Wednesday, February 04, 2015

Throw me to the wolves and I will return leading the pack

Graduaineistossani käsitellään yhdessä ja yksinolon paradoksia eli suurin piirtein sitä, kuinka parisuhde ja rakkaus välttelevät toisiaan. Lohduton viesti kuuluu, ettei ulkoisesti esteetön rakkaus voi kestää. Pariutumisen näennäinen helppous eli se, että saamme aika vapaasti valita, ketä haluamme rakastaa, on sabotoinut jotain romanttiselle rakkaudelle ominaisia piirteitä. Ja koska rakastavaiset eivät enää länsimaissa liittoudu taistelemaan ulkomaailmasta tulevaa uhkaa, esimerkiksi eri kasteihin kuulumista, sovittuja avioliittoja tai riidoissa olevia mahtisukujaan vastaan, ovat kamppailut siirtyneet parisuhteen sisälle.

Kuolemattomia rakkaustarinoita halutaksemme on keksittävä jotain niin älytöntä kuin että tää toinen olis ihminen ja se toinen olis vampyyri. Ja tosielämässä hekään eivät kestä. 

Julistauduttuani suureksi rakkaustutkijaksi tulen ajatelleeksi sitä suutarinlapsiraukkaa, jolla ei ollut kenkiä. 

Onko mitään epätieteellisempää kuin kirjoittaa tutkimusta siitä, kuinka lohduton, avuton, haikea ja kuitenkin toiveikas tunnelma on Pmmp:n Päiväkoti-biisissä. Heilutella jalkoja. Purra huulta. Yrittää pysyä asiallisena. Ja järjissään katsellessaan samalla oslolaisen olohuoneen ikkunasta avautuvaa näkymää suoraan lapsien täyttämälle päiväkodin pihalle. Ne tuli leikkimään. Tietysti myös ilma on kauniimpi kuin aikoihin. Enkä itkekään - en, mutta pari kertaa hengitän kyllä syvään. 
Taisin jo silloin tietää, etten enää, sitten kuitenkaan, ollut sun tyttö.

On siedettävämpää olla oikeasti yksin kuin yksin yhdessä.
Kehrään ystävieni sylissä ja haluan, että minua silitetään.

Ystävät muistuttavat, ettei yhden tai kahden tai viidenkäänkymmenen pikkujulmurin vuoksi kannata muuttaa nunnaluostariin. 

Mutta ei kannata kuulosti minusta ihan kokeilemisen arvoiselta haasteelta silloinkin, kun esittelin gradun aiheen joskus sata vuotta sitten Turun yliopistossa. Eihän tästä voi tehdä. Tai voi, mutta hyvää arvosanaa se ei tule saamaan. 

Watch me.

Heitän luostarin kirjahyllystä vaaleanpunaisissa, arvoisissaan, kansissa erottuvalle Magnaksi arvioidulle epätieteelliselle tutkimukselleni onnellisen silmäyksen. Odotetusti teoriaosuuden ohueksi jääminen kerää moitteita, mutta analyysi todetaan taitavaksi ja kieli kauniiksi, paikoin jopa lyyriseksi.

Olen vihdoin, virallisesti ja täyspäiväisesti, äidinkielenopettaja.


Koulupäivän jälkeen kävellessäni M-junalle mietin lapsen kouluainetta ja hymyilen itsekseni. Kun tulen isoksi, haluan mennä naimisiin. Jos kukaan ei huoli minua, alan opettajaksi.

Ei mikään huono valinta. Vastavalmistuneilla opettaja-poloisilla ei tosiaan taida olla pahemmin aikaa tulla huolituiksi. Ja ovathan he puuduttavaa seuraa, herranjestas. Kuukausia sitten irtauduin kynän ja paperilehtiön kanssa treffeille, ensitreffeille vieläpä, joissa ihan oikeasti suunniteltiin mun tunteja!

En osaa sanoa, kumpi töihin hukuttautumisesta ja huolimis-asioiden vastenmielisyydestä on syy ja kumpi seuraus. Ovatko seuraavat ensitreffini seitsemän vuoden kuluttua suoraan alttarilla koko Suomen ihmeteltävänä, koska vain opettaessani heitin muun menemään? Vai hukuttaudunko töihin juuri vältelläkseni koko huolituksi tulemisen paradigmaa siihen liittyvine riskeineen, pelkoineen ja ahdistuksineen?

Usein opettajat ovat sillä tavalla liikaa tietäväistä sakkia, etteivät enää usko moniinkaan huolimisiin. Itse asiassa mitä enemmän he vastaanottavat keskiyöllä "teetkö mun kanssa vauvoja"-viestejä muiden poikaystäviltä, sitä kauempana huolimisesta he haluavat pysytellä.

Lukiolainen ei suostu kirjoittamaan. Hän ei ota pyynnöstäni, käskystäni, neuvottelustani eikä uhkauksestani huolimatta esille vihkoa ja kynää. Mä tulin lukioon, koska luulin, että täällä tehtäis järkeviä asioita ja luulin, että täällä tultais fiksummaksi. 

"Niin luulin minäkin" väsymykseni nostaa päätään. Kadun tuhahdusta heti, kun näen loukanneeni oppilasta.

Oho, ai niinku Challenge accepted?! nauraa toinen. Pyytäessäni keksimään argumentteja loman loppumisen ja kouluun palaamisen puolesta hän on erehtynyt sanomaan, että et säkään pysty.... 

Ai en pysty? 

Muutama viattomasti alkanut esimerkki kasvaa puolen oppitunnin pituiseksi intohimoiseksi tsemppi-puheeksi äidinkielen oppimisen tärkeydestä ja ihanuudesta teemalla "kieleni rajat ovat maailmani rajat", joka sisältää esimerkiksi osiot "kielihän on se, mikä erottaa ihmisen eläimestä", "kieli on kaiken ajattelemisen perusta" ja "äidinkieli on tunnekieli, joka läpäisee kaiken inhimillisen toiminnan" tosielämän esimerkkeineen. Myöhemmin tuuletan liikutuksen vallassa, kun vastaan tulee esseitä, joissa oppilaat ihan pokkana esittävät omina pohdintoinaan, kuinka kieli todellakin erottaa ihmisen eläimestä. Puheen retoriikka onkin sitä luokkaa, että kelpaisi helposti jonkun puolimakean jenkkileffan lentokenttäkohtaukseen. Tai pukukoppiin ennen viimeistä matsia, josta kaikki on kiinni. 

Se ensimmäinen lukiolainen, joka ei koko kaksoistunnin aikana ole suostunut tekemään yhtään ainoaa tehtävää, koska ne ovat tyhmiä, syö ilmapopcornejaan ja innostuu: Tää on just kovaa! Miksei meillä ole tämmöstä enemmän?! 

Voittaja ei välitä. Eiku.

Eräs ystäväni tapaili Tinder-matchiaan joitain viikkoja jo jokseenkin innoissaan. Lupaavasti alkanut suhde kohtasi päätöksensä, kun Tinder-m...