Thursday, August 30, 2012

Gonna take you for a ride on a big jet plane

Voisi kuvitella, että tämä jäykkä kieli ja silmään asti puutunut naama tuntuisi inhottavalta. Tai verestä tulviva suu. Tai viisaudenhampaiden poiston jälkeinen tyhjään kotiin suunnistus yksin yhden silmän varassa. Mutta ei, ei kuulkaa tunnu missään.

Olisivat puuduttaneet sydämen.

Saturday, August 25, 2012

Kun kissa on poissa...

...hiiri rakentaa pöydälle ansaa banaanikärpäsiä varten. Kotihiiri. Ja tuijottaa pari tuntia tyhjää näyttöä häntä sylissään ja ajattelee, että olisihan se hyvä kirjoittaa gradua. Pitäisi.

Olen minä viime aikoina kirjoittanutkin, ja toisinaan jopa innoissani.  Pmmp:n lyriikat eivät varsinaisesti, sen enempää kuin gradua varten lukemani kirjallisuuden-, sosiologian- ja kulttuurintutkimuksetkaan, imartele parisuhderakkautta. Se on yksinäistä, itsekästä, uhrautuvaa, alistavaa. Lohdutonta!

Nainen on joko vanhanaikaiseen miehen toiseuteen alistuva kaltoin kohdelluksi tuleva raukka tai maskuliinisten konventioiden avulla selviytyvä moderni pettävä miehen vaihtaja.
Alusta asti rakkautta vaanivat sille asetetut mahdottomat odotukset. Mutta se, joka ei vaadi on pelkkä hukkaan menevä tyytyjä. 

Tutkimusten mukaan ainoa rakkautta ylläpitävä voima on kaipaus tai joku muu rakkauden eteen tuleva este. Minusta se on epäreilua. T sanoo, että se on lempisanani vastoinkäymisten edessä. Että kaikki tässä maailmassa on aina epäreilua. Mutta kun monesti on.

Vai eikö muka ole epäreilua, että olen ostamassa neljättä pyörää, jotta rosvot voivat kääriä rahat kolmesta edellisestä, joista kaksi varastettiin lukittuina työpaikkani edestä keskellä päivää häh?

Olen ymmälläni. Mihin tässä asettuvat ne kuuluisat käsi kädessä sunnuntaikävelyjä tekevät valkopäiset vanhukset, jotka tuntevat läpikotaisin toistensa uurteet? Ja jotka kuolevat samaan aikaan.

Kun tutkii muitten rakkautta, kääntyvät ajatukset helposti siihen omaan. Saattaa muistaa, kuinka oma valkopäinen raaputti Naantalissa nimikirjaimemme puuhun, näköalatornissa suri sitä, että olemme hukanneet niin monta vuotta tuntematta toisiamme - muodostamatta yhteisiä muistoja jo silloin ja silloin. Vakuutin, ettei 18-vuotiaan itseni tuntemiselta säästyminen ole haitaksi...

Alkaa äkkiä huolestuttaa. 

Muistaa joskus nukahtaneensa tuohon syliin, missä toinen nyt yöstä toiseen puristaa tyynyä rintaansa vasten, koska se tekee kuulemma hyvää selälle. Epäilen, että tekisin vielä parempaa. Ei mene läpi.

Ystäväni, runoilijan poika, sanoi parisuhdekokemuksestaan, että kyllä se mehu on kaiken puristamisen arvoista. Minä toivon, että se on.

Havahdun ajatuksistani, kun summeri pärähtää. Hetken ihmettelen, kuka tänne on tulossa, ennen kuin leikkaa...se on E-hiirulainen.

...pakkohan meidän on niin kuin noin tavan vuoksi ihan vähän hyppiä pöydällä myös!

Tuesday, August 14, 2012

Cause we're living in the world of fools

Vaikka Olympialaiset eivät ole poikineet suurta kansanjuhlaa, on yksi laji, jossa suomalaiset ovat maailman parhaita. Kanssaeläjien kyttäämisessä.

Harjoitusmahdollisuudet ovat tasapuoliset kuntien koosta ja sijainnista riippumatta, mistä johtuukin, että jalo kansallisharrastus on kattavasti edustettuna koko maassa.

Oulussa päänsärkyä aiheuttaa rappiollisen ja ärsyttävän kauniin nuoren sinkun korkokengät aamuyöstä, mutta oman osansa saavat myös tuulipuvuissa rappukäytävässä toisten kiusaksi suhisuttelijat. Eikö sen voisi riisua pois pihalla, jos on kerta ihan pakko käydä lenkillä?

Helsingissä ystäväni käy liian lujaa suihkussa. Eikä hän edes laula.

Hissistämme löytyy tietokoneella siististi näpytelty varoitus seitsemännen kerroksen ilotalosta, johon joku on vielä omakätisesti tarkentanut (HUORIA!!!) minkälaatuisesta ilosta on kysymys. Kyse on vastapäisen perheen asunnosta, ei enää meidän, sillä avomieheni on kietonut naapuruston pappakerhon pikkusormensa ympärille vitseillään tullessaan harva se päivä heidän piirittämäkseen.

Lahjoitin kirpputorilta jääneet vaatteemme lapsille, joille sinivalkoinen baseball-takki ja vaaleanpunainen paljetti-napapaita ovat aarteita. Etsiessäni pelastusarmeijan keräyspistettä netistä törmäsin viimevuotiseen nettikeskusteluun, jossa puitiin Auringonnousu-yhdistyksen laittomuutta. Yhdistyksen ulkomaalaiset jäsenet olivat jakaneet postiluukuista Turkuun, Raisioon ja Naantaliin pyyntöjä tuoda mahdollisia turhia ja käyttämättömiä vaatteita tai leluja nurkistaan pusseissa pihalle tiettynä ajankohtana. Pussit tultaisiin noutamaan ja lahjoitettaisiin eteen päin.

Kauhistuneet ihmisparat kokoontuivat forumkaksnelosen ympärille hakemaan turvaa toisistaan tullessaan tällä tavoin julkeasti ryöstetyksi. Vaikka annat jonku roinalaatikon tai vaatesäkin hyvässä tarkoituksessa, niin mistä tiedät että sitä ei levitetä ojan penkalle ja hylätä siihen kun ei löydy mitään mikä kiinnostaa? Jos tuo hylätty törky voidaan yhdistää sinuun, niin olet siitä vastuussa.

Yksi oli soittamassa hätäkeskukseen. Toisella oli onneksi toimelias talonmies, joka oli kerännyt kaikki laput pois ja päivystänyt hakuajankohtana pihalla, eikä suotta, sillä kerääjät olivatkin kuulemma todella epämääräisen näköistä sakkia, mistä kolmas innostui vetelevänsä turpaan, jos erehtyvät hänen pihalleen keräämään. Kaikki olivat vakuuttuneita siitä, että keräily on vain peitetarina aikomukselle murtautua asuntoihin. Sillä kuka nyt ei murtautuessaan ilmoittaisi ensin tulostaan paperilla, jossa on rekisteröidyn yhdistyksen nimi ja puhelinnumero.

- Onko ketään soittanu siihen numeroon, et kuka sieltä vastas?

- Mä soitin niille tänään, työpuhelimesta uskalsin, puheluun vastas nainen, huonoa suomea puhuva, joka puhui miehelleen vain jotai arabiaa tai jotai muuta outoa kieltä...

Naurattaa ehkä, mutta oikeasti on vain valtavan surullista, että nämä ihmiset mielipiteineen ovat totisinta totta! Suurinta huolta tuntui aiheuttavan se, jos joku onnistuisi tekemään vaatteilla taloudellista voittoa niiden päädyttyä esimerkiksi kirpputorille. Ajatella, jos vaatteet ja tavarat, joista yksi haluaa eroon, hyödyttäisivät jotakin toista. Kyllähän se vaiva kannattaa sentään nähdä, että rakentaa lumpuista mielummin juhannuskokon, jonka päälle ulkomaalaiset eivät edes ymmärrä, jos sattuvat luvattomasti sitä kokkoa töllistelemään sitten.

Vuoden kyttääjä -palkinto lähtee kuitenkin yllätyksettömästi rakkaan kotikaupunkini, ultimaattisen junttilan, Kemin suuntaan naapureille, jotka olivat eilen keksineet tylsyytensä peitoksi Lahja-kissamme savustamisen ulos naapuristosta.

Isäni, suurin tuntemani moralisti ja hyväntekijä, joka viidestäkymmenestäkuudesta elinvuodestaan huolimatta yhä uskoo oikeuden perivän maan, maksaa sekä kuulemma Lahjan naarmuttaman auton uudelleenmaalauksen Toyota-liikkeessä, että netistä tilattavat suojukset lastenvaunujen ympärille, joissa Lahja oli kuulemma käynyt moikkaamassa vauvaa. Pitävät sitten loitolla oravat ja linnutkin, joiden elintilaa on vaikeampaa koettaa riistää.

Lahja, maailman kiltein valkoinen pörröinen ihmisrakas vauvansyöjäkissamme, jonka vanhempani ovat kehottaneet kissoista pitämättömiä yksinkertaisesti ajamaan pois pihaltaan, oli aiheuttanut tuhoa myös kakkaamalla kukkapenkkiin - mikä on kuvottavampaa ja epäsiistimpää kuin multaan peitelty lannoite, kysyn vaan - sekä tuijottamalla naapureiden sisäkissaa ikkunan lävitse niin, että kissa oli stressaantunut ja jouduttu viemään eläinlääkäriin tuijotuksen aiheuttaman virtsatulehduksen vuoksi.

Mahtaa olla onneton kissa. Ei vain luontonsa vastaisesti tuomittu elämään neljän seinän sisällä loppuelämänsä, mutta missä seurassa!

Voittaja ei välitä. Eiku.

Eräs ystäväni tapaili Tinder-matchiaan joitain viikkoja jo jokseenkin innoissaan. Lupaavasti alkanut suhde kohtasi päätöksensä, kun Tinder-m...