Epäprinsessan päiväkirja

Minä olen yhtä asioiden selvittämistä koko tyttö. Sitä, kasvatuspsykologiaa, kotimaisen kirjallisuuden tutkimusseminaaria ja p*sk*duunia. Jälkimmäinen on kyllä ihan kirjaimellisesti sitä itteään. Ja silti jollain tapaa kai pidänkin siitä, kun joka kohta vartaloa huutaa että ommuute tehty töitä! Ongelmanasettelun teoreettisille lähtökohdille tai diskurssianalyyseille ei kebu-uniformuun verhouduttuani ole käyttöä - teräville veitsille, tehokkaille pesuaineille, automatisoituneille liikkeille ja hymylle on. Sille hymylle tulevaisuudessa vain vähemmän, sillä se johtaa toisinaan vaikeuksiin. Ei, en yritä iskeä sinua, tätä sanotaan asiakaspalveluksi.

Aivottomuuden jälkeen työni parhaita ominaispiirteitä on itsenäisyys. Töissä olen vain minä ja valtakuntani, vaikka sen nurkassa pyöriikin tauotta 22 kiloa lihaa. Ja yksi poika muuten kehui, että olin varsin vaikuttava näky, kun kampesin itseni kokoisen möhkäleen paistoalustalleen. Tosiaan, osaavathan asiakkaat olla toisinaan ilahduttavia (muutkin kuin Saku Koivu!!!!) Eräskin nainen vaati saada lahjoittaa minulle enkeliheijastimen, koska olen niin ihana. Kuka keksi tehdä enkelin muotoisia heijastimia? Runollista. Vai kliseistä? Joka tapauksessa minä ainakin ostan.

Neljäntenä vuonna yliopistossa aletaan muuten tehdä selväksi että täältä olisi alettava pikkuhiljaa valmistua eikä kolme edellistä vuotta kestänyt hengailu enää riitä. Minä ymmärrän hyvin että jotkut lukevat tuon viestin väärin eivätkä valmistu ikinä. Vai olisko Oulussa vaan päässyt niin paljon helpommalla?

Aivan liian vähän on aikaa linnottautua kotiin sen kanssa, jonka ihmeellisyys ylittää odotukset tämän tästä. Meillä mies tiskaa, pesee, kuivaa ja silittää vaatteet, petaa vuoteen, imuroi, valmistaa kantarellirisoton, tekee pelkoni tyhjiksi, huolehtii muistinko ottaa vitamiinit ja ilmoittaa hakiessaan minut töistä ruksanneensa uudesta HM:n kuvastosta jo valmiiksi ne vaatteet, jotka olisivat päälläni kivoja.

Koulun ja töiden välissä jaksan nukahtaa syliin ja höpöttää jotakin sekavaa, olen sitten unessa tai hereillä. Haaveillaan kiireettömästä ajasta, sienestämisestä, Tukholmasta, elokuvista. Se on sitä aikaa, josta PMMP laulaa, johon voidaan heittäytyä kellumaan, jona käydään Turunlinnassa ja katsellaan ohi lipuvaa ruotsinlaivaa tai ollaan itse sen kannella. Heti sen jälkeen, kun olen kirjoittanut samoista sanoituksista ensin graduni valmiiksi.

Katkerat harhakäsitykset siitä että saan kaiken elämässäni ilmaiseksi poikivat lisää harhakäsityksiä siitä että olen sopiva ilkeilyn kohde. Kun elämästäni nykyään mitään tietämätön ystävä tyytyy ohimennen, vähätellen ja virnuillen utelemaan prinsessan tai futisvaimon kuulumisia, jään hämmennykseltäni sanattomaksi. Yltäpäältä vieraan eläimen veressä ja rasvassa sammuessani sänkyyn maailman ihanimman monitoimimiehen viereen kykenemättä uupumukseltani edes hipsuttamaan häntä tunnen tulevani kumpanakin hyvin huonosti edustetuksi.

Kiitos lainasta!

Sydämessä on edelleen sellainen pienen mustan kissan mentävä aukko. Aukko muistuttaa kaiken lainaluontoisuudesta. Minusta onkin aukon ansiosta tulossa super-luopuja. Se, kuinka hanakasti olen kiintynyt myös ympäröivään materiaan, alkoi huolestuttaa vasta, kun siitä oli hankkiuduttava eroon. Vanha asunto, hei hei, pesukone, tervemenoa! Suuren osan vaatekaappini entisestä sisällöstä olen hyvästellyt kirpputorilla ja rikastunut ainakin yhden takaisin perittävän asumistuen verran.

Kurkuma teki alkuviikosta seuraa Jellonalle. Lepää rauhassa kurkuma, rakkauden kukka. Juuri tällä samaisella nanosekunnilla kun makaan sohvalla pimeydessä kuunnellen dramaattisesti Maria Menan ihanaa versiota It must have been lovesta ja katselen lasin läpi parhaillaan kastuvaa Suomen entistä pääkaupunkia en kuitenkaan jostain syystä jaksa olla huolissani kurkuman menehtymisen symboliikasta. Kuin tuo ilmeinen symbolinen taso ei olisi se kaikkein ensisijaisesti huolettavin.

Kulta emmää antanu sulle lupaa vielä...

Rantahiekalla sorsan poikaset muodostavat ympyrän laittamalla nokat vastakkain. Isä ja veli lähtivät veneellä kalaan. Kun nousen vedestä äiti kutsuu kuistilta aamuteelle. Aurinko hellii laituria kun kastelen sen mennessäni ja ajattelen että ollaan tavallisen elämän taivaassa.

Eikä kuitenkaan olla. Minä en halua elää maailmassa, jossa Jellona kuolee. Ei huvita.

Koko pienen elämäni, jota Jellona on rikastuttanut aina siitä asti kun täytin kuusi vuotta, pelkäsin että joku tekisi sille pahaa. Juoksin nopeimmat ajat liikuntatunneilla ja yleisurheilukilpailuissa kuvitellen, että maalissa joku koettaisi satuttaa Jellonaa ja minun olisi ehdittävä estämään se. Pelkäsin että se jäisi jonnekin loukkuun, auton alle tai nappaisi myrkkyä nielleen rotan. Että naapurin lapset tai aikuiset kiusaisivat sitä.

Kun Jellona oli 8-vuotiaana kovassa kuumeessa eikä jaksanut liikkua sohvastaan, valvoin koko yön itkien ja peläten sen kuolevan jos nukahdan. "Kun se alkaa olla jo niin vanhakin" perustelen päiväkirjassa.

Jos joku olisi tuolloin kertonut, että Jellona eläisi onnellisen ja terveen lähes 20-vuotisen elämän, jonka päättyminen alkaisi omassa kodissa ja loppuisi eläinlääkärin piikkiin heinäkuun viimeisenä päivänä vuonna 2010, olisin ollut iloinen ja huojentunut. Se olisi ollut parasta mitä olisin sille ja itselleni voinut toivoa.

Minulla on ollut aikaa valmistautua Jellonan lähtöön. Olen hyvästellyt sen lukuisia kertoja. Enkä silti ollut vielä lähellekään valmis. Ei kukaan meistä ollut eikä olisi tullut olemaankaan. Aina haluaisi silittää Jellonaa vielä kerran. Ottaa sen syliin. Nukkua sen vieressä. Katsoa sen touhuja. Jutella sille.

Vaikeaa Jellonan suremisessa on myös se, että sitä joutuu selittelemään. Tuntuu epäreilulta, ettei kissan suremista pidetä itsestäänselvänä tai puoliksikaan yhtä oikeutettuna kuin ihmisen, vaikka totuus on, että maailmassa ei ole kovin montaa ihmistä, jotka haluaisin pitää yhtä hanakasti elossa kuin meidän Jellonan.

Se oli paljon enemmän kuin kissa. Se oli tasa-arvoinen perheenjäsen ja se tiesi sen.

Kuolemasta olen tähän mennessä oppinut sen, että sitä on vaikea kestää. Minä en halua että kukaan enää kuolee!

Kuolemassa ei ole paljon helpotusta tai lieventäviä asianhaaroja. Ei vaikka kaikki olisi mennyt käsikirjoituksen mukaan. Sitä että toinen otetaan pois, on mahdottoman vaikeaa hyväksyä. Suru on niin valtava. Koetan pukea sen kaikenlaisiin ajatuksiin elämän kiertokulusta ja kissojen taivaasta, jossa Jellona jaksaa taas kiivetä puihin ja metsästää koristeita joulukuusen alimmilta oksilta. Muistot hymyilyttävät hetken. Torjuvat ja väistelevät liian suurta ikävää ja raakaa surua, jonka kohtaaminen ja hyväksyminen vaatii mitä suurinta urheutta. Oman heikkouden myöntämistä. Kuolemaa ei vain voi selittää hyväksi eikä itseä ehjäksi.

Hyvässä tarkoituksessa todettu "ehkä sillä on nyt parempi olla" ei vaan tunnu minusta uskottavalta lohdutukselta. Eihän sillä voi olla parempi olla ilman minua, ilman meidän perhettä, joka rakasti sitä ja jota se rakasti. Kuinka sillä voisi olla olematta yhtä kova ikävä, kuinka sillä voisi olla nyt hyvä olla, sillä joka piti tärkeimpänä tehtävänään meidän muiden lohduttamista, sillä joka varmisti aina että me muut voimme hyvin.

Tapahtuneesta alkaa olla kuukausi, mutta kun soitan kotiin, isä huokaa raskaasti. Se leikkaa nurmikkoa, joksi Jellonan on siten kuulemma arvokkaampi muuttua. Milloin hyväksyminen alkaa? Kun minä mietin sitä pientä, joka makaa lempikoivunsa juurella tästä ikuisuuteen, haluan vain nostaa sen syliin, puhaltaa eloon ja kertoa sille kuinka paljon sitä rakastan. Näitä itkuja itketään vielä pitkään.

Onnimössöä jaossa

Muumienkin mukaan myrskyjä on vain, jotta osaisi nauttia niiden jälkeen auringon paisteesta. Jotta sen huomaisi edes. Klisee mikä klisee, mutta me nautittiin ostamalla kirsikoita ja herneitä torilta, menemällä jokirantapiknikille ja nukahtamalla tuomiokirkon puistoon puun alle. Päiväunien jälkeen haalittiin kirjastosta aarteita, kuten äänikirjoja ja sarjakuvia, haettiin kesän toiset jäätelöpallot viholaisen kioskista (Ingmanin mangomeloni NAM) ja kierrettiin kotimatkalla jokireitin kautta, jotta saatiin ruokittua ahnaat sorsat kaappiin jääneillä tortillalevyillä. Nämä asiat tekevät minut hyvin onnelliseksi. Ja se ihmeellisin, kun se tekee niitä mun kanssa. Ja kun se leppyy ja lepyttää niin hyvin.

Muita asioita, jotka tekevät onnelliseksi on tuo alkava koulu ja päivät, joina syksyn voi haistaa. Takaisin kaupunkiin palaava isoveli, joka kohta haetaan asemalta ja jonka kanssa mennään taatusti sieneen. Palkkatodistus, joka aamulla läsähti hyväenteisesti eteisen lattialle. Mökki Mäntyharjulla, jonne päästään lommailemaan äitin ja isin kanssa...Sovitaanko että palaan asiaan, kun mulla on sellaista. Nyt oon kaikesta olevasta ja tulevasta ihan yhtenä kiinnostavaa ajatusta muodostamaan kykenemättömänä onnimössönä koko tyttö.

Kuka lohduttaisi muujojaa?

Elämä viimeaikoina on keskittynyt helteen sietämiseen. Ovet ja ikkunat ovat yötä päivää selällään lähes olemattoman läpivedon saavuttamiseksi. Tuulettimet loppuivat ajat sitten kaikkialta Turusta ja sen lähikunnista. Ensimmäiset onnekkaat tilaajat voivat saada omansa aikaisintaan kolmen viikon kuluttua. Ruokakauppojen pakasteet on sullottu siihen tehokkaimpaan kylmäaltaaseen ja sekin on peitetty lämpöä eristävällä kannella. Meidän pakastin muutti jäätelön pirtelöksi ja sulatti kaiken muunkin. Minä olen fiksautunut lämpötilojen sauraamiseen ja täysin koukuttunut Forecan toimesta. Ajatella että ne esittävät nykyään myös tuntikohtaisen ennusteen. Iltalehden lööppi huutaa HELTEIDEN HELLITTÄMISTÄ. Artikkelissa lupaillaan monisanaisesti säätilojen viilenevän kaikkialla Suomessa noin kymmenellä asteella, mutta silti viimeisessä lauseessa noin ohimennen todetaan kuin vain iltalehdessä voidaan: "Sää viilenee siis kaikkialla Suomessa, paitsi ihan eteläisimmässä osassa ja Turussa."

Avomies vilvoittelee Belgiassa ja Brittein saarilla ja milloin missäkin, mutta työmatkojen välissä ehdimme silti ymmärtää toisemme väärin. Koska häkellyttävää onnea on vaikea pukea sanoiksi, kirjoitan vasta kun muistan miltä suru tuntui. Raskaalta ja dramaattiselta. Muutoksentekevältä ja musertavalta. Turhista syytöksistä lamaantuneena luen muumikirjaa ja mietin, kuinka väärin on olla inhottava pienelle itkuiselle tytölle, joka lukee muumikirjaa.

Tuuli puhalsi suoraan salonkiin. Se puhalsi tomun kristallikruunun tyllistä ja teki kierroksen kaakeliuunin tuhkassa. Sitten se lehautti hiukan seinille liimattuja kiiltokuvia. Yksi niistä irtosi ja lensi ulos.

Huoneessa oli yön ja havumetsän tuoksua ja Muumipeikko ajatteli: Se on hyvä. Perhettään täytyy toisinaan tuulettaa.

He olivat tuskin saaneet häntänsä yli kynnyksen, kun hyökylaine sähähti läpi Muumilaakson ja hukutti kaiken pilkkopimeään. Talo keinui hiukan, mutta ei kadottanut tasapainoaan, sillä se oli mainio talo. Huonekalut alkoivat hiljakseen ajelehtia ympäri salonkia. Silloin perhe meni yläkertaan ja istuutui odottamaan että myrsky menisi ohitse.

- Tällaista ilmaa ei ole ollut sitten minun nuoruuteni päivien, sanoi muumipappa virkistyneenä ja sytytti kynttilän.

Selaan uutta opiskelun aloittamiseen liittyvän materiaalin innoittamana hankittua vaaleanpunaista kalenteriani ja teen OMIA suunnitelmia. Näinä tulevina vapaapäivinä ei käveleskellä Naantalin aurinkoisia pikkuteitä käsikädessä ja raaputeta nimikirjaimia puuhun, jotta ne voi löytää sieltä vielä silloinkin kun juhlitaan siinä täydellisen kodikkaassa valkoiseksi kalkitussa kirkossa, jossa ei koskaan kristallikruunujen hohteessa sanotakaan tahdon.

Ei haeta torilta mansikoita ja mustikoita ja kantarelleja. Puhumattakaan metsästä. Näihin tuleviin vapaapäiviin eivät Viiden jutut, hipsutus ja jokilaivat kuulu. Eikä näinä päivinä syleillä meressä, sen kirpeästi kutittaessa napaa, koska vilumeduusat eivät aina uskalla syvemmälle kuumuudesta huolimatta. Eikä käveleskellä ympäri upeaa kaupunkia, josta voi aina löytää jotain uutta ja vanhaa ja hämmästyttävää ja jonka kauneimmat kohdat kutsuvat pysähtymään pussisitskulle. Eikä näinä vapaapäivinä totisesti istuskella yötämyöten viilentyvällä humaltavalla parvekkeella onnesta ja viinistä avautuen. Näinä vapaapäivinä ei herätä suukkoihin tai vuoteeseen tarjoiltuihin juustobrunsseihin tai munakasaamiaisiin. Ei ripusteta verhoja, ei rakenneta kotia. Ei suunnitella tulevia tai tulematta jääviä matkoja.

Who cares, vakuudeksi kohautan vielä huolettoman oloisesti hartioitani päälle.

Viimehetkellä valitsen kuitenkin sen radiokanavan, joka lähettää jalkapallo-ottelua Espoosta. En itselleni, enhän välitä, mutta jos kurkumaa kiinnostaa.

Sen toinen kastelija on muuten pukenut sanoiksi onnen. Tai yhdyssanaksi, jota käyttää kuvaamaan meidän yhdessäoloa, mutta jota tuskin käyttäisi nyt hölkyttellessään pallon perässä tuimia ajatuksia reunustava vaalea tukka hulmuten: Ylivoima.

Oma pilaus

Heräsin uteliaana ja innostuneena vapaapäivän aamuun kuin se olisi ollut mikä tahansa pitkän ja laiskan kesäloman aamu viitisentoista vuotta sitten. Kuin olisin herännyt Osmonkadulla pikkuveljen kanssa katsomaan aamuohjelmia ja vuoropäivin Mcgyveria tai Charlies angelsia, syönyt aamiaiseksi meetwurstileipiä ja lähtenyt ulos leikkimään sianpommitusta ja keräämään talteen mansikkamaan saalista, jos se oli mun vuoro tänään.

Todettuani ettei minulla ole pitkää kesälomaa eikä mansikkamaata, keitin teet ja sanoin irti asunnon Oulusta. Naps. Napanuora katkaistu.

Pikkuveli kiertää eurooppaa. Viimeksi tuli viesti Budapestista huokean tuopin äärestä. Minä en kierrä mitään vaan asetun. Tai no raitiovaunussa liputta matkustamisesta tulleen sakon maksamista olen kiertänyt vähän, mutta nyt ne ilmoittivat, että pitää maksaa. Ei muuten sitte auta että on turkulainen. Siitä saa varmaan lisämaksun.

Asettumisen vahvikkeeksi aloin pestä ikkunoita, mutta koska en ole avovaimoudessa niin kala vedessä kuin kaikki muut ovat, pelkkä ikkunan auki saaminen aiheutti kohtuuttomasti luonnotonta tuskaa, jonka nielemistä ei helpottanut keskelle epäidyllisyyttä rientänyt uninen semi-huvittunut avomies, joka hoiti homman sekunnissa. Ja jonka ikkunoita en senkään jälkeen osaa pestä. Ai pitäisikö ikkunan tulla puhtaammaksi pesun jälkeen? Aijaa.

Tunnen talouskoulun käyneen ihanan äidillisen äitini, jonka korvapuustit ovat täydellisiä ja joka ei varmasti olisi polttanut silitysraudalla reikää mekkoonsa, moittivan katseen näinkin paksussa liassa olevien ikkunoiden läpi ja koetan selittää. Ajat ovat muuttuneet. En tiedä minne tämä omena on vierinyt, mutta ei ainakaan talouskouluun.

Kurkumakin pitäisi kastella.

Moni aamu päältä kaunis, mutta sen voi aina pilata heräämällä. Haikailemalla meetwurstileivän perrään ja tulemalla kovapintaisten ikkunoiden ilkkumaksi. Mutta...oma syy. Oma pilaus. Apinakin tietää että ikkunoita kannattaa alkaa pestä vain niinä hetkinä, joina on kykenevä nauramaan itselleen. Ja sille, kun pesuvesi valuu kättä pitkin niskaan.

Oikein lannoitettu

Kun muutin Turkuun, oli paljon tärkeysjärjestyksessä hoidettavia asioita. Kipitin siis ensimmäisenä ostamaan levykaupasta kahden päivän ruissi-lipun. Sitten kirjoitin työhakemuksia, joissa luki, että ottakaa minut töihin, oon hyvä ja ahkera sillä ehdolla, että saan ruisrockin vappaaksi. No ainakin rivien välissä.

Ehkä siksi tärisin kauhusta, kun eilen näin heinäkuun työvuorolistan. Se ei vaan mitenkään ole mahdollista, työnantaja pahoitteli ja hymisi perrään, etteihän elämä yhteen ruisrockiin kaadu. Minä tekohymmyilin ja mietin, että sinä et tiedä minun elämästä mitään. Ne, jotka tietävät, suunnittelevat parhaillaan pommiuhan langettamista erään turkulaisen kebabravintolan ylle.

Koetan vetää ilmaa keuhkoihin hetken kerrallaan ja sopeutua tilanteeseen. Niinhän tuo kurkumakin tekee tuossa meidän olohuoneen nurkassa, luojan luoma. Sinnittelee hengissä ja kukkii, vaikka sitä hoitaa kaksi kurkumoista mitään ymmärtämätöntä heräteostoksentekijää. Riittääkö kasteleminen ja hellät ajatukset? Vaihdettiin sille mukavampi ruukkukin, ihan vain jotta se tietäisi, että siitä huolehditaan.

Tuo olo on tärkeä edellytys kukkimisen kannalta. Siinä se on, se taika, joka ehkäisee kellastumisen ruissittominakin kesinä.

Yhtä itsekeskeisyyttä kaikki tyynni...

...vai onko se tyyni? Tämä aamu ainakin on.

Siitä pelaajakortista vielä sen verran, että ohitin huolimattomasti kohdan Mikä sarjakuvahahmo olisit?, mutta palaisin korjaamaan virheeni nyt, kun muumikirjaa lukiessani ymmärsin olevani silinterihattua vaille muumipappa.

Tulemme molemmat surullisiksi yhteiskunnassa, jossa möröt saavat syödä kenet haluavat. Rakastamme kirjoittamista (itsestämme), kalastamista, nuoruuden muistoja ja riippumattoja. Myrskyjä joka tapauksessa siinä määrin enemmän, että jos se nyt sattuu viemään riippumaton mennessään, voimme aina todeta sen olleenkin ruman värinen. Välillä toivotamme velvollisuudet hiiteen ja kadehdimme nuuskamuikkusta, saatamme haaveilla itsekin riippumattomuudesta. Perhe-elämässä on piirteitä, jotka voivat ajaa meidät katoamaan päiviksi vieraille rantakalliolle tuijottamaan majakan valon tuiketta, joka saa meidät kuitenkin vain kaipaamaan perhettämme ja kuistiamme ja ymmärtämään äkkiä, että vasta siellä voisimme olla niin vapaita ja seikkailevia kuin oikeiden ihmisten ja muumien tulee olla.

Ja minäkin vannon kautta häntäni etten enää koskaan pelasta ketään pimeässä.

Nytkin seikkailen, olen vapaa ja kirjoitan maailman parhaassa paikassa, öisen myrskyn rummutuksen jäljiltä seestyneellä parvekkeellamme ja kuuntelen isoveljeni uusinta musiikkia, jonka tunnelmaan ja soundeihin olen kovin mieltynyt. Tässä on talon paras akustiikka, josko siksi yllyn laulamaan mukana. On hämmentävää löytää yhdestä kappaleesta itsensä. Enkä tarkoita sitä usein iskevää ahaa, minäkin ajattelen juuri noin ja vitsit ihan kun mun ajatuksia-tunnetta vaan laulua, jonka säpsähtäen huomaan olevan oikeasti kirjoitettu minusta tai ainakin kokemusteni innoittamana niin tarkkoja yksityiskohtia myöten, ettei niistä voi erehtyä. Koska laulun sanoma ei varsinaisesti imartele, koetan suhtautua siihen runona, jossa sanat, jotka voisivat olla mitä tahansa sanoja, vain helisevät omilla paikoillaan, koska kitara tarvii sanoja helisytettäväkseen.

Silti huomaan miettineeni päiviä keneltä puuttuu kunnioitus täysin ja sen myötä muu. Ja miten se ilmenee, jos on ilmetäkseen. Enkä minä halvaannu, minä kasvan ja syön perunaakin niin etten mahdu enää haarniskaan, ainakaan niihin, jotka tuomiokirkossa ovat näytillä, koska kämppikseni suurenmoinen perunanystävä valmistaa herkullisia perunavariaatioita. Ja minä kasvan ja kasvatan.

En kylläkään perunaa. Muita aarteita.

Ja lopuksi tahdon kiittää lämpimästi kaikkia, jotka vaikuttivat aikoinaan siihen, että elämästäni on tullut taideteos. (Muumipappa, Muumipapan urotyöt)

Lomalla

Herään ääniin ja huomaan olevani anoppilassa, sillä koirat harjoittavat kamppailulajeja keittiössä. Kun avaan oven ne koettavat näyttää itse hyviltä huomenilta ja ovat sitä hukuttaessaan minut märkiin käsisuudelmiin. On hassua että ne ilahtuvat näkemisestäni niin paljon. Ja liikuttavaa.

Tänään matkustamme kotikaupungeista siihen pohjoisempaan ja pienempään, siihen, jota Oulussa dissataan (Nii että Kemin yöhön? Onhan sulla puukko mukana?) mutta jossa minä olen kasvanut näin hyväksi ihimiseksi. Kun avomiehen hengitys kevenee ja silmät avautuvat, käydään ostamassa sille kauluspaita huomisiin juhliin ja ajellaan 100 kilometrin päähän maailman parhaaksi tituleeraamani kiinalaisen ravintolan buffettiin. Voi nam.

Maailman rauha, poskessaan painauma sohvan neuloksen jäljiltä

Muuan paikallinen jalkapallojoukkue julkaisi taannoin kotisivuillaan pelaajakortti-nimiset esittelyt jäsenistään. Koska joku veikeä on keksinyt kysymyksiä tyyliin mikä ruoka olisit? mikä sarjakuvahahmo olisit? mikä historiallinen henkilö olisit?, joihin on keksittävä vastaus suuremmin ehtimättä ajatella, pelaajakortit eivät anna edustavaa kuvaa varsinaisesti kenestäkään.
Muuankin jäsen siellä niin aurinkoisesti hymyillen väläyttää olevansa kaikista maailman historiallisista henkilöistä Bill Clinton. Oli mennä teet väärään kurkkuun sinä kevättalvisena aamuna, kun pahaa-aavistamattomana käänsin ikävissäni pelaajakortin ensiesitykseensä. Mutta okei, ei mennä nyt enää siihen jo käsiteltyyn (-No ei mulla siinä tilanteessa tullut ketään muuta mieleen ja...-Eikö ihan totta tullut?! No mikset muistanut Tiger Woodsia?!) asiaan, sillä jäsenen perustelut, jotka videohaastattelusta on leikattu pois, olivat vastauksesta edes jokseenkin siedettävän tekeviä.

Jyväskylässä isoveljeni kotona mietittiin ankarasti omia pelaajakorttejamme. Minä olen jatkanut miettimistä aina siitä lähtien. On olevinaan tärkeää pystyä määrittämään profiilinsa oikein. Historiallinen henkilö on sinänsä helppo, miettimättä vastaisin Minna Canth, vaikka isoveli kiusasikin, että minä olisin sitten tietysti se Hilary. Ruuista olisin lasagne, näyttelijöistä vaikka Michael Douglas ja euroopan kaupungeista ehkä Barcelona.

Se, mihin pelaajakortti todenteolla jäi jumiin meillä kaikilla, oli mikä laulu olisit? Pitkän itsetutkiskelun ja lukuisten kuunneltujen biisien jälkeen päädyn yhä kahteen, jotka ensi-intuitiossanikin tuntuivat omilta: olisin joko Joni Mitchelin All I want tai Dave Lindholmin Sinun äänesi. Koska Billin vastaus oli Pieni ja hento ote, säntäsimme eilen jännittävän paikallisderbyn päätteeksi sopivasti tunkkaiseen Gracelandiin kuuntelemaan kuinka Dave määritti meitä. Keikan jälkeen se määritti mua myös sanoin tarkka tyttö ja sai mut kyllä hymyilemään!

Musiikista ja ylimääräisestä kahden päivän vapaasta haltioituneina suunnattiin melkoisina katujen valtaajina Börs-yökerhoon. Se osoittautui juuri sellaiseksi yökerhoksi, minne vien mun tytöt. Oli mahdottoman mukavaa.

Meidän kotikadulla sijaitsee muuten kaksi seksibaaria, yksi kyseisen genren erinäistä välineistöä tarjoava myymälä, valokuvausliike ja pieni surullisen näköinen avoliitossamme sekä suuria epäluuloja että toiveita herättänyt kebabravintola Mir, johon ei aiemmin olla uskaltauduttu sisälle asti. Toinen meistä tietää, että joskus ilo tulee litteässä paketissa ja niinpä lompsin eilen rohkeana rokansyöjänä Mirrin kebabrulla kainalossa kotiin. Kävi ilmi, että ei näin litteässä. Vaatimattomuudellakin on rajansa.

Heräsin säikähdykseen, mutta huojennuin pian, kun toinen valtaaja löytyikin sohvalta. Se näyttää ehjältä. Mikä onni. Sillä meni mua myöhempään, mitä ei tälläkään kertaa voi lukea minun edukseni. Ne, jotka tietävät, etten poistu yökerhoista ennen pilkkua ilman hyvää syytä, tietävät sen. En vain ole poistuvaa sorttia.

Nyt olen malttamaton varpunen jouluaamuna, joka haluaa kuulla menettämistään pikkutunneista ja kertoa omasta seikkailustaan. Nauraa, vaihtaa tuntemuksia keikasta ja tavatuista ihmisistä se ja se oli sympaattinen ja mennäänhän kun se ja tuo ehdottivat sitä ja tätä ja tulla syliin ja hipsutetuksi. Päästä ihmettelemään, miksi valtaaja nukkuu sohvalla ja kertomaan, että se on joka tapauksessa näin tehdessään itse syötävyys.

Aurinkoinen lepopäivä vasta availee silmiään casa de KolehmainenSaarelalla, mutta jo se näkee asioita, joista se pitää.

Ylivoimaa

Aamut ovat kauniita.

Sinä niitä vasten.

Ja kaupunki on kaunis ja minä saan asua siinä. Jos se on minusta kiinni en tule ikinä pois. Kerroin sen kaikille. Kerroin niin monta muutakin juttua niin monelle muulle, että unohdin olevani kaupungissa, jossa en oikeastaan tunne ketään. Työn hakeminen on vähän sellaista puuhaa - niin vastenmielistä ja niin ulkona mukavuusalueelta, että sen lomassa estoton juttelu tuntemattomien kanssa on helpottavaa ja luonnistuu itsestään.

Kadut ovat vilskeestä ruuhkaiset, helle jatkuu. Ja minä sain töitä.

Muutokseen sopeutuminen on minulle paljon helpompaa kuin etukäteen uskalsin toivoa. Ikävä on siedettävää, jakaminen..itseasiassa erittäin mukavaa ja avuttomuus menee, kun sekin on yhteistä. Varmasti tilanteesta tekee niin viihtyisän se että avomieheni boan kesyttäjä on samassa veneessä. Samassa seikkailussa. Varmasti tilanteesta tekee niin viihtyisän se että avomieheni on.

Eilen kävin juoksemassa jokirantaa pitkin ja poikkesin sellaisille ikivanhoille mukulakivisille Piispankaduille ja Agricolankaduille, joiden varsilla kasvoi kartanoita ja juuri oikean näköisiä pikkukahviloita, joihin pyykit pihalleen kuivamaan jättänyt nelihenkinen perhe kulkee helatorstaina possumunkille ja ananaspillimehulle. Tällaisen kadonneen paikan olemassa olo pistää kirjallisuuden opiskelijan ja aarteen etsijän pienen läppävikaisen sydämen koville yrittäessään olla heittämättä volttia, sillä täytyy pysyä tarkkaavaisena siltä varalta että Astrid Lindgren kävelee vastaan seuraavan mutkan takaa.

Kun tulin kotiin täällä soi Rufus Wainwright ja jottain muuta tunnelmallista ja herkkää. (Isoveljen ymmärryksen mukaan jalkapalloilijoilla on huono musiikkimaku, ei niissä ole paljon muuta vikaa, mutta kun ne kuuntelevat kaikki yötä.) Avomies heilutteli keittiössä boan sijaan luutua, teki ruuan, imuroi ja tiskasi, eikä mun tarvinut kuin suostua kävelylle, syödä kesän ensimmäistä jäätelöä (jonka joku muu on pyörittänyt) ja suukotella puiston penkillä tuomiokirkon jylhyydessä.

Ne, jotka jaksavat irvailla futisvaimon helposta elämästä, voivat hyvin syin jatkaa irvailuaan. Jätskikiskallakin toisen pallon maku valittiin puolestani, koska oma tilaukseni, kuten valintatilanteissa usein, oli apua. Elämä on lempeää ja saisin hävetä että kehtaan sitä ellää. Luultavasti oon tosi tahdoton ja hemmoteltu pissapää kun seuraavan kerran nähdään. Se ei mitään, mutta oikeasti jos ikinä puhun Turun murretta YHTÄÄN niin vetäkää vapaasti turpiin.

Tässä seikkailussa ollaan nimittäin ylpeitä meidän pohjoisuudesta. Ja niistä ihmisistä, joita siellä on, joiden kanssa on ollut etuoikeutettu elämään ja kasvamaan - maailman parhaimmistosta, jonka arvon ymmärtää selvimmin etäisyyksien takaa. Mutta vain melkein kaiken voi saada.

Yön viileydessä kun se toinen pohjoinen katsoo oikein pitkään, koettaa näyttää vakavalta, mutta sulaa hymyyn, joka lävistää hämärän, puistelen vain päätä: onko tämä totta.

License to kill

Eihän se nyt ihan täysin reiluakaan ole, että soitetaan vasta iltayhdeksän jälkeen seuraavaksi kahdeksan aamuksi äidinkielen opettajan sijaiseksi. Tai että luvataan lähettää tuntisuunnitelmat sähköpostiin, muttei lähetetä kuitenkaan. Ainakaan ei ole viisasta suostua. Mutta sen ymmärtää vasta herätessään viideltä aamulla suunnittelemaan tunteja, jotka voi pitää ilman mitään materiaaleja (ovat siis onnellisesti rantautuneet muiden muuttokamojeni mukana Turun satamaan) mille tahansa vuosikurssille, koska niistäkään ei ollut tietoa. Taloudellisestikaan ratkaisuni ei ollut varsinaisesti juhlien arvoinen, koska työmatka-linja-autoonkin kuluu osa.

Hyvä kun meet, T ymmärsi, Rakkaudesta lajiin.

Tehtiin siis kaikenlaista kivaa kahden ihanan ysiluokan kanssa. Sitten tuli maineestaan tietoinen "koulun pahin" kasiluokka ja nujersi mut. Sisälle vyöryessään ne kysyivät ensimmäiseksi mitä pahaa olin tehnyt kun mut oli laitettu opettamaan niitä. Siinä vaiheessa olin vielä ihan että he he älkääs nyt. Kun lopulta hengästyneenä ja murhanhimoisena päästin ne etuajassa syömään, yksi kovistytöistä mutisi mennessään "ei jumalauta, mua kyllä vähän hävettää miten me käyttäydyttään.." En hehetellyt vähääkään.

Hyvin osaavat varmaan huomisessa lauseopin kokeessa kertoa, että näytän ihan Tea Hiillosteelta, no näytänhän siis iiiihan Tea Hiillosteelta ja tanssijalta ja että mitä enkö muka oo tanssija, no mitä enkö muka oo koskaan ollutkaan tanssija, ihan oikeesti, ja että kannattais olla mielummin kuin äidinkielen opettaja, koska kaikki inhoo just eniten äidinkielen opettajia. Ja siitä tehtävästä saavat varmasti myös kaikki pisteet kotiin, missä tulee todistaa, että opettajalla ei vain ole kovinkaan paljon keinoja käytössään, jos oppilas yksinkertaisesti päättää nostaa pulpetin ilmaan, juosta ympäri luokkaa, kirjoitella liitutaululle, laittaa musat korville kymmenettä kertaa, olla ottamatta kynää käteen ja kirjaa esille tai kävelee ulos luokasta. Tai kuinka paljon vaikutus tehostuu kun monta oppilasta suorittaa edellä mainittuja toimintoja yhtä aikaa.

Rakkauteni tätä lajia kohtaan ei välttämättä olekaan niin vankalla pohjalla kuin olen olettanut.

Sen jälkeen tehtiin loppumuutto Kemmiin pikkuveljelle siirtyvien tavaroiden osalta, vedin äidin marimekkoyöpaidan päälle, keittoa, pitsaa ja omenahillopiirakkaa ja opponoin parikymmentä sivua kandin työtä. Rakkaus kulminoituu pieneen linnunluiseen kissaan, joka yrittää hypätä syliin hiljattain halvaantuneella jalallaan, muttei onnistu. Nostan sen, pienen ja hauraan ja nolon, mutta kiitollisen nyytin ja täytyn halulla olla pelkästään hyvä.

1 day to go

Huomenna mennään. Eikä meinata.

En pysy paikoillani enää, jalkojen alla on paljon intoa, vauhtia ja odotusta.

Illalla ei varmaan enää, kun tuhat ja yksi asiaa on hoidettu. Vietän viimeistä iltaa olemalla hölmö ja ihan liian herkkä oma itseni oman napani ympärillä omassa pikku-lukaalissani - Hääohjelmailtaa nimittäin. Itkufestarit.

Käyn myös viimeisen kerran siinä saunassa ja hörpin viimeiset iltateet siinä parvekkeella ja mietin varmaan joka askeleella, että tää on jottain tosi uniikkia ja viimeistä, koska voihan näistä lähtemisistä tehdä itselleen myös mahdollisimman vaikeita ja ikäviä.

Yhteisessä kodissahan askel on olevinaan ihan toinen jo, paljon vähemmän itsenäinen.

Tämä asenne imeytyy ympäristön negatiivisuudesta. Ei edes lähiympäristön, niiden jotka tietävät miten asiat ovat, vaan niiden jotka eivät tiedä yhtään. Jostain syystä se, että joku tekkee jottain odotuksista poikkeavaa, ja erityisesti jotain, mitä ympäristö itse ei uskalla tehdä, aiheuttaa paljon paheksuntaa. Sitten jos se kehtaa vielä röyhkeästi tulla onnelliseksi valinnastaan ja näyttää sen, on ympäristön keksittävä syitä todistaa itselleen eli toisille ympäristön mielenrauhaa, yhteisötasapainoa ja tyytyväisyyttä tyytymiseen järkyttäneen jäsenen ratkaisun kelvottomuus. Todella keksittävä.

Se loru jonka mukkaan pojat tehhään etanoista, sammakoista ja koiranhännän tupsukoista, ei kerro, mitä varten! Minäpä kerron. Kaikkein hurmaavimmat ainakin ovat olemassa, jotta tällaiset ympärilleen pesää rakentavat ja tunnesiteitä helposti ympäristöönsä (eri ympäristöön kuin edellä) muodostavat hömötiaiset pääsisivät joskus lähtemään etelään, jonne muutoin tulisivat varmaan aina vain haikailemaan, koska se pyrähtäminen on niille niin haastavaa.

Se loru oli musta aika epäoikeudenmukainen ja tyhmä jo pienenä. Mua säälitti tytöt, kun ne oli tehty paljon vähemmän siisteistä jutuista niin kuin sokerista, kukkasista, inkivääristä ja kanelista, raukat. Myöhemmin mulle valkeni että edustin itsekin tuota epäonnisempaa joukkoa, vaikka käytinkin isoveljieni vaatteita, leikin autoilla, legoilla ja dinosauruksilla, juoksin naapurin poikia kovempaa ja mulla oli lyhyt tukka.

Nyt se on pitkä ja olen oppinut arvostamaan kaikkea mihin tulee sokeria, kanelia ja inkivääriä. Vähän liikaa. Ja ruusun saamista pikapostina Espanjasta. Dinsosauruksilla ja legoilla leikin aika harvoin ja istun mielummin auton kyydissä kuin ajan itse. Silloin kun ajan itse, ajan liian lujaa, aiheutan vaaraa ja sekaannusta ja saatan jättää pyyhkimet keskelle tuulilasia, kun sammutan auton. Epäilen, että sammakot ovat sellaisia satuolentoja, joita vain lapset näkevät tai sitten ne ovat kuolleet sukupuuttoon ajat sitten. Juoksen pääasiassa linja-autojen perässä tai bodycompat-tunnilla kun käsketään. Vaikka meillä on Tuukan kanssa varmaan sama farkkukoko, käytän omia. Olen sosialisaation luomien sukupuoliroolini odotusten vanki ja kuuliainen alamainen, avovaimo huomisesta lukien.

Ja mut on ajettu sisään esimerkillisen huolellisesti, koska olen just nyt just näissä hetkissä (uskaltaako sanoo ääneen?) täydellisen onnellinen.

Onko pakkaaminen maailman sentimentaalisin prosessi?

Oulun kaduilla on nähty hitaasti etenevä pahvilaatikkotorni, jolla on jalat ja joka piti kahdensadan metrin matkalla kaksi tupakkitaukoa. Hullut päivät jatkuvat työajan jälkeen. Tekemättä jääneiden ja erääntyvien koulutehtävien tekeminen ja muuttaminen yksin töiden lisäksi on aika hurjaa. Tahti on hurja. Miehethän eivät tunnetusti ole ikinä there for u ko toivois, mutta äiti muistutti puhelimessa, että se on sen ammatti, se ei pellaa sitä huvikseen ja sää oot sen tienny ko oot sen valinnu. Mua huvitti puhelimessa. Se että äiti sanoi noin muistuttaessaan huolissaan vieraspeliviikonlopuista, jotka joutuisin viettämään yksin, että en sitten suuttuisi. Itse en kyllä huolehdi enkä voi valittaa: mulla on maailman kivvoin hellu.

Tänään vietin aamupäivän sullomalla tavaroitani laatikoihin kuunnellen samaa musiikkia, jonka tahdissa ne kolmisen vuotta sitten purin kaappeihin. Tiesin silloin aika paljon vähemmän elämästä ja minusta; siitä mitä haluan ja mistä tykkään. Ruisrockista ja piparista ja homejuustosta ja Kaarlen patiosta ja Barcelonasta ja kirjallisuudesta ja Tuiran biitsistä ja torikahvilasta ja sanataidekerhoista ja kesäöistä, joina istutaan puistossa Ninweä vastapäätä ja syödään kebebmajoneesipitsaa. Tai niitä seuraavista aamuista, jotka alkavat Anna Puun kauniilla päivällä ja hipsutuksella. Hitto - en tiennyt mitään.

En tiennyt aika monesta ihmisestä, mutta siitä en edes aloita tai tulee itku. Enkä ois uskonu niitä koskaan löytäväni tästä kolkosta teknologiakaupungista, jonka yliopistossa, jossa joka kerta eksyi, oli oranssit seinät. Ja jossa ihmiset tunkivat joka lauseeseen, mainoksiin, yirtysten ja tapahtumien nimiin nää, (raukkojen käsitys persoonallisuuden ja yhteenkuuluvuuden tunteen lisäämisestä). Ja jossa kaiken lisäksi satoi aina.

Toisaalta nyt on kuitenkin jollain tavalla samanlainen fiilis kuin kolme vuotta sitten. Olen irrallaan. mikään ei ole paikallaan vielä, enkä tiedä kuinka kauan kestää, että on. Nyt minua kuitenkin odotetaan siellä minne menen. Minua ja neljiä salaattiottimiani ja sauvasekoitintani - en edes tiennyt, että minulla on sellainen! Olen näköjään kunnostautunut kaikenlaisen turhan materian keräämisessä, mistä on aamun aikana irronnut useat hyvät naurut, joita apuun rientävä ykkösketju taitaa tulla illalla jakamaan. Olen aika huono luopumaan, myös esineistä. Nyt tosin tein Kemiin menevät- laatikon, johon lahjoitin pikkuveljeä varten esimerkiksi suuren osan mukeista, joita silti on koko Tontan futisjoukkueelle vieläkin.

Olen ottanut puolustuslinjan. Elämässä joutuu muutenkin ihan tarpeeksi monta kertaa tekemään päätöksiä, joita ei tahdo tehdä ja luopumaan asioista ja ihmisistä ja kissoista, joista ei tahdo luopua. Nyt ei tarvi. Ei sellaisesta, minkä luopumisesta tulee paha mieli. Kyllä sopu sijaa antaa ja mukit on helppo pinota. Eivät lopu kesken, jos mennään talvella naimisiin ja tehhään koko tuomiokirkolliselle minttukaakaota, niille seisomapaikkalaisillekin.

Tiistaipäivä

Se meni hetkeksi rikki.

Se nimittäin kirjoitti kirjoittamistaan kaksi viikkoa kauheista päänsäryistä kärsien ja naapurista lääkettä anellen, tiskien, vaatekasojen ja pölyn keskellä. Toisinaan ilman ravintoa, koska sen kaikki energia oli käytettävä niin hippusiaan myöten kandin tutkielman tekemiseen, ettei sen voimat vaan riittäneet enää kauppaan asti. Silloin sillä tuli itku. Välillä se oli niin heikkona, että se vähän pelkäsi mielenterveytensä puolesta, esimerkiksi silloin kun se nälkäkuoleman partaalla löysi pakasteestaan mustikoita ja rouhi niitä rasiallisen jäisinä lusikalla kitaansa. Se nukkui siinä asennossa, johon se koneen äärestä ennätti juuri ennen silmien umpeutumista, ja ilman lakanoita – eräänä aamuna se nimittäin luuli kykenevänsä vaihtamaan ne. Aamuisin sen ensimmäinen ajatus oli että eihän, onko pakko olla olemassa ja ellää vielä tämäkin päivä. Ja viikonloppuisin kun muut tekivät kaikenlaista kivaa, se pakottautui tietokoneen ääreen ja tunsi olevansa niin yksin.

Ja jottei sillä olisi ollut liian helppoa, kaikki teknologia petti yhtä aikaa. Sen mp-3-soittimen (joka on siis yksi sen elintärkeimmistä esineistä) lisäksi hajalle pamahtivat nettimokkula ja microaaltouuni. Jännitystä osaltaan lisäsi tietokoneen uusi omintakeinen harrastus sammuilla tuon tuosta itse valitseminaan ajankohtina.

Vähän ällöttävää dramatisoida tälleen, mutta tuollaisena se tilanne mulle näyttäytyi, koska oon melkoisen hyvä tuntemaan sääliä ja empatiaa itseäni kohtaan. Mukava elämä sopii mulle vaan paljon paremmin.
Sitä tunnetta on vaikea kuvailla, kun se kahdessa viikossa kasaan raavittu puolen vuoden työ lopulta valmistui. Siinä kun on vielä semmonen homma, että vaikka en muuten tunnustaudu perfektionistiksi, oon sitä joskus näitten kirjallisuuden ja opettaja-opiskelujuttujen kanssa. Ne on vissiin jotenkin määrittävinään mua ihmisenä...

Oman rajallisuuden karvaan myöntämisen nieleminen teki tiukkaa, mutta sen jälkeen se tunne oli aika tykki, kun yliopiston kirjaston tietokoneluokassa hihkuin viimeistä pitkään venynyttä editointia suorittaessani että ESSI MÄÄ EN JAKSA ENNÄÄ – NYT MÄÄ LÄHETÄN! Viimeisiin ponnistuksiin henkisen tuen ominaisuudessa osallistunut paras ystävä ymmärsi täysin ilmassa leijuneen juhlan. Sen kunniaksi mentiin kaupungille salaattibaariin. Muiden kanssa-ahkeroijien mielestä olin varmaan just maailman ärsyttävin ihminen, ainakin katseista päätellen, kun hihkuin, että SE OIS SITTEN SIINÄ HAA!

Tämä painajainen sai alkunsa siitä, kun palautuspäivä aikaistui kuukaudella sinä hetkenä, kun huomasin hakevani Turun yliopistoon maisteriopintoihin. Hakuajan loppuun mennessä muiden papereiden mukaan pitää nimittäin liittää opintotodistus kandintutkielman arviointeineen. Siksi päätös hakemisesta syntyi minuutissa.

Tällaisten puristusten jälkeen menee joitain päiviä ennen kuin taas ottaa itsestäänselvyytenä sen että saa tiskata, viikata vaatteita kaappiin, selata huonekalulehtien mainoksia, valita kauan mihin pukeutua, kiinnittää huomiota yksityiskohtiin, lukea syntymäpäiväkortit uudelleen, liikuttua äidin runosta ja sitten istuksia tässä auringon taas kerran lämmittäessä selkää ja heittäessä valoja ympäri huonetta. Kirjoittaa ja kuunnella Aladdin-elokuvan musiikkeja hymistellen ajalle, jona oli kovin juttu osata dialogit alusta loppuun ulkoa. Ja miettiä sitä matkaa, jonka sieltä on kulkenut tänne ja sitten niitä askelia, jotka on aikeissa seuraavaksi ottaa. Kun niistä ei voi koskaan yhtään tietää minne ne vie, ei niin yhtään. Aika hienoa.

Tällaisten puristusten jälkeen menee kuitenkin vain joitain päiviä ennen kuin taas ottaa itsestäänselvyytenä
sen että saa tiskata. Ja vastentahtoinen kirjoitustauko muuten (julkaisutauko oikeellisuuden nimissä, kirjoitan kyllä) johtuu internet-yhteyden puuttumisesta Oulun kodissa. Vaan kestän sen kuin nainen, joka elää kuin varastossa muutenkin toinen jalka oven välissä jo. Kääntelen avainta lukossa ja huonekaluja vuoraavaan pölyyn kirjoitan hei hei.

Happiness is real only when shared

Otsikko on siis In to the wild- elokuvasta, joka katsottiin.

Tämä ajatus ei sinänsä ole minulle uusi, olen tiennyt tämän aina. Mutta syntymäpäivänäni matkalla takaisin Ouluun, kun edessä siinsi seitsemän tuntia junaa väärään suuntaan, oli minulla aikaa miettiä kenen kanssa onni on jaettava? Perheen? Parhaiden ystävien? Pojan, joka vie jalat alta, ja roskatkin, kun pyytää?

Minulla on monta kotia. Kaikki merenrantakaupungeissa. Olen aika merellinen kaveri.

Tämän jakamiskysymyksen olen ratkaisemassa niin, että olen olemassa ensimmäistä kertaa elämässäni näin rohkea ja...melkein sanoin että antautumassa virran vietäväksi, mutta pikemminkin päin vastoin. Vaihdan suntaa vastavirtaan kesken kaiken. Ehkä hyppään kolmesta metristä (edelleen korkein hyppysaavutukseni - säälittävää, tiedän) ja sukellan niin kuin kuudennella luokalla.

Otti mahan pohjasta hulluna, mutta siinä hyppylaudalla seistessä tiesin, että haluan tehdä sen enemmän kuin mitään. Oikeastaan kun visioi itsensä jo hyppäämässä, ei sen jälkeen muita vaihtoehtoja ole enää edes. Tutut naamat kannustivat ponnekkaasti alhaalla silloinkin, vaikka varmasti osa luokkatovereista toivoi silmät kiiluen näkevänsä minun mätkähtävän mahalleni. Huimasi ja puristin silmät kiinni ilmassa, mutta voi sitä hymyä kun nousin altaassa pintaan. Ja hymyilen vieläkin. Uskalsinpa!

Näen kyllä vedessä väijyvät vaarat. Tai ehkä en sitten näe. Aivan sama, on niistä minulle kerrottu. Turvalliset ratkaisut tympivät. Sitä paitsi nyt en hyppää yksin, tai vähintäänkin minua ollaan vastassa, ottamassa kiinni.

Tämä vesiallegoria on suoraan lainattua Pmmp:n Veden varaan albumilta, josta teen touhuissani kandin tutkielmaa. Vesi on elämä. Sinänsä ei erityisen tuoretta tai yllättävää symboliikkaa, mutta se kuinka yhtenäinen ideologia vallitsee läpi koko teoksen, hämmentää. Pmmp nimittäin esittää, että vaikka yhteiskunnassa on puutteita, jotka on nähtävä ja joihin on puututtava kyllä, (esimerkiksi juuri puhumalla, kirjoittamalla, laulamalla niistä,) ja vaikka puitteet ja edellytykset uida ovat kaikilla erilaiset, on silti jokainen itse vastuussa oman suhteensa ja suhtautumisensa rakentamisesta veteen. Toinen tuntee uppoavansa, toinen kutsuu sitä sukeltamiseksi. Se, että joku on tai ei ole syntyessään kuin kala vedessä, ei siis määritä uimataitoa loppuiäksi.

Tein ensimmäisen hankinnan yhteiseen kotiin. Siihen, jonka parvekkeella katsellaan kaupungin valoja viltin alla iltaisin ja juodaan teetä, jonka paketin kyljessä lukee: Hovimme on lämmin ja onnellinen, vaikka seinät puttuisivat. Eilen katsoin ensimmäistä kertaa kokonaisen X-factor-jakson ja se poika, joka lauloi itsekin tulkinnastaan liikuttuneena Vesireittejä sai mut itkemään myös.

Jos kaupunki tulvisi, me oltaisi aika heikoilla. Minä uin alkeisselkää ja T siitä hiukan kehittelemäänsä muotoa; meduusaa. Onneksi hovi sijaitsee seitsemännessä kerroksessa ja seinätkin siinä on. Ja sauna. Ja parketti. Ja iso keittiö astianpesukoneineen, joka toimii taas. Ehkä siis vain katseltaisiin uimataitoisia alakerran naapureita ja heiteltäisiin niille eväitä. Vaikka tätä Italianpataa, jota otin itselleni vähän mukaan. Tää on hyvää, mukavan mausteista. Kehtais tarjota.

Viikko sitten...(netti lakkasi toimimasta kesken yrityksen oikeuttaa tätä sokerista hömppää)

Ei se muuten ollutkaan uni, se tapahtui.

Sen tietää näistä raidallisista boksereista ja valkoisesta hiattomasta paidasta, jotka se sulloi lähdön hetkellä mun kassiin ja joissa hiimailen epämääräisessä haikeuden ja hellien ajatusten tilassa kotosalla. Todistusaineistona mulla on myös vessassa vihreää saippuaa, joka haisee ihan miehelle ja kuihtunut iso punainen ruusu maljakossa pöydällä. Sain sen tutulta kantakahvilan sedältä teetilauksen yhteydessä terveisinä Espanjasta. Silloin olinkin keisarin morsian idioottimaisen pitkää tajuamiseen kuluvaa aikaa ja sitä seurannutta vielä idioottimaisempaa hölmistynyttä hymyä myöten.

Välillä iskee nolous tästä ylipateettisesta tunteista tiedottamisesta. Teen sitä silti, kun en tiedä muutakaan tapaa elää, ainakaan kivempaa. Kirjoittaudun ehjäksi. Sitäpaitsi voin selittää...

Viimekevään kolarointien jälkeen ystäviensä kanssa seurustelemattomuussopimuksen solminut itsenäisistä itsenäisin minä ilmoitin, että JOS joskus vielä löydän jonkun, JOS joskus vielä rakastun, kirjoitan sen isolla mun fb-statukseen ja kerron sen kaikille. Menen heti kihloihin, naimisiin, otan koiran ja chinchillan ja tatuoinnin ja muutan yhteen ja elän koko elämäni onnellisena loppuun asti. Suutelen junan oviaukossa, vaikka muut odottavat ja yliopiston käytävällä enkä välitä vaikka jottain oksettais. Annan tanssittaa itseäni aurinkoisella parvekkeella niin että viimesyksyn vastapäisen talon asukit jäävät kakkosiksi. Ainiin ja nautin röyhkeästi joka hetkestä myös, enkä enää epäröi tai pyytele etuoikeutettua onneani anteeksi peläten, että se viedään minulta.

Ne viedään aina, ja siksihän siitä hetkestä kun on rakastunut ja sitä ei muista, kun kaikki on vaan niin sietämättömän ihanaa, vaikka toinen ei veisi ikinä astioita tiskipöydälle, kannattaa ottaa kaikki irti.

Koska niin ei oikeasti pitänyt missään nimessä käydä, koska sen ei pitänyt missään nimessä olla edes mitenkään mahdollista ja koska mustavalkoisuus ja yksinkertaisuus ovat enimmäkseen jääneet lapsuuteen (paitsi Jussilta) ja koska rehvastelusta huolimatta vedän usein tosipaikan tullen hännän koipien väliin, tyydyn toteutuksessani kohtaan kaksi: Minä taisin rakastua.

Rehvakas näyttäminen muutenkin lakkaa oikeastaan olemasta se juttu silloin kun toisesta ihmisestä tulee se.

Välillä järkeistän asioita ja halveksin itseäni siitä lohduttomuudesta ja avuttomuudesta, joka saa alkunsa 600 kilometrin etäisyydestä johonkin, joka on vain samanlainen luuranko kuin muutkin - niinhän? - jonka päälle on viritetty nahka. Se nahka, jota vasten vain satuin nukkumaan kaikki ne yöt, joina sai valita ja jolle puhalsin viilentävää ilmaa, kun se kuumeni 39,5-asteiseksi ja hikoili kohtuuttomasti ja johon kirjoitin viimeisenä yönä labradorinnoutaja. Ainakin melkein.

Iso on ikävä. Tää Alicia Keys ei muuten auta asiaa sitte yhtään.

Huominen Turkuun lähtö saattaa auttaa. Wait till you see my smile.

Try sleeping with a broken heart

Muistin taas miksi olen olemassa, kun kävin opettamassa lukiolaisille äidinkieltä. Ehkä se on jonkun mielestä surullista. Mutta rehtori sanoi: Voi että olet sitten mainio.

Oppilaat ovat fiksuja ja ihania, melkein kaikki. Nyt kun ne on jo niin isoja, eivät paljon itseäni nuorempia, niin ajattelin, että saa sanoa melkein. Kun se kerta on totta. Joo kyllä huomasin että sekoitan tässä puhekieltä kirjoitettuun, vaikka opetin niiden eroja tänään. Mutta kun sehän siinä vaan on, että tyylin täytyy tukea parhaalla mahdollisella tavalla viestin tavoitetta ja tän viestin tavoitehan on viihdyttää - mua itteä lähinnä - ja teraposoida myös. Niitä tyylejä tarkasteltiin sitten kanssa. Aika vähän loppujen lopuksi opetin, enemmän annoin niiden itse huomata ja etsiä ja löytää.

Vaikka suhtaudun joskus aika löyhästi kielenhuoltoon, piti purra huulta, etten olisi nauranut ääneen jonkun sedän kirjoittamalle pakinalle tekstitaitokokeen yo-valvonnassa. Se otti kantaa Kotuksen (Kotimaisten kielten tutkimuslaitos) työväkivähennykseen ja suomalaiseen kielenkäytön tilaan ah niin terävästi. Koska ihan oikeesti, sellanen ihminen joka osaa puhua, ajatella ja olla kärsii siitä, että toinen ei osaa kirjoittaa sanaa isoveli yhteen. Joku harjaantuneempi varmaan kärsii näistä mun miten sattuu ja minne huvittaa kylvetyistä välimerkeistä, mutta olen aina sinnikkäästi puolustautunut termin taiteellinen pilkuttaja taakse.

Pakina oli aineistona tehtävään, jossa piti eritellä huumorin keinoja. Minusta tekstitaidon koe oli aika vaikea viimeistä tehtävää lukuunottamatta.

Arvostamani lempikolleega, vanha historianopettajani, toivotti "vakiokaluston" tervetulleeksi ja totesi aamusavuilta tullessamme muille, että tämä tietää minne tämä on tulossa, tästähän taitaa tulla ihan opettaja, tämä on kuulkaa vanha tekijä jo tämä Anna. Minä nauroin. OIen maailman onnellisin tyttö.

Tähän asti kirjoitin perjantaina. Sitten minulla soi puhelin. Sitten en enää ollut. Enkä ainakaan voinut kirjoittaa. Enää mistään.

Nyt se tapahtuisi. Dodo-sorsan räpylöitten läpse vaimenisi sen lähdön myötä. Tarjotusta sopimuksesta ei kuulemma voisi enää kieltäytyä. Miten niin ei voisi? Voin auttaa, näin vaan: En tuu.

Puhelua seuranneet minuutit voisi joku koomikko asettaa otsikon Kokemusta rikkaampana alle. Siltä siis tuntuu vapaapudotus, josta päätyy naamalleen. Siltä tuntuu epäoikeudenmukaisuus. Siltä tuntuu kohtalolleen hiljaa alistuminen, sillä oikeasti en syyllistänyt hetkeäkään, koska siksikinhän tykkään toisesta niin paljon, että se on juuri sellainen, joka menee silloin kun on mentävä, vaikka tuntuisi pahaltakin.
Siltä tuntuu katsoa kun onni karkaa kasvoilta muutamissa sekunneissa, pakenee päästä, kiertää suonissa niin kovaa, että suhisee, rummuttaa sydäntä ja valuu kyynelinä kasvoille. Onni on tänä tuskallisena aikana tehnyt väkevän muistutuksen häilyvästä luonteestaan muutaman hikisen yön ja itkua niellen pakattujen kamojen lomassa.

Vaikka eikö luopuminen olekin helppoa? Minun ei ainakaan tarvinut tehdä paljon mitään, vain vilkuttaa.

Ja juuri silloin kun luulee, että elämä loppuu, kun on ihan vakuuttunut siitä, että se on auttamatta O H I, se jatkuukin. Moikkasin naapuria ja vaihdoin kuulumiset, näennäiset, en niitä oikeita. Menin kouluun niin kuin aina ennenkin, minä tahansa tavallisena tiistaiaamuna. Join paljon teetä. Voin jo paremmin, ruotsin tunnilla tarjottu laskiaispullakin maistui. Hymyilin, nauroin, vitsailin. Yllätyin kun näytin vessan peilistä ihan minulta. Koulussa tuntui pitkästä aikaa siltä, että oli koulussa - sain jotain aikaankin. Poltin ihan monta savuketta, mutta annoin sen jo tilanteeseen vedoten itselleni anteeksi. Kalenteri täyttyi suunnitelmista. Tulomatkalla rupattelin toisen naapurin kanssa bussissa. Sain paljon puheluita ystäviltä. Ja yhden viestin:

Illalla u, me, roseviinipullo
ja syvien ajatusten vaihtoa,
jokka unohettaan sitte
haalarihumussa <3

Sounds like a plan for laskiaistuesday. Ja nyt kun aurinko lämmittää uskomattoman suloisesti niskaa ja Suzanne Vega laulaa punaisia ja harmaita lauluja itsenäisyydestä ja vapaudesta ja löytämisistä tuntuu kuin kaikki olisi ennallaan. Samaa kuin ajassa ennen sinua, ennen meitä. Ehkä vain kuvittelinkin kaiken, ehkä siksi olit niin ihana.

Jokseenkin kummallista, mutta helpottavaa huomata, että sehän olen yhä minä. Vastoin kaikkia odotuksia, olen yhä koossa, yhtenä ja samana kappaleena. On keskityttävä iloitsemaan pienistä havainnoista, joita maailmasta tehdään näillä samoilla silmillä, näillä, jotka omistan. Samat jalat kipittävät samat rappuset, vaikka et odotakaan alhaalla. Samat kädet avaavat ja sulkevat ovia, tarttuvat teekuppiin, tarttuvat mahdollisuuksiin - eivät ne voi jäädä ikuisiksi ajoiksi vilkuttamaankaan.

Totta on sekin, että jos voisin nyt mennä minne vain, palaisin itsenäisyyspäivään, sulkisin silmät ja nukahtaisin uudelleen.

Minä käännyin, olit poissa.

Herään.

Ehkä vielä toivunkin.

Ja toivon, joskus vielä uskonkin...

Talvinen aamu etulyötyn residenssissä, ykköstukikohdassa. Yksi varmistaa tekstiteeveeltä omaa lottovoittajuuttaan, mutta toteaa, että suunnitelmat norsulla ratsastamisesta Thaimaassa siirtyvätkin taas viikon päähän. Toinen, se, jolle hammasharja on pyhä, kikattaa ja siivoilee vähän. Kolmas kirjoittaa pois pahaa mieltä. Ei mitään uutta auringon alla. Onneksi on mukana pyjamat eilisistä pyjamaralleista ja muutama köllimisen kipeä rallittelija ilmoittaa liittyvänsä joukkoon myös. Nää on ne tyypit, nää on ne mun, joista tykkään. Anna Puun Kaunis päivä soi. Minnekään ei ole kiire. Kukaan ei odota missään, ketään.

Jalat vahvistuvat, jalat kantavat...

Vaikka nilkat ja polvet ovat ottaneet damagea (tekevälle sattuu), jalat kantavat silti mäkkärin kulmalta kotiin. Ja jos eivät kannakaan, ystävät kantavat. Minulla on juuri sellaisia. Eikä sitten paljon muuta.

Huonot kengät saavat melkein yhtä pysyvää vahinkoa aikaan kuin ihmiset, mutta ne voi onneksi vaihtaa hyviin.

Ja jalat kantavat lauantaista sunnuntaihin. Tähän klassiseen hehkeyteen ja nöyryyttämättömyyteen ja iloon edustuksekkaan illan jälkeen. Nuih.

Oman elämänsä sankaruuden hetkillä, kun on vaikka pettynyt niin pahasti ettei sängystä tee alkuunkaan mieli nousta, parhaan ystävän lusikassa voi hetken uskoa olevansa vielä ala-asteella, yökylässä. Poikien julmuus kiteytyi takaraivoon iskeytyvään lumipalloon tai penaalista anastettuun pyyhekumiin. Ja jos esimerkiksi Joonas ei päässyt valopiiloon, sitä saattokin tykätä enemmän Tuomaksesta, kun sen ei tarvi mennä perjantaisin kuuelta saunaan tai Aaposta, kun sille oli leikattu tosi söpö piilokaljukin, tai Harrista, kun sillä on se kilpikonna. Niistä puhuttiin vähän - kuka otti kenenkin lippiksen ja mikä NHL-kuva siinä on - ja jatkettiin sitten tärkeämmistä puheenaiheesta niin kuin spice girlsistä ja eläimistä ja sinisestä limpparista ja koulusta ja tarroista ja pääsiäisestä ja yleisurheilusta. Onnistuttaisiin kaikessa mihin koskaan keksittäisiin ryhtyä. Lueteltiin Disneyn elokuvien vuorosanoja ulkomuistista. Kasvatettiin rairuohoa. Tehtiin musiikkivideoita Taikapeilin biiseille. Perustettiin salaseuroja. Leikittiin poliiseja ja rosvoja tietämättä, että molempia asui meidän kotikaduilla. Oltiin turvassa, sillä miten pahaa voisi olla kasvaa maailmassa, jossa oli ampparimehujäätelöitä? Isona niitä voisi syödä niin paljon kuin huvittaa.

Äiti ja isi olisivat varmaankin jo kattaneet aamiaisen.

No eivät ihan, mutta ystäväni eet loihtivat rapsapäivämenuun nakeista ja perunasalaatista.

...vaikka illat tuhlaan, aamut antavat.

Ja minä nousen, vaikka putoan.

Nousen, vaikka putoan.

Ja putoamisen tunne, se se vasta on hieno. Varsinkin silloin kun putoaa korkealta, niin kuin suoraan jostain huippukohdasta. Kun makaa kaksinkerroin lattialla ja haukkoo happea niiden pihalle sihahtaneiden tilalle, voi olla vihainen vain itselleen. Lopputuloksenhan tavallaan tiesi ja silti huijasi itseään. Kai se oli sen arvoista. Sen pitäis myös toimia jonkinlaisena lohtuna, että ainakin tietää, että on elossa, kun tuntuu. Ja mitä näitä nyt oli.

Ainiin, kaikki mikä ei tapa vahvistaa on muuten ihan ripulia. Kun ei vahvista, ei vittu yhtään.

Vastoinkäymiset kuitenkin kirkastavat sen mikä on oikeasti hyvää ja tärkeää. Huonojen juttujen rinnalla hyvien merkitys korostuu. Viisi ystävystä jakamassa näkemyksiä elämästä. Vaeltamassa auringon paisteessa lumisen kaupungin halki. Pyjamissaan herkuttelemassa homejuustolla ja piparilla. Lohduttamassa, nauramassa, völläämässä, hipsuttamassa.

...sillä päivä, se on kaunis!

The coldest story ever told

Rakkaudet loppuvat. Rakkaudet alkavat. Tämä toinen useinkin sen edellisen savuavilta raunioilta. Ei mikään mukava ajatus.

Suurimman osan hereillä tai suloisessa unessa olosta nuo rauniot kasvavat sammalta helpottavan syvällä unohduksissa. Jossain niihin kuitenkin törmää. PAM, syyllisyys läjähtää päin näköä. Tahtomattaankin sitä tuntee syyllisyyttä edellisten rakkauksien loppumisista, vaikka niillä ei olisikaan suoraa yhteyttä uusiin rakkauksiin. Vaikka uutta tonttia kaavailtaisiin kuinka kauas ja vaikka pohjapiirustus olisi jotain ihan muuta - tuntuisi omalta, tuntuisi kivalta.

Ehkä syyllisyyttä tunteekin siitä, että ei vain voi olla vilpittömästi pahoillaan rakkauksien loppumisista, hyvienkään rakkauksien, koska ne ovat mahdollistaneet uuden kivijalan muuraustyöt. Siinä se yhteys.

Välillä kun toinen juttelee; sanoo asioita niin sattuvasti ja näyttää ihan enkeliltä (anteeksi, kauheata, mutta totta se on!!) saan ihan pienesti kiinni siitä miten hirvittävältä luopuminen mahtaisi tuntua ja olen oikeasti häpeissäni siitä kivusta, jonka aiheuttamisessa oletan olleeni ja olevani yhä edes jollain epäsuoralla tavalla mukana.

Ja kun tässä nyt aletaan olemaan pahoillaan, voin kertoa, että kyllä muuten kolahti, kun musiikkikanava arpoi minun laulukseni The Frayn version Heartless-biisistä:

In the night I hear them talk
the coldest story ever told
somewhere far along this road,
he lost his soul to a woman so heartless

How could you be so heartless ?
How could you be so heartless ?

How could you be so
cold as the winter wind, when it breeze yo?

Tuo kylmä talvinen pyrähdys käy minut läpi nikama nikamalta. Tiedän kyllä kuka tätä laulua laulaa. Kohauttelin vain olkiani joulupäivän nillitykselle itsekkyydestäni ja narsistiudestani; myöhästyit, joulukirkon ja ihastuksen vapautuksessa luulin jo saaneeni ja antaneeni syntini anteeksi. Olenko sittenkään kovin hyvä ihminen? Melkein sain kaatuvan tee-mukin kiinni. En ihan. Ollaankos märkien papereiden ja parketin jälkeenkään vielä sujut?

Pahimpina syyllisyyden ja muiden tuntemusten ylivoiman hetkinä muuraustyöt tekee mieli jättää sikseen: Tämän olen kokenut ennenkin, miksi hukata hyvää laastia? Ja tarmoa ja aikaa, varsinkaan toisen. Varsinkaan kun on itse osoittautunut melkoiseksi laastinhukkaajaksi. Aivan liian kärsimättömäksi ja itsekkääksi muurariksi. Mikä on pitkäjänteisyyden vastakohta? Minä se olen.

Minuun on kuitenkin taottu järkeä...tai pikemminkin tunnetta...siitä, että märkään laastiin painetut sormenjäljet ovat joka tapauksessa arvokkainta mitä on, vaikka rakennelma joskus hylättäisiinkin asumiskelvottomana. Ei ole syytä ressata tai panikoida omasta tai toisen sitoutumisesta eikä sortumistapauksessakaan olla pahoillaan tai pyydellä anteeksi, koska aikaa ei kuulemma olisi voinut kuitenkaan käyttää paremmin kuin jättämällä jälkiä yhdessä toisen kanssa, juuri sen, jonka kanssa teki mieli.

Enpä tiedä. Sellaisen on helppo sanoa, joka ei tiedä miltä tuntuu lämmittää käsiään palaneiden kotien tuhkassa uudelleen ja uudelleen. Itsestä taas tuntuu, että vielä yhdet rauniot ja roikun niiden verhotangosta.

Se oli sitten vitsi.

Joinain päivinä on liikaa aikaa miettiä. Sellaisina, joina upea kirjahylly seisoo tukevana seinää vasten, pyykit on pesty ja urheiltukin on. Vain kirjat ovat asettelematta aakkosjärjestykseen. Sellaisina päivinä kuluu monta omenaa ja tuntia tuijottaen eteenpäin näkemättä mitään. Miettiminenhän on ahdistavaa ja turhaa, koska päivät eivät tuo yhtään lähemmäksi sitä vastausta tuoko jälkien yhdessä jättäminen jäljille lisäarvoa, jos ne ovat kahdet erilliset jäljet aina vaan.

Myönnytyksiä

Oma hömelyyteni hymyilyttää. Kun sille antaa pikkusormen, niin kuin suostuu teelle Wingeriin, löytää pian itsensä suunnittelemasta muuttoa Kazakstaniin.

Voihan se olla pelottavaakin. Yhtä pelottavaa kuin havaita vieroitusoireita puuhaillessaan jotain itsekseen tai jättää vastaamatta yhteen kysymykseen tentissä, jotta kerkeää paremmin lounaalle. Olen luopunut monesta periaatteestani huolettomalla ylimielisyydellä maailmanmenoon suhtautuvan etsintäkuulutusten partaalla taiteilevan epä-Alvarin kanssa, jonka läsnäolo kaikkien ihan kivojen läsnäolojen jälkeen ja seassa ihastuttaa selittämättömästi. On monta tapaa suhtautua avuttomuuteen niinä hetkinä, jotka viettää erossa siitä, joka kuorii mandariinit hassusti. Kuvotuksen sijaan se voi ehkä tuntua yhtäkkiä yhdeltä maailman vilpittömimmistä, puhtaimmista ja suloisimmista asioista.

Jää hyvästi kerrassaan moitteettomasti palvellut suojakuplani, jonka ulkopuolelta löytyy ehkä sittenkin jotakin luodinkestävyyttä arvokkaampaa. Eiväthän toukatkaan koteloidu ikuisiksi ajoiksi.

Arno Kotro tietää kertoa, että kaikkiin suhteisiin on alusta asti säilytettynä sama katoamisen kaava. Eikä musta enää niin lällyä romantikkoa saa, että lähtisin sitä kiistämään, mutta kuolinprosenttikin on sata ja silti satsaamme elämään. Ihmiset ottavat varman päälle ja kuolevat silti ihosyöpiin ja keuhkosyöpiin. Kai se ottaa vielä enemmän päähän niitä kuolijoita, jotka ovat pysyneet koko elämänsä varjossa polttamatta yhtään ainoata tupakkia.

Päivä kerrallaan. Seuraavaksi kiitos se, jona toista kuukautta lattialla pahvilaatikossa huilaavan kirjahyllyn kokoaminen on kaikenlaisia tekosyitä ja äkillisiä esteitä, kuten sylissä nukuttuja päiväunia houkuttelevampaa. Kiitos.

Tehhään historiaa

Uusi vuosi. Uusien kujeiden laatu täysin ennalta arvaamattomissa. Sattuneesta syystä en ole ajatellut koko kevättä vielä vaan koettanut omaksua toiselta perusluonnettani vastaan sotivan päivä-kerrallaan-mentaliteetin. Ei-se-ei-ole-lähdössä-toiselle-puolelle-maailmaa-kahden-viikon-päästä-mentaliteetin. Itsensä huijaamisesta huolimatta tulee aamu, tulee ilta, tulee uusi vuosi, tammikuu; vaihtoikkunat avautuvat.

Enkä tiedä yhtään mitä minulle avautuu. Olen luottavaisin mielin. Vuosi 2010 kicks ääs, näin on kirjoitettu.

Ainakin nyt.

Olen vissiin itsekin kuvitellut olevani lähdössä. En ole valinnut yhtään kurssia keväälle, en ole edes kurkistanut mitä on tarjolla, eikä minulle ehkä enää ole mitään. Taisin unohtaa että elämän täytyy jatkua. Taisin unohtaa itseni - sen, joka käy koulua ja palauttaa kirjaston kirjat.

Huomenna ristin käteni ja koetan mahtua mukaan vielä joillekin kursseille. Saatanpa olla niinkin uhmakas, että menen kandiseminaariin ja alan ahertamaan alempaa tutkintoani valmiiksi.

Uusi vuosikymmen. Neljäs, jolla elän. Kun sitä miettii tulee sellainen kummallisen konkreettinen ymmärryksen välähdys siitä, että itse on mukana jossakin todella historiallisessa, vaikkakin vain suuri sädetikku kädessä alasti saunasta lumihankeen juosseena. Hey Molly, welcome to Finland.

Meillä oli tunturissa kansainvälinen yli kahdenkymmenen hengen mökki, jossa tutustutimme haltioituneet tshekit ja jenkit leviläiseen uudenvuodenviettoon. Siitä sai kyllä olla ylpeä. Juuri tuolla tavalla vuoden kuuluukin vaihtua; ihanien ystävien ja tuttujen, niiden, joiden kanssa on kasvanut (ja joiden kanssa Annukka on KEHITTYNYT :D ) ympäröimänä samalla uusiin siisteihin tyyppeihin ja niiden hassuihin tapoihin tutustuen. Musisoitiin, tanssittiin, saunottiin, pelattiin, paleltiin ulkona ja lämpöiltiin sisällä, syötiin, juotiin, halailtiin, naurettiin ja aamuun asti valvottiin.

Vähän hiljaista se on aina tuollaisten kokemusten jälkeen kotona. Sitä vaan katselee hymy huulilla reissuvalokuvia ja löytää itsestään muinaisen jäänteen esi-isiltään perimästään laumaeläimellisyydestä. On kiva herätä toisten ääniin, tuhisevaan nyyttiin ihan vieressä, joka osoittautuu unissaan puhuvaksi noloksi Elluksi: "Vähän me ollaan kuumaa kamaa täällä mökissä". Völlätä vieri vieressä sohvalla ja puida edellisen illan tapahtumia, kenen kikatus kuului pisimpään, kuka avautui mistäkin, kuka kannettiin kotiin taksijonoon nukahtaneena, kenet haluttiin viedä Hyvinkäälle vaimoksi, kenen kalsarit ovat hukassa, kuka etuili miss suomea vessajonossa. Kika kika.

Mää sitte beeteevee myös rakastan tota leviareenameininkiä, kaikkine tanssilattialla pyllähtelyineen. Vuodella, joka alkaa vaahtoamalla puhelimeen, että mää tykkään susta, mutta en nyt voi puhua, koska en kuule mitään, koska täällä on ihan päätöntä, on kaikki onnistumisen elementit. Ajattelin muistaa vuoden 2010 aina siitä, että se on maailmankaikkeuden paras!

Ps. Olen pahoillani siitä että flippasin, mutta unohdinko kertoa, että en pidä tyhmistä ihmisistä?

Siksi en viihtynyt omassa ihossanikaan eilen.

Olen oppinut tässä elämässä sen, että en ole oppinut tässä elämässä yhtään mitään. Virheistäni varsinkaan. Kuka niistä muka oppii? Ei meikä ainakaan. Sanotaan se nyt yhdessä ääneen, että tuo ikivanha lohdutusclishee on vain säälittävä yritys repimällä repiä paskoista jutuista esiin edes joitain positiivisia aspekteja. Ei niitä ole, ei ole tarkoituskaan olla, siksihän ne juuri ovat paskoja juttuja!

Puhtaasti läpikotaisin hyviä juttuja taas ovat saunat, mausteiset fetamakkarasalaatit ja itsekkyys, niistä, joihin luotan, muutaman mainitakseni.

Sitten on sellaisia juttuja, joita ei suorilta käsin voikaan tuupata hyvien tai huonojen puolelle. Ne ovat erityisen pulmallisia juttuja. Niin kuin toisen enkelikiharat tyynyllä. Okei, ne saattavat hämäävästi muistuttaa hyvää juttua, mutta varsin pian alkavat paljastaa huonon jutun piirteitä. Pienen pään pyörälle saattamista edesauttaa se, että usein ne alkavat tuntua oikein oikein hyvältä jutulta vasta jälkeen päin, vasta juuri silloin kun ne itseasiassa lakkaavat olemasta hyvä juttu. Pahimmillaan ne paljastuvat paskaksi jutuksi. Ne saattavat esimerkiksi esittää mielipiteensä heitukkuudestasi ja kiperästi kaipaamastasi ryhtiliikkeestä. Ihan oikeasti, saattavat ne, niin käsittämättömältä kuin se tuntuukin. On niillä otsaa. Silloin kyseessä on röyhkeä juttu. Silloin mitään ei ole tehtävissä.

Silloin ystävät soittelevat ja kysyvät haluatko heidän tulevan yökylään. Entä haluatko heidän murisevan enkelikiharapäisille pojille näitä kohdatessaan ihan vain ollakseen hengessä mukana. Et halua. Et myöskään halua, että he menevät tatuoimaan mieshuora enkelikiharapäisen otsaan tämän nukkuessa. Niin ikään et halua kuulla sitäkään, että ei kannata huolehtia ja murehtia, et, että paistaa se aurinko risukasaankin etkä että everything's gonna be allright.

Ja kuka se pullanaama on, joka laulaa, että onhan päivä vielä huomennakin. Sitä sais kans laittaa pataan.

Allright ei tunnu miltään verrattuna siihen mitä ihan äsken oli. Huomisen houkuttelevuus kalpenee eilisen rinnalla. Saiskos sen takaisin? Takaisin sen hetken, jona enkelikiharat tyynyllä olivat vain muutama hassu vaalea karva, niin viaton ja kyvytön minkäänlaisen harmin aiheuttamiseen. Aivan kuin sydän on lihasta koostuva möykky, joka pumppaa verta.

Siinä tulee se virhe. Kun annamme liikaa merkitystä kellekään muulle kuin itsellemme, unohdamme, että oikeastihan huominen on hyvä. Jos mietin yläasteikäistä minua, joka valvoi koko yön paniikissa rukoillen ikkunasta näkyvältä tähdeltä, että oravahampainen kääpiö haluaisi minut hulluna ja halusihan se, ja sitten sitä kuinka viiltelin käsiini ja roikuin Relletin katon reunalta, koska ei enää halunnutkaan, voin todeta, että sattuuhan näitä.
Ei kannata päästää irti. Reunasta. Aika turhaa olisi ollut uhrata hyvä huominen sen pojan takia. Siinä roikkuessa ei tarkkaavaisuus ole parhaassa terässä. Vasta myöhemmin alkaa kiinnittää huomiota siihen, että ha! oravathan ovat oikeastaan rottia, joilla on pörröinen häntä. Ja että tämä rotta on lisäksi tosi lyhyt ja ehkä vähän häiriintynyt.

Etteenpäin sano mummo lumessa ja Anna raukeana saunan jälkeen kynttilän valossa tukka turvalliselle pyyheturbaanille kiedottuna vapaudesta unelmoiden.

Pittää olla tarkempana näiden merkitysten luomisessa. Yöt ovat liian kylmiä kaikkialla.

Ihan kipeetä

Tähän tultiin. Olen sanaton.

Minulla oli erinomainen suunnitelma. Olin perillä itsestäni, viihdyin minuna. Kaikki oli selkeää. Kunnes maan päällään kantamista pojista se epäalvarimaisin päätti tehdä käsikirjoitukseen muutamia lisäyksiä, melkoisella päättäväisyydellä vieläpä. Olen tuntenut itseni lurjukseksi, hanannut vastaan, torjunut ja väistellyt, ollut epävarma ja tehnyt tyhmyyksiä, joiden kuvittelin ajavani muutoksen pois. Pääseväni takaisin siihen kuplaan, jossa kaikki oli varmaa ja jossa eivät vaarat vaani.

Nuuskamuikkunen tietää, että kaikki muuttuu vaikeaksi jos haluaa omistaa esineitä, kantaa niitä mukanaan ja pitää ominaan. Minä vain katselen niitä - ja kun lähden tieheni, ovat ne minulla päässäni. Minusta se on hauskempaa kuin matkalaukkujen raahaaminen.

Mutta jo mietin, kuinka saatoin nimittää elämäksi sitä, josta puuttui tuo mahanpohjasta sinkoutuvan hymyn laukaiseva katse. Ja kun ne matkalaukut oikeasti tammikuussa pakataan, saatan hyvinkin olla ihan pihalla taas. Vaikka se surettaa vähän jo valmiiksikin, (oikeastaan sitä ei uskalla tai tahdo ollenkaan edes miettiä,) olkoon se kaikkien niiden ihastuttavien talvipäivien arvoinen, joina herää hämmästyneenä ihmettelemään voiko se olla todellinen? Onko se vieläkin siinä? Ja siinä se on, vaikka vain lainassa.

Hyvvää elämää?

Vieläkin on ihan uskomaton tunne kuulla, että joku lukee. Vaikka kirjoittaakin vain itselleen - ja ehkä juuri siitä syystä. Ei sellaista osaa oikein odottaa, eikä sitä ymmärrä; joku lukee!

Silloin kun on äiti, joka hakee pienessä merenrantakaupungissa juna-asemalta lapsuuden kotiin juhlajuomakaupan kautta, pikkuveli, joka kiihkeästi meuhkaten tiedustelee uudesta hellusta (tässä perheessä sana kulkee, paisuu ja värittyy) ja joka korjaa rikkinäisen tietokoneen, johon on arkistoituna allekirjoittaneen koko elämä sekä pikkujoulut, joissa kaikki ihanat old-school-tytöt kerääntyvät yhteisten muistojen ja saman uima-altaan äärelle voi vain todeta, että hyvvää elämää! Minä elän, aa-haa.

Kävin aamulla draamakasvatuskoulutuksessa, jonka teemana oli yksinäisyys. Olin rikki, eksynyt ja myöhässä, kun saavuin paikalle, mutta kun sain (AA-kerhon omaisesti) tunnustaa muille nukkuneeni viimeyönä kolme tuntia ja ahmivani kotimaisia omenoita ja Arno Kotroa, alkoi helpottaa. Toisten mielestä Arno saisi ylpistyä tästä rinnastuksesta.
Päivän oivallus liittyi erilaisuuden samanlaisuuteen. Toisten kohtaamiseen. Hakeutuvatko ihmiset samanlaisten ihmisten seuraan? Muutaman puheenvuoron kuunneltuani rohkenin esittämään mielipiteeni siitä, että kyllä hakeutuvat. Samanlaisuus on nimittäin erittäin suhteellista. Asun kerrostalossa, joka on täynnä opiskelijoita. Silti tunnen voimakkainta samanlaisuutta 50-vuotiaan bussinkuljettajamiehen kanssa.

Henkilökohtaisella tasolla tärkeintä oli tietysti itsensä voittaminen. Monta kertaa. Tein jännittäviä, pelottavia, vapauttavia, ihania draamaharjoituksia, jollaisiin kaikilla ihmisillä pitäisi olla mahdollisuus. Kauheeta miten sitä herää siitä todellisuudesta, jossa ottaa itsensä aivan liian vakavasti. Minä otan.

Sen sijaan en osaa ottaa vakavasti toista. En osaa tai en uskalla. En ketään muuta kuin Alvarin, joka ei satuta, joka ei tee inhimillisiä virheitä. Koska ei ole todellinen. Pelkään ihastua. Pelkään haavoittua. Haluan pysyä siinä, missä langat ovat käsissäni, vaikka niiden päässä ei sitten tanssisi ketään. Jotain olen siis viime keväästä ottanut mukaan, vaikka en tiedä onko oppi minulle hyväksi. Eikä kukaan tiedä. Mihin luottaa silloin kun ei mihinkään?

Onneksi on tällaisia iltoja, joina kaiken saa nollata ja kaiken saa unohtaa. Olla tai olla olevinaan oma sama itsensä kuin joskus, se jota odotetaan juhliin ja se jota halataan pitkin iltaa ja se jonka kanssa rupatellaan ja nauretaan. Se, joka näyttää siltä kuin tietäisi mitä tekee. Se joka voi kertoa opiskelevansa, hyvin menee juu juu, joo ja Oulussa kans oikein tosi hyvin, ja kertoa töistä, joita niitäkin on saanut.

Oikeasti, älkää antako mulle enää yhtään tota terästettyä glögiä.

Prinssitön joulu tekee tuloaan ja silti.

Olen joutunut myöntämään, että tarvin miestä. Tarvin miestä kirjahyllyni kuljettamiseen. Tarvin miestä kirjahyllyni kokoamiseen. En halua pyytää apua, sillä ennen kuin huomaankaan mies asettelee jo omia kirjojansa hyllyyni.

Tällaisista unista ja tunnelmista herään kauhuissani ja rutistan Teroa onnellisena siitä, että se ei ole aikeissa vallata mitään.

Okei, myönnettäköön että miehenkaipuu on viime aikoina saanut myös muita naurettavia ulottuvuuksia.

Koulun ruokalassa katselimme häikäistyneinä nuoria pariskuntia, joiden pikkuruiset vauvat ehkä tapasivat toisensa ensimmäistä kertaa. Äitiensä ja isiensä sylissä nuo suloiset pallerot riehaantuivat nauramaan ja kurottelivat toisiaan kohti. Näky oli todella koskettava ja seurasimme tilanteen kehittymistä pitkään.
Essi: Mää alkaisin varmaan itkemään, jos saisin pidellä sylissä tuollaista vauvaa.
Minä: Mää alkaisin varmaan itkemään, jos saisin pidellä sylissä tuollaista miestä.

Ja tytöt ymmärtävät. Meillä on samat kosketukselle herkistyneet aistit, sama käyttämätön iho. Yksi liikuttuu pallopelin katsomossa painautuessaan takana istuvaa vasten ja nauttii ruuhkabussien lämmöstä ja läheisyydestä, toinen toivoo puudutettua poskea sivelevän hammaslääkärin jatkavan vielä, kolmas suostuu lopulta työkaverinsa hierottavaksi, vaikka on koko elämänsä ajan inhonnut sitä - hieromista ja työkaveriaan.

Ryhmäytymisharjoituksia tehdessämme koulussa tunnen fyysistä kipua, kun selkään piirtäminen loppuu. Kierrellässäni miesten vaateosastolla hymistelen mielessäni. Eiväthän nämä tiedä, että se tulee mun pikkuveljelle.

Joulu tulee, veljet lipuvat kotiin tyttöystävineen, onnellisine parisuhteineen. Kuka minun laivani keikautti näin? On ankkuroiduttava omin voimin. Minulle ei tipu raaputuskalentereita postiluukuista. Neuvokkaana tyttönä kävelen stockalle ja ostan kalenterin itse itselleni, olenhan oman onneni seppä. Ja yhtä joulupukkia lähempänä pääpotista.

Puheviestinnässä kävimme mielenkiintoisia keskusteluja nonverbaalisesta viestinnästä. Nonverbaaliset viestit ovat paljon voimakkaampia kuin verbaaliset viestit ja niissä on herttaista myös se, että ne ovat yleensä tahattomia, vilpittömiä. Kehonkielellä toista on vaikeampi huijata, vaikka pokerinpelaajat ja muut pelaajat yrittävät kyllä sitäkin.

Emme voi olla olemassa lähettämättä nonverbaalisia signaaleja. Niitä on kaikkialla vuorovaikutuksessa. Oli hassua kiinnittää huomiota siihen miten suhtaudumme eri murteita puhuviin ihmisiin, tai pizzanpyörittäjään, joka ystävällisyyttään laskee kätensä olalle kysyessään maistuiko ruoka. Ja sitä kuinka monin eri tavoin voimme tulkita niinkin pienen eleen kuin sen, että toinen vilkaisee kelloon silloin kun puhumme hänelle. Omaan nonverbaliikkaan on melko häiritsevää ruveta kiinnittämään huomiota, tällainen elehtijä tuntee nimittäin itsensä äkkiä hyvin paljaaksi.

Lukevatkohan vastaantulijat kehoni huulilta, että pidä minua hyvänä tai kuolen!? Eivät ne tunnu ainakaan piittaavan syyllistymisestään törkeään heitteillejättöön!

Nonverbaliikasta esitelmöivä poika pohti sen kulttuurisidonnaisuutta sanomalla, että olishan se aika hassua, jos mää alkaisin tässä suutelemaan sinua poskille kun me nähdään tuolla koulun käytävällä. Paitsi humalassa, lisäsin, koska kehitin mielestäni hienon teorian siitä, että kulttuurisidonnaisuus ei vallitse ainoastaan eri maiden tai alueiden välillä vaan esimerkiksi baarikulttuurissa pätee ihan omat nonverbaaliset sääntönsä. Joo mutta humalassahan muutenkin kaikki onkin mahdollista, poika suihkautti takaisin, määki kuulin kerran yhdestä tytöstä, joka tuli kotiin kenkä vain toisessa jalassaan! Ihailtavan nopea reaktiokyky. Pakko sanoa.

Kysyin nonverbaliikasta esitelmöivältä pojalta lukiko siinä sen kirjassa mitään tukan sukimisesta, koska huomasin tekeväni sitä taukoamatta. Ei siellä kuulemma lukenut. Opettajan arvio oli, että sillä haetaan hermostuttavissa tilanteissa jotain turvaa. Pojan arvio oli, että olen vain lukenut niin paljon satuja, että olen oppinut, että prinsessat sukivat.

Pienestä asti meitä aivopestään visiolla puolesta valtakunnasta, jonka prinsessa ja prinssi yhdessä jakavat onnellisina elämänsä loppuun saakka. Se on se onni, jota kohti opimme pyristelemään. Onko se siis ihme, että olen turvaton prinsessa?

Onneksi perheitä on monenlaisia. Yksi on se, joka viettää koko viikonlopun mittaisen pikkujoulun ensin pärtsäämällä Oulun yössä ja sitten herkutellen ja völläten sunnuntain itsenäisyyspäivän kunniaksi. Meillä onkin aika monta itsenäisyyttä siinä juhlittavana. Ykköstukikohtaan linnoittautuneina voimme antaa toisillemme sitä lämpöä, jota kaipaamme ihmissuhteista, joita muutoin emme kaipaa.

Kun verbaalinen ja nonverbaalinen viesti ovat keskenään ristiriidassa, uskomme nonverbaalista viestiä. Elän melkoisessa ristiriidassa itsekin kokoajan enkä aina tiedä mitä elämässäni tehdä. Se, että Jose Gonzales laulaa What's the point with our lives if we've aint time care for love ei varsinaisesti auta asiaa. Puhun miehistä. Puhun miehestä. Varsinkin siitä, jota ei ole.

Mutta näkisittepä kun nukahdan, kun istun parvekkeellani aamuteellä, kun tulen kotiin pitkän päivän jälkeen keskelle hiljaisuutta, haukkaan omppua, askartelen joululaulujen soidessa tai kun siivoan omia jälkiäni. Muikeasti hymyillen.