Thursday, August 04, 2016

Anna mun etsiä ja olla epävarma. Anna mun nähdä maailmaa.

Tiedätkö sen rasittavan äänen, joka juomapullosta lähtee, kun siitä juo? 
Jos et, olisitko ystävällinen ja kertoisit, mistä olet omasi hankkinut? Jonain päivänä nimittäin tuntuu, että olen aina se tyttö, jonka juomapullosta lähtee rasittava ääni. 

Kallion kirjaston edessä napani korkeudelta rullailee ohi kaksi korkeintaan kahdeksanvuotiasta tyttöä. "Kumpi susta on vaikeempaa, skeittaaminen vai eläminen?" punatukkainen kysyy raitapaidalta, joka puuskahtaa empimättä: "No eläminen!"


Kaikki, jotka ovat nähneet minut laudalla, tietävät, kuinka onnettoman tärisevästä kyydistä on kyse ja silti olen samaa mieltä. Molempia voi ehkä oppia.


Kanadassa luen espanjalaisen elokuvaohjaajan Keltaista elämäntaito-opasta, vaikka en koskaan lue elämäntaito-oppaita, jossa hän jakaa sen, mitä on tajunnut parannuttuaan syövästä kolme kertaa. Hän kehottaa kirjoittamaan ylös kysymykset, joita tulee mieleen. Parin päivän aikana olen miettinyt näköjään esimerkiksi sitä, voiko mustassa topissa urheilla yhtä reippaasti kuin pinkissä ja sitä, olisiko jooga voinut pelastaa blogi-Lauran. 

Ihastun kirjoittajan tapaan antaa merkitystä hipuille. Hippu on hetki, jona tekee ensimmäisen kerran jotakin, joka niksauttaa elämän pysyvästi vähän uuteen asentoon. Liikkumiseen liittyviä hippuja ovat esimerkiksi, kun ensimmäistä kertaa kävelee koulusta kotiin itse uuden luokkakaverin kanssa hidastellen matkalla tai kun 16-vuotiaana jalkojen mennessä solmuun ja uusien kenkien painaessa hämärässä pysäyttää ensimmäisen taksinsa. Lapsena ja nuorena hippuja kokee erityisen paljon. 

Olen melkoisen onnekas, ja tiedän sen, voidessani lisätä liikkumisen hippuihin ajomatkan vuokratulla valkoisella Mercedes Benzillä Highway neljältä tämän tästä poiketen Torontosta pikkukylien kautta Montrealiin, Ottawaan ja takaisin Torontoon country-radion pauhatessa, järvien, viljapeltojen, pikkutaajamien ja hylättyjen motellien ohi vilistellessä. Syvälle piilotettu country-diggari minussa on noin 1000 kilometrin kohdalla herätetty iäksi. Eihän missään muussa musiikissa (saati hetkessä) sen jälkeen ole riittävästi tunnetta. Kaikkivoipaisuutta. 

Muiden keräillessä pokemoneja minä alan keräillä hippuja. 

Ensimmäisen kerran 31 vuoden aikana sydämensä särkenyt ystäväni kertoo katsoneensa leffaa jonkun ihan kivan laastarimimmin kanssa, mutta tulleensa samalla viiltävän tietoiseksi siitä, ettei halua suhdetta, jossa pystyy katsomaan elokuvan alusta loppuun, vaan nimenomaan sellaisen, että ei pysty, koska haluaa vaan jutella ja rutistaa ja muhinoida ja tuijottaa sitä toista koko ajan!

Mieti, että me istutaan tällä samalla puistonpenkillä ehkä viiden tai kymmenen vuoden päästä ja puhutaan joistain aivan muista ihmisistä, sanon, koska en osaa muotoilla sanojani yhtä hienosti kuin kolmevuotias, joka päiväkodissa lohduttaa eroahdistuksesta huutoitkuun purskahtavaa saman ikäistään: "Älä sure, kyllä me vielä päästään vapaiksi!"


Yöunien viikkotolkulla väistäessä liian koviksi hiljaisuudessa yltyvien kysymysten tieltä on tärkeä muistaa, ettei sillä skeittilaudalla tarvitse horjahdella menemään ihan yksin. Helpottaa huomattavasti, kun joku tarttuu käteen ja ymmärtää vetää koko tärisevän matkan kotiin trukkien ottaessa iskuja Kallion mukulaisiin katuihin.

Torontossa hätkähdän joogan jälkeen infrapunasaunassa, kun nainen, jonka asettautumista viereiselle lauteelle en ole Keltaiseen uppoutumiseltani edes huomannut, pyytää minulta - ah niin kanadalaiseen tapaan - anteeksi. Mitä niin? "This water bottle makes horrible noice, eh?!" hän naureskelee ja ottaa kuin vakuudeksi sanoilleen pitkän korisevan huikan.

No comments:

Alvar II

Kymmenisen vuotta, kaksi vakavammin otettavaa parisuhdetta (ja useaa vähemmän vakavasti otettavaa) myöhemmin, unelmieni miehen  Alvar Ainutl...