Tuesday, September 23, 2008

valo ja varjo

Olen riemuinnut

1. aurinkoisesta syyspäivästä.


2. kolmenkymmenenkuuden mainion sadun arvioimisesta ja siitä, että neljäsluokkalaisen tytön taikametsään laskeutui rauha, kun prinsessa lupautui kamalan hirviön vaimoksi, sillä ehdolla, että hirviö täten lopettaisi yhteisön hyvän hengen sabotoinnin. Ja niin kaikki elivät elämänsä onnellisena loppuun saakka. Yritin olla herättämättä hihkunnallani raivoa yliopiston kirjaston tenttipänttääjissä. Joo eiku sori taloustietelijät ja koneteekkarit jatkakaa vaan, ku tää mun opiskelu vaan on kivaa.
Ehkä riemukkainta oli kuitenkin edellisen vuoden tuttavuus, silloinen tokaluokkalainen kunniamaininnan sarjatuotannostaan pokannut heppu, joka oli taas tehtaillut jo tutuiksi käyneille siilihahmoilleen uuden seikkailun. Vitsit mikä tykki, ei voi ko ihailla tapahtunutta kehitystä ja omaperäistä ääntä.

3. asfalttimestarin kanssa kiinalaisessa syömisestä ruokatunnilla.

4. suomenkielen pakollisiin aineopintoihin kuuluvan tekstilajit ja kirjoittaminen-kurssin ensimmäisestä luennosta. Siis ei ois ikinä uskonu. Kurssi vaikuttaa aivan ihanalta. Ensikerraksi kirjoitetaan mielipidekirjoitus ja sitten luetaan toisten tekstit ja arvioidaan niitä, saadaan palautetta ja keskustellaan. Ja sitten kirjoitetaan lisää tekstejä. Ja kurssin lopuksi toimitetaan lehti, jonka teemaksi äänestettiin tänään muisti. Kaikki taittaa. Niin hienoa.

5. kirjastosta tulleesta viestistä: John Mayerin uusi livelevy odottelee siellä.

Ja sillä aikaa...
Sillä aikaa jossakin on ammuttu kuoliaaksi ainakin yhdeksän ihmistä.

Sillai toivois, että nuo ampujat ottais mielummin osaa bb:hen tai kunnallisvaaleihin tai keksis jonku muun väylän tavoitella sitä paikkaansa auringossa. Vaikka tehokkaimman keinon ovat kyllä valinneet ei siinä. Huomenna iltapäivälehtien myynti varmaan kymmenkertaistuu. Minä en ainakaan edes halua lukea mistään, missä se on viettänyt kesälomaansa ja kuinka positiivinen ja suloinen lapsi se on ollut. Väärinymmärretty poloinen. Mai ääs.

Monday, September 15, 2008

Remontti

Jos hiljentäisin draamakuningattaren äänen hetkeksi, saisin sanotuksi, että kaikkea tuskin on puhallettu savuna ilmaan, vaikka toisinaan tuntuiski siltä. Pikemminki kaikki on ehkä levitelty ojan pientareelle, joten takaisin keräämisessä voi kestää hetki varsinkin jos täytyy miettiä myös sitä haluaako keräillä ees, jaksaako. Kaikkea ei kuitenkaan saa ihan samanlaisena takaisin, likaisena ehkä ja jotain voi mennä pysyvästikin hukkaan.

Toisaalta se osa, jonka takia kaikki alunperinkin viskattiin pitkin pientareita, saa ehkä jäädäkin hukkaan. Lentää pois tuulen mukana. Ja jos löytäis tilalle jotain uutta, niin olishan se hienoa. Jos tommoseen uskoo siis. Minusta realiteetit on masentavia.

Viimeaikoina on ollut kuitenkin pelkkää kivaa. Olen ottanut kuukauden aikana takaisin kaikki kesällä väliin jääneet kemut ja nauttinut täysin siemauksin vapaudesta, jonka olen saanut hetkeksi minuun kohdistuvista odotuksista. Jollekin toiselle täysin siemauksin saattaisi hyvinkin tarkoittaa jotain ihan muuta kuin Riikka Pulkkisen Rajaa, Anne B. Ragden Berliinin poppeleita, Claire Castillon Äidin pikku pyöveliä ja Emily Giffinin Rakkautta lainassa. Tai jotain muuta kuin niin paljon Viettelysten saarta ja Huippumallia ja Beebeetä ja myötäelämistä ja maksamakkaravoileipää kuin huvittaa. Ja vilttiä, jonka alla mähöttää. Ja elokuvia. Tai toisaalta rajuista rajuimpia akateemisia haalariremuajaisia ja muita remuajaisia ystävien kesken.

Opiskelut ovat alkaneet. Viroa, suomea, enkkua, mediatutkimusta, elokuvatutkimusta, tekstioppia, tekstilajeja ja kirjoittamista ja mahdollisesti lyriikan opetustyöpaja. En päässyt kaikille kirjallisuuden kursseille, joille olisin halunnut, mutta jossain välissä on nämä pakollisetkin puurrettava. Ja jee olen taas naperofinlandian tuomaristossa, tänä vuonna 3.-4.-luokkalaisten sarjassa ja nyt lähden takaisin koululle suunnittelemaan suunnistusrastia fukseille. Elämä on.

Wednesday, September 03, 2008

Different story this time

Videovuokraamon setää nauratti eilen, kun kerroin, että Ps I love you oli huono, että ei siitä voi tehdä romanttista komediaa, että joku kuolee, eikä VARSINKAAN siitä, että ihana irlantilainen mies kuolee. Että ihana irlantilainen laulava mies kuolee. Että nainen jää yksin. Että nainen on löytänyt jo miehen, jonka kanssa haluaa olla aina, mutta menettää sen. Että nainen jää kaipaamaan miestä. Että nainen on pakotettu etsimään uutta rakkautta jostain muualta.
Minulle se oli tragediaa alusta loppuun. Hirveän ahdistava kokemus. Epäaidot hautajaiset, joissa kukaan ei sure tarpeeksi ja joissa minun, katsojan, täytyi surra niidenkin puolesta. Koko elokuvan ajan jumitin siinä, että se ei voinut kuolla oikeesti ja kohta se tulee vielä takaisin.

Ei tullut. Anna herää ja lopeta se jumittaminen, heti! Harmi kun osa meistä jää suremaan eikä löydä sitä uutta rakkautta ikinä, koska pelkkä ajatus etsimisestä oksettaa. Harmi kun osa kiintyy ja kaipaa ja odottaa, ja odottaa varmaan aina ja jää siksi paitsi kaikesta muusta, koko elokuvan lopusta. Ehkä jollain, esimerkiksi perheenjäsenilläni olisi tähän kohtaan jotakin nasevaa sanottavaa. Ovat siinä niin hyviä, sanomisessa. Tasapuolisuuden vuoksi kerrottakoon siis se, että onhan tuo vaihtamisen jalo taito ollut itselläkin joskus hyppysissä. Mutta sitä minkä nuorena oppii, ei vanhana taida, vaikka toisin väitettäisiin.

Videovuokraamon sedästä on tullut lähes päivittäinen juttukaverini. Olenko kovinkin surullinen näky vieraillessani siellä monta kertaa viikossa, aina yksin, koska sillä on tapana arvostella vuokrausvalintojani, pilkata rakkaudennälkääni ja neuvoa missä lähimpänä myydään suklaata ja nenäliinoja.

He hee, enpäs tällä erää kirjoitakaan enempää, sillä olen huomannut tulleeni katkeraksi. Katkeruus on rumaa, mutta ehkä se on jotain mikä täytyy kokea ja kestää ja ylittää eikä sitä varmaan kannata sysätä syrjään eikä piilottaa, ettei se jää minuun pysyvästi asumaan, sillä piilokatkerat ihmiset ovat pahimpia. Sellaiset, jotka ovat katkeria vuosien takaisista jutuista ja jotka eivät koskaan pysty antamaan anteeksi. Sääli heitä. Minustahan ei sellaista tule. Ei, jonakin päivänä minä annan anteeksi sen, että kaikki on heitetty savuna ilmaan.

Kuten saattaa huomata: en vielä.

Voittaja ei välitä. Eiku.

Eräs ystäväni tapaili Tinder-matchiaan joitain viikkoja jo jokseenkin innoissaan. Lupaavasti alkanut suhde kohtasi päätöksensä, kun Tinder-m...