Tuesday, January 29, 2013

No ai että mitä ne pienet ilot sitten oikein ovat?

Suomalainen sukunimi yläkerran naapurin postilaatikossa. Oman kitaran virittäminen. Se kun harmiteltuani, etten saa plektraa mistään tähän hätään, olen myöhemmin samana päivänä astua jalkakäytävällä hylätyn plektran päälle. 

Se kun on opittava nauramaan itselleen jumpassa, jonka norjankielisistä ohjeista johtuen teen kaikki liikkeet viisaannäköisellä viiveellä. Yleensä olen vielä touhukkaana menossa jossain kovaäänisessä taputusliikkeessä, kun muut ovat jo ymmärtäneet siirtyä venyttelemään.

Kun palaan ruokkimaan etupihamme palelevat sorsat. Pienen oppilaan halaus ensimmäisen oppitunnin jälkeen. Hieno opettajakollega, jonka kanssa ymmärrys hyvästä opetuksesta kohtaa. Lattialle puhallettu ilmapatja uuden ystävän luona.

Mainiot Suomi-martat, jotka ovat ajautuneet Osloon omista syistään, kerääntyneenä yhden pöydän ympärille ymmärtämään toisiaan. Niitä syitä on tarkemmin sanottuna tasan kaksi. Työ ja rakkaus. Kumman hyvänsä perässä muuttaneet etsivät ystävien lisäksi nyt sitä toista. 
Suomi-martat syntyivät, kun jäsen L toivoi leffa- lenkkeily- tai kahvittelukaveria nuorista suomalaisista Oslon alueella. Vastasin ilmoitukseen, kuten noin kymmenen muutakin suomalaista 20-30-vuotiasta. Niin järjestimme erittäin onnistuneet sokkotreffit meidän kaikkien kesken.

Se, kun näistä pääsee ylpeänä kertomaan toiselle. 
Vaikka oliskin superpaljon hienompaa, ettei sitä tarvis tehdä skypessä, jonka huono yhteys tekee molemmat vain vihaiseksi. 
Kahden viikon aikana ehtii ruveta tuntumaan kuin olisin täällä yksin vaihdossa tai harjoittelussa. Tarkkana ollessaan saattaa joinain hetkinä huomata houkuttelevan mahdollisuuden katkeroitua. Siihen ikään kuin tarjoutuu tilaisuus. Kaukosuhde olisi onnistunut vissiin Suomestakin. Asiasta huomauttaminen houkuttelee varsinkin silloin, kun yksin ollessa vielä sairastuu, jos sattuu olemaan sairastuessaan 9-vuotiaan tasolle taantuvaa tyyppiä. Minä en ole. Minusta tulee alle kouluikäinen.

Suuriin iloihin kuuluu korvaamaton ystävä M, joka tuo ennen Berliiniin lähtöään limpparia ja sipsiä influenssapotilaalle, jonka voimat ovat loppuneet kesken teen keittämisen. Aivan pyytämättä. Minulle! Sipsiä! Ihanaa! Luulin, että minut pitäisi tuntea kauemmin osatakseen tehdä juuri niin. Hänen viereessään saan vihdoin myös unta ja kuitattua univelat koko ensimmäisen viikon edestä, koska minulla on vakavia ongelmia yksin nukkumisen kanssa.

Sekä uppoutuminen huomaamatta kuudeksi tunniksi kirjoittamaan gradua sängyssä, kun kipeänä oloon turhautumisen hetkellä on tarkoitus vain vilkaista, mitä sille kuuluikaan. Ideat seuraavalle opetuskerralleni, jolloin aloitamme kirjeenvaihdon suomalaisten koululuokkien kanssa.

Avaimen kääntyminen lukossa, viimein. Askeleet eteisessä reissujen välissä. Turkin jälkeen ne vievät yhden kuukauden aikana vielä ainakin Israeliin, Suomeen ja Espanjaan...

Ja se, kun reissaamisesta uupunut mies kaappailee minua pitkin yötä tiukasti kainaloon puoliunisena mutisten kuinka ihanaa on olla kotona.

3 comments:

Snäcks said...

Sulle on haaste: http://taiteilijapoika.blogspot.fi/2013/02/paranoid-13.html

Vera Nazdar said...
This comment has been removed by the author.
Vera Nazdar said...

kiva blogi! persoonallinen :)

Alvar II

Kymmenisen vuotta, kaksi vakavammin otettavaa parisuhdetta (ja useaa vähemmän vakavasti otettavaa) myöhemmin, unelmieni miehen  Alvar Ainutl...