. Vaikka dementiaa sairastava ei muista mitä on tapahtunut, mitä on tehnyt, kenen kanssa on puhunut ja mistä, työ ei mene hukkaan. Kaikki naurut ja onnen tuntemukset säilyvät kehossa ja mielessä hetkistä toiseen ja vaikuttavat kokonaisvaltaisesti oloon, vaikka muisti meneekin. Joskus hyvien hetkien vaikutukset heijastelevat vielä pitkään, vaikka ne Matin tapauksessa eivät kantaneetkaan viikonlopun yli. Myös The Notebook kertoo tästä.
Tämän sunnuntain loikoilen ja nautin olemassaolon pienistä ihmeistä, jotka voivat ottaa esimerkiksi pizzan tai donitsin muodon. Itseä voi piiskata maanantainakin, sitä vartenhan ne ovat. Mitä ikinä onkin sitten tapahtunut, sen täytyy olla hyvää.
Eilen pelattiin, naurettiin, laulettiin ja boolimaljan kerta toisensa jälkeen tyhjentyessä huutolaulettiin. Sitten tanssittiin Lubilla. Papulla oli ihanat tarjottavat; prinsessa- ja suklaakakut, nachot, sipsit, dipit, makeiset, konvehdit ja muut, joiden kulutuksesta kannoin vastuuta keittiön häiritsemättömyydessä. Mietin illan korkealentoisimpia keskusteluja, jotka nekin jäivät ähertämään melko matalalle.
Monet niistä, joiden arviointikyvylle olen tottunut antamaan jonkilaista painoarvoa, pitivät Ps. I love you -elokuvaa hyvänä. TÄH?! Aika järkytys. Itse katsoin The Notebookin eilen. Se oli toisella katsomiskerralla paljon parempi, koska sen otti vastaan hyväksyvämmin, sellaisena kuin se on, satuna. Ehkä ensimmäisen katselukerran tunnelmaa himmensi myös romantiikannälätön tuhahteleva heppu siinä vierellä. Nojoo, ei se edelleenkään mitenkään poikkeuksellinen elokuva ole, ihan kiva tarina muiden joukossa. Mutta kyllä se minulle riittäisi sekin, keskinkertainen satu. Oma valkoinen talo sinisillä ikkunan pieluksilla, maalaushuone jokinäköalalla, mies joka kirjoittaisi 365 rakkauskirjettä vuodessa, rankkasade ja joutsenlampi. Okei, rankkasade mulla jo on toisinaan, enää neljä viidestä saavuttamatta.
Juhlissa on usein se kääntöpuoli, että kaikkea hauskaa, jota on pidetty ei sitten muista enää aamulla. Ja jos ei muista onko sitä koskaan ollut? Onko sillä väliä? Alkoholi antaa ja ottaa. Niin kuin elämä.
Olin eräänä nuoruuteni kesänä töissä dementiakodissa. Yksi elämäni vaikuttavimmista kokemuksista. Siellä asui Matti-niminen pappa, entinen nyrkkeilijä, jonka kanssa soitettiin mandoliinia ja laulettiin ja tarinoitiin ja meillä oli niin hauskaa, että jäin ylitöihinkin. Lopulta oli pakko mennä, toivottelin hyvät viikonloput, maanantaina jatkettaisiin. Matti ehdotti, että sitten voitaisi tanssia myös ja huikkasi vielä perääni Soitellaan! Maanantaina Matti ei enää päässyt ylös sängystä eikä jaksanut puhua.
Keskusteltiin kokemuksistamme alan rautaisen ammattilaisen kanssa. Ammattilaisella, Mikon äidilllä, oli lohtu turhautumiseeni. Vaikka dementiaa sairastava ei muista mitä on tapahtunut, mitä on tehnyt, kenen kanssa on puhunut ja mistä, työ ei mene hukkaan. Kaikki naurut ja onnen tuntemukset säilyvät kehossa ja mielessä hetkistä toiseen ja vaikuttavat kokonaisvaltaisesti oloon, vaikka muisti meneekin. Joskus hyvien hetkien vaikutukset heijastelevat vielä pitkään, vaikka ne Matin tapauksessa eivät kantaneetkaan viikonlopun yli. Myös The Notebook kertoo tästä.
Tämän sunnuntain loikoilen ja nautin olemassaolon pienistä ihmeistä, jotka voivat ottaa esimerkiksi pizzan tai donitsin muodon. Itseä voi piiskata maanantainakin, sitä vartenhan ne ovat. Mitä ikinä onkin sitten tapahtunut, sen täytyy olla hyvää.
Tuesday, March 10, 2009
Antirelevanttia hypotetiaa
Kuuntele tällaista herkkää John Mayer-radiota illalla ja pakahdu ja ikävöi. Ihan oma syy.
On sitä tyhymä. Aina luulee tietävänsä eikä ikinä tiiä. On sitä pieni vielä ja varmaan aina. Ympäri menee ja yhteen tulee ja yhtä ei saa vieläkään, vaikka Jonna Tervomaakin on parhaat päivänsä nähny silloin yheksänkymmentäluvulla.
Täytän kaksikymmentäkaksi vuotta perjantaina. Jos olisin voinut vuosi sitten toivoa, jutut olisivat olleet suurin piirtein näin kuin ne nyt ovat. Kaikki menee suunnitelman mukaan. Jopa niin kuvottavan täsmällisesti, että joskus (lue: nyt mielenhäiriössä, joka menee ohi, meneehän) tekee mieli poiketa suunnitelmasta. Mielessäni teen itseni mentävän aukon tähän putkeen, jossa kaikki on ennalta määrättyä ja odotuksenmukaista. Teen joitain ihan muita juttuja vähän aikaa. Minä kiittämätön.
Mutta käyttääkkö sahaa vai räjähdettä saman tien? Pyytääkkö rikoskumppania?
On sitä tyhymä. Aina luulee tietävänsä eikä ikinä tiiä. On sitä pieni vielä ja varmaan aina. Ympäri menee ja yhteen tulee ja yhtä ei saa vieläkään, vaikka Jonna Tervomaakin on parhaat päivänsä nähny silloin yheksänkymmentäluvulla.
Täytän kaksikymmentäkaksi vuotta perjantaina. Jos olisin voinut vuosi sitten toivoa, jutut olisivat olleet suurin piirtein näin kuin ne nyt ovat. Kaikki menee suunnitelman mukaan. Jopa niin kuvottavan täsmällisesti, että joskus (lue: nyt mielenhäiriössä, joka menee ohi, meneehän) tekee mieli poiketa suunnitelmasta. Mielessäni teen itseni mentävän aukon tähän putkeen, jossa kaikki on ennalta määrättyä ja odotuksenmukaista. Teen joitain ihan muita juttuja vähän aikaa. Minä kiittämätön.
Mutta käyttääkkö sahaa vai räjähdettä saman tien? Pyytääkkö rikoskumppania?
Monday, March 09, 2009
Icefishing
Hieno loma: Oulu-Turku-Tukholma-Turku-Jyväskylä-Oulu-Kemi-Oulu on virallisesti ohi. Kävin läpi koulun sähköposteja ja kirjoitin pari koulutehtävää. Hei vaan arki ja ahdistus. Eteisen lattiaa peittää mainoksista ja ilmaisjakeluista kai pääasiassa koostuva postimeri, jonka lävitse en ole viitsinyt millään vielä kahlata. Ensimmäinen koneellinen pyykkiä kyllä hurisi jo äsken.
Olen nähnyt ja ajatellut paljon. En osaa kirjoittaa jos joku häsyää selän takana. Nyt olen pitkästä aikaa yksin.
....
..........
Ahaa, en osaa siltikään.
Jää on nyt kuiteskin rikki. Eli tein reiän niin kuin pilkkijät tekevät ja tulen hakemaan kalaa ehkä myöhemmin.
Olen nähnyt ja ajatellut paljon. En osaa kirjoittaa jos joku häsyää selän takana. Nyt olen pitkästä aikaa yksin.
....
..........
Ahaa, en osaa siltikään.
Jää on nyt kuiteskin rikki. Eli tein reiän niin kuin pilkkijät tekevät ja tulen hakemaan kalaa ehkä myöhemmin.
Subscribe to:
Posts (Atom)