Wednesday, January 16, 2013

Pienet ilot, yhtäkkiä aika suuret!

Alan jo viihtyä Norjan kodissa. Ehkä liiankin hyvin, koska pelimiehen karattua Turkin-leirille en ole näyttänyt nenääni ulkona. Olemme pakotettuja luoviin sisustusratkaisuihin, kiitos kauniin asuntomme lähes asumiskelvottomuutta hipovan epäkäytännöllisyyden. Niihin taipumisen jälkeen alan kuitenkin pitää näkemääni kodikkaana. 

Kun kotiin jää yksin, sinne todella jää YKSIN, jos se sattuu olemaan Norjassa ja jos ainoa paikallinen ystäväkin matkustaa samaan aikaan Suomeen. Itse koetan olla sisukas, pysyä täällä ja opetella viihtymään myös kodin ulkopuolella. 

Vauvanaskelin. Suuntaan ne ensimmäiset huomenna kirjastoon, koska kukapa ei viihtyisi kirjastossa. Ja koska G ei kirjoita itse itseään, vaikka olisin valmis melko epätoivoisiin tekoihin, jos se suostuisi poikkeukseen.

Uudesta Taikametsämukista hörpätty Enkelin suukko moiskahtaa märkänä ja lämpimänä sisimpään. Eräs on todennut, että tee on yhdentekevää, mutta kaikki, mitä sen ympärillä tapahtuu on tärkeää, että riittää, että se on mukissa, tai jotain. Yhtä hyvin voi mukissa olla Kuumaa tanssia, Reissaajan teetä tai Enkelin omenaa - teessä nimittäin löytyy nyt. Ja vaikka nautin sen yksin, tunnen olevani suojeltu ja rakastettu. 

Aivan kuin villasukat, tumput ja kudotut tossut, jumppakengät, rasvat ja muut kauneudenhoitotuotteet, silkkiyöpaita, hiustenkuivain, kiinnostavat kirjat, cd ja pari leffaa, petivaatteet, hiustuotteet, suklaa ja muut ihanat joululahjat, joilla täällä ahkerasti hemmottelen itseäni, tuntuvat palasilta antajistaan silloin, kun he itse ovat kaukana toisessa maassa. 

Palasista päätellen he tuntevat minut. Onpa vain hyvä, että saan tuntea heidät.

Tietysti lahjajoukkoon mahtuu myös äidin ja isin valitsema hasardi Vilan aivan liian iso olkatopattu paita, joka ei istu mistään, mutta täytyyhän heidän joka vuosi myös koetella rajojaan. 

Joulu oli ihana, kuten joulut ovat.
Meidän jouluissa rajoja tosin koetellaan toisinaan myös riitelemällä, mutta ehkä se on rehellisempää niin. Sitä paitsi suhteet, jotka kestävät riitelynkin, ovat melkoisen arvokkaita.

Nää norjalaiset eivät riitele. Norjassa riitelyä vältetään viimeiseen asti ja epäkohtien esiintuojat leimautuvat itse ongelmallisiksi ja hankaliksi. Norjalaiseen työpaikkaideologiaan kuuluu tärkeimpänä se, että kaikilla on mukavaa. Hyvä fiilis säilytetään toimivuuden ja tehokkuudenkin kustannuksella. Näin olen kuullut.

Oppilaiden vanhemmat ovat jo etukäteen hiukan huolissaan siitä, etten vain teettäisi heidän lapsillaan mitään liian vaikeaa. Viestit tulevat kuitenkin viimeisen päälle rakentavassa "vika ei millään tavalla ole sinussa, kato ku meidän lapsi ei vaan ole tottunut osaamaan"-hengessä.

Norjassa huvittaa myös superlatiivien ja ylistyssanojen mahdikas käyttö. Olen kiitollinen saamastani lämpimästä ja herttaisesta vastaanotosta. Suomessa opettavien leuat loksahtaisivat lattiaan, jos he näkisivät vanhemmilta saamiani palautteita, joissa olen jo erinomainen, loistava ja varmasti elämyksellinen, vaikka ensimmäinen tuntini tosiaan on vasta kolmen päivän päästä!

Ei missään ole näin ihania vanhempia!

Odotan innokkuudella töiden alkamista, oppilaiden kohtaamista, oman paikkani ottamista luokkahuoneessa (kolmas paikka, jossa muuten uskon viihtyväni) ja tunnetta siitä, että teen jotain tärkeää ja teen sen hyvin. 

Ottamatta mitään pois siitä, kuinka hyvin olen esimerkiksi Karrikoiran ja Aurinkorannan tähtösten seurassa onnistunut välttämään jo toista päivää suihkua, pukeutumista ja kaikkea älykästä tai hyödyllistä tapaamatta ketään ja silti hajoamatta, mikä on tietysti saavutus, eikä täysin ponnisteluitta tule, sekään.

2 comments:

Anonymous said...

Eihän sitä tarvitsekaan olla samantien kuin kala vedessä, kun heivataan uuteen ympäristöön..Sopeutuminen on varmasti sitä vaikeampaa, mitä paremmin on viihtynyt aiemmin omassa elämässään.

Mutta kiva, kun oot alkanut kotiutumaan sinnekin:) Toivotaan, että tapahtuu kaikkea pientä ja isoa sellaista, joka saa sut muistelemaan myöhemmin Norja aikoja lämmöllä ja kaipuullakin!

Anna said...

Totta. Mutta kukapa ei haluaisi olla asuin- ja elinympäristössään kuin kala vedessä, sehän on tietysti paras tapa olla.

Sopeutumista jarruttelee toisaalta myös se, että viipymisen kesto on niin epämääräinen. Miksi rakentaa täysillä pesää, kun nyt tietää, että sekin ennemmin tai myöhemmin ryöstetään!? Vielä varsinkin on tuoreessa muistissa, miltä se tuntuu.

Mutta tietysti sitä haluaa elää niin pitkät kuin lyhyetkin ajat mielummin viihtyen. Tällä kertaa oon ajatellu viihtyä semmosella kohtuuella, että kuitenkin piän mielessä sen muuton mahdollisuuden. Ehkä se ei sitten tee niin kipeää.

Mää luulen, että täällä saattaa hyvinkin tapahtua just monenlaista sellaista, mitä toivotaan. :) Nyt kun ensijärkytyksestä alkaa toipua.

Alvar II

Kymmenisen vuotta, kaksi vakavammin otettavaa parisuhdetta (ja useaa vähemmän vakavasti otettavaa) myöhemmin, unelmieni miehen  Alvar Ainutl...