Wednesday, September 03, 2008

Different story this time

Videovuokraamon setää nauratti eilen, kun kerroin, että Ps I love you oli huono, että ei siitä voi tehdä romanttista komediaa, että joku kuolee, eikä VARSINKAAN siitä, että ihana irlantilainen mies kuolee. Että ihana irlantilainen laulava mies kuolee. Että nainen jää yksin. Että nainen on löytänyt jo miehen, jonka kanssa haluaa olla aina, mutta menettää sen. Että nainen jää kaipaamaan miestä. Että nainen on pakotettu etsimään uutta rakkautta jostain muualta.
Minulle se oli tragediaa alusta loppuun. Hirveän ahdistava kokemus. Epäaidot hautajaiset, joissa kukaan ei sure tarpeeksi ja joissa minun, katsojan, täytyi surra niidenkin puolesta. Koko elokuvan ajan jumitin siinä, että se ei voinut kuolla oikeesti ja kohta se tulee vielä takaisin.

Ei tullut. Anna herää ja lopeta se jumittaminen, heti! Harmi kun osa meistä jää suremaan eikä löydä sitä uutta rakkautta ikinä, koska pelkkä ajatus etsimisestä oksettaa. Harmi kun osa kiintyy ja kaipaa ja odottaa, ja odottaa varmaan aina ja jää siksi paitsi kaikesta muusta, koko elokuvan lopusta. Ehkä jollain, esimerkiksi perheenjäsenilläni olisi tähän kohtaan jotakin nasevaa sanottavaa. Ovat siinä niin hyviä, sanomisessa. Tasapuolisuuden vuoksi kerrottakoon siis se, että onhan tuo vaihtamisen jalo taito ollut itselläkin joskus hyppysissä. Mutta sitä minkä nuorena oppii, ei vanhana taida, vaikka toisin väitettäisiin.

Videovuokraamon sedästä on tullut lähes päivittäinen juttukaverini. Olenko kovinkin surullinen näky vieraillessani siellä monta kertaa viikossa, aina yksin, koska sillä on tapana arvostella vuokrausvalintojani, pilkata rakkaudennälkääni ja neuvoa missä lähimpänä myydään suklaata ja nenäliinoja.

He hee, enpäs tällä erää kirjoitakaan enempää, sillä olen huomannut tulleeni katkeraksi. Katkeruus on rumaa, mutta ehkä se on jotain mikä täytyy kokea ja kestää ja ylittää eikä sitä varmaan kannata sysätä syrjään eikä piilottaa, ettei se jää minuun pysyvästi asumaan, sillä piilokatkerat ihmiset ovat pahimpia. Sellaiset, jotka ovat katkeria vuosien takaisista jutuista ja jotka eivät koskaan pysty antamaan anteeksi. Sääli heitä. Minustahan ei sellaista tule. Ei, jonakin päivänä minä annan anteeksi sen, että kaikki on heitetty savuna ilmaan.

Kuten saattaa huomata: en vielä.

2 comments:

unak said...

en jaksa analysoida enempää, mutta heitän vain että kirjoitat niin hyvin että.. että.. etten edes yritä. sujuvaa kivaa oivaltavaa ja silti persoonallista. näin!

annaelinaa said...

Voi kiitos kultaseni. Onpas kivasti heitetty!

Pehmeä on uus kova!

Jarkko kertoo torpanneensa perääni kyselleen ystävänsä aikeet ilmoittamalla, etten olisi kiinnostunut hänestä. Kun naureskelen sille, ettei ...