Saturday, September 19, 2009

Tajuamisia lumen ja meren kaupungissa

Kännipuheluiden tuska hälvenee, kun sellaisen vastaanottaa.
Sen mukana saadun perspektiivin turvin kännipuhelut voi pudottaa omaan niille varattuun surkeaan lokeroonsa. Ne vain kuuluvat elämän kiertokulkuun. Pikkujulmuruus on evoluution tulosta. Ilkeät ja itsekkäät - ihmiset - selviävät. Sitä ymmärtää pikkujulmurillakin olevan oma pikkujulmurinsa ja olevansa itsekin pikkujulmuri jollekin. Silti on kurjaa, etteivät pikkujulmurit voi vain kääntää kelkkaansa, ruveta pikkuihanuksiksi ja lakata kärsimästä. Ennenkaikkea aiheuttamasta kärsimystä.

Opettajaharjoittelu loppui. Yksi oikein rikastuttava, rankista rankin, mutta ihanin periodi elämästä on ohi. Yhtä aikaa sekava, onnellinen ja haikea olo. Ihan mahtavaa on ollut tajuta että minusta tulee opettaja. Ja ihan tosi tykki sellanen. Enää ei epäilytä yhtään. Hämmennystä aiheuttaa vain paitsi kasiluokkalaisiin kiintyminen, neljä vapaata päivää viiden viikon hengästyttävän kiireen jälkeen. Silloin ei voi muuta kuin matkustaa kotiin pysähtymään, toiseen merenrantakaupunkiin, siihen pohjoisempaan ja pienempään.

Oli jälleen uusi aamu aurinkoisella preerialla - niin äiti ja isä sanoivat herättäessään aamuisin kun olin lapsi - kun kävelin merenrantaan. En oikeastaan edes tiedä miksi he sanoivat niin. Se on niin iskostautunut osa muistojeni päiväkotiaamuja, ettei mieleeni ole tullut kyseenalaistaa sitä aiemmin.

Keräsin ajopuuta, ajattelin askarrella siitä jotain, ja etsin pitkään merenrannasta kiveä, jonka kylkeen kerran tunnustin ensirakkauteni.

Se kesti pitkään.

Ainakin kolmena keväänä Aa sydän Äs 4-ever ilmestyi aina hiukan haalistuneempana mutta sitkeänä lumen alta. Ainakin kolmena keväänä tuijotimme merkitsevästi toisiamme. Matikan tunneilla, nuorisotalon invavessassa, moottoritien äänivallilla katulamppujen neonvalossa. Maleksimme öisillä kaduilla, teimme typeryyksiä ja niillä vaikutusta toisiimme. Aina oli satanut. Juoksimme kilpaa ja sodimme pihlajanmarjoilla. Unelmoimme, riuduimme, pakahduimme. Lakastuneiden lehtien keskellä puistossa lopulta suutelimme. Ja sen jälkeen kaikkialla.
Teimme hölmöjä lupauksia ja uskoimme niihin. Kaikki oli selvää. Kaikki oli täydellistä.

Pettymystäni nieleskellen jouduin lopettamaan etsinnät ja myöntämään ettei ikuinen tarkoita ikuista. Mikään ei kestä niin kauan. Eivät edes sormivärit.

Kun katselin auringon nousussa kylpevää toista rantaa, tuulimyllyrivistöä (ennen niitä oli vain kolme) ja purjeveneiden mastoista heijastuvaa valoa, teki hetken kipeää, ettei kukaan koskaan olisi jakamassa kaikkea tätä. Näkemässä. Tuntemassa. Aamua aurinkoisella preerialla.

Friday, September 11, 2009

Hyvä hetki

Häikäilemättömästi nyin maisematupakin bussipysäkillä, kun en jaksa siirtyä.
Korpit ovat tulleet tielle, löytäneet jotain kiintoisaa kesken höyryävän aamun.

En tiedä mitä mutta

mietin että tänään
minä,
pieni lintu,
voisin viedä joltain
jalat alta.

Thursday, September 10, 2009

Lattialla makaan, alemmas ei pääsekään...

Siellä yllän hyvin oman ajatuksenjuoksuni tasolle. Hengitän pölyä ja tunnen oman massiivisen pienuuteni.

Toisinaan sitä herää hyvillä mielin ja kuvittelee, että eilen oli varmaankin oikein mukava ilta, kunnes tajuntaan julmasti karahtaa: EI, TTU MÄÄ SOITIN SILLE!
No, tänäaamuna ei käynyt niin, koska kun herää kahden tunnin yöunien jälkeen opiskelijahaalarissa päiväpeiton päältä ja toinen kenkä on hukassa, siitä on jo heti herätessään armottoman tietoinen, ettei ilta todellakaan ole voinut päättyä millään muulla tavalla. Ja pahimmassa tapauksessa, joka on muuten kolmas nimeni, (Anna Elina Pahin tapaus Saarela), ei ainoastaan viattomaan kännipuheluun, vaan sarjaan vähemmän viattomia kännipuheluita ihan käsittämättömin perustein valituille ihmisille menneisyydestä.

Myöhemmät karahdukset on varattu sitten kivuliaille muistikuville dj:n pöydällä yksin tanssimisesta senkin jälkeen, kun järjestysmiehet ovat jo kerran kantaneet sieltä pois.

Huh, että on väsyttävää vihata itseään. Jos voisin, siirtäisimpä tän olon niihin poikiin, jotka eivät koulussa suostuneet viemään patjaansa takaisin liikuntasalin välinevarastoon, vaan heittäytyivät sen päälle makaamaan eivätkä hievahtaneetkaan komenteluistani huolimatta. Kun siinä sitten käytin kaikki pedagogiset metodini kuten kiristyksen ja uhkailun, yksi niistä vaivautui katsomaan mua laiskasti silmiin ja kysyi maailman halveksuvimmalla äänellä: Eksä tosiaan tiiä ketä me ollaan? Me ollaan ysi ceen gangstat.

Olispa minullakin joku, jolle kiukutella pienestä omille teilleen kipsutelleesta mustasta korkkarista. Ja maanantain mielipidetekstin rakenneosien opettamisesta, huvittaa suunnitella sitä niin paljon että ei yhtään. Voi kun saisi vain mennä piiloon; nukkumaan tai elokuvateatteriin tai pienelle Indoneesiaan kuuluvalle Munalle, saarelle, jossa puhutaan munaa.

Voittaja ei välitä. Eiku.

Eräs ystäväni tapaili Tinder-matchiaan joitain viikkoja jo jokseenkin innoissaan. Lupaavasti alkanut suhde kohtasi päätöksensä, kun Tinder-m...