Maailman rauha, poskessaan painauma sohvan neuloksen jäljiltä

Muuan paikallinen jalkapallojoukkue julkaisi taannoin kotisivuillaan pelaajakortti-nimiset esittelyt jäsenistään. Koska joku veikeä on keksinyt kysymyksiä tyyliin mikä ruoka olisit? mikä sarjakuvahahmo olisit? mikä historiallinen henkilö olisit?, joihin on keksittävä vastaus suuremmin ehtimättä ajatella, pelaajakortit eivät anna edustavaa kuvaa varsinaisesti kenestäkään.
Muuankin jäsen siellä niin aurinkoisesti hymyillen väläyttää olevansa kaikista maailman historiallisista henkilöistä Bill Clinton. Oli mennä teet väärään kurkkuun sinä kevättalvisena aamuna, kun pahaa-aavistamattomana käänsin ikävissäni pelaajakortin ensiesitykseensä. Mutta okei, ei mennä nyt enää siihen jo käsiteltyyn (-No ei mulla siinä tilanteessa tullut ketään muuta mieleen ja...-Eikö ihan totta tullut?! No mikset muistanut Tiger Woodsia?!) asiaan, sillä jäsenen perustelut, jotka videohaastattelusta on leikattu pois, olivat vastauksesta edes jokseenkin siedettävän tekeviä.

Jyväskylässä isoveljeni kotona mietittiin ankarasti omia pelaajakorttejamme. Minä olen jatkanut miettimistä aina siitä lähtien. On olevinaan tärkeää pystyä määrittämään profiilinsa oikein. Historiallinen henkilö on sinänsä helppo, miettimättä vastaisin Minna Canth, vaikka isoveli kiusasikin, että minä olisin sitten tietysti se Hilary. Ruuista olisin lasagne, näyttelijöistä vaikka Michael Douglas ja euroopan kaupungeista ehkä Barcelona.

Se, mihin pelaajakortti todenteolla jäi jumiin meillä kaikilla, oli mikä laulu olisit? Pitkän itsetutkiskelun ja lukuisten kuunneltujen biisien jälkeen päädyn yhä kahteen, jotka ensi-intuitiossanikin tuntuivat omilta: olisin joko Joni Mitchelin All I want tai Dave Lindholmin Sinun äänesi. Koska Billin vastaus oli Pieni ja hento ote, säntäsimme eilen jännittävän paikallisderbyn päätteeksi sopivasti tunkkaiseen Gracelandiin kuuntelemaan kuinka Dave määritti meitä. Keikan jälkeen se määritti mua myös sanoin tarkka tyttö ja sai mut kyllä hymyilemään!

Musiikista ja ylimääräisestä kahden päivän vapaasta haltioituneina suunnattiin melkoisina katujen valtaajina Börs-yökerhoon. Se osoittautui juuri sellaiseksi yökerhoksi, minne vien mun tytöt. Oli mahdottoman mukavaa.

Meidän kotikadulla sijaitsee muuten kaksi seksibaaria, yksi kyseisen genren erinäistä välineistöä tarjoava myymälä, valokuvausliike ja pieni surullisen näköinen avoliitossamme sekä suuria epäluuloja että toiveita herättänyt kebabravintola Mir, johon ei aiemmin olla uskaltauduttu sisälle asti. Toinen meistä tietää, että joskus ilo tulee litteässä paketissa ja niinpä lompsin eilen rohkeana rokansyöjänä Mirrin kebabrulla kainalossa kotiin. Kävi ilmi, että ei näin litteässä. Vaatimattomuudellakin on rajansa.

Heräsin säikähdykseen, mutta huojennuin pian, kun toinen valtaaja löytyikin sohvalta. Se näyttää ehjältä. Mikä onni. Sillä meni mua myöhempään, mitä ei tälläkään kertaa voi lukea minun edukseni. Ne, jotka tietävät, etten poistu yökerhoista ennen pilkkua ilman hyvää syytä, tietävät sen. En vain ole poistuvaa sorttia.

Nyt olen malttamaton varpunen jouluaamuna, joka haluaa kuulla menettämistään pikkutunneista ja kertoa omasta seikkailustaan. Nauraa, vaihtaa tuntemuksia keikasta ja tavatuista ihmisistä se ja se oli sympaattinen ja mennäänhän kun se ja tuo ehdottivat sitä ja tätä ja tulla syliin ja hipsutetuksi. Päästä ihmettelemään, miksi valtaaja nukkuu sohvalla ja kertomaan, että se on joka tapauksessa näin tehdessään itse syötävyys.

Aurinkoinen lepopäivä vasta availee silmiään casa de KolehmainenSaarelalla, mutta jo se näkee asioita, joista se pitää.

Ylivoimaa

Aamut ovat kauniita.

Sinä niitä vasten.

Ja kaupunki on kaunis ja minä saan asua siinä. Jos se on minusta kiinni en tule ikinä pois. Kerroin sen kaikille. Kerroin niin monta muutakin juttua niin monelle muulle, että unohdin olevani kaupungissa, jossa en oikeastaan tunne ketään. Työn hakeminen on vähän sellaista puuhaa - niin vastenmielistä ja niin ulkona mukavuusalueelta, että sen lomassa estoton juttelu tuntemattomien kanssa on helpottavaa ja luonnistuu itsestään.

Kadut ovat vilskeestä ruuhkaiset, helle jatkuu. Ja minä sain töitä.

Muutokseen sopeutuminen on minulle paljon helpompaa kuin etukäteen uskalsin toivoa. Ikävä on siedettävää, jakaminen..itseasiassa erittäin mukavaa ja avuttomuus menee, kun sekin on yhteistä. Varmasti tilanteesta tekee niin viihtyisän se että avomieheni boan kesyttäjä on samassa veneessä. Samassa seikkailussa. Varmasti tilanteesta tekee niin viihtyisän se että avomieheni on.

Eilen kävin juoksemassa jokirantaa pitkin ja poikkesin sellaisille ikivanhoille mukulakivisille Piispankaduille ja Agricolankaduille, joiden varsilla kasvoi kartanoita ja juuri oikean näköisiä pikkukahviloita, joihin pyykit pihalleen kuivamaan jättänyt nelihenkinen perhe kulkee helatorstaina possumunkille ja ananaspillimehulle. Tällaisen kadonneen paikan olemassa olo pistää kirjallisuuden opiskelijan ja aarteen etsijän pienen läppävikaisen sydämen koville yrittäessään olla heittämättä volttia, sillä täytyy pysyä tarkkaavaisena siltä varalta että Astrid Lindgren kävelee vastaan seuraavan mutkan takaa.

Kun tulin kotiin täällä soi Rufus Wainwright ja jottain muuta tunnelmallista ja herkkää. (Isoveljen ymmärryksen mukaan jalkapalloilijoilla on huono musiikkimaku, ei niissä ole paljon muuta vikaa, mutta kun ne kuuntelevat kaikki yötä.) Avomies heilutteli keittiössä boan sijaan luutua, teki ruuan, imuroi ja tiskasi, eikä mun tarvinut kuin suostua kävelylle, syödä kesän ensimmäistä jäätelöä (jonka joku muu on pyörittänyt) ja suukotella puiston penkillä tuomiokirkon jylhyydessä.

Ne, jotka jaksavat irvailla futisvaimon helposta elämästä, voivat hyvin syin jatkaa irvailuaan. Jätskikiskallakin toisen pallon maku valittiin puolestani, koska oma tilaukseni, kuten valintatilanteissa usein, oli apua. Elämä on lempeää ja saisin hävetä että kehtaan sitä ellää. Luultavasti oon tosi tahdoton ja hemmoteltu pissapää kun seuraavan kerran nähdään. Se ei mitään, mutta oikeasti jos ikinä puhun Turun murretta YHTÄÄN niin vetäkää vapaasti turpiin.

Tässä seikkailussa ollaan nimittäin ylpeitä meidän pohjoisuudesta. Ja niistä ihmisistä, joita siellä on, joiden kanssa on ollut etuoikeutettu elämään ja kasvamaan - maailman parhaimmistosta, jonka arvon ymmärtää selvimmin etäisyyksien takaa. Mutta vain melkein kaiken voi saada.

Yön viileydessä kun se toinen pohjoinen katsoo oikein pitkään, koettaa näyttää vakavalta, mutta sulaa hymyyn, joka lävistää hämärän, puistelen vain päätä: onko tämä totta.