Sunday, December 20, 2009

Ps. Olen pahoillani siitä että flippasin, mutta unohdinko kertoa, että en pidä tyhmistä ihmisistä?


Siksi en viihtynyt omassa ihossanikaan eilen.

Olen oppinut tässä elämässä sen, että en ole oppinut tässä elämässä yhtään mitään. Virheistäni varsinkaan. Kuka niistä muka oppii? Ei meikä ainakaan. Sanotaan se nyt yhdessä ääneen, että tuo ikivanha lohdutusclishee on vain säälittävä yritys repimällä repiä paskoista jutuista esiin edes joitain positiivisia aspekteja. Ei niitä ole, ei ole tarkoituskaan olla, siksihän ne juuri ovat paskoja juttuja!

Puhtaasti läpikotaisin hyviä juttuja taas ovat saunat, mausteiset fetamakkarasalaatit ja itsekkyys, niistä, joihin luotan, muutaman mainitakseni.

Sitten on sellaisia juttuja, joita ei suorilta käsin voikaan tuupata hyvien tai huonojen puolelle. Ne ovat erityisen pulmallisia juttuja. Niin kuin toisen enkelikiharat tyynyllä. Okei, ne saattavat hämäävästi muistuttaa hyvää juttua, mutta varsin pian alkavat paljastaa huonon jutun piirteitä. Pienen pään pyörälle saattamista edesauttaa se, että usein ne alkavat tuntua oikein oikein hyvältä jutulta vasta jälkeen päin, vasta juuri silloin kun ne itseasiassa lakkaavat olemasta hyvä juttu. Pahimmillaan ne paljastuvat paskaksi jutuksi. Ne saattavat esimerkiksi esittää mielipiteensä heitukkuudestasi ja kiperästi kaipaamastasi ryhtiliikkeestä. Ihan oikeasti, saattavat ne, niin käsittämättömältä kuin se tuntuukin. On niillä otsaa. Silloin kyseessä on röyhkeä juttu. Silloin mitään ei ole tehtävissä.

Silloin ystävät soittelevat ja kysyvät haluatko heidän tulevan yökylään. Entä haluatko heidän murisevan enkelikiharapäisille pojille näitä kohdatessaan ihan vain ollakseen hengessä mukana. Et halua. Et myöskään halua, että he menevät tatuoimaan mieshuora enkelikiharapäisen otsaan tämän nukkuessa. Niin ikään et halua kuulla sitäkään, että ei kannata huolehtia ja murehtia, et, että paistaa se aurinko risukasaankin etkä että everything's gonna be allright.

Ja kuka se pullanaama on, joka laulaa, että onhan päivä vielä huomennakin. Sitä sais kans laittaa pataan.


Allright ei tunnu miltään verrattuna siihen mitä ihan äsken oli. Huomisen houkuttelevuus kalpenee eilisen rinnalla. Saiskos sen takaisin? Takaisin sen hetken, jona enkelikiharat tyynyllä olivat vain muutama hassu vaalea karva, niin viaton ja kyvytön minkäänlaisen harmin aiheuttamiseen. Aivan kuin sydän on lihasta koostuva möykky, joka pumppaa verta.

Siinä tulee se virhe. Kun annamme liikaa merkitystä kellekään muulle kuin itsellemme, unohdamme, että oikeastihan huominen on hyvä. Jos mietin yläasteikäistä minua, joka valvoi koko yön paniikissa rukoillen ikkunasta näkyvältä tähdeltä, että oravahampainen kääpiö haluaisi minut hulluna ja halusihan se, ja sitten sitä kuinka viiltelin käsiini ja roikuin Relletin katon reunalta, koska ei enää halunnutkaan, voin todeta, että sattuuhan näitä.
Ei kannata päästää irti. Reunasta. Aika turhaa olisi ollut uhrata hyvä huominen sen pojan takia. Siinä roikkuessa ei tarkkaavaisuus ole parhaassa terässä. Vasta myöhemmin alkaa kiinnittää huomiota siihen, että ha! oravathan ovat oikeastaan rottia, joilla on pörröinen häntä. Ja että tämä rotta on lisäksi tosi lyhyt ja ehkä vähän häiriintynyt.

Etteenpäin sano mummo lumessa ja Anna raukeana saunan jälkeen kynttilän valossa tukka turvalliselle pyyheturbaanille kiedottuna vapaudesta unelmoiden.

Pittää olla tarkempana näiden merkitysten luomisessa. Yöt ovat liian kylmiä kaikkialla.

Thursday, December 17, 2009

Ihan kipeetä

Tähän tultiin. Olen sanaton.

Minulla oli erinomainen suunnitelma.
Olin perillä itsestäni, viihdyin minuna. Kaikki oli selkeää. Kunnes maan päällään kantamista pojista se epäalvarimaisin päätti tehdä käsikirjoitukseen muutamia lisäyksiä, melkoisella päättäväisyydellä vieläpä. Olen tuntenut itseni lurjukseksi, hanannut vastaan, torjunut ja väistellyt, ollut epävarma ja tehnyt tyhmyyksiä, joiden kuvittelin ajavani muutoksen pois. Pääseväni takaisin siihen kuplaan, jossa kaikki oli varmaa ja jossa eivät vaarat vaani.

Nuuskamuikkunen tietää, että kaikki muuttuu vaikeaksi jos haluaa omistaa esineitä, kantaa niitä mukanaan ja pitää ominaan. Minä vain katselen niitä - ja kun lähden tieheni, ovat ne minulla päässäni. Minusta se on hauskempaa kuin matkalaukkujen raahaaminen.


Mutta jo mietin, kuinka saatoin nimittää elämäksi sitä, josta puuttui tuo mahanpohjasta sinkoutuvan hymyn laukaiseva katse. Ja kun ne matkalaukut oikeasti tammikuussa pakataan, saatan hyvinkin olla ihan pihalla taas. Vaikka se surettaa vähän jo valmiiksikin, (oikeastaan sitä ei uskalla tai tahdo ollenkaan edes miettiä,) olkoon se kaikkien niiden ihastuttavien talvipäivien arvoinen, joina herää hämmästyneenä ihmettelemään voiko se olla todellinen? Onko se vieläkin siinä? Ja siinä se on, vaikka vain lainassa.


Saturday, December 12, 2009

Hyvvää elämää?

Vieläkin on ihan uskomaton tunne kuulla, että joku lukee. Vaikka kirjoittaakin vain itselleen - ja ehkä juuri siitä syystä. Ei sellaista osaa oikein odottaa, eikä sitä ymmärrä; joku lukee!

Silloin kun on äiti, joka hakee pienessä merenrantakaupungissa juna-asemalta lapsuuden kotiin juhlajuomakaupan kautta, pikkuveli, joka kiihkeästi meuhkaten tiedustelee uudesta hellusta (tässä perheessä sana kulkee, paisuu ja värittyy) ja joka korjaa rikkinäisen tietokoneen, johon on arkistoituna allekirjoittaneen koko elämä sekä pikkujoulut, joissa kaikki ihanat old-school-tytöt kerääntyvät yhteisten muistojen ja saman uima-altaan äärelle voi vain todeta, että hyvvää elämää! Minä elän, aa-haa.

Kävin aamulla draamakasvatuskoulutuksessa, jonka teemana oli yksinäisyys. Olin rikki, eksynyt ja myöhässä, kun saavuin paikalle, mutta kun sain (AA-kerhon omaisesti) tunnustaa muille nukkuneeni viimeyönä kolme tuntia ja ahmivani kotimaisia omenoita ja Arno Kotroa, alkoi helpottaa. Toisten mielestä Arno saisi ylpistyä tästä rinnastuksesta.
Päivän oivallus liittyi erilaisuuden samanlaisuuteen. Toisten kohtaamiseen. Hakeutuvatko ihmiset samanlaisten ihmisten seuraan? Muutaman puheenvuoron kuunneltuani rohkenin esittämään mielipiteeni siitä, että kyllä hakeutuvat. Samanlaisuus on nimittäin erittäin suhteellista. Asun kerrostalossa, joka on täynnä opiskelijoita. Silti tunnen voimakkainta samanlaisuutta 50-vuotiaan bussinkuljettajamiehen kanssa.

Henkilökohtaisella tasolla tärkeintä oli tietysti itsensä voittaminen. Monta kertaa. Tein jännittäviä, pelottavia, vapauttavia, ihania draamaharjoituksia, jollaisiin kaikilla ihmisillä pitäisi olla mahdollisuus. Kauheeta miten sitä herää siitä todellisuudesta, jossa ottaa itsensä aivan liian vakavasti. Minä otan.

Sen sijaan en osaa ottaa vakavasti toista. En osaa tai en uskalla. En ketään muuta kuin Alvarin, joka ei satuta, joka ei tee inhimillisiä virheitä. Koska ei ole todellinen.
Pelkään ihastua. Pelkään haavoittua. Haluan pysyä siinä, missä langat ovat käsissäni, vaikka niiden päässä ei sitten tanssisi ketään. Jotain olen siis viime keväästä ottanut mukaan, vaikka en tiedä onko oppi minulle hyväksi. Eikä kukaan tiedä. Mihin luottaa silloin kun ei mihinkään?

Onneksi on tällaisia iltoja, joina kaiken saa nollata ja kaiken saa unohtaa. Olla tai olla olevinaan oma sama itsensä kuin joskus, se jota odotetaan juhliin ja se jota halataan pitkin iltaa ja se jonka kanssa rupatellaan ja nauretaan. Se, joka näyttää siltä kuin tietäisi mitä tekee. Se joka voi kertoa opiskelevansa, hyvin menee juu juu, joo ja Oulussa kans oikein tosi hyvin, ja kertoa töistä, joita niitäkin on saanut.

Oikeasti, älkää antako mulle enää yhtään tota terästettyä glögiä.

Wednesday, December 02, 2009

Prinssitön joulu tekee tuloaan ja silti.

Olen joutunut myöntämään, että tarvin miestä. Tarvin miestä kirjahyllyni kuljettamiseen. Tarvin miestä kirjahyllyni kokoamiseen. En halua pyytää apua, sillä ennen kuin huomaankaan mies asettelee jo omia kirjojansa hyllyyni.

Tällaisista unista ja tunnelmista herään kauhuissani ja rutistan Teroa onnellisena siitä, että se ei ole aikeissa vallata mitään.

Okei, myönnettäköön että miehenkaipuu on viime aikoina saanut myös muita naurettavia ulottuvuuksia.

Koulun ruokalassa katselimme häikäistyneinä nuoria pariskuntia, joiden pikkuruiset vauvat ehkä tapasivat toisensa ensimmäistä kertaa. Äitiensä ja isiensä sylissä nuo suloiset pallerot riehaantuivat nauramaan ja kurottelivat toisiaan kohti. Näky oli todella koskettava ja seurasimme tilanteen kehittymistä pitkään.
Essi: Mää alkaisin varmaan itkemään, jos saisin pidellä sylissä tuollaista vauvaa.
Minä: Mää alkaisin varmaan itkemään, jos saisin pidellä sylissä tuollaista miestä.

Ja tytöt ymmärtävät. Meillä on samat kosketukselle herkistyneet aistit, sama käyttämätön iho. Yksi liikuttuu pallopelin katsomossa painautuessaan takana istuvaa vasten ja nauttii ruuhkabussien lämmöstä ja läheisyydestä, toinen toivoo puudutettua poskea sivelevän hammaslääkärin jatkavan vielä, kolmas suostuu lopulta työkaverinsa hierottavaksi, vaikka on koko elämänsä ajan inhonnut sitä - hieromista ja työkaveriaan.

Ryhmäytymisharjoituksia tehdessämme koulussa tunnen fyysistä kipua, kun selkään piirtäminen loppuu. Kierrellässäni miesten vaateosastolla hymistelen mielessäni. Eiväthän nämä tiedä, että se tulee mun pikkuveljelle.

Joulu tulee, veljet lipuvat kotiin tyttöystävineen, onnellisine parisuhteineen. Kuka minun laivani keikautti näin? On ankkuroiduttava omin voimin. Minulle ei tipu raaputuskalentereita postiluukuista. Neuvokkaana tyttönä kävelen stockalle ja ostan kalenterin itse itselleni, olenhan oman onneni seppä. Ja yhtä joulupukkia lähempänä pääpotista.

Puheviestinnässä kävimme mielenkiintoisia keskusteluja nonverbaalisesta viestinnästä. Nonverbaaliset viestit ovat paljon voimakkaampia kuin verbaaliset viestit ja niissä on herttaista myös se, että ne ovat yleensä tahattomia, vilpittömiä. Kehonkielellä toista on vaikeampi huijata, vaikka pokerinpelaajat ja muut pelaajat yrittävät kyllä sitäkin.

Emme voi olla olemassa lähettämättä nonverbaalisia signaaleja. Niitä on kaikkialla vuorovaikutuksessa. Oli hassua kiinnittää huomiota siihen miten suhtaudumme eri murteita puhuviin ihmisiin, tai pizzanpyörittäjään, joka ystävällisyyttään laskee kätensä olalle kysyessään maistuiko ruoka. Ja sitä kuinka monin eri tavoin voimme tulkita niinkin pienen eleen kuin sen, että toinen vilkaisee kelloon silloin kun puhumme hänelle. Omaan nonverbaliikkaan on melko häiritsevää ruveta kiinnittämään huomiota, tällainen elehtijä tuntee nimittäin itsensä äkkiä hyvin paljaaksi.

Lukevatkohan vastaantulijat kehoni huulilta, että pidä minua hyvänä tai kuolen!? Eivät ne tunnu ainakaan piittaavan syyllistymisestään törkeään heitteillejättöön!

Nonverbaliikasta esitelmöivä poika pohti sen kulttuurisidonnaisuutta sanomalla, että olishan se aika hassua, jos mää alkaisin tässä suutelemaan sinua poskille kun me nähdään tuolla koulun käytävällä. Paitsi humalassa, lisäsin, koska kehitin mielestäni hienon teorian siitä, että kulttuurisidonnaisuus ei vallitse ainoastaan eri maiden tai alueiden välillä vaan esimerkiksi baarikulttuurissa pätee ihan omat nonverbaaliset sääntönsä. Joo mutta humalassahan muutenkin kaikki onkin mahdollista, poika suihkautti takaisin, määki kuulin kerran yhdestä tytöstä, joka tuli kotiin kenkä vain toisessa jalassaan! Ihailtavan nopea reaktiokyky. Pakko sanoa.

Kysyin nonverbaliikasta esitelmöivältä pojalta lukiko siinä sen kirjassa mitään tukan sukimisesta, koska huomasin tekeväni sitä taukoamatta. Ei siellä kuulemma lukenut. Opettajan arvio oli, että sillä haetaan hermostuttavissa tilanteissa jotain turvaa. Pojan arvio oli, että olen vain lukenut niin paljon satuja, että olen oppinut, että prinsessat sukivat.

Pienestä asti meitä aivopestään visiolla puolesta valtakunnasta, jonka prinsessa ja prinssi yhdessä jakavat onnellisina elämänsä loppuun saakka. Se on se onni, jota kohti opimme pyristelemään. Onko se siis ihme, että olen turvaton prinsessa?

Onneksi perheitä on monenlaisia. Yksi on se, joka viettää koko viikonlopun mittaisen pikkujoulun ensin pärtsäämällä Oulun yössä ja sitten herkutellen ja völläten sunnuntain itsenäisyyspäivän kunniaksi. Meillä onkin aika monta itsenäisyyttä siinä juhlittavana. Ykköstukikohtaan linnoittautuneina voimme antaa toisillemme sitä lämpöä, jota kaipaamme ihmissuhteista, joita muutoin emme kaipaa.

Kun verbaalinen ja nonverbaalinen viesti ovat keskenään ristiriidassa, uskomme nonverbaalista viestiä. Elän melkoisessa ristiriidassa itsekin kokoajan enkä aina tiedä mitä elämässäni tehdä. Se, että Jose Gonzales laulaa What's the point with our lives if we've aint time care for love ei varsinaisesti auta asiaa. Puhun miehistä. Puhun miehestä. Varsinkin siitä, jota ei ole.

Mutta näkisittepä kun nukahdan, kun istun parvekkeellani aamuteellä, kun tulen kotiin pitkän päivän jälkeen keskelle hiljaisuutta, haukkaan omppua, askartelen joululaulujen soidessa tai kun siivoan omia jälkiäni. Muikeasti hymyillen.

Voittaja ei välitä. Eiku.

Eräs ystäväni tapaili Tinder-matchiaan joitain viikkoja jo jokseenkin innoissaan. Lupaavasti alkanut suhde kohtasi päätöksensä, kun Tinder-m...