The coldest story ever told

Rakkaudet loppuvat. Rakkaudet alkavat. Tämä toinen useinkin sen edellisen savuavilta raunioilta. Ei mikään mukava ajatus.

Suurimman osan hereillä tai suloisessa unessa olosta nuo rauniot kasvavat sammalta helpottavan syvällä unohduksissa. Jossain niihin kuitenkin törmää. PAM, syyllisyys läjähtää päin näköä. Tahtomattaankin sitä tuntee syyllisyyttä edellisten rakkauksien loppumisista, vaikka niillä ei olisikaan suoraa yhteyttä uusiin rakkauksiin. Vaikka uutta tonttia kaavailtaisiin kuinka kauas ja vaikka pohjapiirustus olisi jotain ihan muuta - tuntuisi omalta, tuntuisi kivalta.

Ehkä syyllisyyttä tunteekin siitä, että ei vain voi olla vilpittömästi pahoillaan rakkauksien loppumisista, hyvienkään rakkauksien, koska ne ovat mahdollistaneet uuden kivijalan muuraustyöt. Siinä se yhteys.

Välillä kun toinen juttelee; sanoo asioita niin sattuvasti ja näyttää ihan enkeliltä (anteeksi, kauheata, mutta totta se on!!) saan ihan pienesti kiinni siitä miten hirvittävältä luopuminen mahtaisi tuntua ja olen oikeasti häpeissäni siitä kivusta, jonka aiheuttamisessa oletan olleeni ja olevani yhä edes jollain epäsuoralla tavalla mukana.

Ja kun tässä nyt aletaan olemaan pahoillaan, voin kertoa, että kyllä muuten kolahti, kun musiikkikanava arpoi minun laulukseni The Frayn version Heartless-biisistä:

In the night I hear them talk
the coldest story ever told
somewhere far along this road,
he lost his soul to a woman so heartless

How could you be so heartless ?
How could you be so heartless ?

How could you be so
cold as the winter wind, when it breeze yo?

Tuo kylmä talvinen pyrähdys käy minut läpi nikama nikamalta. Tiedän kyllä kuka tätä laulua laulaa. Kohauttelin vain olkiani joulupäivän nillitykselle itsekkyydestäni ja narsistiudestani; myöhästyit, joulukirkon ja ihastuksen vapautuksessa luulin jo saaneeni ja antaneeni syntini anteeksi. Olenko sittenkään kovin hyvä ihminen? Melkein sain kaatuvan tee-mukin kiinni. En ihan. Ollaankos märkien papereiden ja parketin jälkeenkään vielä sujut?

Pahimpina syyllisyyden ja muiden tuntemusten ylivoiman hetkinä muuraustyöt tekee mieli jättää sikseen: Tämän olen kokenut ennenkin, miksi hukata hyvää laastia? Ja tarmoa ja aikaa, varsinkaan toisen. Varsinkaan kun on itse osoittautunut melkoiseksi laastinhukkaajaksi. Aivan liian kärsimättömäksi ja itsekkääksi muurariksi. Mikä on pitkäjänteisyyden vastakohta? Minä se olen.

Minuun on kuitenkin taottu järkeä...tai pikemminkin tunnetta...siitä, että märkään laastiin painetut sormenjäljet ovat joka tapauksessa arvokkainta mitä on, vaikka rakennelma joskus hylättäisiinkin asumiskelvottomana. Ei ole syytä ressata tai panikoida omasta tai toisen sitoutumisesta eikä sortumistapauksessakaan olla pahoillaan tai pyydellä anteeksi, koska aikaa ei kuulemma olisi voinut kuitenkaan käyttää paremmin kuin jättämällä jälkiä yhdessä toisen kanssa, juuri sen, jonka kanssa teki mieli.

Enpä tiedä. Sellaisen on helppo sanoa, joka ei tiedä miltä tuntuu lämmittää käsiään palaneiden kotien tuhkassa uudelleen ja uudelleen. Itsestä taas tuntuu, että vielä yhdet rauniot ja roikun niiden verhotangosta.

Se oli sitten vitsi.

Joinain päivinä on liikaa aikaa miettiä. Sellaisina, joina upea kirjahylly seisoo tukevana seinää vasten, pyykit on pesty ja urheiltukin on. Vain kirjat ovat asettelematta aakkosjärjestykseen. Sellaisina päivinä kuluu monta omenaa ja tuntia tuijottaen eteenpäin näkemättä mitään. Miettiminenhän on ahdistavaa ja turhaa, koska päivät eivät tuo yhtään lähemmäksi sitä vastausta tuoko jälkien yhdessä jättäminen jäljille lisäarvoa, jos ne ovat kahdet erilliset jäljet aina vaan.