...ja hyvä, lämmin, hellä on mieli jokaisen!

Erehdyin kiittämään minua kauniiksi sanovaa oppilasta.

- Hmmh, ope se oli läppä?!?!

Kullannuput...

Ensin lauloin ääneni käheäksi Vimpelin kirkossa ja paikallisessa linja-autoaseman baarissa Jani Wikholmin sponttaanina lämppärinä ja taustalaulajana ja karaokessa tietysti myös, ja Tuurin kyläkaupassa. Sen jälkeen runnoin vielä kolmiviivaisen aan Turun akatemiatalolla, koska Jeesus, oh what a wonderfull child, on syntynyt.

Kokeilin opettaa verbin nominaalimuotoja ysiluokkalaisille huutamatta, mutta uusimman empiirisen tutkimuksen mukaan se on täysin mahdotonta. Varsinkin, jos ne vielä sisään luokkaan tullessaan vipittömästi uskovat katteettomaan lupaukseen leffan katsomisesta. Onneksi ope voi äänen ja hermot loppuun poltettuaan heittäytyä häijyksi ja leväyttää esiin kirjan tehtävän toisensa perrään. Noniin jos tää opettajajohtoinen setti ei maistu niin siitä sitten kynä sauhuamaan murut ja loput tullee läksyksi!

Ansaituimman loman alkamisen kunniaksi odotan lääkärin ohjeita mykkänä kurkunpään tulehduksen aiheuttamaa äänihuulisyöpää väistellen. Onneksi lapulla voi sopia elokuviin menosta ja esittää ruokakauppatoiveita.

Sitä lukuunottamatta että joku teroittelee vihannesraastintaan kurkullani, elämä on hyvää ja joulu saa hiipiä sydämeen. Syksy on leijaillut ohitseni suurina värikkäinä lehtinä ja kopissut askelina mustalla sateisella asfaltilla sellaisella intensiteetillä, etten ole siitä juuri katsettani irrottanut. Nyt yhtäkkiä, kun se harjoitteluineen, uusine ihmisineen ja jännittävine itseni ylittämisineen onkin todella ohi, huomaan että en malta odottaa saavamme nastarenkaiden alle satoja kilometrejä mäkistä keskisuomea, ohitettavia järviä ja taukopaikkoja aina porovaroituksiin asti.

Annan itselleni luvan huomata, että minullahan on sinua ikävä pohjoinen!

Oh, hold me like a baby

Sannoin kylmää ja nälkää ja väsymystä ja mitä ikinä valittavia oppilaitani vauvoiksi, vaikka itse olen varsinainen vauvojen vauva. On kauhean vaikeaa ryhtyä yhtäkkiä miehen hommiin, joista ei ole tottunut pitkään aikaan selviämään; tiskaamaan, käymään kaupassa, tekemään ruokaa, imuroimaan ja korjaamaan tavaroita perässäni oikeille paikoilleen.

Meitä vähän naurattikin, kun äiti etukäteen lohdutti puhelimessa kuinka se on sentään hyvä, että saan nyt sitten rauhassa keskittyä kouluhommiin - ei tarvi ollenkaan huolehtia siivoamisesta tai ruuanlaitosta, kun T:kään ei ole täällä.

En tiedä millä vuosikymmenellä äiti elää, mutta tilannehan on täysin päinvastainen. Juuri olimme ehtineet päivitellä, mitä minä raukka syön sillä aikaa, kun keittiömestarini karkaa pohjoiseen.

Ja eihän se kaupassa käynti sitten mikään menestystarina ollutkaan. Vaikka pääsin ostamaan kerralla viikon ruuat oikeen meidän autolla, jota Jarkko ajoi, koska en ole ajatellut mällätä sitä pylväisiin tai muihinkaan tielle asettuviin objekteihin enää ikinä. Heti palasin yksiöaikoihini; avuttomana ihan vieraassa sokkeloisessa hallissa pyöriskelyn päätteeksi ostoskoriin päätyi omenia, appelsiineja, limpparia ja siideriä.

Vähintään yhtä hämmentävää kuin tulla kotiin, jossa ei ole ruokaa, on tulla kotiin, jossa irtaimisto on edelleen hujan hajan ympäri asuntoa niillä sijoillaan, jolle ne ovat joka-aamuisen bussista melkein myöhästymis-episodin jäljiltä jääneet. On ollut vallan tyrmistyttävää huomata, kuinka pieni oma panokseni näköjään on talouden järjestyksen ylläpitämisessä. Nopeasti olohuone on muuttunut työhuoneeksi. Vihkoja, oppikirjoja, draamakasvatusta, konsepteja, tutkimuksia, kansioita, kyniä, kalentereita (jep, kaksi), lähteviä ja saapuneita kirjeitä ja papereita. Lattioilla laukkuja, kirjastokasseja ja alas sängystä heiteltyjä tyynyjä, joiden yli voi ihan hyvin hypätä. Kasvava pyykkivuori.

Opetus on olevinaan: pitäisi osallistua enemmän ja pitäisi muistaa kiittää.

Turkuun asettumiseni jälkeen emme vielä koskaan ole olleet näin pitkään erossa toisistamme: yhdeksän päivää. Siihen nähden vedän muuten hyvin, mutta juuri näiden perustarpeiden, kuten syömisen ja nukkumisen ja siisteyden kanssa on ongelmia. Tuhisevan parhaan ystävän uniseura ja yhdessä siemailtu aamutee ja -kahvi ennen kouluun lähtöä ovat kullan arvoisia. Bussissa, epätavallisen kohtuulliseen aikaan päättyneen koulupäivän jälkeen, visioin itseni imurin varressa ja pyykkivuoren valloituksessa, koska hyvin suunniteltu on puoliksi tehty.

Tulen kotiin puhkuen siivous-urheutta, mutta mitä: puhtaat pyykit riippuvat kuivumassa, astiat on pesty ja aseteltu kaappeihin, sänky on petattu, tavarat ovat järjestyksessä ja pöydällä on lappu:

Kirppu <3

Kiitos ihanasta seurasta,
hyvistä yöunista ja
pyykinpesukoneen
lainaamisesta. Soitellaan :)

Oot rakas!

Opetus onkin: kiittäminen riittänee.

Niin kuinka siis voin edes väittää?

Onpa rankkaa olla yhtä aikaa opetusharjoittelija, sijainen, kirjakaupan myyjä, kirjallisuuden ja suomen kielen opiskelija, tyttöystävä, ystävä. Varsinkin kun taustalla painaa viikonloppu rankkoine huveineen, jotka saavat kyseenalaistamaan sen, että kellään olisi minulta mitään opittavaa. Suomen kielestä tai kirjallisuudesta ehkä, elämästä ei niinkään.

Ei kannata mennä miehen työpaikalle vetämään övereitä, kertoa tämän esimiehelle mitä mieltä oikeasti on hänen panoksestaan kuluneeseen kauteen ja jakaa omia paljon toimivampia pelivihjeitään. Ei varmaan kannata hukata ajokorttiaan kylpylään, vaikka sen saattaakin saada takaisin. Ei kannata avautua puolitutulle ukkomiehelle hänen aikomuksistaan vetäytyä tuntemattoman naishenkilön kanssa yhteiselle yöpuulle. Joskus naishenkilöt suuttuvat ja vasta sen jälkeen - eivät varmaankaan aina, mutta toisinaan - osoittautuvat Kaija Kooksi, näin yhden vaihtoehdon mainitakseni. Mistä tulikin mieleen että Kaija Koo on vihainen urpo.

(Mietin hetken etten uskalla sanoa noin, mutta Anna-Leena Härkönenkin uskaltaisi.)

Ei varmaan kannata mennä miehen työpaikalle ollenkaan, jos ei osaa hymyillä ja näyttää nätiltä ja edustaa olemalla kuin ei olisikaan, tehdä mieleenpainumatonta vaikutusta ja olla olematta mistään mitään mieltä, koska esimies saattaa kaikesta huolimatta kuvitella, ettei sinulla ole mielipiteitä vaan olet lainannut ne mieheltäsi, ja sillä voi sitten olla seurauksensa.

Käyttäytymiseksikin sitä kutsutaan, olen minä siitä joskus kuullut.

Vaan itkuiseen sunnuntaiaamuun tuo lohdutuksen mies, joka nauraa rakastavansa minua juuri siksi, että olen niin pölö. Ja eiliselle kippurassa naurava paras ystävä, joka huomauttaa onnesta onnettomuudessa, eli siitä, etten kuitenkaan koskaan löytänyt kiivaasti etsimääni aurinkokuningasta, jolle yön hämärimpinä pikkutunteina muistan minulla olleen ensisijaisen tärkeää asiaa.

Otan pieniä anteeksipyyteleviä askeleita aikuisuuden suuntaan ja tunnen inhoa vastuullisuutta kohtaan, niin kuin kaikkea sellaista, missä olen huono. Draamatunnin murrosikäinen riemu ei hivele univelkaista päätä. Kaikesta huolimatta pidän yhden loistavan, yhden paskan ja kaksi vähintäänkin keskinkertaista tuntia.

Työni opettavin ja tunteita herättävin osa on varmasti päivittäinen kotimatka, jolta on mahdoton sulkea silmiä. Bussiin Varissuolta keskustaan on ahdettu koko se värikäs slummin kirjo, jolta yhden punaisen ja nuhjuisen penkin varastavaa kermapersettäni hävettää.

Lopulta hissi pysähtyy seitsemänteen kerrokseen. Ovimatossa lukee "Fisherman live's here with the best catch of his life". Täytettyjen paprika-yllätysten tuoksut hivelevät jo rappukäytävää. Jamie-Fisherman-Oliverillani on alkanut loma, jonka kunniaksi tarjoillaan vielä jälkiruuaksi ranskalaista taivaallista Tarte Tatinia. Niin huomaan että sentään lähes onnellinen oon.

Peace!

Ensimmäinen harjoitteluni Turussa päättyi ja minä suren. Suren sinun puolestasi kapeakatseinen opiskelutoveri, joka pyytäessäni palautetta ryhmäytys- ja tutustumis-tunnistani S2-oppilaille (eli niille, joiden äidinkieli on joku muu, joille suomen kieltä opetetaan vieraana kielenä) kommentoi ettei ollut kirjoittanut mitään ylös eikä oikeastaan keksinyt oikeen mitään sanottavaa, koska ethän sä oikeestaan mitään opettanu, ku te leikitte vaan...ja semmosta.

Ennen tuntia hän tosin kertoo pitäneensä itse aivan loistavan Aleksis Kivi-tunnin. Sitä on ilmeisesti paljon helpompi arvioida, koska hän on sentään oikeasti opettanut.

Esitän että ehkä mun tunnilla oli vain vähän erilaiset oppimistavoitteet:

1) Opetella kuuntelemaan opettajan ohjeita ja toimimaan niiden mukaisesti.

2) Opetella erilaisia työtapoja kuuntelusta ja opettajajohtoisesta tehtävien tarkastuksesta toiminnallisiin harjoituksiin.

3) Opetella yksinkertaisimpien fraasien avulla kertomaan itsestä ja kysymään muilta perusasioita suomeksi.

4) Tutustua ryhmään ja omaan paikkaan siinä. Opetella ottamaan kontaktia muihin ja olemaan vuorovaikutuksessa uuden ryhmän muihin jäseniin.

5) Muuttaa oppilaiden asenteita positiivisemmiksi suomen kieltä kohtaan ja tehdä oppimisilmapiiristä mahdollisimman hyvä.

6) Saada toiston avulla malli joka-lauseesta ja siitä kuinka sitä voidaan arjessa oikeasti käyttää.

7) Sanavaraston kartuttaminen.

Kuka mäne oikeasti edes ajattelee, että on tärkeämpää oppia milloin Aleksis Kivi syntyi ja kuka hän oli ja mitä elämällään teki kuin oppia ketä ne ihmiset siinä ympärillä joka päivä ovat ja miten niiden kanssa ollaan vuorovaikutuksessa ja opitaan. Miten joltain kysytään mistä se tykkää tai ei, ja miettiä kuka minä olen ja mistä minä tykkään.

Hulahula-vannetta oppii varmasti pyörittämään nopeammin, jos se on hauskaa ja jotain minkä haluaa oppia.

Toki sen voi oppia ehkä jopa yhtä tehokkaasti pakon edessä, jos joku auktoriteetti vaatii ja uhkaa ja kiristää. Mutta kun osaaminen on mitattu ja todettu, ei jälkimmäinen oppija varmasti enää koskaan vapaaehtoisesti palaa hulahula-vanteen pyörittämisen äärelle. Itseasiassa hän kiertää kaukaa kaikenlaiset yökötysrefleksin aikaansaavat vanteet.

On monta tapaa opettaa asioita, ja jotkut niistä voivat olla toisia mukavampia ja siksi motivoivampia. Miksi emme käyttäisi niitä?

Oulussa pedagogiikassa ja didaktiikassa tämä oli pelin henki. Kilpailimme siitä kuka keksi luovimman ja innostavimman tavan opettaa äidinkielen asiasisältöjä. Ihailimme toinen toistaan havainnollisempia tehtävätyyppejä, värikkäitä motivointeja ja innovatiivisia riskin ottoja.

Totean eräässä ryhmäkeskustelussa olevani pettynyt siihen kuinka vähän opettajat yleensä näkevät vaivaa oppilaiden motivoimiseen. Mihin eräs toinen opiskelutoverini tokaisee, että "mää en nyt ihan ymmärrä, että mitä sää Anna tarkotat, että oppilaille pitäisi joka tunti olla jotain sirkushuveja??".

Koska just sitähän minä tarkotin. Koska siinähän ne vaihtoehdot ovat, eihän siihen välillä jää mitään. Oikeasti, mikä kommentti tuo edes on? Ei olisi vuorovaikutukseen ja toisten huomioon ottamiseen keskittyvä ja toisaalta omaan kriittiseen ajatteluun kannustava äidinkielen opetus ollut sinullekaan pahitteeksi.

Miksi meidän opetusfilosofiat ovat niin erilaiset?

Ja ne perustelevat omaansa sillä, että se on hyvä oppia, että ei koulussa tai elämässä voi kaikki aina olla mukavaa. Minä vain en näe sellaista vaaraa, että koulussa tai elämässä olisi liian mukavaa. Siitä ei minun mielestäni ole pelkoa tai edes kyse.

Ja ymmärrän että on opettajalta liikaa vaadittu, että hän ehtisi tai jaksaisi aina valmistella jonkin superhyvän, yhtä aikaa opettavaisen ja mukavan tunnin, mutta TTU, sitten kun joku jaksaa niin olisihan se hienoa, että siitä saisi kiitosta eikä katteellista panettelua.

Tunnen olevani Robin Williams Kuolleiden runoilijoiden seurassa. Voin vain kuvitella kuinka tuo tunne pahenee päästessäni joskus keskelle oikeaa työyhteisöä ja kolmattakymmentä vuotta tällä samalla tehokkaaksi todetulla metodilla opettavien äikänopejen keskelle. Se on juhulaa kuulkaa se.

Onneksi olen saanut tukea minua ohjaavilta opettajilta. Draaman opettaja, jolle olen sanataiteileva oululainen (ja ylpeä tästä nimikkeestä), lohduttaa ja kannustaa sanomalla että tulen tarpeeseen. Ihana harjoittelun ohjaajani kertoo heränneensä siihen, että hänen omat tuntinsa ovat liian tylsiä ja kielenhuoltopainoitteisia, ja aikoo käyttää jatkossa enemmän aikaa suunnitteluun ja oppilaiden motivoimiseen. Ja..., minua hän pyytää sijaisekseen.

Okei, opiskelutoverini ovat usein ihania myös. Eivät he ehkä ole kapeakatseisia tai yksinkertaisia tai vanhanaikaisia tai tyhmiä, mutta toisinaan heidän näkemyksensä opettamisesta ovat. Yllättävän monen. Ja minä suren niitä. Ja suren sitä, jos ne eivät tule muuttumaan ennen kuin he alkavat opettaa jonkun lapsia. Aivan liian monen.

Ja suren sinua hyvä "JUKI", joka olet näemmä joskus vuosia sitten kommentoinut blogitekstiäni ystävällisesti sanoin "Miten joku muuten voi kirjoittaa "useinmiten" ja haaveilla tulevansa opettajaksi - vieläpä äidinkielen sellaiseksi?".

Myönnän että minulla on äidinkielen opettajana heikkouteni ja paljon oppimista, kuten esimerkiksikin juuri sopimusten varaisten yhdyssanojen oikeinkirjoitusasu tai pilkkujen paikat.

Mutta niin, parahin Juki, kukin meistä tekee vain sen mihin pystyy; minä keskityn tuomaan esiin ja välittämään sen ilon mikä kieltä käyttävänä ja sillä itseään ilmaisevana ihmisenä olemisessa on. Sinä pyrit viemään sen pois.

Rakkaudentunnustus

Elämäni ensimmäisten sitsien jälkeinen aamu, johon herään jo kuudelta hyvävointisena, koska en millään malta nukkua, kun sisällä pulppuaa valtoimenaan onni. Silitän ja suukottelen miehen tuoksuista unenlämpöistä ihoa vieressäni ja saan vastaukseksi hymyn, jolla on selvästi vielä toiveissaan jatkaa untaan.

Nämä aamut ovat minun, ja niihin sopii Johanna Kurkela (kuin nenä päähän, mun isi saattaisi sanoa). Suuret tunteet sopivat. Kristillisimmät skippaan, mutta ne onneksi tunnistaa yleensä jo nimestä. Esimerkiksi "Maan päällä niin kuin taivaassa" kuulostaa pahalta. Rohkenen antaa mahtipontisten melodioiden ja herkän äänen poukkoilla seinistä aika kovaa näin varhaiseksi, erehtyihän toinen muuan anteeksipyyntönsä yhteydessä kehuskelemaan rakastavansa kaikkia hassuja tapojani askartelulaatikosta juurikin siihen että laitan aina musiikin soimaan, kun hän vielä nukkuu.

Ei aikaakaan kun olen onnistunut herättämään nukkuvan karhun. Niin katoavaa-a-aa-a-aa on voimat ihmisen karhu laulaa epävireisesti ja tahdottomasti luolastaan ulos löntystäessään ja laukaisee ohimollaan pitelemänsä aseen.

Olisin palanut halusta paistaa aamiaislettuja, jotka kysyisivät olenko muistanut sanoa että olet maailman uppein ja suloisin, mutta maito on loppu. Ja että rakastan kaikkia pieniä hassuja tapojasi. Sitäkin, että kuvittelet karhunpalveluksen olevan ISO PALVELUS ja sitä, kun kiinteistökaisamainoksen pärähtäessä ruutuun viidettä kertaa tunnin pituisen ohjelman sisällä, katsot minua typertyneenä ja lohduttamana: "Ihan oikeasti, mää en enää tiedä mitä mää teen ton Kaisan kanssa".

Vaikka oikeastihan ärsyttävä mainos on se, missä raitiovaunun istuimen liian pieneksi havainnut laihduttaja-Anniina uskaltaa näyttää kauniilta!

Sitä saa mitä tilaa...

Sille tiukkanutturaiselle vanhapiikakansankynttilä-mielikuvalle opettajattaresta on baitövei kyllä ihan perusteensa. Kun olen opettaja, en pysty olemaan kovinkaan montaa muuta asiaa yhtä aikaa. Ainakaan hyvin.

Kotona nipotan sietämättömästi sängyn petaamisesta. Ja ihan kaikesta muustakin rehellinen ollakseni. Vaihtoehtoisesti olen hiljaa ja poissa; suunnittelen tuntia kesken elokuvan, ruokaostosten, unen. Tuntia, johon muuten kaikki ympärillä liittyy.

Yhtä aikaa tykkään kaikesta mitä saan aikaan kello kahdeksan kuuden välillä joka päivä, ja en tykkää siitä mitä kaikkea laiminlyön sen edestä. Ylityöllistettynä olossa on puolensa. Ja sitten se toinen puoli.

Viikonloppuna oli erityisen hienoa antaa vesireittien kuljettaa kaislojen halki. Veneen kannella, tuulta hiuksissa nojata lämpimään rintakehään ja kirkkaasti muistaa, miksi olen päättänyt olla sinun. Tulla metsästä 5 tuntia ja 20 litraa suppilovahveroita ja kantarelleja myöhemmin ja huomata etteivät ikuisuudeksi vakiintuvat joutsenet ole sillä aikaa antaneet pörhentelevän kilpakosijan tulla väliinsä.

Piti kirjoittaa välillä, kun alkoi tuo huonekalujen siirtely puuduttaa...

Feisbuukki on alkanut muistella vuosien takaisia päivityksiä. Ensin on vallan herttaista muistella mennyttä minää, mutta sitten tulee paha mieli, kun sen huomaa hakkaavan nykyminän kymmenen-yksi.

(Se yksi olet sinä Pomppatiita, ei tarvitse loukkaantua.)

Tänään - vuonna 2009 - olin hengästynyt kasiluokan opettamisesta. Eilen vuonna 2009 olin puhki tuntien suunnittelemisesta, ja minä rakastin sitä kaikkea. Entinen minä oli aktiivisempi, ainakin feisbuukissa. Ja reippaampi, rohkeampi, aikaansaavampi. Ja laihempi. Go get'em tiger, sille sanottiin. Ja sehän meni ja oli kaikkia ääriviivojaan myöten. Se venytti mukavuusaluetta niin että paukkui, niin että se kattoi koko maailman lukuunottamatta tietysti silliä, jota se ei vaan opi ikinä syömään.

Nyt elämme niinkin vaarallisesti että saamme varoituksen - huonekalujen siirtelemisestä! Jännä juttu, onhan niitä kerran siirretty, puolitoista vuotta sitten ovesta sisään.

Uudelleen-orientoidun gradun tekemiseen siivoamalla hurjasti Pmmp:n tahdissa. Palautan mieleen rakkauden tutkimusaineistooni samalla, kun olen tukehtua pölyyn kesken maan ja vetten alla kuolleilla kielillä laulavan tytön...

Enkä saa vietyä kesäkenkiä varastoon ja korvattua niitä talvikengillä. Se, että avomies on Vaasassa, on olevinaan joku syy.

Vuoden 2009 minä olisi tukehtunut pölyn sijasta nauruun, jos olisi kuullut kokoontuvansa naapuriin, toisen futisvaimon luo kuuntelemaan pallopeliä radiosta. Mutta siellä naapurissapa asuukin minun paras ystävä. Se, jonka kanssa voi puhua kaikesta; painajaisista, erotiikkamessujen synnyttämästä hämmennyksestä, opiskelijaelämästä, noloista yökastelijoista, hajonneista läppäreistä ja siitä kenet talutettiin ulos mistäkin yökerhosta, jonka kanssa voi tyhjentää kulhollisen mustikkakeksejä, ja joka muistuttaa että on jotain ottaa haltuun uusi kaupunki, yliopisto, koti, uudet ihmiset, uusi harrastus ja työpaikka. Ja että ensi viikollahan minä alan opettaa!

Syksyisiä asioita

Kuusi tuntia kirjaston vetoisassa lukunurkkauksessa päivittäin saa minut niiskuttamaan. Tunnelmassa sinänsä ei ole mitään vikaa; minä katon sinun kamoja, kun käyt kahvilla ja sinä hiljennät mölyämään erehtyvät tuttavasi, että saan keskittyä. Siellä me toisillemme tuntemattomat sulassa solidaarisuudessa luemme, minä ja kymmenen muuta abia. Ainiin, paitsi että minä en lue ylioppilaskirjoituksiin, vaan suomen kielen sivuainepääsykokeeseen, mutta meen täydestä.

Ai mitä, etkö sinä ole opiskellut jo pari vuotta sitä suomen kieltä? No kato olen, mutta se on yksi näitä Turun yliopiston hienouksia, että kaikki sivuaineoikeudet on haettava uudestaan kerran vuodessa järjestettävässä pääsykokeessa, sillä ilman tuota oikeutta Oulun yliopistossa suorittamani suomen kielen aineopinnot mitätöityvät.

Lukemisen kanssa olen varsin sujut, mutta sen luihin ja ytimiin paikalla kököttämisen seurauksena pureutuvan kylmän kanssa en. Kotona vedän villasukat polviin saakka ja könyän varastosta lunta odottelevien talvirenkaiden yli kaivamaan hyvään talteen pakattua toppaliiviä. Ihan ite.

Kirjoitan kalenteriin päivämääriä, joina täytyy muistaa ilmoittautua kursseille ja sitseille ja mennä taas kuoroon. Siivoan penaalin edellisvuoden jäljiltä ja varaudun tulevaan erivärisin kynin. Käyn kokouksessa suunnittelemassa fuksisuunnistusta ja kertomassa Minun ja Sannukan rastista. Tilaan mekon potkupallokauden päätösgaalaan. Katselen uudeksi vuodeksi mökkiä Rukalta...

Ja silti kaikkein varmin syksyn merkki on elämänlaatuani merkitsevästi rajoittavan sivuainepääsykokeen jälkeen kokoontuva BB-studio. Sillä - olkaapa rehellisiä - mitkään kynttilät eivät valaise olohuoneita niin kuin vuosittainen BB, jota kukaan ei seuraa, mutta joka silti kerää ääreensä puolisen miljoonaa katsojaa illassa. Ja jonka aluksi outo ja vielä edellisvuotta huonompi tunnari pärähtää syksyn hämärään voimalla, jonka muistaa pian unissaankin ja tuo synkkeneviin iltoihin turvallista jatkuvuutta.

Ja kieltämättä vähän kyseenalaisesti hankitun paremmuuden tunteen.

10 kysymystä lukemisesta - kirjahaaste

1. Mikä kirja itketti?

Kluunin Vaimo kävi lääkärissä itketti niin paljon, että viimeinen kolmannes oli työn ja tuskan takana, kun en ollut nähdä enää lukea. Myös Reko ja Tina Lundanin yhteistyössä syntynyt Viikkoja, kuukausia teki aika lohduttomaksi. Tuo syöpä-aihelma on vaan näköjään mulle se ylivoimaisesti koskettavin. Nuorena itketin itseäni Pienellä tulitikkutytöllä ja olishan näitä aika paljon. Oon sillä tavalla vähän herkkis.

2. Mikä nauratti?

Arto Salmisen Turvapaikan, Ei-kuori:n ja Paskateorian ruokottoman musta ja inhorealistinen huumori uppoaa kybällä. Se on just sitä saako-tälle-edes-nauraa-ei-varmaan-osastoa. Anna-Leena Härkösen novellit naurattavat vaihtelevasti ja Katja Kallion Tyypit pääsi yllättämään. Se osuu välillä niin oikeaan.

3. Mikä oksetti?

Puolalaisen sotavangin Tadeusz Borowskin dokumentointi teoksessa Kotimme Auschwitz. Alle kouluikäinen juutalaistyttö, jolta oli leikattu irti molemmat jalat, uikutti sydäntä särkevästi "Hyvät herrat, sattuu" SS-miehille, jotka heittivät hänet kuorma-auton lavalle ruumiskasan päälle poltettavaksi elävältä ruumiiden kanssa. Tältä visiolta en tuu koskaan saamaan rauhaa. En oksentanut, mutta refleksin omaisen huudon päästin kyllä.

4. Mihin henkilöhahmoon samaistuit?

Muumipappaan.

- Isä, tiedätkö sinä mitään majakoista?

- En, mutta liikutun aina, kun näen niiden vilkkuvan.

5. Minkä kirjan jätit kesken?

Jätin Annamari Marttisen Veljeni vartijan viimeksi, kun Sanna sanoi, ettei se ole hääppöinen. Jätän nykyään kirjan kesken suosiolla, jos ei nappaa. On niin paljon kiinnostavaa luettavaa, jota ei sitäkään ehdi lukea, että en todellakaan halua tuhlata aikaa surkkiksiin.

6. Minkä kirjan toivoisit jättäneesi kesken?

Jarkko Tontin Luokkakokouksen. Johanna Sinisalon Linnut ja Lasisilmän, mutta ko kerta Ennen päivän laskua ei voi oli aika hyvä niin ei pystyny ja Sinisalon tyyli on jotenkin koukuttava ja tykättävä. Niina Hakalahden Uimataidon: "kyllä tässä varmasti kohta tapahtuu jotain...".

En oikeastaan tiedä miksi yhä vain tartun kotimaisten naiskirjailijoiden juttuihin, vaikka ne useimmiten toistavat samaa ja tuottavat pettymyksen. Niin kuin nämä Härkösen uusimmat, ihan sontaa.

Mika Waltarin Suuri Illusioni olisi saanut jäädä lukematta, mutta kun siitä piti kirjoittaa kritiikki. Tuli aika ilkee.

7. Minkä kirjan luit uudestaan?

...ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan...Arno Kotron Sanovat sitä rakkaudeksi.

Kaikki Astrid Lindgrenit luen uudestaan sitten omille lapsille.

8. Minkä kirjan luit, mutta et kehtaa myöntää lukeneesi?

Ha ha, työpaikalla saatoin vilkuilla Unohtumattomat häät-häidensuunnittelukirjaa. :D

9. Mitä kirjaa suosittelet?

No nyt päästiin asiaan.

Teen sitä nykyään työkseni, joten riippuu hyvin paljon siitä että kenelle. Riikka Pulkkisen Rajaa ja Tottaa voi suositella melkeen kenelle vain. (Ainiin, siks mää tartun näihin kotimaisiin naisiin, on myös näitä helmiä.)

Dekkarien ystäville suosittelin Koontzin 60 tuntia, kun kukaan ei ymmärtänyt vilkaista siihen päinkään ja niin se myytiin kahdessa viikossa loppuun.

Kaikille vauvoille suosittelen Eppu Nuotion loruja ja lauluja. Ja alakoululaisille yleensä Roald Dahlin kirjoja.

Niille, jotka lukevat paljon, suosittelen Sofi Oksasen Puhdistusta ja Arundhati Royn Joutavuuksien jumalaa, jotka palkitsevat lukijansa lopussa. Muilta jää nämä kesken, ja se on sääli.

Kemppiselle, legendaariselle entiselle historian opettajalleni ja sittemmin kolleegalleni suosittelin ja lainasin Rumaa sotaa, seitsemän historiantutkijan dokumenttiteosta talvi- ja jatkosodan vaietusta historiasta, joka oli upea.

10. Minkä kirjan lukemisesta olet ylpeä?

Hmm..tuosta Ruma sota-tapauksesta kaikkinensa. Teoksen luettuaan Kemppinen kiitteli ja kertoi toivovansa omaa kappaletta joululahjaksi, silloin olin varsin ylpeä ja iloinen.

Oon jollain tavalla ylpeä monesta lukemastani kirjasta. Koska olen hidas lukija, vaatii taitoa raivata tarpeeksi aikaa rauhoittua ja "heittäytyä hyödyttömäksi" kirjan ääreen kaiken hektisen sähellyksen välissä.

Onnellinen uupumus

It's gonna rain all day joku setä laulaa ja mulle tulee siitä hyvä fiilis. Ei tule pisaraakaan, mutta silti tuntuu syksyltä, tuulee. Tänään syntyi pieni poika. Järkeilen että eiköhän yksi syntyminen riitä tälle päivää, sillä itse en jaksa synnyttää mitään. Minusta on imetty kaikki mehut kahden päivän sukuloimismaratonissa Kouvolan suunnalla, joten tänään olen aivan liian mukavuudenhaluinen tehdäkseni mitään mikä edellyttäisi ensin suihkuun menemistä.

Juuri kun olen tulla toisiin ajatuksiin, parvekelasin korjaaja saapuu eikä silloin voi mennä suihkuun.

Sukuloiminen oli hienoa, aika erikoista myöskin. Isovelikin oli siellä perheineen ja minä ensimmäistä kertaa ihan omine perheineni, jonka oli aika nähdä mummolan kalliot, punaviinimarjapensaat, toistensa päälle kilpaa puhuvat, mutta ihanat isovanhempani ja äidinäiti iänikuisine armeijankäymispainostuksineen sekä enoni upea mökki, jonka kesäkeittiössä valvottiin auringonnousuun 60-vuotisviskiä talkootöinä tyhjentäen. Aikamoista väkeä, sukuani muka. Hellyttävää ja rakasta.

Lähtiessä vaari alkaa vielä muistin aikana selvittää josko tuntisimme yhden hepun, turussa asuu...pitkän mietinnän jälkeen muistaa nimen ja kysyy silmät loistaen tunnemmeko häntä, 90-vuotiasta kultaseppää. Joudun tuottamaan pettymyksen, mutta harmistuvaa vaaria - kyllä sen vielä pitäisi olla hengissä! - lohdutan, että luultavasti onkin, ihan kaikkiin 90-vuotiaisiin kultaseppiin emme ole vain vielä ehtineet tutustua.

Kahden päivän reissu tuntuu viikolta ruumiissa ja päässä. Oi tyyneys ja omaehtoisuus. Koti ei odota minulta mitään, jos suljen silmäni ja kalenterin.

Pari parvekelasin korjaajalle puristettua ystävällistä sanaa riittävät päivän dialogiksi ja paperipussillinen alakerran Hesburgeria ateriaksi.

Nyt se sama setä laulaa How do you live with thaaaaaaat. Vaihdan artistia.

Tämän enempää palstatilaa ette tule multa saamaan!

Läts sanoi arki ja katsoi oikeudekseen läsähtää naamalle tavanomaista järeämmin asein. Parvekkeella loppunsa kohdannein kukin, 30 euron kirjastosakoin ja tukkeutuvin vessanpöntöin. Eteisen lattialla tervehtivälle Kelan pahaaenteilevälle kirjekuorelle huudan Give me a break now! Mutta eivät ne mätkineetkään liiasta työnteosta vielä. Kunhan ilmoittivat nostettavissa, mutta toivon mukkaan nostamatta jäävästä lainasta.

Ei vois vähempää kiinnostaa, avomiestä mutisutti toinen käsi pöntössä, kun väänsin itkua kuolleesta puutarhasta.

Nenäänsä reissaamiselleni nyrpistävän pöntönkorjaajan mielestä reissaajat saavat mitä tilaavat jättäessään kukat ja avomiehet oman onnensa nojaan. Minä olin nojaavinani siihen onneen, jossa avomies osaa ottaa itse ja antaa kukillekin.

Levottomat ja innokkaat ovat jalat. Varsinkin kesäisin. Ottaisin mieluusti toisen mukaan, mutta eihän se ikinä pääse. Tapasin ihania ystäviä ja perhettä ympäri Suomea ja taas oli niin kivaa; kotikotona, puutarhajuhlissa, legendaarisella tuiran biitsillä, aitan patiolla; nuuhkimassa pohjoisen ja keskisuomen kesäöitä ja -päiviä, katselemassa tuttuja silmiin kuunnellen niiden juttuja. Ja kertoen.

Yhdessä päästiin sentään Särkänniemeen. Mitä tavoitella sen jälkeen kun pituus ja rohkeus ja rahat riittävät kaikkiin laitteisiin?

Avomies huomaa olleensa kohtuuton seistessään työpaikkani tiskin takana näyttämässä kortisoonein piikitettyä nilkkaansa, joka poikii kolme vapaapäivää. Myönnyn hänen lääkärinsä määräykseen lepuuttaa nilkkaa pakkolomalla Oulun Qstockissa. Lähteä pitäisi heti. Nolo avomies tarjoaa suureleisesti lounastauollani patongit ja limpparit tylyttämässään lempikahvilassani, lennotkin se on ehtinyt jo varaamaan. Otan hymyillen säälikestitykset vastaan ja olen ontto sisältä.

MEILLÄ ON NIIN ERI SÄÄNNÖT.

Hiukan kiukuttaa. Ei kuitenkaan yhtään niin paljon kuin esimerkiksi se, että media leipoo mystistä sankaria surullisesta, säälittävästä, yksinäisestä, sairaasta tyypistä, jota kukaan ei rakastanut tarpeeksi. Joka ei ollut oikein kukaan. Ja halusi olla. Kaikki haluavat olla. Ja joka alkoi vihata ulkomaalaisia, koska ei oikein muutakaan keksinyt. Ja koska nämä olivat helppo kohde. Ja koska löysi muitakin, jotka vihaavat ja tunsi näin kuuluvansa johonkin.

Nyt tyyppi saa kaiken kaivanneensa huomion. Hänen nimensä on kaikkien huulilla, hänen kuvansa rumentaa lehtien kansia. Tyyppi on yhtäkkiä joku aatteen sanansaattaja, uhri, nero. Ihmiset huokaillen lukevat lehdestä millainen lapsuus tyypillä oli, kuinka luokkakaverit, naapurit ja lähikaupan täti luonnehtivat häntä.

Uutisissa näytetään tyypin kuljetusta paikasta A paikkaan B ja puhutaan iskusta koko sosiaalidemokraattista järjestelmää vastaan. Miksi helvetissä aletaan tarkastella uudelleen maahanmuuttopolitiikkaa, koska joku äitinsä luona asunut kolmekymppinen sekosi, oli niin munaton ettei saanut itseään hengiltä, vaan lahtasi saarelle joukon puolustuskyvyttömiä nuoria? Miten tämä liittyy mihinkään?

Koko maailma ottaa kantaa. Venäjä kaikista typerryttävimmin: "Tämä oli opetus liberaalille ja yltiösuvaitsevalle euroopalle?" MITÄ?!

Sillä oli joku ajatus minkä se halusi tuoda esiin. No ei anneta sille sitä, että tämä on se tapa, jolla tuo asia tulee kuulluksi. Me keskustellaan vääristä asioista. Keskustellaan mielummin siitä, että tee yhteiskunnalle palvelus ja älä ryhdy poliisiksi, jos sinua ei kiinnosta mennä väliin, kun ihmisiä tapetaan. Mun veljen ajatus oli, että eiks se ole vähän niin kuin ammatinvalintakysymys. Ja tee toinen, äläkä ryhdy toimittajaksikaan.

Minä en osta väkivaltaa tai muutakaan mäneilyä minkään aatteen puolesta tai nimissä (uskonnon, politiikan, taiteen). En osta Teemu Mäkeä, enkä osta Jan Jalutsin "Ammattina vankikarkuri":a, vaikkakin myyn, kun ei ole vaihtoehtoja, muut valitettavasti ostavat. Eivät he ole minun sankareitani, eikä minulla ole heiltä muuta opittavaa kuin se että elämä voi olla lyhyt. Siksikin että joku sadistinen kusipää haluaa huomiota ja tietää saavansa.

Siksi halaan avomiestä lujaa, toivotan hyvää lomaa ja viimeiseksi kerron
minä rakastan sinua.

Hyvvää elämää, perheellistä

Anopin vierailu vaihtui oman perheeni; isän, äidin ja veljenpoikien vierailuun ja minä sairastun kaiken keskellä.

Ehdin silti käydä Turun linnassa pikkuritarikierroksella pitelemässä pientä hikistä kättä, joka puristi omaani koko 6-vuotiaan jännityksen voimasta kuningattaren edessä. Ja voi ylpeys, kun juuri meidän pikkuritari rohkaistuikin kokelasporukan ensimmäisenä kruunattavaksi. Se on niin reipas ja hieno, ja minä liikutun niin helposti.

Ihasteltiin jokilaivoja. Yhdessä niistä paistuivat ja maistuivat messitytön nakit ja merirosvon pihvit. Illalla juostiin kilpaa ja remuttiin jalkapallon merkeissä. "Oivoi kun minä aivan innostuin!" hihkui pikkuvanha 4-vuotias iloaan, kun Donitsiksi poikien nimeämä avopuolisoni onnitteli syötöstään laukonutta maalintekijää.

Kurkkukipuni äityi yön aikana sietämättömäksi, olin kuristua limaan. Kuume tuli ja ääni lähti. Heti aamusta olin kuin kokenutkin pistettävä, rohkea, pyörtymätön.

Nyt perhe suunnistaa omin avuin Turun keskustassa ja minä odotan lääkäriin - tuloksien kuulemiseen - pääsyä surullisena siitä etten saa olla mukana.

Iloisena siitä, että koska en menekään töihin, Tonitsilla, joka juuri tuli hyväntuulisena kotiin, alkoi tehdä katkarapu-sandwicheja ja oli yhtä mieltä siitä että tänne kaivataan kahden ipanan riemunkiljahduksia ja siitä ettei maailmassa ole mitään parempaa kuin lapset, on ennen ruisrock-vieraita pari päivää aikaa tehdä mun kanssa sitä mitä kipeänä tehdään eli ei mitään: lötkötellä, juoda teetä ja puida onnistuneita vierailuja, katsoa unelmien poikamiestyttöä ja elokuvia, hipsuttaa, tehdä suunnitelmia, chilistä kanakeittoa ja lukea minulle ääneen.

Kuinka helvetissä meillä olis tärpättiä?!?!

Joku vouhottaa menevänsä seitsemiin häihin tänä kesänä. Minäkin haluan!

Olin häissä kerran. Ehkä kolmetoista-vuotiaana kajautin Saaran kanssa Maailmaan mä avaraan Keminmaan kirkon parvelta.

Minun ystäväni ja perheenjäseneni ovat joko viekasta salaa naimisiin menevää tai epäkonservatiivista susiparina elävää tyyppiä. Lievästi turhauttavaa romantikolle, joka tykkää juhlimisesta. Tytti lupasi hoitaa homman ja kutsua mut häihinsä pian.

Lupasin puolestani tulla ulkoiluttamaan jotain tosi överiä mekkoa sinne sitten.

Ikinä muuten ei voi. Vanhojen tanssit on tanssittu ja ylioppilaslakki saatu nolon keskinkertaisilla papereilla.

Ja ko en valmistu ikinä.

Hääkutsuni meni heti eväysharkintaan, sillä kuulemma vaan morsian saa olla överi.

Nyt tyydyn myötäelämään hääohjelmien mukana.

Bullshit, sanoisi hän joka myötäelää hääfiksaationi mukana juuri oikealla tavalla huvittuen, kun yllättää mut ja häävihkoni sohvalta tullessaan arvelemaani aiemmin voittamasta biljardissa.

Tunnustettuani mystisen punaisen vihkon funktion (samalla toivoen ettei toinen lähde pitkälle matkalle koskaan palaamatta tai vaihda lukkoja töissä ollessani) on hääkeskusteluista tullut arkipäivää: Kirjaston häälehdet ovat lainassa joillain muilla. Työpäiväni hiljaisina tunteina lueskelen hääkirjaa ja kirjoitan varmuuden vuoksi ylös hääseremonian, jotta osaan sitten toivoa siitä kaikki kristilliset osuudet pois. Joudun töihin häämessujen aikaan. Hienossa ravintolassa huomaamme kiistelevämme siitä kuinka monta tätiä ja heidän huonosti käyttäytyvää miestään häihin saa kutsua.

Opiskelukavereidenikin kanssa puidaan kirkkohäitä. Yksi haluaa ehdottomasti jumalan siunauksen liitolleen ja arvelee sen erityisesti olevan tärkeää joillekin läheisilleen. Toinen ei missään tapauksessa raiskaisi avioliittoaan sellaisen organisaation puitteissa, johon ei usko. Ensimmäistä kauhistuttaa, kun asetun heidän väliinsä kertoen että siunauksille yksi lysti, kirkolla on minulle traditionaalinen, kulttuurihistoriallinen ja arkkitehtoninen merkitys; minä haluan ne puitteet. Molempien mielestä kuulemma väärin mahdollinen tapa suhtautua asiaan.

Suunnittelu on pelkästään kivaa. Omiin häihini suhtaudun todellisuudessa, kuten muuhunkin aikuiseen, sitten joskus-mentaliteetilla.
Tiedän kyllä vanhenneeni. Mutta vain siitä, että pikkuveljen entisistä tyttöystävistä on tullut äitejä.

Ja siitä kun työpaikallani vanhemmat neuvovat lapsiaan "Anna se tuolle tätille, Linus, kato tätin täytyy ottaa siitä se hinta. Ja sitten sää voit ite antaa sen rahan tätille..." Etsin katseellani keski-ikäistä nutturapäistä Mairea ojentautumassa lasta kohti terveyssandaaleissaan, kunnes ymmärrän olevani hän.

Opintotuella ja kirjakaupan tätin palkalla ei minun häitäni järjestetä voin kertoa, mutta ei se ole suurin syy olla menemättä naimisiin. Suurempi syy on esimerkiksi se, että kutsuin niitä juuri minun häikseni. Itsekäs lapsi, keksi jotain muuta, mene vaikka sirkukseen.

Parvekkeella hion ja maalaan Leonard Cohenin kanssa tuolia. Ajatus yllättää minut takaa päin: minulla on oma parveke (tai mikä vielä hurjempaa - yhteinen), jossa tuunaan omaa...yhteistä huonekalua. Hiomapaperi on omaa, ihan itse sen hain Claes Ohlssonilta tänään, ja sellaisen putkivalon (miksi niitä sanotaan?) ja vaihdoin sen vessaan.

Kuopiosta palaileva pelaileva on puhelimessa yhtenä ylpeytenä. On kuulemma hienoa että on saatu mies taloon.

Mustan maalin sutiminen antaa suuren vapauden ja vallan tunteen. Käsillekin menee ja tukkaan, eikä kukaan ole mutisemassa sotkusta.

Aikuisuuden hetki kohtaa päätöksensä, kun tilitän puhelimessa ettei maali sitten muutes lähdekään saippualla, tärpättiä pitäis olla. Eikö meillä ole tärpättiä? toinen on ihmettelevinään ja äkkiä meitä molempia alkaa naurattaa. Rajansa kaikella.

Kotimme Auschwitz

Krakova oli pieni suuri kaupunki; puistoinen ja ennen maailmansotia rakennettu eli hyvin kaunis. (Eikä minulla tietenkään ole myöskään mitään sinne myöhemmin rakennettua euroopan suurinta ostoskeskusta vastaan.) Sen rakennukset kuin ihmeen kaupalla säästyivät silloin, kun kaikki muut saksalaisten valtaamat kaupungit pommitettiin ympäriltä. Vain ihmiset eivät säästyneet.

Omatoimisesti seikkailimme äidin kanssa linja-autoasemalle ja etsimme Oswiecimin kaupunkiin juuri lähdössä olevan minibussin, jonka kuljettaja ei jostain syystä halunnut ottaa meiltä ollenkaan maksua. 50 kilometriä Krakovasta länteen katselimme ihastuttavia kivitaloja, joiden pihoissa juoksi kanoja. Yhdellä kameli. Ja villeinä rehottavia unikkopeltoja, jotka eivät niinkään juosseet.

Seassa oli myös karmivia hylättyjä taloja. Jonkun uusnatsin, tai vanhan, seinään oli kehdattu töhertää lähestymiskieltoja juutalaisille. Nämä talot ovat nähneet kaiken. Kuulleet huudot, haistaneet mustan savun. Piilottaneet jonkun ullakkohuoneeseen.

Ja saavuimme portille, jonka mukaan työn piti vapauttaa - ei tappaa.

Katsellessani Auschwitsista otettuja valokuvia, häpeän yhtä, jossa hymyilen kenkäröykkiön edessä. En minä tuntenut mitään erityistä, kun läjäpäin kuolleilta irti leikattuja hiuksia, likaisia vangin vaatteita, kaasutettujen lasten vaatteita, hammasharjoja, matkalaukkuja, tyhjiä myrkkytölkkejä, teloitusseiniä ja viisi- tai kuusinollaisia lukuja lastattiin yhdellä kertaa ymmärrettäväksi.

Kaasukammiossa olin hiljaa, koska tuli olla, mutta kun mieli alkoi tavoittaa kuvaa itkun ja huudon sekaisista kauhunhetkistä, joina ihmiset kiipesivät toistensa päälle ja äidit puristivat lapsiaan tiukemmin syliin, siirryin ajattelemaan illan klassista kirkkokonserttia tai sitä missä ravintolassa söisimme ja nauttisimme 4 zlotyn punaviinilasillisemme.

Birkeneaun tuholeirillä järkytys alkoi jo levitä kehoon, kun tappokoneiston massiivisuuden ja organisoituneisuuden alkoi käsittää katsellessaan tähystystornista keskelle Kemin kokoista tuhoamiskylää johtavia junanraiteita. Valokuvat suihkuun kävelevistä ihmisistä, korkeintaan kolme kuukautta leirillä elossa pidetyistä ja niistä muutamasta 25-kiloisesta pelastetusta luurangosta koskettivat, mutta niitä olen tietysti nähnyt ennenkin.

Vasta kotona, kun aloin jäsennellä näkemääni toiselle, tuli itku. Yhdessä irtileikatussa letissä oli vielä sininen rusetti paikallaan.

Matkasta on kaksi viikkoa, ja kaksi viikkoa on holokausti ollut irti Casa De KolehmainenSaarelassa. Öisin "me ei saada nukuttua noilta krematorion piipuilta", kun toisinaan reistaileva pakastin piippaa sulamistaan helteessä. Kysyessään ketkä me, toinen saa vastaukseksi "no minä ja puolitoista miljoonaa muuta juutalaista". Tietysti!

Vanhaan idioottimaiseen se lähtee sillä millä se on tullutkin-sanontaan nojautuen olemme sitten kohdanneet minua traumatisoineet hirvitykset silmästä silmään mm. moneen kertaan nähtyjen elokuvien ja kuusiosaisen BBC:n dokumenttisarjan muodossa.

Pahimmalta minusta tuntuu ehkä se, ettei tarinoissa ole sankareita eikä täten lohdutusta. Tai tarinoissa on, kuten Pianistissa.

Dokumentissa laihaksi sankariksi tarjottu juutalaiseen vankiin rakastunut SS-sotilas, joka pelastaa hänen siskonsa kaasukammiosta jättäen sinne tämän lapset ei ole millään muotoa sankarillinen.

Pohdin aamupalapöydässä ääneen Kuka äiti hyvästelee lapsensa pelastaakseen oman henkensä? Toinen muistuttaa jo hieman tuohtuneena, ettei siellä oltu kovinkaan hyvissä neuvotteluasemissa.

Nämä jutut ovat kuitenkin laittaneet miettimään inhimillisyyden perustaa. Eivät kaikki vangit varastaneet toisiltaan tai tukehduttaneet toista vankia saadakseen istumapaikan...vain ne, jotka selvisivät. Eloonjääneiden kertomusten perusteella leiriolosuhteet edellyttivät vangeilta vielä vartijoitaankin suurempaa julmuutta ja sekopäisyyttä. Oli käännyttävä omiaan vastaan ja selvittävä heidän kustannuksellaan tai ei selvittävä ollenkaan.

Piti niellä oksennusta siinä kohtaa, kun entinen miesvanki tuuletti kertoessaan silmät loistaen saaneensa ahkeruudestaan palkkioksi kaksi kuponkia Auschwitzin bordelliin sen jälkeen kun hänen perheensä oli kaasutettu hengiltä.

Minulle tulee paha olo siitä, ettei toista ole mahdollista rakastaa enemmän kuin itseään. Haluaisin uskoa että on. Ja ettei niille kävisi aina huonosti.

Ehkä lähimpänä sankaruutta olivat Tanskan viranomaiset, jotka ainoina auttoivat juutalaisiaan pakenemaan ruotsiin ja kielsivät olemasta kodeissaan enää sinä päivänä, kun karkotukset alkaisivat ja saksalaiset tulisivat hakemaan heitä. Tutkijan mukaan siinä oli kyllä pikemminkin kyse inhimillisyydestä ja oikeudentajuisuudesta kuin rakkaudesta, mutta sekin riittää minulle.

Kirjastossa toinen asettaa lainauskiellon: hyvä on, mutta vain yksi aiheeseen liittyvä kirja, kun kiikutan "Kotimme Auschwitz":iä lainauspisteelle.

Sille vissiin alkais jo riittää. Voitaiskohan tässä leirissä keskittyä iloon jo välillä?

Sellaiset sankarinaiset, jotka tosipaikan tullen pelkäävät

Ihanaa leijonat ihanaa! Ajoin kebabin tuoksuisena ensimmäisen ja toisen erän välissä ylinopeutta kotiin hektisestä työpäivästä, jotka MM-finaalipäivinä pitäisi tietysti kieltää lailla. Luulin jännityksen tiivistyneen mun mahaan, mutta se ottikin minut vastaan lämpimässä ja asianmukaisesti evästetyssä Ketarantien kisastudiossa. Studion tunnelmasta ja ihmisistä heltyneenä korkkasin yhden. Ja toisen.

Wotiksen pikeepaita vaihtuu nopeasti toppiin ja löydän itseni eteisen lattialta ihmettelemästä mitä täytteitä Mikko Koivu ottaa Denniksen pitsaan. Ja Turun torilta maailmanmestaroimasta. Poika valvoo ja riekkuu ja rällää. Ja tyttö kans.

Armas-soittojuomalassa "viina pukee mua ja yleensä riisuu". Saan tuopista silmäkulmaan, mutta vaikka tekee kipeää niin ei haittaa! Kukaan ei tätä mestaruutta pois vie!

Voisinpa sanoa heränneeni samalla urheudella käteni kipeyteen ja jomotukseen, kun luulen nukkuneeni pahasti sen päällä. Muutaman hereillä olon tunnin jälkeen tuntuu kuin yhä makaisin sen päällä, vaikken todistettavasti makaa.

Mihin kaikki itsenäisyys, itsevarmuus ja suomalainen sisu valuu minusta, kun alan epäillä että jotakin on pielessä. Veriseksi värjäytyvä käsi saa minut aivan hysteeriseksi, eikä varsinaisesti auta asiaa että varhain aamulla satamaan itse itsensä kyydinneeseen työmatkaavaan pelimieheen (Avovaimolla oli joku tärkeämpi tapahtuma. Jätti autonavaimen lähteissään. Hei kulta, hyvä että ossaat ittekki ajjaa, koska tässä ois nyt tämmönen ku...) ei saa yhteyttä.

Mitä minulle leijonalle tapahtuu aina kun sairastun?

Taannun pieneksi ja avuttomaksi karhunpojaksi. Säälin itseäni matkalla verikokeeseen. Olen pyörtyä odotushuoneeseen. Itku ei ole kaukana. Miksi avomiehen täytyy olla meren takana. Ja auton jossain satamassa. En malta olla tuntematta ansainneeni ja itse aiheuttaneeni tilani. Avomieskään ei malta.

Äiti pahentaa asiaa lietsomalla paniikkia ja tietämällä ettei se lääkäri tienny taas yhtään mitään, koska ei edes antibiottia antanut, ja vaatimalla mua ottamaan samantien taksin sairaalaan, koska sillä on helvetisti tekemistä mun kipeän käden kanssa että Merjan siskon miehen tyttö ei ottanut ja kuoli. Äiti kouhottaa meidän kahden viikon päässä taatusti peruuntuvasta Krakovan matkasta ja huolehtii väärällä tavalla. Minä en halua puhua kuolemisesta silloin kun sydämen puoleinen käteni on sormen päistä kyynärtaipeeseen asti puutunut ja kauttaaltaan sinipunaisten ihonalaisten verenpurkauksien värittämä.

Ei äiti, en muistanut mainita käsitteleväni työkseni kuolleita eläimiä. Ei, en kysynyt voisiko se olla vaikka mitä suu- ja sorkkatautia. Ei Toni, kerroin kyllä juoneeni kultajuhlissa alkoholia, mutta ei siellä oltu kiinnostuneita siitä kuinka paljon, enkä välttämättä käyttäisi ilmaisua kännissä kuin apina. Ja ei, en arvellut että olisi keskeistä infota lääkäriä siitäkään että konttasin hissistä kotiin ja sammuin naamalleni eteisen lattialle.

Kiitos hyvistä neuvoista. Voisitteko tulle paikanpäälle antamaan niitä?

Kärsin mittavasta huomion- ja hellyydenkipeydestä. Olen taas se 5-vuotias piikitettävä, joka haluaa kiiltokuvan merkiksi reippaudestaan. Pitkitän keskustelua lääkärin kanssa viimeiseen saakka, koska me puhutaan minusta. Naurahdankin vähän kertoessani että Oulussa tätä pistelyä sanotaan "ämmänneulasiksi", mutten tiedä oikeen, mitä korvaavaa termiä Turussa käytetään. Tunnen pohjoisuudestani suurta ylpeyttä, mutta lääkäri ei tartu syöttiin. Ei kysy Oulun vuosista tai muuton syistä. Olen parka.

Sairastamisen parhaita puolia ovat ansaittu hipsutus, kuuma mehu, hellät sanat ja chilinen kanakeitto. Ilman näitä sympaattisia eleitä sairastaminen on pelkkää surkua ja sairastaja maailman isoin marttyyri, jota kotona odottavat vain telkkari ja kuudenistuttava sohva, kovin iso yksin istuttavaksi.

All your kid want is you. All your kid is hungry for is to be seen and heard and cared by you. Oprah lässyttää ylipainoisten lasten vanhemmille ja minä niiskaisen että niin just! ja kauhon sipsiä suuhun.

Suuret uutiset kuullaan huhtikuussa

Hymyillen Mirella ojensi "ihan minun näköiseni" prinsessamunan ja toivotti munarikasta pääsiäistä. Jostain syystä saan ystäviltäni usein prinsessasälää, vaikka en yleensä itse tunnista itsessäni sitä prinsessaa enkä samaistu. Ehkä pitäisi. Olihan minulla kolme toivomusta, jotka toteutuivat.

Sain taas ne opettajaopinnot, jotka olen kaksi kertaa hylännyt priorisoidessani parisuhteen niiden edelle. Sain lähes unelmatyöpaikan kirjakaupasta. Sain parhaan ystäväni Turkuun. Yhden viikon aikana.

En halunnut jättää edellistä työnantajaani pulaan, joten koska Kirjatorilla haluttiin minun aloittavani heti, olen tehnyt kahta työtä yhtä aikaa, ja teen toukokuun loppuun saakka. Väsyneenä kiireestä mokaan, palautan tyhjän tenttipaperin, palautan opintotukia, nukun tutkimusseminaarin viimeisen kokoontumiskerran ohi, mutta ilahdutan silti mummia 80-vuotis syntymäpäivänään, katson hääohjelmia netistä, kun ehdin, saan teoriaseminaarista nelosen ja olen täynnä ideoita.

Kun kuulin alkuvuodesta, että saattaisi olla milligramman painoinen mahdollisuus että Essin avomies tuhannen ja yhden säätämisen jälkeen voisi ehkä siirtyä Turkuun samoihin hommiin, joihin oma avomieheni vuosi sitten, teki mieli villiintyä. Koska avomiehemme ovat myös ylimpiä ystävyksiä - kuinkas muutenkaan - oli CasaDeKolehmainenSaarelassa fraasin "mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma" hokemisen ja syvään hengittämisen paikka: ettei sitten petytä. Mielessäni tietysti esittelin jo ylpeänä Essille Suomen kauneinta kaupunkia, yritin ostaa ruisrockiin lippua, kun niitä ei vielä myyty ja vilkuilin epäilyttävällä mielenkiinnolla naapurustosta vapautuvia asuntoja. Kun asioita lopulta alkoi tapahtua, ne olivat saman tien tapahtuneet jo.

Ja vaikka Essillä on vielä vielä pakkaukset kesken, näinä päivinä keittiössä touhuaa yhden pelimiehen sijaan kaksi loistavaa sienipaprikajuustopiirakan, pihvien ja uunibataatin, lasagnen, tomaattikeiton ja muiden ihmeiden loihtijaa, siistiä ja ahkeraa tiskaajaa ja kaupassakävijää, jotka hoitavat taloutta ja takaavat uranaisen ravinnonsaannin.

Minulla on myös kaksi lohduttajaa, kun kevätkonsertissa karman langettaman kurkkutulehduksen sopraanorivistöstä katsomoon siirtämä kuoromme taloudenhoitaja, minua kaksi vuotta nuorempi ja kaksikymmentä vuotta nipompi, koki ensin välttämättömäksi pyytää kaikki kuorolaiset yksitellen luokseen, supatellakseen ja osoitellakseen. Ja ilkeästi naureskeltuaan lopulta iiiiihan pakoksi tulla sanomaan että siis teiän sopraanojen varmaan kannattis vaihtaa paikkaa, ku siis tuo Annan mekko on niin lyhyt!! Onhan siis muillakin lyhyt mekko, mutta ei se haittaa ku niillä on mustat sukkikset. Ja siis onhan Kristiinallaki ihonväriset sukkikset, mutta ei se niin näy ku se on tuolla takarivissä. Ja ku tuo lava on tolleen ylhäällä niin meän silmät on niinku tossa sun vesirajan kohalla. Ja siis joo, eihän sieltä mittään vilku, mutta en mää ainakaan oo pystyny kattoon mittään muuta ku sun sääriä...en mää millään pahalla, aattelin vaan jos oisin sää että haluaisin että mulle tultais sanomaan...siis että onhan sulla hyvät sääret, mutta haluaks sää näyttää niitä vaan ihan noin paljon...?!"

Paha mieli tuli, ai miks? no mulle tulee tommosesta. Mutta en lannistunut.

Paha mieli lähinnä siitä, etten oikeastaan osannut puolustautua, koska ilkeydet pääsevät aina yllättämään. Niillä on aina kotikenttäetu. En osaa varautua ilkeyksiin edes siellä missä olen helppo kohde; ulkopuolinen, koska olen uusi kuorolainen ja ainoa ei-luokanopettajaopiskelija. Hassua että myös koulukiusaajat ovat alkavinaan itse opettajiksi. Onneksi muut kuorolaiset älähtivät puolestani, kun tyrmistyneenä vielä mietin omaa siirtoani ja kyseenalaistin tyyli- ja tilannetajuani: "Tää mekko oli mulla Tonin papan hautajaisissa!!!!!"

Näytä mulle se kuorohuora! puolustuspelin taitava avomies sähähti, kun kerroin inhoavani itseäni siitä että hetken mielessä kävi mustien sukkahousujen kotoa tilaaminen, mutta päädyin vain paljastamaan että se on se, jolle yleisöön saapuneet pelimiehet - ollessaan tarkkana - näkisivät mun Con te partiron korkeimmassa kohdassa vilauttavan.

Yks vähä hellyyttävä henkilö

T soittaa vakuutusyhtiöön kysyäkseen rikkinäisen nilkan magneettikuvauttamisesta:

Ole hyvä ja valitse seuraavista vaihtoehdoista: sattuneet vahingot ja korvauksen hakeminen yksi, työssä tai työmatkalla sattuneet tapaturmat kaksi, omaisuuteen kohdist...

T painaa kakkosta.

Ajoneuvovahingot yksi, omaisuusvahingot kaksi, henkilöön kohdistuneet vahingot kolme, vastuu- ja oikeusturvavahingot neljä...

T kääntyy hämilleen puoleeni.

"No enkö minä oo henkilö?!"

Sairaskertomus

Eläköön chilinen kanakeitto ja The Hillsin kolme ensimmäistä tuotantokautta! Niistä on tehty karhunpojan sairastuspäivät. Olen niin täynnä hyvännäköisten jenkkityttöjen ilkeilyä, että unessani ystäväni eivät ota minua viereensä nukkumaan. And I'm just like, you know, like...that's not cool...like...i know, like, whatever. Noppeesti tylsistyvät aivot.

Sarjan poikien petollisuudenkin johdosta olen kiusoitellut illalla Börsissä juhlakautta joukkueen, tyttöjoukkueen ja - jos viime vuoden merkit pitävät kutinsa - myös Lola's pussycats tanssiryhmän kanssa avaavaa pelimiestäni päiväunista niin sää nyt nukut että jaksat sitte illalla remuta niitten pussycattien kanssa ja astianpesukoneen tyhjennyksestä niin sää nyt laitat valmiiksi astioita kaappiin, et niitä riittää sitten pussycatteillekin ku sää kutsut ne tänne meille jatkoille.

Mutta tämä on pelkkä vitsi.

Valmentajallakin oli omansa. Se kysyi aikataulutiedotuksen yhteydessä onko juuri minun pelimieheni kysynyt luvan saako hän mahdollisesti olla kotoa pois puoli kymmeneen saakka. Pha.

Meillä on ihan erilainen huumorintaju.

Ja sitäpaitsi tässä perheessä pelimies on kotiintuloaikojen kannalla ja minä vastaan. Ainoat ajat, joista pidän kiinni ovat lojaalius- ja rehellisyysajat, jotka olen määrännyt ulottumaan koko ajaksi, natsi kun olen.

Sairastaessa on hassua katsella ulos ikkunasta maailmaan, jossa ihmiset kiirehtivät; nousevat busseihin ja busseista ja kantavat laukuissaan tärkeitä suunnitelmia ja mielissään juuri kuulemiaan merkityksellisiä asioita. Ja toivon, että ne asiat eivät revi ihmisiä eroon rakkaistaan, sillä sitäkin uhkaa joskus tapahtua. Ja kun ambulanssi ujeltaa jonkun hätää, toivon että kyseessä on väärä hälytys tai vähintäänkin vanha ihminen, jota jo väsyttää.

Hassua että itse voi olla suojassa räntäsateelta ja suojassa kaikilta odotuksilta ja vaateilta näinkin monta päivää. Eikä kukaan tai mikään riipu minun panoksestani.

Otin ulkomaailmaan kosketusta käymällä hammaslääkärissä minulle varattuna aikana, koska peruuttaminen ja hurjat jonot olisivat siirtäneet hammaslääkäriajan syksyyn. Ei yhtään reikää, vieläkään.

Tänään myös pyyhälsin iltaluennolle kuuntelemaan vuosia Sambiassa viettänyttä Elina Hirvosta, joka kirjoitti palkitun kirjan sieltä löytämästään koskettavasta tarinasta. Kävi kipeää kuunnella. Jossain ihmiset kärsivät niin isosti ja toiset tekevät niin isoja asioita auttaakseen. Itse sitä vain ostaa hyvän omantunnon vapaankananmunien muodossa.

Joku kysyi, kuinka paljon turhauttaa kokemustensa jälkeen olla Suomessa ja kuunnella ihmisten valitusta mitä turhanpäiväisimmistä ongelmista.
Vastaus oli ihana.
Kirjailija sanoi että keskellä kaikkea tuskaa oli Sambiassakin toisinaan vedettävä verhot kiinni, katsottava dvd:ltä West wingiä ja hörppäiltävä Gin tonicia. Että ihmisen pää ei vaan voi käsitellä kaikkea kohtaamaansa tuskaa, eikä siitä kärsiminen auta ketään. Toisinaan hänen oli tehtävä jotain niin kuin dokumenttielokuvia tai mentävä vapaaehtoistyöhön katulasten hoitokotiin tai viemäreihin jakamaan ruokaa. Mutta jälkeen päin ajateltuna hän koki auttaneensa sillä eniten itseään; oman pään pysymistä kasassa ja oikeutuksen saamista olemassa olemiseen.

Kirjailija huomautti ettei pidä suhtautua niin etteikö saisi olla tyytymätön, koska jossain on huonommin niin kuin jossain aina on. Vaikka joku murehtisi naisalisteista läppää, häntä ei sentään ole raiskattu. Yhtä hyvin raiskatulle voisi sanoa että sinua ei kuitenkaan ole joukkoraiskattu. Ja sitten kun on, hänelle voisi sanoa että sinua ei ole kuitenkaan joukkoraiskattu räjähtäneen ydinvoimalan lähellä. Ja niin edelleen.

Ajatus helpottaa hieman tyytyväisyyden ja onnen äärelle majansa rakentanutta munien ostajaa. Joka muuten myöskin aina sammuttaa valot majasta lähtiessään, ja kierrättää vaatteet ja pullot.

Kokoajan ei tarvi

Tämä yhteiskunta on kasvattanut minut suorittamaan niin että pää hajoaa. Aina on oltava jokin projekti ja jos ei ole, kehitän itselleni sellaisen, vaikka täydellisten viikonloppusuunnitelmien tekemisestä tai kortin askartelemisesta isin kahden viikon päässä häämöttävää syntymäpäivää varten.

Hyödyttömänä oleminenhan on pahinta mitä on.

Juuri kun itsekontrollista päästää otteensa edes aivastaakseen, tulee Kela, joka muistuttaa ettei urheilusta tai nukkumisesta tai rakastamisesta tai työn teosta tipu opintopisteitä, eikä rahaa. Päin vastoin työn teosta sitä rahaa aletaan ottaa pois. Ja minä hapuilen tasapainoa eri osa-alueiden ja odotusten ja byrokratioiden välillä. Ja tunnen alisuoriutuvani. En osaa rentoutua enää kuin polkemalla kolmenkymmenen muun kanssa huoneessa pyörää, joka ei mene minnekään. On kai yhteisesti hyväksyttyä pitää painoaan kurissa. Minä pidän päätä.

Minua opettajahaastateltiin elämäni ties monennenko kerran, enkä silti osaa vieläkään hoitaa kotiin sitä hommaa. Haastattelutilanteen jälkeen olin kyllä hyvinkin tyytyväinen nokkelaan itseeni, mutta sen jälkeen on ollut vain ihan liikaa aikaa kirjoittaa haastattelutilanne mielessä uudelleen niin etten ole ihan varma mitä todella edes vastasin ja mikä osa on sitä miten tietysti olisi pitänyt vastata.

Eniten kauhistuttaa ryhmätilanne ennen yksilöhaastattelua. Keskustelu oli kamala ja teennäinen niin kuin se nyt tuollaisessa tilanteessa on, ja vielä hengästyttäväkin; ilman yhteistä päämäärää kaikki halusivat saada oman äänensä kuuluviin. Näkemyksiä senkun sinkoili ilmaan eikä kukaan kuunnellut ketään.

Mutta sen sijaan että olisin kertonut tämän, kun haastattelu aloitettiin kysymällä miten ryhmäkeskustelu mielestäni meni, analysoin kaikin voimin että "ihan hyvin" ja hymyilin. "IHAN HYVIN", mikä apukoululaisen vastaus. Tai ei kyllä apukoululainenkin olis osannut sanoa että päin helvettiähän se meni.

Kauhistuttavaa ryhmätilanteessa olivat kuitenkin muut ryhmäläiset. Heistä kaikista olisi voinut tulla opettajia. En millään osaisi karsia porukasta ketään, niin tasainen se oli. Ja koska hakijoita on ennätysmäärä, joka toinen pääsee, mikä tarkoittaa että joka toinen ei pääse. Jos taso muissa ryhmissä oli yhtä kova, se tarkoittaa että hyvätkin putoavat. Silloin yksi väärään kohtaan hymyn kanssa piiperretty "IHAN HYVIN" voi koitua kohtaloksi. Ihan hyvin.

Nyt odotan haastattelun tuloksia huhtikuulle ja tulen hulluksi. Minusta on usein pelottavaa ja ikävää olla jonkin tai jonkun muun kuin itseni varassa. Jos esimerkiksi ei ehdi väliin, kirjekuoressa olleet elokuvaliput voivat lentää siivouksen yhteydessä roskikseen.
Narsismin voi tajuta menneen liian pitkälle, kun huutaa hyvää tarkoittaneelle urakastaan kiitosta odottavalle siivoojalle että "kaikki pitäis tehdä itse" ja näkee myöhemmin ikkunasta itkua pidättävän siivoojan kylmissään tonkivan roskakatoksella. Silloin huutaja voi hetken nähdä oman kohtuuttomuutensa, mennä itseensä, hävetä ja alkaa opetella kontrollin menetystä.

En tiedä mistä tynnyristä miehen rentous on peräisin. Se kutsutaan maajoukkueeseen juuri kun sen nilkka on säpäleinä ja se vaan toteaa että katsotaan sitten lauantaina voiko sillä pelata. Se tulee hyväntuulisena töistä ja huutaa ovelta Hey sunshine ja innostuu kaikesta. Se hoitelee reenit ja terapiat, haastattelut ja neuvottelut, sopimukset ja palaverit, työmatkat ja pelit ja sitten kotona vielä yhden kontrollifriikin tyttöystävänkin. Se rentoutuu katsomalla luontodokumentteja tai ruokaohjelmia ja pyytää kainaloon, ja ihmettelen kuinka se yhä kuvittelee teoriaseminaari-esseen toisensa perään kirjoittautuvan itsestään. Sen elämässä kirjottautuu vissiin. Ihailen sen tapaa olla luottavainen ja tyytyväinen ja kykyä saada elämän näyttämään siltä kuin se ei olisi jatkuvaa ahdistusta ja kärsimystä.

Autokoulun traumatisoivassa liukasajossa nuori miesopettaja makeili että Anna sun pitää painaa lujaa sitä kaasua ja antaa kieppua, nauti siitä tunteesta, sehän on kuin huvipuistossa!

Niin, niinhän se on. Ja minä en ole koskaan nauttinut huvipuistoissa mistään enemmän kuin siitä tunteesta kun olen päässyt jostain laitteesta elävänä pois. Niin kuin ihminen nauttii pitkän päänsäryn tai minkä hyvänsä epämiellyttävän kokemuksen, esimerkiksi Black Swan-elokuvan, loppumisesta.

Minun ahdistuksessani on kuulemma paljon samaa kuin siinä elokuvassa. Vierestä katsottuna asiat ovat hyvin; olen tehnyt ja teen koko ajan asioita, joista voisin pysähtyä olemaan tyytyväinen, mutten pysähdy, koska mikään, varsinkaan itse, ei koskaan riitä. "Sinun tielläsi olet vain sinä itse", Natalia Portmanille sanotaan.

"Anna ole tässä. Minä tarvin sinua!" minulle sanotaan. Ja se vasta on kauniisti ja sattuvasti sanottu.

Ja kas näin minä opettelen olemaan hyvä ihan vaan minuna ja olematta oman onnellisuuteni tiellä. Pyjamassa, vaikka kello tulee yksitoista. Opettelen olemaan tekemättä yhtään ainoata suunnitelmaa juuri nyt ja olemaan tuntematta siitä syyllisyyttä. En tiedä mitä teen tänään. En tiedä mitä teen ensi viikonloppuna. En tiedä mitä teen kesällä. Enkä mieti seuraavaa siirtoa. Ei tarvi jos ei huvita. Kokoajan ei tarvi.

Nettiopsu on sellainen yliopiston järjestelmä, johon rekisteröidään opiskelijoiden tietoja suorituksista ja kurssi-ilmoittautumisista ja niin edelleen. Sähköpostiini tuli ilmoitus nettiopsussa suoritettavasta rasitustestistä. Opiskelijoiden toivotaan kirjautuvan sankoin joukoin klo.10:05 nettiopsuun ja ilmoittautumaan kolmelle täysin kuvitteelliselle kurssille, jotta nähdään kuinka suurta nopeusilmoittautumisen painetta järjestelmä kestää tositilanteessa. Ensimmäisenä ilmoittuneelle on luvassa 100 euron lahjakortti Stockmannille ja muidenkin osallistujien kesken arvotaan palkintoja.

Kun mies tekee lähtöä töihin, kerron aikovani osallistua. Sitä naurattaa ja se testaa hyödyttömyyteen sitoutumisen astettani myhäilemällä että tuskin sulla tosiaan on täällä kotona löysäillessäsi mitään parempaakaan tekemistä. Turvatakseen hyvin alkaneen hyödyttömyyteni se ojentaa vielä juuri luukusta römähtäneet Helsingin sanomat ja Nyt-liitteen ja kehottaa keittämään teetä.

Olen hyvissä käsissä.

Hienoutta tämä tällainen aamu

On vapaaviikonloppu, lauantai, ja takana on tapahtumista ähky viikko. Useampikin sellainen.

Minä heräsin kuudelta enkä saanut enää unta, joten aloin suomentaa englannin artikkelia ja selvittää kuinka herra Ricoeur hyödyntää Aristoteleen ajatuksia mimesiksestä ja mikä on hänen mukaansa sen suhde representaatioon. Muinaiset filosofit, joiden mielestä taiteilija on vain maailman imitoija, joka ei koskaan voi saada kosketusta todelliseen maailmaan, koska vain filosofi voi, eivät tee tästä aamusta hienoa.

Se on kaikki tämä muu ihmeellinen ympärillä. Elämä. Se on tämä koti, jonka keittiön ikkunan näkymä saa Essin hihkaisemaan Aivan kuin Roomassa, ja josta olen nähnyt hiirenkorvat, aurinkoon heräävän voikukkaloisteen ja lumeen jälkensä jättävän jäniksen. Se on se reitti, jota pitkin tänne on tultu. Kaikki ystävät Rovaniemellä, Oulussa, Jyväskylässä, Joensuussa ja Helsingissä, Granadassa ja Palawanilla, jotka ovat tehneet minusta minut. Ja joista eräskin hihkui puhelimeen, kun ilmoitin harkitsevani Turkuun muuttamista, Tottakai sää lähet hullu!

Nyt sillä hullulla on oma yritys Helsingissä ja se toimii oman pienen hallituksensa puheenjohtajana. Toinen lähtee ensi syksynä Australiaan hoitamaan muiden lapsia ja kolmas nimitettiin juuri myymäläpäälliköksi. Neljäs, se josta tulee lääkäri, tekee jo väitöskirjaansa. Loput opiskelevat ja reissaavat ja seurustelevat ja ovat täynnä odotuksia ja kai onnellisia tahoillaan. Minä olen heistä ylpeä.

Minulle selvisi työelämään tutustumisen kurssilla että humanististen tieteiden maisteriksi tuleminen ei riitä vaan on samalla puuhasteltava kaikkea; kirjoitettava kritiikkejä, osallistuttava kulttuuriprojekteihin - mieluiten organisoitava niitä, saatava kirjoituksia julkaistuiksi, kilpailtava ja kouluttauduttava lisää lisää lisää, oltava oikeissa paikoissa oikeisiin aikoihin, osattava kieliä, oltava ylisosiaalinen ja tungettava harjoitteluihin. Ujutettava jalkaa sitkeästi ovien väliin.

Silti minusta tuntuu että juuri tässä paikassa ja ajassa haluan olla nyt. Ja että tiedän mitä kaikkein eniten haluan, ja kaikki sen tietävät; opettaa äidinkieltä. Maaliskuussa ne haastattelevat taas onko minusta siihen. On minusta. Tämä unelma minun pitää saavuttaa monta kertaa.

Kaikki siksi että olen vähän hölmö - rakkaus ja ihmissuhteet sanelevat valintojani.

Essi soittaa. On herännyt kuudelta eikä saanut enää nukutuksi. Oli kuulemma täysikuu.

Salin aukeamista ja aamun ensimmäiselle jumpalle lähtöä odotellessa paistan köyhiä ritareita kannettavaksi sänkyyn vielä nukkuvalle avomiehelle, jota voisi tuijottaa pitkiäkin aikoja tuntien haikeutta siitä, ettei uneen ole pääsyä. Muinaiset filosofit, jotka kyllä paheksuivat hulluja, pahoja miehiä ja huijareita kulttuurin sivistys- ja moraalipohjaa tuleville sukupolville luodessaan, mutta pitivät silti halveksittavimpana ihmisyyden muotona synnytystuskissaan vaikeroivaa naista, jäävät ilman.

Liikkeellä taas

Joskus täytyy pudota. Sitten kun on siellä missä mitään menetettävää ei muka tunnu olevan, on jotenkin vaivatonta ottaa suunnaksi ylös päin. Tuulivoimalla toimivien vuoristoratojen liikuttamiseen vaaditaan vain yksi puuska. Otin salikortin, tein tutkimusta ja huomasin ettei se ole enää niin toivottomassa vaiheessakaan, luin Riikka Pulkkisen Tottan, hain kuoroon ja minusta tehtiin ykkössopraano. Tulin kotiin ja minusta tehtiin todella onnellinen ja hemmoteltu avovaimo, joka sai touhottaa laulamisistaan pihvin, viinin, juustojen ja viinirypäleiden kera.

Homeista leimahdusta levittävän syypään etsiskeleminen jääkaapistakin tuntuu huomattavasti jännittävämmältä, kun voi yhtäaikaa tuntea varmuutta siitä, ettei se ole elämän koko sisältö.

Osaan taas välillä nauttia tutkimuksen kirjoittelemisesta homssuisena kotosalla. Sitä paitsi homssuiset otetaan kirjallisuudentutkimuksessa aina vakavammin. Heillä on enemmän sanottavaa, heidän aikansa katsokaas kuluu ilmiöiden tutkiskeluun monelta kantilta ulkonäön siistimisen sijaan. Minulla on sanottavaa Pmmp:n Veden varaan-kokoelmasta, mutta sen pukeminen ahtaaseen normeja noudattavaan tiedeasuun on vastenmielisen hidasta ja kömpelöä.

Nyt menee hyvin. Silloin menee, kun on aikaa pistää merkille yksityiskohtia. Kun ei ärsyynnykään siitä että herää aamuyöllä liian tiukasta otteesta lämpimästä kainalosta, vaan alkaa kirjoittaa tilanteesta mielessään helläsävyistä runoa. Siitä, että pistää lämmön merkille. Että on aikaa miettiä sitäkin ilmiötä, kun valvotun runoilusession seurauksena toinen soittaa että HERÄTYS sinun pitäisi alkaa kirjoittaa, mutta itse vain inttää olleensa hereillä. Mikä siinäkin on?

Vakuuttavuuden tavoittelemiseksi ollaan vieläpä vähän tuohtuneita: no olinhan hereillä, olin olin, tuossa vähän aikaa sitten heräsin ja olen jo kirjoittamassa, miks niin? Vaikka tiedostaisi selvästi tulleensa yllätetyksi pehmoisista joululahjalakanoista ja muumityynyltä kesken sikeimmän kaukomatkailun tuore kuola vielä poskella.

Ja toisaalta on resursseja pistää merkille epäolennaisia yksityiskohtia. Todellista kykyä vaatii naureskella niille. Sellaisille kuin väärällä hetkellä poksahtava hehkulamppu, paahtoleipien unohtuminen paahtimeen ja Essi Pöysti nimittämässä Kokoomusta tasa-arvon puolueeksi.