Voittaja ei välitä. Eiku.

Eräs ystäväni tapaili Tinder-matchiaan joitain viikkoja jo jokseenkin innoissaan. Lupaavasti alkanut suhde kohtasi päätöksensä, kun Tinder-match erehtyi kertomaan lämmenneistä tunteistaan sängyssä. Ystäväni puki päälleen kesken lempimisen ja lähti kotiinsa salamana. Meni kuulemma fiilis. Auts, säälin vuoteeseen jäänyttä avautujaa ja tunnen hänen häpeänsä. Kunnes tulen ajatelleeksi, kuinka perverssiä on sääliä häntä. Hänkö tässä todella on se raukka? Miksi deittailuelämässä, korjatkaa jos olen väärässä, tarinan sankari on olevinaan se, joka ei kiinny? Joka viimeiseen asti näyttää siltä, että ei välitä.

Olen siis itsekin ollut tällainen Don Juanita. Nauranut muka hyväntahtoisesti päin naamaa, kun joku on alkanut tunteilla. Älä höpötä. Vuosia sitten eräs turkulainen iski minut Ruisrock-sunnuntaina kaikkien aikojen parhaalla lainilla esittelemällä itsensä ja kertomalla olevansa hyvä derivoimaan. Olin matemaattisen lahjakkuuden edessä niin sulaa vahaa, että lauantain festariheila meni suorilta vaihtoon. Tapailimme hetken, mutta lopulta jätin kyläilemään tulleen derivoijan pihapuuni alle nukkumaan. Vie vaan mut pelaamaan kimbleä, tavataan sun ystäviä ja pussaillaan, mutta älä sano, että olet rakastunut minuun!

Pikkujulmuruudestani on seurannut myöhemmin itseinhoa ja häpeää. Toisinaan ne ovat kävelleet minua vastaan lähikaupassakin, koska derivoija on muuttanut naapuriin suloisen avovaimonsa kanssa. Karma on ollut aika kirjaimellisesti a bitch, sillä tietysti he ulkoiluttavat yhteistä koiranpentuansa sen saman puun juurella, jossa hänen ei enää tarvitse nukkua, kun olen kävellyt krapulan raiskaamana suoraan ansalta tuntuvaan tilanteeseen, jossa hän näyttää törkeän hyvinvoivalta ja onnelliselta. Olisin myös voinut olla niin iso ihminen, että olisin pyytänyt anteeksi. Sen sijaan piipitin moi ja surkuttelin yksinäisyyden puuskassani äidille puhelimeen sitä, mikä tuhlaaja olen ollut.

Tiedän, että kohtaaminen oli minulle aivan oikein. Vaikka en tietenkään pikkujulmuroinut ilkeyttäni, vaan koska minuun oli sattunut enkä osannut muuta. Kyllä se pikemminkin olin minä, se raukka.

Tunteettomuusroutani vähitellen sulaessa olen ymmärtänyt hyvästelleeni myös ihmisiä, joista olen välittänyt enemmän kuin olen myöntänyt. Pari kertaa olen saanut maistaa omaa lääkettäni ihastumalla ja yrittänyt heittäytyä suhteeseen miesten kanssa, jotka puolestaan eivät ole halunneet raivata elämästään aikaa minulle. Heistä viimeisin naureskeli pariskunnille, jotka tarvitsevat toisiaan. Jotka päättävät toistensa lauseet, käyvät Prismassa samanlaisissa tuulipuvuissa, pelaavat toisten pariskuntien kanssa lautapelejä ja käyvät brunsseilla sunnuntaisin. Omassa harvinaisen instagramkelpoisessa hipsterielämässään, jossa riippuvaisia ollaan vain seuraajista, hän välttelee tietenkin tällaista keskinkertaisuutta, jota nimittää perinteiseksi parisuhteeksi.

Kulttuurissamme, ainakin pääkaupunkiseudun kuplassa, ihaillaan riippumattomuutta. Sitä, että voit lähteä yksin rinkkoinesi (tai mieluiten vyölaukkuinesi, koska mitä vähemmän tarvitset mitään, sitä kovempi tyyppi olet) vuodeksi samoilemaan mahdollisimman syvälle keskelle jotain sellaista viidakkoa, jossa kukaan muu ei ole koskaan vielä käynyt eikä siksi tule vastaan häiriten täydellistä itsenäisyyttäsi. Olen käyttänyt aikaani näihin ihmisiin, jotka ovat tehneet hyvin selväksi, että voivat elää kanssani tai yhtä hyvin ilman minua. Sovin heidän lavasteisiinsa, mutta olen tiennyt jääväni tunnetasolla paitsi. Kaksi kertaa olen päätynyt vastaamaan, että onnea vaan katu-uskottavaan itseriittoisuuteesi, koska mä taas haluan poikaystävän, joka tietää, ettei tahdo enää elää ilman minua!

Molemmat katuvat, kun on liian myöhäistä. Kun olen tavannut hänet, joka ei esitä coolia (paitsi ironista kyllä työkseen) vaan näyttää, mitä tuntee, niin ettei sitä tarvitse arvailla, ja jolle mun ei tarvitse esittää mitään. Sen sijaan sama heppu, jota ennen ahdisti ja oksetti, kun olisin halunnut suhteemme syvenevän ja menevän jonkinlaista yhteistä tulevaisuutta kohti (yhteen muuttaminen oli ehdoton no go), kysyy nyt vetisin silmin, onko mitään, mitä hän voisi tehdä saadakseen mut takaisin. Olen lähellä tuntea syyllisyyttä hänen kyynelistään. Samaan aikaan vilkaisen kuitenkin puhelintani ja huomaan näyttelijän viestittäneen, että hän valitsee meille juuri puutaloa Porvoosta ja kysäisee pilke laikkusilmässään, olenko valmis muuttamaan Porvooseen.

En raaski hieroa onneani entisen heilan itkuiseen naamaan, mutta heitän säälin hiiteen ja mielessäni totean, että kyllä musta vaan nyt saa tuntua ihan voittajalta! Joskus jokin tällä planeetalla menee oikein. En haluaisi hetkeksikään palata siihen tilanteeseen, jossa olen koko ajan haluamassa enemmän, jotenkin vaatimassa jotakin kohtuutonta, kuten toisen aikaa tai arvostusta. Tuntemassa, että olen naurettava, kun haluan ja tarvitsen toista. Toisaalta vielä pahempaa olisi palata hetkiin, joissa minulta toivotaan ja odotetaan enemmän, kuin olen ollut valmis antamaan. Molemmilla puolilla on kurjaa ja yksinäistä: kumpikin tuhlaa aikaansa.

Abban viiltävä The winner takes it all on väärässä. Toki kaikki korttinsa paljastanut ja tyrmätyksi tullut saattaa tuntea itsensä siinä puun alla yötä viettäessään luuseriksi, mutta hän on paljon lähempänä seuraavan erän voittamista kuin tyyppi, joka vetää hupun tiukemmin päähänsä ja mutisee sen uumenista, ettei tarvitse ketään. Toki tällaisiakin aikoja voi tulla ja silloin on annettava periksi tarpeelle lähteä muina muumipappoina valloittamaan yksinäisiä vuoria tai meren rantaan tuijottelemaan majakan tuikkivaa valoa. Mutta tunteminen ja haluaminen eivät ole heikkouksia!

Jos elämä sattuu paiskaamaan ihmisellä, jonka kanssa haluaa jakaa Sillan kaikki tuotantokaudet, suukot Porvoon vanhankaupungin mukulakivikaduilla, kutsut juhliin, taloyhtiön saunavuorot, päivän kohokohdat ja yhden nyrpeän kommentin, jolle nauretaan makeasti, J. Karjalaisen uuden levyn, suppilovahverosaaliin, videon vauvaa matkivasta koirasta ja aamupäivät, joina ajetaan Cittarin parkkihalliin, jotta voidaan viipyä liian kauan haistellen tänään leivottuja leipiä, on rohkeaa ja suurenmoista näyttää se!

Pehmeä on uus kova!

Jarkko kertoo torpanneensa perääni kyselleen ystävänsä aikeet ilmoittamalla, etten olisi kiinnostunut hänestä. Kun naureskelen sille, ettei multa näköjään edes kysytä, Jarkko selittää: "Ei hän rakastu eikä häntä voi tässä elämäntilanteessa suositella kenellekään." Käy ilmi, että hän on sitä, mitä oppilaani kutsuisivat tuttavallisesti fuckboyksi. Hetken mietittyään Jarkko tulee toisiin ajatuksiin ja toteaa, että mulle hän voisi itseasiassa sopiakin, koska oon niin kova muija. Loppuosa tuntuu niin hyvältä, että pyydän häntä toistamaan. Sen sijaan hän tarkentaa: "Sua eivät miehet kyykytä. Sää kyykytät niitä."

Minäkö? Yllätykseltäni vedän vähän lounassalaattia väärään kurkkuun. Eikö Jarkko muka tiedä kaiken siitä, kuinka nyljetyksi olen rakkaudessa tullut? Pitkän keskustelumme päätteeksi alan nähdä, että vaikka asiat eivät ole aina sujuneet, kuten olisin toivonut niiden sujuvan, olen silti tehnyt ihmissuhteissani itsenäisiä ja tiukkoja ratkaisuja usein pikemminkin ylpeyden ja omanarvontunnon kuin rakkauden sanelemana. Voisi todellakin tarkastella uudelleen sitä narratiivia, jota itselleen itsestään kertoo ja lakata olemasta uhri. Mulle on ollut rikkovinta, mutta samalla merkittävää, voimaannuttavaa ja hitto miten rohkeaa lähteä eniten koskaan rakastamani ihmisen luota, koska en voinut hänen kanssaan enää hyvin. Joissain toisissa tilanteissa, nyt, jääminen olisi kuitenkin paljon rohkeampaa.

Iisa laulaa: Jos se sattuu niin sen muistaa aina! Jos joutuu miettimään, onkohan oma sydän koskaan särkynyt, ei se silloin ole! Todellakin tuntuu juuri siltä, kuin olisi astunut avojaloin ruosteiseen naulaan ja joutuisi kävelemään koko matkan kotiin. Eikä se häämötä missään horisontissa, vaikka joka mutkan jälkeen toivoo, että tulis jo perille ja vois alkaa toipumaan. Astumaan jalalla kuin aina ennen naulaan astumista, kuin niinä lapsuuden kesinä, joina avojalat tömisivät metsäpolulla pelottomasti.

Mutta sydämestä ei - siltä vaikuttaa - taida koskaan tulla ihan ehjää. Kun sattuu tarpeeksi, sen muistaa varmasti. Siitä on tuskallisen tietoinen vuosienkin päästä, vaikka ei tietenkään haluaisi olla. Sitä kostaa vastaan osuville, vaikka ei tietenkään haluaisi satuttaa ketään. Uusien ihmissuhteiden alussa muisto särkymisestä ohjailee käyttäytymistä ja ajatuksia viimeistään, kun joku alkaa tuntua merkitykselliseltä. Hyvin usein se neuvoo suojautumaan ja juoksemaan karkuun. Laittamaan puhelimen lentokonetilaan ja muuttamaan Uuteen Seelantiin. Mutta kun eräältä ympäri maailmaa seikkailleelta ihailtavan rohkealta tuttavaltani kysytään, mikä rohkeus on palkinnut eniten, hän vastaa: Tietenkin rohkeus rakastaa. Se on helvetin pelottavaa, mutta opettaa enemmän kuin mikään Itä-Timorin liftireissu. 
Aamen!

Mies, jonka vasemmassa silmässä on pieni värilaikku, kertoo mun olevan erikoisin ihminen, jonka hän on tavannut - niin herkkä ja vahva yhtä aikaa. Se saattaa olla kauneinta, mitä mulle on sanottu. Silläkin uhalla, että joudun antamaan jotakin itsestäni ja mahdollistamaan sen, että muhun ehkä sattuu joskus tulevaisuudessakin, pehmeä olkoon uusi kova!