Tuesday, April 27, 2010

License to kill

Eihän se nyt ihan täysin reiluakaan ole, että soitetaan vasta iltayhdeksän jälkeen seuraavaksi kahdeksan aamuksi äidinkielen opettajan sijaiseksi. Tai että luvataan lähettää tuntisuunnitelmat sähköpostiin, muttei lähetetä kuitenkaan. Ainakaan ei ole viisasta suostua. Mutta sen ymmärtää vasta herätessään viideltä aamulla suunnittelemaan tunteja, jotka voi pitää ilman mitään materiaaleja (ovat siis onnellisesti rantautuneet muiden muuttokamojeni mukana Turun satamaan) mille tahansa vuosikurssille, koska niistäkään ei ollut tietoa. Taloudellisestikaan ratkaisuni ei ollut varsinaisesti juhlien arvoinen, koska työmatka-linja-autoonkin kuluu osa.

Hyvä kun meet, T ymmärsi, Rakkaudesta lajiin.

Tehtiin siis kaikenlaista kivaa kahden ihanan ysiluokan kanssa. Sitten tuli maineestaan tietoinen "koulun pahin" kasiluokka ja nujersi mut. Sisälle vyöryessään ne kysyivät ensimmäiseksi mitä pahaa olin tehnyt kun mut oli laitettu opettamaan niitä. Siinä vaiheessa olin vielä ihan että he he älkääs nyt. Kun lopulta hengästyneenä ja murhanhimoisena päästin ne etuajassa syömään, yksi kovistytöistä mutisi mennessään "ei jumalauta, mua kyllä vähän hävettää miten me käyttäydyttään.." En hehetellyt vähääkään.

Hyvin osaavat varmaan huomisessa lauseopin kokeessa kertoa, että näytän ihan Tea Hiillosteelta, no näytänhän siis iiiihan Tea Hiillosteelta ja tanssijalta ja että mitä enkö muka oo tanssija, no mitä enkö muka oo koskaan ollutkaan tanssija, ihan oikeesti, ja että kannattais olla mielummin kuin äidinkielen opettaja, koska kaikki inhoo just eniten äidinkielen opettajia. Ja siitä tehtävästä saavat varmasti myös kaikki pisteet kotiin, missä tulee todistaa, että opettajalla ei vain ole kovinkaan paljon keinoja käytössään, jos oppilas yksinkertaisesti päättää nostaa pulpetin ilmaan, juosta ympäri luokkaa, kirjoitella liitutaululle, laittaa musat korville kymmenettä kertaa, olla ottamatta kynää käteen ja kirjaa esille tai kävelee ulos luokasta. Tai kuinka paljon vaikutus tehostuu kun monta oppilasta suorittaa edellä mainittuja toimintoja yhtä aikaa.

Rakkauteni tätä lajia kohtaan ei välttämättä olekaan niin vankalla pohjalla kuin olen olettanut.

Sen jälkeen tehtiin loppumuutto Kemmiin pikkuveljelle siirtyvien tavaroiden osalta, vedin äidin marimekkoyöpaidan päälle, keittoa, pitsaa ja omenahillopiirakkaa ja opponoin parikymmentä sivua kandin työtä. Rakkaus kulminoituu pieneen linnunluiseen kissaan, joka yrittää hypätä syliin hiljattain halvaantuneella jalallaan, muttei onnistu. Nostan sen, pienen ja hauraan ja nolon, mutta kiitollisen nyytin ja täytyn halulla olla pelkästään hyvä.

Thursday, April 22, 2010

1 day to go

Huomenna mennään. Eikä meinata.

En pysy paikoillani enää, jalkojen alla on paljon intoa, vauhtia ja odotusta.

Illalla ei varmaan enää, kun tuhat ja yksi asiaa on hoidettu. Vietän viimeistä iltaa olemalla hölmö ja ihan liian herkkä oma itseni oman napani ympärillä omassa pikku-lukaalissani - Hääohjelmailtaa nimittäin. Itkufestarit.

Käyn myös viimeisen kerran siinä saunassa ja hörpin viimeiset iltateet siinä parvekkeella ja mietin varmaan joka askeleella, että tää on jottain tosi uniikkia ja viimeistä, koska voihan näistä lähtemisistä tehdä itselleen myös mahdollisimman vaikeita ja ikäviä.

Yhteisessä kodissahan askel on olevinaan ihan toinen jo, paljon vähemmän itsenäinen.

Tämä asenne imeytyy ympäristön negatiivisuudesta. Ei edes lähiympäristön, niiden jotka tietävät miten asiat ovat, vaan niiden jotka eivät tiedä yhtään. Jostain syystä se, että joku tekkee jottain odotuksista poikkeavaa, ja erityisesti jotain, mitä ympäristö itse ei uskalla tehdä, aiheuttaa paljon paheksuntaa. Sitten jos se kehtaa vielä röyhkeästi tulla onnelliseksi valinnastaan ja näyttää sen, on ympäristön keksittävä syitä todistaa itselleen eli toisille ympäristön mielenrauhaa, yhteisötasapainoa ja tyytyväisyyttä tyytymiseen järkyttäneen jäsenen ratkaisun kelvottomuus. Todella keksittävä.

Se loru jonka mukkaan pojat tehhään etanoista, sammakoista ja koiranhännän tupsukoista, ei kerro, mitä varten! Minäpä kerron. Kaikkein hurmaavimmat ainakin ovat olemassa, jotta tällaiset ympärilleen pesää rakentavat ja tunnesiteitä helposti ympäristöönsä (eri ympäristöön kuin edellä) muodostavat hömötiaiset pääsisivät joskus lähtemään etelään, jonne muutoin tulisivat varmaan aina vain haikailemaan, koska se pyrähtäminen on niille niin haastavaa.

Se loru oli musta aika epäoikeudenmukainen ja tyhmä jo pienenä. Mua säälitti tytöt, kun ne oli tehty paljon vähemmän siisteistä jutuista niin kuin sokerista, kukkasista, inkivääristä ja kanelista, raukat. Myöhemmin mulle valkeni että edustin itsekin tuota epäonnisempaa joukkoa, vaikka käytinkin isoveljieni vaatteita, leikin autoilla, legoilla ja dinosauruksilla, juoksin naapurin poikia kovempaa ja mulla oli lyhyt tukka.

Nyt se on pitkä ja olen oppinut arvostamaan kaikkea mihin tulee sokeria, kanelia ja inkivääriä. Vähän liikaa. Ja ruusun saamista pikapostina Espanjasta. Dinsosauruksilla ja legoilla leikin aika harvoin ja istun mielummin auton kyydissä kuin ajan itse. Silloin kun ajan itse, ajan liian lujaa, aiheutan vaaraa ja sekaannusta ja saatan jättää pyyhkimet keskelle tuulilasia, kun sammutan auton. Epäilen, että sammakot ovat sellaisia satuolentoja, joita vain lapset näkevät tai sitten ne ovat kuolleet sukupuuttoon ajat sitten. Juoksen pääasiassa linja-autojen perässä tai bodycompat-tunnilla kun käsketään. Vaikka meillä on Tuukan kanssa varmaan sama farkkukoko, käytän omia. Olen sosialisaation luomien sukupuoliroolini odotusten vanki ja kuuliainen alamainen, avovaimo huomisesta lukien.

Ja mut on ajettu sisään esimerkillisen huolellisesti, koska olen just nyt just näissä hetkissä (uskaltaako sanoo ääneen?) täydellisen onnellinen.

Thursday, April 15, 2010

Onko pakkaaminen maailman sentimentaalisin prosessi?

Oulun kaduilla on nähty hitaasti etenevä pahvilaatikkotorni, jolla on jalat ja joka piti kahdensadan metrin matkalla kaksi tupakkitaukoa. Hullut päivät jatkuvat työajan jälkeen. Tekemättä jääneiden ja erääntyvien koulutehtävien tekeminen ja muuttaminen yksin töiden lisäksi on aika hurjaa. Tahti on hurja. Miehethän eivät tunnetusti ole ikinä there for u ko toivois, mutta äiti muistutti puhelimessa, että se on sen ammatti, se ei pellaa sitä huvikseen ja sää oot sen tienny ko oot sen valinnu. Mua huvitti puhelimessa. Se että äiti sanoi noin muistuttaessaan huolissaan vieraspeliviikonlopuista, jotka joutuisin viettämään yksin, että en sitten suuttuisi. Itse en kyllä huolehdi enkä voi valittaa: mulla on maailman kivvoin hellu.

Tänään vietin aamupäivän sullomalla tavaroitani laatikoihin kuunnellen samaa musiikkia, jonka tahdissa ne kolmisen vuotta sitten purin kaappeihin. Tiesin silloin aika paljon vähemmän elämästä ja minusta; siitä mitä haluan ja mistä tykkään. Ruisrockista ja piparista ja homejuustosta ja Kaarlen patiosta ja Barcelonasta ja kirjallisuudesta ja Tuiran biitsistä ja torikahvilasta ja sanataidekerhoista ja kesäöistä, joina istutaan puistossa Ninweä vastapäätä ja syödään kebebmajoneesipitsaa. Tai niitä seuraavista aamuista, jotka alkavat Anna Puun kauniilla päivällä ja hipsutuksella. Hitto - en tiennyt mitään.

En tiennyt aika monesta ihmisestä, mutta siitä en edes aloita tai tulee itku. Enkä ois uskonu niitä koskaan löytäväni tästä kolkosta teknologiakaupungista, jonka yliopistossa, jossa joka kerta eksyi, oli oranssit seinät. Ja jossa ihmiset tunkivat joka lauseeseen, mainoksiin, yirtysten ja tapahtumien nimiin nää, (raukkojen käsitys persoonallisuuden ja yhteenkuuluvuuden tunteen lisäämisestä). Ja jossa kaiken lisäksi satoi aina.

Toisaalta nyt on kuitenkin jollain tavalla samanlainen fiilis kuin kolme vuotta sitten. Olen irrallaan. mikään ei ole paikallaan vielä, enkä tiedä kuinka kauan kestää, että on. Nyt minua kuitenkin odotetaan siellä minne menen. Minua ja neljiä salaattiottimiani ja sauvasekoitintani - en edes tiennyt, että minulla on sellainen! Olen näköjään kunnostautunut kaikenlaisen turhan materian keräämisessä, mistä on aamun aikana irronnut useat hyvät naurut, joita apuun rientävä ykkösketju taitaa tulla illalla jakamaan. Olen aika huono luopumaan, myös esineistä. Nyt tosin tein Kemiin menevät- laatikon, johon lahjoitin pikkuveljeä varten esimerkiksi suuren osan mukeista, joita silti on koko Tontan futisjoukkueelle vieläkin.

Olen ottanut puolustuslinjan. Elämässä joutuu muutenkin ihan tarpeeksi monta kertaa tekemään päätöksiä, joita ei tahdo tehdä ja luopumaan asioista ja ihmisistä ja kissoista, joista ei tahdo luopua. Nyt ei tarvi. Ei sellaisesta, minkä luopumisesta tulee paha mieli. Kyllä sopu sijaa antaa ja mukit on helppo pinota. Eivät lopu kesken, jos mennään talvella naimisiin ja tehhään koko tuomiokirkolliselle minttukaakaota, niille seisomapaikkalaisillekin.

Saturday, April 10, 2010

Tiistaipäivä

Se meni hetkeksi rikki.

Se nimittäin kirjoitti kirjoittamistaan kaksi viikkoa kauheista päänsäryistä kärsien ja naapurista lääkettä anellen, tiskien, vaatekasojen ja pölyn keskellä. Toisinaan ilman ravintoa, koska sen kaikki energia oli käytettävä niin hippusiaan myöten kandin tutkielman tekemiseen, ettei sen voimat vaan riittäneet enää kauppaan asti. Silloin sillä tuli itku. Välillä se oli niin heikkona, että se vähän pelkäsi mielenterveytensä puolesta, esimerkiksi silloin kun se nälkäkuoleman partaalla löysi pakasteestaan mustikoita ja rouhi niitä rasiallisen jäisinä lusikalla kitaansa. Se nukkui siinä asennossa, johon se koneen äärestä ennätti juuri ennen silmien umpeutumista, ja ilman lakanoita – eräänä aamuna se nimittäin luuli kykenevänsä vaihtamaan ne. Aamuisin sen ensimmäinen ajatus oli että eihän, onko pakko olla olemassa ja ellää vielä tämäkin päivä. Ja viikonloppuisin kun muut tekivät kaikenlaista kivaa, se pakottautui tietokoneen ääreen ja tunsi olevansa niin yksin.

Ja jottei sillä olisi ollut liian helppoa, kaikki teknologia petti yhtä aikaa. Sen mp-3-soittimen (joka on siis yksi sen elintärkeimmistä esineistä) lisäksi hajalle pamahtivat nettimokkula ja microaaltouuni. Jännitystä osaltaan lisäsi tietokoneen uusi omintakeinen harrastus sammuilla tuon tuosta itse valitseminaan ajankohtina.

Vähän ällöttävää dramatisoida tälleen, mutta tuollaisena se tilanne mulle näyttäytyi, koska oon melkoisen hyvä tuntemaan sääliä ja empatiaa itseäni kohtaan. Mukava elämä sopii mulle vaan paljon paremmin.
Sitä tunnetta on vaikea kuvailla, kun se kahdessa viikossa kasaan raavittu puolen vuoden työ lopulta valmistui. Siinä kun on vielä semmonen homma, että vaikka en muuten tunnustaudu perfektionistiksi, oon sitä joskus näitten kirjallisuuden ja opettaja-opiskelujuttujen kanssa. Ne on vissiin jotenkin määrittävinään mua ihmisenä...

Oman rajallisuuden karvaan myöntämisen nieleminen teki tiukkaa, mutta sen jälkeen se tunne oli aika tykki, kun yliopiston kirjaston tietokoneluokassa hihkuin viimeistä pitkään venynyttä editointia suorittaessani että ESSI MÄÄ EN JAKSA ENNÄÄ – NYT MÄÄ LÄHETÄN! Viimeisiin ponnistuksiin henkisen tuen ominaisuudessa osallistunut paras ystävä ymmärsi täysin ilmassa leijuneen juhlan. Sen kunniaksi mentiin kaupungille salaattibaariin. Muiden kanssa-ahkeroijien mielestä olin varmaan just maailman ärsyttävin ihminen, ainakin katseista päätellen, kun hihkuin, että SE OIS SITTEN SIINÄ HAA!

Tämä painajainen sai alkunsa siitä, kun palautuspäivä aikaistui kuukaudella sinä hetkenä, kun huomasin hakevani Turun yliopistoon maisteriopintoihin. Hakuajan loppuun mennessä muiden papereiden mukaan pitää nimittäin liittää opintotodistus kandintutkielman arviointeineen. Siksi päätös hakemisesta syntyi minuutissa.

Tällaisten puristusten jälkeen menee joitain päiviä ennen kuin taas ottaa itsestäänselvyytenä sen että saa tiskata, viikata vaatteita kaappiin, selata huonekalulehtien mainoksia, valita kauan mihin pukeutua, kiinnittää huomiota yksityiskohtiin, lukea syntymäpäiväkortit uudelleen, liikuttua äidin runosta ja sitten istuksia tässä auringon taas kerran lämmittäessä selkää ja heittäessä valoja ympäri huonetta. Kirjoittaa ja kuunnella Aladdin-elokuvan musiikkeja hymistellen ajalle, jona oli kovin juttu osata dialogit alusta loppuun ulkoa. Ja miettiä sitä matkaa, jonka sieltä on kulkenut tänne ja sitten niitä askelia, jotka on aikeissa seuraavaksi ottaa. Kun niistä ei voi koskaan yhtään tietää minne ne vie, ei niin yhtään. Aika hienoa.

Tällaisten puristusten jälkeen menee kuitenkin vain joitain päiviä ennen kuin taas ottaa itsestäänselvyytenä
sen että saa tiskata.
Ja vastentahtoinen kirjoitustauko muuten (julkaisutauko oikeellisuuden nimissä, kirjoitan kyllä) johtuu internet-yhteyden puuttumisesta Oulun kodissa. Vaan kestän sen kuin nainen, joka elää kuin varastossa muutenkin toinen jalka oven välissä jo. Kääntelen avainta lukossa ja huonekaluja vuoraavaan pölyyn kirjoitan hei hei.

Voittaja ei välitä. Eiku.

Eräs ystäväni tapaili Tinder-matchiaan joitain viikkoja jo jokseenkin innoissaan. Lupaavasti alkanut suhde kohtasi päätöksensä, kun Tinder-m...