Liikkeellä taas

Joskus täytyy pudota. Sitten kun on siellä missä mitään menetettävää ei muka tunnu olevan, on jotenkin vaivatonta ottaa suunnaksi ylös päin. Tuulivoimalla toimivien vuoristoratojen liikuttamiseen vaaditaan vain yksi puuska. Otin salikortin, tein tutkimusta ja huomasin ettei se ole enää niin toivottomassa vaiheessakaan, luin Riikka Pulkkisen Tottan, hain kuoroon ja minusta tehtiin ykkössopraano. Tulin kotiin ja minusta tehtiin todella onnellinen ja hemmoteltu avovaimo, joka sai touhottaa laulamisistaan pihvin, viinin, juustojen ja viinirypäleiden kera.

Homeista leimahdusta levittävän syypään etsiskeleminen jääkaapistakin tuntuu huomattavasti jännittävämmältä, kun voi yhtäaikaa tuntea varmuutta siitä, ettei se ole elämän koko sisältö.

Osaan taas välillä nauttia tutkimuksen kirjoittelemisesta homssuisena kotosalla. Sitä paitsi homssuiset otetaan kirjallisuudentutkimuksessa aina vakavammin. Heillä on enemmän sanottavaa, heidän aikansa katsokaas kuluu ilmiöiden tutkiskeluun monelta kantilta ulkonäön siistimisen sijaan. Minulla on sanottavaa Pmmp:n Veden varaan-kokoelmasta, mutta sen pukeminen ahtaaseen normeja noudattavaan tiedeasuun on vastenmielisen hidasta ja kömpelöä.

Nyt menee hyvin. Silloin menee, kun on aikaa pistää merkille yksityiskohtia. Kun ei ärsyynnykään siitä että herää aamuyöllä liian tiukasta otteesta lämpimästä kainalosta, vaan alkaa kirjoittaa tilanteesta mielessään helläsävyistä runoa. Siitä, että pistää lämmön merkille. Että on aikaa miettiä sitäkin ilmiötä, kun valvotun runoilusession seurauksena toinen soittaa että HERÄTYS sinun pitäisi alkaa kirjoittaa, mutta itse vain inttää olleensa hereillä. Mikä siinäkin on?

Vakuuttavuuden tavoittelemiseksi ollaan vieläpä vähän tuohtuneita: no olinhan hereillä, olin olin, tuossa vähän aikaa sitten heräsin ja olen jo kirjoittamassa, miks niin? Vaikka tiedostaisi selvästi tulleensa yllätetyksi pehmoisista joululahjalakanoista ja muumityynyltä kesken sikeimmän kaukomatkailun tuore kuola vielä poskella.

Ja toisaalta on resursseja pistää merkille epäolennaisia yksityiskohtia. Todellista kykyä vaatii naureskella niille. Sellaisille kuin väärällä hetkellä poksahtava hehkulamppu, paahtoleipien unohtuminen paahtimeen ja Essi Pöysti nimittämässä Kokoomusta tasa-arvon puolueeksi.

Se menee ohi, meneehän?

Tämän tästä joku ystävä on masentunut tai kokee riittämättömyyttä tai kyllästymistä elämissään, jotka ulkopuolisen silmiin ja omiini ovat vaikuttaneet moitteettomilta. Olen säälinyt niitä, jotka itse tekevät elämästä itselleen niin ikävää, vaikka kaikki olisi hyvin. Miten se ja tuo ei nää kuinka upeaa arki on?

En ole saanut masennuksesta kiinni, koska en ole itse kokenut sitä. Kaikki on ollut aina suurin piirtein hyvin ja ite oon ollu just huippu tyyppi. Kunnes nyt. Tuijotan päydällä odottaen makaavaa Se on sitten gradu-opasta enkä tunne iloa mistään.

Tilanteessa on kierre: lisää alkaa painaa kiittämättömyys siitä etten osaa iloita kaikesta mitä minulla on. Viime aikoina nukkuminen ja syöminen ovat houkutelleet eniten ja liikkuminen makuuhuoneesta keittiöön on tuntunut urheilusuoritukselta. Käyn töissä, käyn koulussa ja tunnen itseni alisuoriutujaksi. EN SAA MITÄÄN AIKAISEKSI, koetan selittää. En tee elämässäni mitään siihen nähden mihin kaikkeen pystyisin. Ja on talvi. Ja on pimeää.

Todellisuudessa en oikein tiedä, mistä tämä jaksamattomuus johtuu. Ehkä en tee tarpeeksi luovia asioita, ehkä en tapaa tarpeeksi ihmisiä, ehkä en kuule tarpeeksi tarinoita, eikä niitä siksi ole kerrottavaksikaan. Minäkin haluan herätä pallomerestä!

Uuden vuoden keskusteluissa kuulin teorian kuherruskuukaudesta uuden kaupungin kanssa. Nyt kun Turkuhuuma alkaa haihtua, pitäisi siinä oikeasti alkaa elää omaa elämää ja tehdä niitä juttuja, joista nauttii, löytää tavat päästä toteuttamaan itseä. Kauniissa puistossa maleksiminen ja rakennustaiteen edessä mykistyminen ei enää riitä.

Asioita pahentaa toisen huolestuminen, loukkaantuminen, vaikka koetan selittää että ei tämä johdu sinusta millään tapaa, tämä on mun ihan oma juttu eikä sun tarvitse tätä ymmärtää. Enhän oikein ymmärrä itsekään. Toinen näyttää huolestuneelta, minusta tuntuu syylliseltä. Toinen on entistä ihanampi, minusta tuntuu entistä kiittämättömämmältä. Toinen siivoaa ja tekee parhaansa. Tekee ehdotuksia, joiden ajattelee piristävän minua. Haetaan apteekista hevoskuuri vitamiineja ja kumisaappaat litimärissä sukissa vietetyn luennon päätteeksi.

Viikonloppuna jo hymyilin. Valitsin kevään kurssit ja ilmoittauduin niille. Myös opettajahaastatteluun. Laitoin kalenterin järjestykseen. Pelasin Trivial pursuittia ja kävin ulkona. Ja Blancon sunnuntaibrunssilla. Varasin hammaslääkärin. Aloin lukea tieteellistä artikkelia sanan ja maailman suhteesta. Ja tein siihen liittyviä kotitehtäviä. Ja thairuokaa. Nyt menen tekoauringon kautta töihin kirkkaan sinisissä uusissa kumisaappaissani, jotka pitävät jalkani kuivina, mieleni lämpimänä ja joissa toivotan itselleni reippaita askelia ja aktiivista elämää.