Joskus melkein vihaan tätä. Heräämistä päivään, jona tietää ehtivänsä vain suunnitelemaan oppitunteja niiden siltikään tulematta valmiiksi. Palelua läpi laki- ja hallintotiedon luennon, ajatukset sielläkin vain keskeneräisissä tunneissa. Kotiin läpi pimeyden tallustamista suuresti ihmetellen, miksi olen koskaan taistellut valitsemieni asioiden puolesta. Lisää palelua, jota tuntuu entisestään lisäävän se, ettei kotonakaan ole sitä syliä, jolla on aina hiki, jossa kylpisin nyt ihan mistä hinnasta vaan. Aint no sunshine when he´s gone. Palelua ja pelkkää ahdistunutta suunnittelua: ONKO PAKKO OPETTAA KIELIOPPIA?!
Olen niin väsynyt, että nukahdan puoli yhdeksältä ja herään ilmaan hypäten tekstiviestin ääneen kesken mielipuolisten painajaisten. Joka kerta olen kummallisen helpottunut ja yllättynyt siitä, että herään omasta kodista. No mistä sitten?
Ja vaikka kuinka koetan näpyttää vastausta ties mitkä valtameret ylittävälle kultalinnulleni, muurautuvat silmät kiinni. Toivottavasti hän joskus 11 tunnin päästä avaa puhelimensa ehjänä keskellä Karibianmerta ja rakastaa minua vielä, vaikka annan tämän ihan hullun perfektionistisen stressin ajaa kaiken tärkeän ohi.
2 comments:
Musta tuntuu niin samalta. Hullu perfektionistinen stressi, mistä ei ikinä opi pois vaikka sitä joka päivä ajattelee, että sen on loputtava. J tuli kotiin, mutta lähti baariin puolestaan katsomaan sitä jalkapalloa. Mä olisin halunnut mennä mukaan, mutta jäin tekemään tuntisuunnitelmaa ja käsikirjoitusta.
Vaikka tänään on ihan likaisenharmaata, niin sä olet silti tosi hyvä siinä suunnittelussa ja opettamisessa, sen vaan sanon. Voimia! Huomenna viiminen inhotusluento sitä laatua.
Voi, mää muistan ton kielioppinihkeyden. Lohdun sana: nykyään kieliopin opettaminen on niin kivaa ja parasta. Kun sen on rämpiny läpi ja osaa vaiks silmät kii ja tietää niksit ja osaa arvata kysymykset. Tsemppistä.
Post a Comment