Oma hömelyyteni hymyilyttää. Kun sille antaa pikkusormen, niin kuin suostuu teelle Wingeriin, löytää pian itsensä suunnittelemasta muuttoa Kazakstaniin.
Voihan se olla pelottavaakin. Yhtä pelottavaa kuin havaita vieroitusoireita puuhaillessaan jotain itsekseen tai jättää vastaamatta yhteen kysymykseen tentissä, jotta kerkeää paremmin lounaalle. Olen luopunut monesta periaatteestani huolettomalla ylimielisyydellä maailmanmenoon suhtautuvan etsintäkuulutusten partaalla taiteilevan epä-Alvarin kanssa, jonka läsnäolo kaikkien ihan kivojen läsnäolojen jälkeen ja seassa ihastuttaa selittämättömästi. On monta tapaa suhtautua avuttomuuteen niinä hetkinä, jotka viettää erossa siitä, joka kuorii mandariinit hassusti. Kuvotuksen sijaan se voi ehkä tuntua yhtäkkiä yhdeltä maailman vilpittömimmistä, puhtaimmista ja suloisimmista asioista.
Jää hyvästi kerrassaan moitteettomasti palvellut suojakuplani, jonka ulkopuolelta löytyy ehkä sittenkin jotakin luodinkestävyyttä arvokkaampaa. Eiväthän toukatkaan koteloidu ikuisiksi ajoiksi.
Arno Kotro tietää kertoa, että kaikkiin suhteisiin on alusta asti säilytettynä sama katoamisen kaava. Eikä musta enää niin lällyä romantikkoa saa, että lähtisin sitä kiistämään, mutta kuolinprosenttikin on sata ja silti satsaamme elämään. Ihmiset ottavat varman päälle ja kuolevat silti ihosyöpiin ja keuhkosyöpiin. Kai se ottaa vielä enemmän päähän niitä kuolijoita, jotka ovat pysyneet koko elämänsä varjossa polttamatta yhtään ainoata tupakkia.
Päivä kerrallaan. Seuraavaksi kiitos se, jona toista kuukautta lattialla pahvilaatikossa huilaavan kirjahyllyn kokoaminen on kaikenlaisia tekosyitä ja äkillisiä esteitä, kuten sylissä nukuttuja päiväunia houkuttelevampaa. Kiitos.
No comments:
Post a Comment