mayday! tyttökaveri uuvuksissa!

Tuntui hassulta kun postiluukusta kolisi postia Mikko Einarille.

Kuka se on? Ainiin se on se joka käy täällä nukkumassa ja pesettämässä bensalle ja asvaltille haisevat työvaatteensa. Mestari painaa omia kuusitoistatuntisia päiviään ja sillä välin minusta on tahtomattani kuoriutunut kodinhoitaja. Milkan pesukone muutti meille asumaan kesäksi ja tuossa se on hyrrännyt kodikkaasti kylpyhuoneessa samalla kun olen tehnyt totaalisen vaatekaappi-inventaarion, tiskannut, järjestellyt kuiva-ainekaapin, viikannut pyyhkeet, siivonnut vessan, kiillottanut peilit. Viimeaikoina olen tehnyt yksin kaiken meidän molempien edestä, katsonut jalkapallonkin kun toinen nukahtaa ensimmäisen minuutin aikana kesken oman lauseensa. Poloinen.

(Go Venäjä)

Kiukutellakin pitää vain itsekseen. Toista ei uskalla kuormittaa, kun pelkää, että se millä hetkellä hyvänsä hajoaa. Sen sijaan herään aamuyöllä vartioimaan, että toinen herää oman kellonsa soittoon, ja suunnittelemaan mitä toinen voisi tänään ottaa evääkseen.

Onneksi tämä on vain väliaikaista. Onneksi tulossa on yhteinen viikon loma, jolloin autoillaan tai moottoripyöräillään ristiinrastiin eteläsuomessa tapaamassa sisaruksia. En voi kuvitella parempaa tapaa repiä mestari juurineen irti palkanlaskemisresseistään ja massantilaamisresseistään kuin asettaa sen alle muutama rengas, paljon vauhtia ja mäkinen suomi, jonka järviä reunustavien kallioisten metsien raoista kurkistelee aurinko. Mestari kun on reissussa juuri aivan omimmillaan.

Tulossa on myös Von Hertzen Brothersin teatrian keikka ja ulkomaan matka syksyllä, eli paljon tappelua lomapäivistä työpaikallani. Itseänikin ressais kyllä, mutta ei näissä 29 ja puolessa neliössä tällä hetkellä vain millään ole tilaa minun ressilleni, todellakaan. On ahdasta, ei tule puhdasta. Kun asvalttihommista on vapaata, torikahvilassa paiskitaan töitä ja toisinpäin. Kaivataan kipeästi yhteistä rytmiä. Kun on vielä tämmöiset ilmatkin, syksy on lämpimästi tervetullut!

Rapsa

Annan päkiät ja varpaat ovat muusia. Eilen tanssittiin koko yö, koska milka är äntligen hemma. Mää tahtoisin kovasti pyhittää lepopäivän jonkun hyvän leffan ja ruuan, kirjan, viltin ja villasukkien kera, mutta sen sijaan heitän niskaani hehkeät valion kuteet ja lähden töihin. Kohta. Tulee ihan itku kun miettii sellaista sunnuntaita, jollaisia oli ennen mahdollisuus viettää ja joita ennen yleensä vihasi.

Onneksi pilvet ja tumma taivas ovat mun puolella.

Ainiin mää en voi muuten k ä s i t t ä ä sellasia ihmisiä, joille tulee mieleen itselleni luontevan ohikävelyn sijaan tulla potkimaan kyykyssä laukustaan ystävälleen laastaria etsivä pieni tyttö kumoon. Jollekkin maastohoususelle tytölle tuli eilen. Mää toivon sen elämään kaikkia tosi huonoja asioita. Aikaista kaljuuntumista, huonoa rytmitajua, pettävää poikakaveria, kyyliä naapureita ja selluliittia. Ehkä se on seuraavassa elämässä pieni tyttö, tässä elämässä ei ollut.

Tämän takia minulla on ennakkoluuloja sotapelikonsolityyppejä, hevityyppejä, maastohousutyyppejä ja raudanpumppaajia kohtaan. Tämän takia suhtautumiseni on kielteinen kaikkea väkivaltaa ihannoivaa, ja siitä muistuttavaa, kohtaan. Kuulitko potkija, sinun kaltaistesi vuoksi en vieläkään riisuudu ennakkoluuloistani! Olet iäksi pilannut maastohousuisten maineen. Tämän takia tappelen edelleen erään kanssa siitä, soitetaanko kotonani Children of bodomia ja siitä millaisia vaikutuksia sillä täytyy olla ihmisen hermostoon. Kuulitko potkija, sinun takiasi.

Urhea sydän

Edessä siintää 48 tuntia vapaata, mikä tuntuukin kohtuulliselta yhdeltä yöllä loppuneen 11-tuntisen työpäivän ja sen jatkoksi pamahtaneen neljän aamupäivän työtunnin jälkeen. Vaihdettiin torikahvilan vaunu. Uusi on kaksi kertaa edellisen kokoinen, mikä tarkoittaa uusia koneita ja uutta opettelemista, mutta myös työkaverin ohitusmahdollisuutta käytävällä. Mietittiin tyttöjen kanssa kuinka hölmöä uudessa hallilta tuntuvassa vaunussa on huutaa toisesta päästä toiselle yks kahvi maksettu. Suunniteltiin käyttöön myös radiopuhelimia tai niitä potkulautoja, joita lentokentillä käytetään.

Heräsin tänään puoliseitsemältä epämääräisesti unen läpi kantautuneeseen silittelyyn ja hipsutukseen ja jutteluun. Julistan kaikki vapaapäiväni suotaviksi alkamaan näin. Julistan myös omalla työpaikallaan naurettavan kahden viikon jälkeen mestariksi ylennetyn helluni suotavaksi tulemaan kotiin...nnnn..nnnyt!

Ei onnannu.

Eroaalto kumosi vielä neljännenkin ystäväni pitkäaikaisen parisuhteen. Onko kesässä jotain villiyteen ja vapauteen innostavaa? Höh. Minun mielestäni ei ole mitään parempaa kuin ajatus mökillä hellun kanssa olemisesta, uimisesta ja mustikassa käymisestä ja veneilemisestä ja kalastamisesta ja halailemisesta öisellä laiturilla. Minulla on eräs valokuvakin kahden vuoden takaa sellaiselta reissulta, sellaiselta öiseltä laiturilta. Ei, ei ole mitään parempaa. Uusi mökkireissu on luvassa heinäkuun puolella. Ihanaa.

Mitä iloa on ostaa uusi hienoin kesämekko ja rynnätä kotiin pukemaan sitä ylleen, jos siellä ei ole hellua kertomassa, että se on hienoin! tai ostaa uudet hienoimmat bikinit, jos hellu ei ole siellä kieltämässä sinua käyttämästä niitä yleisillä rannoilla. :D (tekstin tämän kohdan tarkoitus on saada eräs tuntemaan piston sydämessään).


Oven kolahdettua ja mestarin häivyttyä työmaalleen hieroin uniset silmäni hereille, otin mukavan asennon ja katsoin elokuvan "Rakkauden kahvila" (Feast of love, suomentaja ja takakansiteksin kirjoittanut tyyppi, liekö sama urpo, ei todellakaan ollut katsonut elokuvaa). Itkin kuin pieni sika. Aika perus romanttinen draama, mutta jäin miettimään kovasti sitä mitä sillä loppujen lopuksi haluttiin sanoa. Harry Stevenson, opettaja ja kirjailija, tarkkailee kuinka rakkaus vaikuttaa ihmisiin, joita hän tapaa. Petyin kun selvisi, että Harry oli Morgan Freeman, mutta jokatapauksessa minuun elokuva vaikutti. Ehkä siksi että minuun on helppo vaikuttaa tällä tavalla - Juuri tällä tavalla. Elämän ja rakkauden ja ihmisen tonkiminen ja psykologinen ja runollinen tutkiskelu on minulle lasagnea ja jälkiruuaksi mansikkarahkaa tai jotain parempaa. Minä tahdon olla urhea sydän oman tuhonsakin edellä.

Elokuvan sanoma ja minun sanomani, jumalani Daven parhaiten sanoiksi tavoittamana:

Olemisen riemu ei ravistele olkapäitä
Runoilijan kehto ei ole ruusuista tehty koskaan
Hiljaisuuden huntu ei milloinkaan petä kuulijaa
Mikä nämä yhdistää?
Rakkaus suureen elämään.

Pieni ja hento ote.

Yes, i'm a barbiegirl

Tänäaamuna aurinko kuumottelee selän takana ja kärsin sellaisesta syndroomasta kuin vapaapäivä. Olen yhtäaikaa aloittamassa alusvaatelaatikkoinventaarion ja roskiskaapin tyhjennyksen ja pesun, lähdössä kaupungille, kutsumassa ystäviä voileipäkakulle ja mangokakulle (joita sain mukaani juhlista) ja menossa parvekkeelle ottamaan aurinkoa lomakuvastojen kanssa.

Niin, että päiväohjelmaani ei nyt vaan mitenkään mahdu eikä sovi taiteellisen opiskelun syvimmän olemuksen tarkastelu sen enempää kuin taivaaseen pääseminenkään. Sorry broidi. Toiseen kertaan.

Mää vaan mää ja lomalomaloma ja milkakin kohta! Iiiih!!

Kypsä poimittavaksi

Raha ei tee onnelliseksi, mutta sillä hankitut uudet kossin korvakuulokkeet tekevät. Nyt jytää. Auringon värittämä asvalttimies katselee bileitäni hämmentyneenä sängyltä yrittäessään samalla muka-syventyä insinöörikoulutuksen pääsyoppaaseensa. Perjantaina on P-päivä.

Viikonloppuna jytisi ja ryskäs.

Perjantaina Yhden illan säätö (lue: mikko, anne, juuso, konsta ja mää) veti ainutlaatuisen ja -kertaisen keikkansa. Keikkaa edeltävät fiilikset olivat: vitsi me rokataan. Keikan jälkeiset fiilikset olivat: vitsi me rokattiiin! Tämä ravihevonen unohti kaivata silmäsuojuksiaan ja nautti musiikista ja laulamisesta, lavasta ja yleisöstä, jota oli saapunut paikalle jostain syystä paljon. Unohdin pelätä mokaamista. Unohdin pelätä ihmisten katseita ja arviointia. Unohdin pelätä sitä, etten saa ääntäni kuuluville. Unohdin huolehtia siitäkin, että olen kerennyt harjoitella aivan liian vähän. Lavalle astuessani tiesin vaan, että nämä kaikki tässä ovat ihan huippuja siinä mitä tekevät enkä itsekään paskempi tapaus. Se ehkä näkyi, että oli vaan ihan sairaan kivaa.

Eräs kaatokänninen (melkoisen kohtauksen yhteisen tuttumme lakkiaisissa koko suvun edessä järjestänyt) ystävättäreni sai Raunon väläyttämään: "tää ois nyt mun mielestä sellanen, josta vois jo sanoa, että se on kypsä poimittavaksi".

Lakkiaisilta jatkui saman teeman merkeissä toistuen yhden jos toisenkin kohdalla. Ja jo ennen valomerkkien välähtelyä olimme kaikki kypsiä poimittaviksi.
Sunnuntaina olin hapan.
Päivän ainoat lohduttavat asiat olivat kottikärryssä vierekkäin ajelleet poliisi-Olli ja rosvopäällikkö-Onni hampaattomine hymyineen. Ne eivät vielä kanna mukanaan toisiin kohdistuvia turhia ja helposti silpoutuvia odotuksia. Ne eivät olekaan vielä kypsiä poimittaviksi.