Friday, September 24, 2010

Tää ei oo sattumaa, tää on kohtaloo, tää on kaikki tässä nyt

Kun tulin kotiin, jonka kuvittelin olevan tyhjä, se otti minut vastaan uniselle miehelle tuoksuen. Voi riemu - ehdin sittenkin jäähyväissuukoille.

Oma tunnelmansa on tässä yksin kotona olemisessa. Aluksi kutkuttaa melkein niin kuin lapsena. Vaihtoehtoja tuntuu olevan monia. Voisi käyttää hyväksi tämän rauhan ja kirjoittaa tutkimussuunnitelmaa kun toinen ei ole vieressä huokaamassa kaipaavansa just eniten huomiota just nyt. Mutta sitten se ei yhtäkkiä huvita yhtään. Eikä missään olekaan sitä hohtoa ilman toista. Istun kädettömänä sängyllä, katson kun jotkut nätit tytöt ovat ilkeitä toisilleen kansainvälisillä kanavilla ja ahmin kuningatarjäätelöä.

Yksin kotiin jääminen voi olla myös vaarallista, sillä silloin saa päähänsä kaikenlaisia ajatuksia. Niin kuin esimerkiksi tulevaisuuden epävarmuudesta. Mikään ei ole pelottavampaa kuin se, että omat valinnat osoittautuvatkin vääriksi. Olen jo kahdesti luopunut opettajaopinnoista ja luottanut, että saan ne haastatteluissa uudestaan. Mitä jos en enää saakaan. On turhauttavaa ja kiduttavaa kun sellaisen, minkä on jo kerran saavuttanut ja ansainnut (puhumattakaan kahdesti) olemassaolo yhtäkkiä kyseenalaistetaan.

Minulla on vielä hetken mahdollisuus palata Ouluun tekemään ne ihkaomat opettajaopintoni, ne jotka ovat minun, joita minulta ei voida viedä, jos nyt vain menen ja suoritan ne. Tämä on kai se rationaalinen ratkaisu, johon järkevä Anna ja jokainen asiaa ulkopuolelta tarkasteleva ihminen päätyisi. Jokaikista pientä ja suurta ruumiinosaansa myöten rakastunut Anna ei kuitenkaan voi valita sitä. Ajatuskin Turusta lähtemisestä repii kahtia. En voi jättää minun perhettä. Ja niin olen valmis taistelemaan sen opettajuuden itselleni vaikeimman kautta, eläen vielä puoli vuotta helvetillisessä epävarmuudessa siitä saanko oikeuden jatkaa syksyllä aloittamani pedagogiset opinnot loppuun ja tehdä isona sitä mitä rakastan.

Tutkimussuunnitelman laatiminen ahdistaa, tenttikirjamäärät ahdistavat, ja se, etten saanut luovaa kirjoittamista sivuaineekseni, surettaa. Jos en niitten mielestä kerta osaa kirjoittaa, enkö sitä suuremmalla syyllä olisi ollut opetuksen tarpeessa. Nyt olen puun ja kuoren välissä, luvattoman ahtaalla. Ei ketään saisi laittaa tekemään näin suuria ja raskaita valintoja. Ei kenellekään saisi tehdä tästä näin vaikeaa. Eikä kenenkään tulisi joutua tekemään näin suuria uhrauksia saadakseen olla yhdessä sen kanssa, jonka kanssa haluaa olla. Varsinkaan kun sellaisen löytäminen ei ole mitenkään itsestäänselvää.

Yliopisto oli suuri auktoriteetti minulle joskus. Arvostus akateemista koulutusta kohtaan on kyllä kokenut syksyn aikana suuren inflaation. Kuinka toinen Suomen yliopisto ei tunnusta toisen yliopiston opetuksen ansioita? Tässä on ollut kaikenlaisia todella mauttomia vetoja Turun yliopiston taholta, enkä tiedä kuinka paljon nipotusta ja vastoinkäymisiä jaksaa pieni ihminen enää ottaa kantaakseen. Onneksi hiukan enemmän, koska sillä on kuumin ja hellin syli, johon kuukahtaa puoliksi elossa päivän jälkeen.

Se syli kertoo myös parhaat ja hauskimmat jutut. Se saa minut nauramaan katketakseni lattialla. Ja lyömään kättä päälle että kun asutaan Etelä-Euroopassa ja tehdään kantarellirisottoa sunnuntaisin Sir Elwoodin hiljaisia värejä kuunnellen ja kävelemään opettelevaa lastamme tanssittaen, ensimmäisen romaanini juuri ilmestyttyä Suomessa sylin valmistautuessa MM-kisoihin 2018, voidaan katsoa taakse päin ja muistaa kaikenlaisia kiemurteluja pikkuruisessa kauniissa Turussa ja tietää että joka ikinen kapula, jonka repiminen rattaista tuotti tuskaa, oli tämän arvoista.

Tällaiset mielikuvat, pienet asiat, ovat minulle todella tärkeitä nyt. Elämän positiivisuudesta muistuttavat yksityiskohdat. Mummon kortti Tallinnasta, joka naureskelee kerralle, jolloin emme ihan päässeet maihin asti. Se, että työpaikalta soitetaan ja kysellään ihan vain kuulumisia, kerrotaan iloisia uutisia ja kiitellään työpanosta. Että mitään elämästäni nykyään tietämätön ystäväkin soittaa ja ihan vain juttelee ja on oma itsensä. Niin että kaikenlaista juteltavaa pompahtaa mieleen vielä puhelun jälkeenkin. Että näen pitkästä aikaa hyvää unta. Että Roope sanoo pelibussissa Shortie on kyllä ihan ässä, vai miten se oli. Ja että käydään veljen kanssa raveissa. Viimeisen lähdön kaksarin kiinni saaminen. Ja huominen reissu Helsinkiin Suomen cupin finaaliin ja jälkipelit.

Se, että kultamuhkula tulee kotiin, ja jää. Ja sanoo puhelimessa että tätä erossa olemista ei sitten muuten oteta tavaksi.

1 comment:

unak said...

Tämä oli ihana!

Alvar II

Kymmenisen vuotta, kaksi vakavammin otettavaa parisuhdetta (ja useaa vähemmän vakavasti otettavaa) myöhemmin, unelmieni miehen  Alvar Ainutl...