Touhua riittää, kiire on suunnaton

Kun mainoskatkolla pärähtää ruutuun "Osallistu Myllyn paras-piparinleivontakilpailuun", mietin otsa kurtussa, ketä ne sellaiset ihmiset aivan oikeasti ovat, joilla on aikaa osallistua Myllyn paras-piparinleivontakilpailuun. Minä haluaisin edes kerran olla sellainen. Siinä kilpailussa täytyy olla hyvät mahdollisuudet voittaa!

Ainiin, mutta mä osallistuin yhteen toiseen kilpailuun, jossa ei ollut. Voitin sen silti. Nimittäin harjoittelupaikan Kanadasta. Ja niin mä pakkaan taas. Ensi kevään opetan suomen kieltä ja suomalaista kirjallisuutta Toronton yliopistossa. 

Taisin puhua jännityksestä siis hivenen liian aikaisin. Koska yliopistossa opettamisessa ei selvästikään olisi mulle vielä tarpeeksi haastetta, täytyy se tehdä saman tien vieraalla kielellä ja vähän helvetin kaukana kotoa.

Jos eläisin piparinleivontakilpailuun osallistujan elämää, fiilistelisin nyt muuttamista vaahteranlehtikaupunkiin, joka on suurempi kuin yksikään kaupunki, jossa olen koskaan käynyt. Mutta kun on yhtä aikaa seitsemän yläkoululuokkaa opetettavana, 200 ainekirjoitusta korjattavana, gradu viimeisteltävänä, viisumi ja työlupa, asunto, lennot, vakuutukset ja kaikki muu lomakkeiden täyttämistä vaativa inhottavuus läpi kahlattavana, en ehdi paljon muuta kuin nukahtaa naamalleni konseptipinon päälle punakynä kädessä. 

Oppilaani tekevät päivistä riemukkaita. He, jotka haluaisivat alkaa mua myös sosiaalisessa mediassa: "Ope, hyväksy se instaseuraus ees sitte ku et oo enää meiän ope. Koska miten mää muuten tiiän, miten sulla menee siellä Kanadassa?!" Hekin, joille raivostun ja pidän elämäni ensimmäisen kiivaan puhuttelun: "Me luultiin eka, että sää oot mukava, mutta sitte susta tuliki tommonen natsi?!" ja jotka viimeisinä työpäivinäni tulevat kertomaan, kuinka ikävä tulee. He, jotka vastaavat, kun kysyn tunnin alussa, mikä luokka te olitte, että "me ollaan ne sun murut!" Jep, sanon oppilaitani muruiksi toisinaan, kun sille päälle satun. Hän, joka kaikella viattomuudella ihmettelee kiukkuni voimaa "tiedätkö sä ope mitään niin inhottavaa kuin puhelimen räplääminen tunnilla?" (Tiedän. Välituntivalvonta.) Ja hän, jonka ammattitaitoni on ilmiselvästi häikäissyt: "Ope, mikä susta tulee niinku isona?"

Rakastan työtäni. Sitä on vain yhden pienen äidinkielenopettajan tehtäväksi huolestuttavan paljon kerralla. Luokkahuone olisi täynnä tarinoita, mutta työpäivän jälkeen bussissa puolikuolleena matkalla kotiin suunnittelemaan seuraavan päivän tunteja en voi olla miettimättä, mitä iloa on hyvistä tarinoista, jos ei niitä ehdi kertoa? 

Ei edes puhelimessa.

Olen yhä vain varmempi siitä, että minulle sopivat paremmin pienemmät tulot ja vapaus kuin elämä rikkaana ja ylityöllistettynä. Tähän aion tulevaisuudessani kiinnittää huomiota. Se on lupaus. Ja niin en ensimmäistä kertaa elämässäni ota sijaisuuteni päättyessä tarjoutuvaa toista vastaan. En vaikka sekin on yläkoululla, toisin sanottuna täyttä parhautta.

Kolmannen sitten kuitenkin otan. Eli huomenna mennään taas!

Siksi tuntuu erityisen epäreilulta, kun gradupalautteeni alussa käytetään sanaa kaaos ja jatketaan: Tässä on aika paljon töitä vielä, mutta onneksi sinä et niitä pelkää! Kaksituntiseksi venyvän loukkauksen päätteeksi en todellakaan enää kuule sitä, että tulkinnoissani ei ole mitään huomautettavaa, että työ itsessään on uskottava tai että sisältöön sinänsä ei tarvi tehdä ollenkaan muutoksia vaan että kyse on rakenteellisista ja muodollisista seikoista. Kotimatkalla kaaos polttelee silmäkulmia, mutta pidättelen itkua, vaikka puhun isinkin kanssa puhelimessa. Hän ottaa kritiikin puolestani raskaasti, ja harmittaa, että edes soitin.

Seuraavien tuntien aikana alkaa harmittaa vielä enemmän, kun huomaan, että sana on levinnyt sukulaisteni keskuudessa. Mitä huvittavampaa tukea satelee puheluiden ja viestien muodossa. Olen pahoillani, kun ymmärrän niiden luulevan, että voin vieläkin mennä rikki!

Kotiin päästyäni tartun kiireesti veitseen ja teen jotain, mitä en ikinä tee: ruokaa. Sipuli saa kyytiä ja kyyneleet tulla. En olisi halunnutkaan mennä Helsinkiin! En olisi halunnutkaan käydä kaupassa! Tai seinäkiipeilemässä! En olisi halunnutkaan olla läsnä ystävän vauvan nimiäisissä! En olisi halunnutkaan vaihtaa lakanoita! Enkä nähdä ketään!

Tänään, gradun viilailun päätteeksi poikkesimme vaimoni kanssa kirjasto-koti-rutiinireitiltä ostaaksemme uudet kalenterit. Molemmat meistä kuuluvat sekä jouluihmisten, että niiden ihmisten heimoon, joille on erityisen tärkeää löytää kalentereista juuri se oikea. Eli se, jota ei ole. Onko pienempi paha, että kansi on vääränvärinen vai että päivät on aseteltu allekkain, eikä rinnakkain? 

Kun kalenterinvalintapiipahdus venyy häpeällisen pitkäksi, alan nauraa, ettei uskoisi tässä kahden kirjakaupan väliä sahaavan pari maailman kiireisintä neiti-ihmistä. Ongelma kuulostaa pikemminkin sellaiselta, joita meillä oli Oslossa, jossa suurin huoli oli kalenterin jääminen ostamisen jälkeen tyhjäksi. Ei ollut muuta kuin aikaa. Totean kaipaavani joskus sitä elämän helppoutta: suurin haaste oli täyttää päivät kaikella mahdollisimman kivalla. Vaimo katsoo minua epäuskoisesti ja palauttaa maan pinnalle huomauttamalla haasteiden olleen niin suuria, että päivät oli täytettävä kaikella kivalla, jotta niitä ei joutuisi kohtaamaan! Mihin ennätän lisäämään...ettei joutuisi kohtaamaan kysymystä koko itsen menemisestä hukkaan, aivan! 

Hänellä se on tuoreemmassa muistissa. On se hyvä, että kun aika on oikea, laukut saamme kyllä käden käänteessä pakkattua jäämättä sen kummemmin arpomaan - koetukselle päätöksentekokyky joutuu vasta elämän suurten kysymysten äärellä, kuten kalenterin valinnassa. Lopulta päädyn painottamaan toimivaa sisältöä aina vieroksumani violetin värisessä nahkakantisessa, mutta söpön tyttömäisessä kalenterissa, joka vaan tuntuu kaikessa vieraudessaankin houkuttelevalta. Sää näytät ihan mun vuodelta 2014, juttelen kalenterille kiikuttaessani sitä kassalle.

Joku on heti piparinleivontakilpailuun osallistuttuaan koristellut kauppakeskusta sadalla virkkaamallaan lumihiutaleella. Jouluihmistä kirpaisee syvältä. Kauppojen sunnuntai-aukioloaikojen todistaessa joulun ilosanoman olevan täällä tunnen kuitenkin suurta tyytyväisyyttä kafkamaisen epätodellisesta ja ulkopuolisesta kävelystä läpi ostoskeskuksen. Hemtexin herkullisen punaiset, ruudulliset joulutekstiilit ovat esillä joitain muita varten.

Ensi jouluna, päätän, ensi jouluna minulla on aikaa! Pysähdyn katselemaan liekkejä ulkolyhdyissä, järjestän joulukorttien askarteluillan ja paketointipajan ja leivon tonttulakki päässä suklaanamuja vaikka koko suvulle! Laitan ne lasipurkkeihin, jotka koristelen kauniiksi sellaisen soittolistan tahdissa, johon olen kerännyt kultaiset joululaulusuosikkini. Vaikka olisi rahaakin (aikaa ja rahaahan yleensä tuppaa olemaan korkeintaan vuorotellen) kauppakeskukset saavat jakaa mainoksensa muihin koteihin. Omassani, johon olen ensimmäistä kertaa koristellut myös kuusen, syötän sitten piparitaikinaa ihmiselle, joka rakastaa minua juuri minun itseni vuoksi. En ole vielä päättänyt, onko se poika.

Koko ajatus saa mut aivan suunniltani innostuksesta. Päätän kirjoittaa sen jo kalenteriin!

I'm breathing fine

Mua jännittää, huomasin yhtäkkiä miettiessäni, että mikä tää olikaan tää tunne. Olin matkalla rautatieasemalle ehtimättä miettiä oikeastaan mitään muuta. Oli joku kesän loppu. Se oli hyvä tunne pitkästä aikaa. Kerroin siitä parhaan ystävän poikaystävälle. Hänen mukaansa se oli hyvä merkki. Siitä kuulemma tietää, että joku on tärkeää. Ja hän muisteli ensimmäistä tapaamistaan parhaan ystäväni kanssa. Jännitti silloinkin.

Siinä on kyllä perää. Jännitti ihanasti, kun menin ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa opettamaan. Jännitti, kun aloitin teatterikerhon, josta en tuntenut ennestään ketään. Jännitti, kun piti valmistaa nopeasti kohtaus ja esittää se muille tai laulaa improvisoiden. Jännitti niin, etten nukkunut koko yönä, kun päätin hakea harjoittelupaikkaa ulkomailta. Jännitti, kun odotin kolmea ihastuttavaa pohjoisen blondia saapuvaksi ensimmäistä kertaa mun luokse viikonlopun viettoon. Tärkeitä juttuja kaikki.

Ei jännittänyt, mutta lämmitti, kun sain viestin yliopiston kirjastolla pölyttymisen päätteeksi pojalta, kaverilta, josta en ollut kuullut vähään aikaan. Hän mietti, tapaammeko syyslomalla. Oli hyvä saada muistutus siitä, että on olemassa ulkomaailma, johon itsekin kuulun vielä, vaikka olen viettänyt kaiken ajan gradun parissa. Toinen ihana ystävä, joka nöpöttää siinä viereisessä loossissa, on huolehtinut nesteytyksestäni gradusiiderien merkeissä. 

Ironista, että olen valinnut tutkimusongelmakseni parisuhderakkauden ja -onnen tai pikemminkin sen, kuinka se ei Pmmp:n lyriikoidenkaan mukaan koskaan kestä. Sitä olen hinkannut aamusta iltaan niin että ei ole ihme, jos on ollut vähän rankkaa. Olen aivan kurkkuani myöten täynnä koko aihetta. 

Kirjastolla, jossa minua tervehditään kuin vanhaa asujaa ja jossa tiedetään, mitä olen vailla ennen kuin avaan suuni ja jossa lainani muistetaan suunnilleen ulkoa, kohtaan yllätyksen: MITÄ?! Ilman varoitusta nuhjuiset legendaariset vaaleansiniset viltit on vaihdettu uusiin! Kääriytyessäni hyväntuoksuiseen valkoharmaaseen pehmeyteen tunnen olevani mukana jossain suuressa. Taitekohdassa. Sukupolven murroksessa. Tämä on graduttajan millenium.

Tällä kertaa muutos ei ahdista minua. Ymmärrän, että olen tuhlannut tähän elämästäni ison osan. Enkä kuitenkaan tuhlannut, onhan se hajottamalla toisinaan palasiksikin valmistanut minut kokonaan uusiin haasteisiin. Ymmärrän, että olen ollut täällä aivan liian kauan. Olen tiennyt sen jo pitempään kuin olen halunnut myöntää raahautuessani pimeällä kotiin aivan omien voimieni äärirajoilla. Nyt on aika. On aika päästää graduni ensimmäinen versio ohjaajan esitarkastukseen. 
Se ei ole täydellinen. Päin vastoin. Siinä on suuria puutteita, mutta suhtaudun siihen silti usein hellyydellä. Sen kanssa on eletty monia hyviä ja huonoja hetkiä. Sitä voisi pyöritellä eri näkökulmista loputtomasti, mutta se on vain kohtuuttoman kuluttavaa. Nyt se on hyväksyttävä sellaisenaan ja siitä on aika päästää irti.

Ei ne turhaan sano, että kaikki, mikä ei tapa, vahvistaa, jokseenkin kökkönä keittiöpsykologinakin uraa uurtanut paras ystävä muistuttaa puhelimessa. Mä totean kyllä useammin yhtyneeni siihen toiseen versioon, jonka mukaan kaikki, mikä ei tapa, sattuu aivan saatanasti. Ja meitä naurattaa. Tuota saumattomasta ja vähän väsyneestä yhteisymmärryksestä kumpuavaa naurua minulla on ikävä. Sellainen on vain harvojen ihmisten kanssa.

Yksi heistä tuli tänne juuri Oslosta ja jakaa mun kanssa ilahduttavasti paitsi graduilun arkena myös pullon viiniä viikonloppuna. Kahta muuta tapasin syyslomalla Helsingissä. Mä rakastan mun ystäviä! Sanon sen heille liian harvoin.

Professorini, jota olen pitänyt ajan tasalla gradusta ja siihen vaikuttaneesta milloin mistäkin paluumuutosta, opettajan sijaisuuksista ja harjoittelupaikan hausta, on ollut todella ihanan kannustava sähköpostitse. Tärisevin käsin näppäilen gradun raakileeni sähköpostin liitetiedostoksi. Ihan vanhana kunnon epätäydellisyyttä sietämättömänä minuna kirjoitan viestiin en mittään ihan lyhyttä listaa siitä, mikä kaikki voisi olla paremminkin, mutta päätän sanoihin: Kaikesta huolimatta, oliko nyt se aika, kun luvan kanssa sai olla itsestä ylpeä ja onnellinen? 

Nyt on kuulemma juuri se: "Tekemisesi osoittavat osaltaan, etten valehdellut, kun kehuin aktiivisuuttasi, ulospäin suuntatuneisuuttasi ja oma-alotteisuuttasi." 
Hänen ja monen muun mielestä gradun olisi voinut lykätä tarkastukseen jo ajat sitten. Mä en ole jotenkin kehdannut lähettää puolivalmista ja tuhlata sen käsittelemiseen heidän aikaansa, vaikka isi muistuttaa, että se on gradunohjaajan työtä.

Onko se joku suomalaisuuteen liittyvä juttu, että aina olisi pärjättävä niin helvetisti ja nimenomaan yksin? Minuun se on ainakin sisäänrakennettu huolella.

En tiedä, olenko enemmän iloinen vai kauhuissani siitä, että graduputken voi viikonlopun ajaksi keskeyttää jokin, joka voi saada mut myös ikävissäni juoksemaan syliin olemalla ihan liian kaukana, aamiaispöydän päässä.

Miksi siitä pitää tuntea syyllisyyttä? Se on olevinaan heikkoutta, kun alkaa haluta tai kaivata jonkun lähelle. Vaikka kuka tässä elämässä loppujenlopuksi haluaa olla yksin mielummin kuin hyvässä seurassa? Ja miksi pitäisi?

Armottoman kuittailun kohteena oleminen on kai vaan entisestään saanut mun näytönhalun kasvamaan. Ai se Anna on vappaana? No on varmaan kauan, kuulin yhdenkin pojan kesän alussa sanoneen. Ystävät ovat heittäneet villejä veikkauksia siitä, kuinka kauan mun sinkkupäivät kestävät ja voin ketoa, että ne elinajanodotteet olen ylittänyt jo heittämällä! Veljet ovat virnuillen esittäneet toiveitaan siitä, minkä nimistä tai henkistä tyyppiä ei ainakaan tarvisi tänä vuonna tuoda joulupöytään.

No johan tässä meni neljä kuukautta, toisaalla asuva ystäväni ryntää asioiden edelle muka happamana. Hän jatkaa tilitystään siitä, että innostuu joka kerta, että nyt päästään yhdessä bailaamaan sinkkuina ja tekemään kaikkea hullua - vähä huippua, mutta ei, mun kanssa ei kuulemma ikinä ehdi. Tänä vuonna oli lähellä!

Tilitys naurattaa ja hellyyttää mua. Olemme tunteneet koko elämämme, enkä voisi kuvitella omaani ilman häntä. Huomautan, etten todellakaan ole alkanut harjoitella uutta nimikirjoitustani kenenkään sukunimellä vielä minkään lehdykän kulmaan, joten ollaan ihan turvallisilla vesillä.

Soittolistalle on kuitenkin hiipinyt hyvänmielen biisejä. Yksi niistä kiinnittää mun huomion.

What's going on in that beautiful mind

I'm on your magical mystery ride
And I'm so dizzy, don't know what hit me, but I'll be alright

My head's underwater
But I'm breathing fine
You're crazy and I'm out of my mind

John Legendin laulamana sanoissa on vähän enemmän potkua. Vaikka en edes ehdi kertsiin, jossa ollaan antamassa kaikkea toiselle ja vielä vähän enemmänkin, otan jo itseni jäähylle ja kehityskeskusteluun: Olekko nää Anna vähän heikko?!

Tuttu juttu. En halua päästää elämääni juuri nyt mitään sellaista, josta luopuminen voi sattua. Kaikkihan saattaa muuttua vaikka huomenna. Tai kohta. Sinä aikana kun kävelen kirjastolta kotiin. Ja silti jo liikennevaloissa yllätän itseni hymyilemästä naurettavan syvään miettiessäni häntä, joka kieltäytyi kohteliaasti mustikkamuffinssiteestä, koska teessä, joka maistuu mustikkamuffinssille on pakko olla jotain väärää.

Kyseenalaistan arviointikykyni monta kertaa. Mistä sitten tietää, jos ei olekaan enää kyse siitä, ettei osaisi olla yksinkin vaan siitä, että on ihan törkeän onnekkaasti törmännyt jalokiveen?

Ai niin, siitä jännityksestä.