Sunday, November 09, 2014

Dear haters! I have so much more for you to be mad at. Just be patient.

Eräänä sunnuntaina huomaan telkkarin jääneen päälle, kun kuulen naisäänen kertovan itsensä nolaamisen erikoisosaamisekseen. Liity kerhoon ystävä kallis. Sinkkulaivaa ei yleensä voi katsoa ulvomatta myötähäpeästä. Jostain syystä ihan aina ei ole varaa.

Syystä, joka kuuluu lokeroon: "todella herttaisella päättäväisyydellä viikonloppuyönä tehdyt valinnat".

Onneksi tänään ei ole sellainen sunnuntai. 

Silloin kun harmillisinta on, ettei Pete Parkkonen tykkää takaisin Tinderissä, ovat asiat melko mallikkaasti. Gradu on kansissa, maisterin paperit odottavat allekirjoituksia ja minä opetan täyttä päätä. Ja opin, lisää. Innostun ja jännitän ja onnistun ja epäonnistun aika vähän ja nautin. Ystävät vierailevat ja hemmottelevat tanssiaskelin, jouluisin asioin tai ihan vain olemalla siinä. 

Yksi heistä onnittelee lyhyehkön ajelehtimiseni päätymisestä ryhdikkyyteen ja aikaansaavuuteen. En edes ole koko ajan myöhässä. Hold that thought. Kumartuessaan ottamaan maitoa teehensä hän erehtyy vilkaisemaan purkin päiväystä ja haluaa perua sanansa. Jotkut asiat eivät muutu. Tapailin kerran kundia, joka toi mukana oman maitopurkin tullessaan kylään. True story.

Toiset sitten muuttuvat.

"Vanha Anna ei olisi toiminut noin" ystävä tokaisee vähän naureskellen. Tarkoittaa ehkä ihan hyvää, mutta huomautan vähän närkästyen, että kyllä mä olen se sama Anna. Askelista kaikkein hätäisimmät johtavat välillä tiloihin, jotka voivat herättää kummastusta. Ennen eivät samalla tavalla johtaneet, koska ne otettiin aina jonkun rinnalla ihan totisena laput silmillä 14-vuotiaasta lähtien. Silloin kun kaikki on selvää, niin kuin se, kenen kanssa haluaa elämänsä jakaa, ei joudu niin helposti tilanteisiin, joissa ei ole yhtä selkeää oikeaa ja väärää. Vanha Anna sai kai siksi osakseen vähemmän paheksuntaa. Vaikka saihan sekin, koska aina jotain ärsyttää.

Voin kertoa, että molemmat Annat, niin vanha kuin uusi, ovat jopa turhan ankaria itseään kohtaan ja morkkistelevat ihan huolella omastakin takaa. Ulkomaailmalta voisi toivoa joskus vähän armollisempaa kivitystä. 

Ajatukseni kiteytyvät ystävän instagram-kuvaan, jossa ihmiset ovat kerääntyneet tuijottamaan heppua, joka kohoaa punaisten ilmapallojen kannattelemana kohti painotonta tilaa. Kuvassa lukee: Everybody just wants to be liked and accepted. Except for Tom. Tom doesn't give a shit. Vakuudeksi tästä Tom näyttää ulos mukavuusalueelta liihotellessaan keskaria säyseälle laumalle ja heidän mielipiteilleen. 

I wanna be Tom.

Tom ei morkkistelisi.

Ja Tomin tuskin tarvitsisi seisoa käsillään ennen töiden hakemista, jotta veri valuisi päähän, koska jännittää niin, että on pyörtyä. Mistä vielä erittäin pätevä cv kainalossakin kumpuaa se pelko, että ei kelpaa - tarve pyytää anteeksi ja väistyä? 

Tom ei varmaankaan menettäisi keskittymiskykyään ja yöuniaan tullessaan ilkeillyksi sellaisten ihmisten taholta, joita piti kavereinaan. Selän takana tietty. Klassikko. 
En usko, että Tom käyttäisi sen jälkeen energiaansa monen päivän itsetutkiskeluun, vaikka sisimmässään tietää, että naisten välisen solidaarisuus-kulttuurin luomin edellytyksin muut ovat käyttäytyneet huonosti eikä itse. 

Muuan lahtelaisen suuren runoilijan sanoin vihaajat vihaa, meitsi vaan takas vilkuttaa. Antaa niiden hiillostaa, nä nä nä nä nää nää. Suuresti ihmettelen, kuinka huonosti (vai sittenkin hyvin?) pitäisi mennä, että olisi aikaa tuhlattavaksi vihaamiseen? 

Torjutuksi ja tuomituksi tuleminen on haiden jälkeen pelottavinta, mitä on. On kyse sitten mistä tahansa tärkeästä asiasta, kuten työjutuista tai ihmissuhteista.

Ei sellaisessa jatkuvassa pelossa ole hyvä olla ja elää. En jaksa enkä halua olla koko ajan turvaamassa selustaa. Aion elää tätä elämää sillä rohkeudella, jota tarvitaan maalivahdin ottamiseen pois kentältä. Jos kaikki röyhkeyteni hiusten kihartamisesta hukkaan festareilla menemiseen häiritsevät, varoitan tässä samalla muitakin kavereitani siitä, että nyt kannattaa toden teolla lähteä läpyttämään. Tulen suurella todennäköisyydellä suorittamaan kyseisiä hirveyksiä vastakin. Tai sitten kannattaa miettiä, onko ylipäätään vihainen mulle vai itselleen? 
Kyllähän sitä tosiaan sais olla jatkuvasti mielensä pahoittamassa, jos valitsisi sellaisen tien. Ympäristöllä on tapana tarjota siihen erilaisia mahdollisuuksia jatkuvasti.

Mutta sori vaan, ei meitsi ala. Ja jos tämä on osa sitä mun kuuluisaa röyhkeyttä niin guilty as charged.

Onneksi on paljon ihmisiä, jotka eivät ala myöskään. He keskittyvät hyvään ja pistävät sen kiertämäänkin. Kuin todistukseksi siitä saan juuri riemuisasti yksintanssiessani Peggyn tahtiin yksiöni keskilattialla liikuttavan viestin opiskelukaverilta:

Tämmöinen kevyt sunnuntai-illan kyssäri: oot yks positiivisimmista nuorista naisista, jonka tiiän. Inspiroit! Mulla alkaa loppuu ihan totta usko näissä mieskuvioissa. Taas mönkään. Sä sanoit häissä niin pysäyttävästi, että kyllä sä rakkauteen vielä uskot. Miten? :D

Tänään on hyvä sunnuntai. Isänpäivä.

Tapasin isin viimeksi muutama viikko sitten. Johtajankoulutus-asioissa Helsingissä vierailessaan hän ehdotti tapaamista siinä Runebergin patsaalla. Ovelasti tunnustamatta, etten tiedä, mihin päin pääkaupunkia kansallisrunoilija on sijoitettu (nyt tiedän), ehdotin toista lounasravintolaa Manskulla. Selvä, no tapaammeko sitten siinä Kolmen sepän patsaalla?

Tuo on niin mun isiä, jonka tapaa hahmottaa maailmaa voisi luonnehtia kaikin tavoin uniikiksi.

Tavatessamme Kolmen sepän patsaalla, jonne suunnistan arvaamalla, mikä patsas voisi olla kyseessä, hän on ihanan vanhanaikainen oma itsensä ja tarjoaa käsivarttaan tartuttavaksi. Nuorempana se hermostutti ja nolostutti minua. Kun isi tarjosi koulukavereilleni puvun takissaan välimerellistä simpukkakeittoa ja pohti itsekseen ääneen vesikäärmeitä, onko niitä, mietin aina, miksei isi voinut olla niin kuin muidenkin kavereideni kemiläiset jalkapalloisät, jotka hallitsivat kaukosäädintä ja kertoivat kalsareissa puujalkavitsejä.

Koska isi on noiden teini-iän nolostumisvuosien jälkeen jälleen sankarini, varsinainen Tom, annan hänen taluttaa minut kömpelösti liikennevalojen yli. Ja riisua takkini ja siirtää tuolin alleni, kun istun.

Jonkin hölmön juttuni keskeyttää työpuhelu, johon isi useiden anteeksi pyyntöjen saattelemana vastaa. Vangitaan...vangitaan vaan, ilman muuta isi vastaa hyväntuulisesti puhelimeen. Vaikka minusta on vähän perverssiä, että isi vangitsee tullissa kiinnijääneitä huumausaineiden salakuljettajia kesken kanahalloumsalaatin syömisen, olen hänestä ylpeä. Ja hän jaksaa palata kuuntelemaan ihan tyhjänpäiväistä juttuani, jossa ei vangita ketään.

Joka vuosi mietin, kuinka etuoikeutettuja ovat he, jotka viettävät tätä päivää isänsä kanssa.

Erityisesti sen ymmärtää hetkinä, joina eilen sairaalaan kiidätetyn ystävän isän äkillisesti repeävä aortta, tai epäily siitä, muistuttavat, että elämä voi muuttua sekunneissa. Ystävän isä selvinnee suurella säikähdyksellä, levolla, voimakkailla kipulääkkeillä ja mahdollisesti myöhemmin suoritettavalla rutiinileikkauksella. 
Säikähdyksestä seuraa sentään jotain hyvää. Saadessaan puhua sairaalassa makaavan lääkkeistä tokkuraisen isänsä kanssa ystäväni kertoo rakastavansa häntä. No sehän on kiva kuulla, jokseenkin vaivaantunut isä toteaa jäyhään tyyliinsä. No SANO SE NYT SILLE! ystävän äiti hermostuu taustalla, jolloin ystävän isä heltyy: Niin minäkin sinua.

Kerään kaiken rohkeuteni suorittaakseni samanlaisen uroteon ja soitan Kemiin. Oma isini kertoo purkittaneensa kurpitsaa. Hänen aorttansa voi onneksi hyvin. Purkit ovat pullollaan etikkaliemessä lilluvaa kellertävää vihannesta. Rakkaus tuntuu liian juhlavalta mahtuakseen samaan keskusteluun. Miksi jonkin täytyy aina revetä ennen kuin sanat saa kakistetuksi ulos? 

Mitä olisin halunnut kertoa, on samalla vastaus opiskelukaverini viestissä esittämään kysymykseen. Että isini (ja äitini) tavasta rohkaista minua ajattelemaan ja tekemään asioita omalla tavallani sekä rakastaa ja kunnioittaa minua juuri sellaisena, olen oppinut puolestani rakastamaan ja kunnioittamaan muita, sekä sen, että kaikki minussa on tuon rakastamisen ja kunnioittamisen arvoista.

Friday, September 05, 2014

Heartbreak makes you grow some balls

Yläkoulukäisten poikien ainekirjoituksissa, joissa piti kuvailla elämäänsä kymmenen vuoden kuluttua, toistuvat samat teemat. Minun iässäni pojat ovat rikkaita ja joko johtavassa asemassa tai töissä futiksen parissa. Melkein kaikkia on lykästänyt, koska suurin osa ajaa Lambourghinia, se on tärkeää. Heidän ikäisenään en edes tiennyt, mikä Lambourghini on. Jos tarkkoja ollaan, en tiedä vieläkään. Enemmän hämmennyn kuitenkin siitä, että jokaisella heistä on tyttöystävä tai vaimo. Suurimmalla osalla jaloissa hääräilee omia lapsiakin.

Missä vaiheessa se muuttuu? Mitä sellaista tapahtuu kymmenen vuoden aikana, että tyttöystävistä ja vaimoista hankkiudutaan eroon tai kierretään edelleen kaukaa, jos ollaan sinne saakka pystytty erossa pysymään?

Jos Dynamon tanssilattialla huutaa kolmen kieppeillä lähtevänsä puoleksi vuodeksi Torontoon, kerääntyy eteen nopeasti jono, josta tuuppailla matkoihinsa lakimiehiä ja urheilijoita ja ekonomeja, jotka kymmenen vuotta sitten luulivat äidinkielen ainekirjoitustunnilla haluavansa vaimon ja kaksi lasta.

Torontossa puolen vuoden päästä kotiin palaavan suomalaistytön edessä tuo jono on kolminkertainen.
"Anna, don't expect to find love in this city!", tolkutettiin monesta suunnasta, kun muutin sydämeni sitten kuitenkin varastaneeseen pilvenpiirtäjäkaupunkiin, jonka kiivaasti sykkivä pinnallinen deittailuskene sai aluksi tottumattoman haukkomaan henkeään.

Yläkouluikäiset tytötkin seurustelevat kymmenen vuoden päästä, mutta heidän poikaystävänsä ovat Christianeja ja Joshuoita ja Alejandroja. He asuvat ulkomailla.

Ymmärrän yskän.


Olen aina kuulunut niihin rakkauden itsemurhapommittajiin, jotka uhraavat rakkauden eteen itsensä ja antavat kaiken omastaan, lainaavat vielä vähän toisilta ja antavat senkin. Nyt se geeni on poistunut mun DNA:sta. Kaikki on ihan hyvää, kivaa ja parhaimmillaan todella hauskaa tai toisinaan vähän kurjaa vastapainoksi, mutta mikään ei räjähdä rinnassa.

Onko minun iässäni kaikilla jo oma lastinsa - se joku, joka puristaa kourassaan sydämemme riekaleita, mitä sitten kostetaan hullun kiilto silmissä kaikille tielle osuville?! Tahtomattaankin.

Tunnissa minulle nousee 39:n asteen kuume pelkästä tukalasta "mitä tämä on" -keskustelusta, joita en muuten niitäkään osaa enää käydä. Puhutaan mielummin jostain...puhutaan banaanikärpästen tuhoamisesta?! 

Kun rakastumme täpöllä johon kuhun, joka ei ehkä vastaa tunteisiimme samalla voluumilla, meillä on tapana silti luulla, että kyllä se vastaa. Meidän on vaikea ymmärtää olevamme jollekin vain ihan kiva. Keksimme typeriä selityksiä hänen käytökselleen, koska emme hyväksy jossain sisimmässä tiedostamaamme totuutta: emme ole hänelle riittävän erityinen.

Kun hän peruuttaa kauan odottamamme tapaamisen parempien bileiden ilmestyessä tyhjästä, muistamme oharipuhelusta sen, että hän kysyi, miten viime viikkoinen tenttisi meni (hän muisti!) ja sen, että hän sanoi meitä kuitenkin vastustamattoman hellyyttävästi kuumaksi ja tiitteräksi äikänopeksi. Vietämme iltaa miettien, onko tiitteryys hyvä vai huono asia ja mitä se oikeastaan tarkoittaa.

"Hän kuulosti kyllä oikeasti todella harmistuneelta, kun ei nyt nähdä" selitämme ystäville. Ja hyvää tarkoittaen ystävät osallistuvat tähän petokseen. Tyttöjen teehetken aikana on päästy yhteiseen varmuuteen siitä, että kundihan tässä itseasiassa on uhri jouduttuaan vastentahtoisesti juomaan alkoholia ja valvomaan, vaikka olisi tietysti mielummin nyt vieressämme katsomassa dokumenttia ja mussuttamassa karkkia.

Uskomatonta, kuinka hölmöjä voimme olla, viisaat aikuiset, halutessamme vain niin kovasti jonkun haluavan meitä niin kuin me haluamme häntä. Tai mielummin vielä enemmän. Tai luulemme haluavamme. Tuo haluhan vain kiihtyy, kun jossain syvimmällä sisimmässä tiedostamme, ettei hän halua ja näin elämäntehtäväksemme tulee saada hänet muuttamaan mieltään, koska yhtäkkiä koko olemassaolomme on siitä riippuvainen.

Erityisen hölmöjä tajuamme olleemme vasta, kun joku todella haluaa meidät ja jos olemme onnekkaita, vielä meidän parastammekin ja asettaa naurunalaiseksi kaikki aiemmin kuulleemme tai itse keksineemme selitykset
siitä, miksi joku ei ole kahteen viikkoon ehtinyt soittaa, vaikka todella paljon olisi halunnut.

Hän nimittäin soittaa lävitse vaikka kaikki mielikuvituksetonta nimeäsi kantavat naiset, (joita kuulemma on 36 kappaletta yksistään Turussa ja sen lähikunnissa) saadakseen lopulta puhua sen oikean kanssa. Tai hänen sylistään saattaa herätä ihan yllättäen toivottamaan hyvää itsenäisyyspäivää suurten lumihiutaleiden valuessa taivaalta hitaasti ja taianomaisesti kippisteltyään ensin ystävän sinkkukotitupareissa "ei mennyt niin kuin Strömsössä"-parisuhteiden päättymiselle. 

Uudenkarheasta sylistä huolimatta tilanne on pelottavan tuttu. Mä olen ollut tässä joskus ennenkin, tajuan. Mä en voi elää tätä enää uudestaan, tajuan.

Vuoden aikana olen ollut sekä hän, joka odottaa soittoa, että hän, joka unohtaa soittaa. 

Jälkimmäisessä roolissa olen rempseästi suosinut surullisen huonoja kielikuvia: 
"No mieti, jos sulla on koira, jota tosi paljon rakastat ja sitten se koira kuolee ja sulle vaan tulee sellanen olo, että ei kiinnosta enää koskaan ottaa toista tilalle" selitän ja mietin, kuinka mieltäylentävää mahtaa aikuiselle miehelle olla koiraan verratuksi tuleminen tällä tavalla, mutta koska saatan puhua ennen kuin ajattelen, jatkan vielä: "Että on kiva leikkiä toisten koirien kanssa ja se menee hyvin, mutta just se omaksi ottaminen ei vaan tunnu hyvältä idealta, koska sitten se rupeaa muistuttamaan liikaa siitä edellisestä olematta kuitenkaan se." 

Ei kovin mieltäylentävää. Hän kertoo sen minulle.

Toisella kerralla koetan puhua enemmän suoraan: 
"No tiiäkkö kun tykkään susta tosi paljon. Saatan vähän rakastaakin. Mutta kun olen joskus ollut niin rakastunut, että olin valmis hyppäämään junan alle sen toisen puolesta. Niin nyt mää en enää hyppäis."

Hän on samaa mieltä siitä, että vain silloin, kun junan alle hyppääminen tulee kyseeseen, on jutussa jotain järkeä.
Sääli.

Kolmanteen kertaan mennessä olen alkanut rakastaa itseäni riittävästi ymmärtääkseni, ettei tilanteeni vaadi sen kummempia selittelyjä: 
"Ei vaan huvita. Mulla on vaan menny maku".

En sano, että tämä olisi välttämättä pysyvä tila, sillä palattuani Suomeen, sen nykyiseen pääkaupunkiin entisen sijaan, olen saanut todistaa elämänkokemuksiensa viisastaman ja kovettaman ystävän täydellistä pehmenemistä yllättävän salamarakastumisen myötä. Kaikki aamun jaetusta Hesarista, salamimakkarasta ja kynsisaksista liittyvät nyt entisen kyynikko-ystävän uuteen helluun, johon palataan keskustelussamme vähintään kahden minuutin välein. 
Ja jos koetan vaihtaa puheenaihetta johonkin neutraalilta vaikuttavaan asiaan, kuten vaikka vihreään väriin, on juuri vihreä - kuinkas sattuikaan - aivan taatusti yksi hellun lempiväreistä tai jos ei ole niin sininen käy yhtä hyvin. Ja ainakin hän on joskus a) pukeutunut vihreään b) tehnyt jotakin jollekin vihreänsävyiselle asialle c) lausunut jonkin valloittavista mielipiteistään vihreään liittyen.

Rakastuneista ihmisistä näyttää tulevan vähän hölmöjä ja toimintakyvyttömiä. Ehkä se on välttämättömyys, jonka avulla ihmiset saadaan uskomaan, että on hyvä idea sitoutua yhteen kumppaniin. Onpa hyvä, että rakastumista on pidetty loitolla minusta, sillä tarvitsenkin koko aivokapasiteettia gradun viimeistelyyn ja sitä seuraavaan työnhakuprosessiin. 

Omassa elämässäni rakkautta on paljon. Se näyttäytyy pieninä tekoina. Minun elämässäni rakkautta on tuoda vesilasi toisen vuoteen viereen, kun tietää, että tällä tulisi herättyään olemaan paha krapula.

Mitä parisuhteeseen tulee, tuo aivot sulattava kokonaisvaltainen räjähdys on edelleen vähimmäisvaatimus. Vasta sen jälkeen aletaan edes kartoittaa mahdollisuuksia jakaa kaikki tulevaisuuden aamut, illat ja How I met your motherin tuotantokaudet; punnita, kuinka suurta merkitystä antaa sellaisille sivuseikoille kuin toisen huumeongelma tai menneisyys partiolaisena.

Voittaja ei välitä. Eiku.

Eräs ystäväni tapaili Tinder-matchiaan joitain viikkoja jo jokseenkin innoissaan. Lupaavasti alkanut suhde kohtasi päätöksensä, kun Tinder-m...