Minä käännyin, olit poissa.

Herään.

Ehkä vielä toivunkin.

Ja toivon, joskus vielä uskonkin...

Talvinen aamu etulyötyn residenssissä, ykköstukikohdassa. Yksi varmistaa tekstiteeveeltä omaa lottovoittajuuttaan, mutta toteaa, että suunnitelmat norsulla ratsastamisesta Thaimaassa siirtyvätkin taas viikon päähän. Toinen, se, jolle hammasharja on pyhä, kikattaa ja siivoilee vähän. Kolmas kirjoittaa pois pahaa mieltä. Ei mitään uutta auringon alla. Onneksi on mukana pyjamat eilisistä pyjamaralleista ja muutama köllimisen kipeä rallittelija ilmoittaa liittyvänsä joukkoon myös. Nää on ne tyypit, nää on ne mun, joista tykkään. Anna Puun Kaunis päivä soi. Minnekään ei ole kiire. Kukaan ei odota missään, ketään.

Jalat vahvistuvat, jalat kantavat...

Vaikka nilkat ja polvet ovat ottaneet damagea (tekevälle sattuu), jalat kantavat silti mäkkärin kulmalta kotiin. Ja jos eivät kannakaan, ystävät kantavat. Minulla on juuri sellaisia. Eikä sitten paljon muuta.

Huonot kengät saavat melkein yhtä pysyvää vahinkoa aikaan kuin ihmiset, mutta ne voi onneksi vaihtaa hyviin.

Ja jalat kantavat lauantaista sunnuntaihin. Tähän klassiseen hehkeyteen ja nöyryyttämättömyyteen ja iloon edustuksekkaan illan jälkeen. Nuih.

Oman elämänsä sankaruuden hetkillä, kun on vaikka pettynyt niin pahasti ettei sängystä tee alkuunkaan mieli nousta, parhaan ystävän lusikassa voi hetken uskoa olevansa vielä ala-asteella, yökylässä. Poikien julmuus kiteytyi takaraivoon iskeytyvään lumipalloon tai penaalista anastettuun pyyhekumiin. Ja jos esimerkiksi Joonas ei päässyt valopiiloon, sitä saattokin tykätä enemmän Tuomaksesta, kun sen ei tarvi mennä perjantaisin kuuelta saunaan tai Aaposta, kun sille oli leikattu tosi söpö piilokaljukin, tai Harrista, kun sillä on se kilpikonna. Niistä puhuttiin vähän - kuka otti kenenkin lippiksen ja mikä NHL-kuva siinä on - ja jatkettiin sitten tärkeämmistä puheenaiheesta niin kuin spice girlsistä ja eläimistä ja sinisestä limpparista ja koulusta ja tarroista ja pääsiäisestä ja yleisurheilusta. Onnistuttaisiin kaikessa mihin koskaan keksittäisiin ryhtyä. Lueteltiin Disneyn elokuvien vuorosanoja ulkomuistista. Kasvatettiin rairuohoa. Tehtiin musiikkivideoita Taikapeilin biiseille. Perustettiin salaseuroja. Leikittiin poliiseja ja rosvoja tietämättä, että molempia asui meidän kotikaduilla. Oltiin turvassa, sillä miten pahaa voisi olla kasvaa maailmassa, jossa oli ampparimehujäätelöitä? Isona niitä voisi syödä niin paljon kuin huvittaa.

Äiti ja isi olisivat varmaankin jo kattaneet aamiaisen.

No eivät ihan, mutta ystäväni eet loihtivat rapsapäivämenuun nakeista ja perunasalaatista.

...vaikka illat tuhlaan, aamut antavat.

Ja minä nousen, vaikka putoan.

Nousen, vaikka putoan.

Ja putoamisen tunne, se se vasta on hieno. Varsinkin silloin kun putoaa korkealta, niin kuin suoraan jostain huippukohdasta. Kun makaa kaksinkerroin lattialla ja haukkoo happea niiden pihalle sihahtaneiden tilalle, voi olla vihainen vain itselleen. Lopputuloksenhan tavallaan tiesi ja silti huijasi itseään. Kai se oli sen arvoista. Sen pitäis myös toimia jonkinlaisena lohtuna, että ainakin tietää, että on elossa, kun tuntuu. Ja mitä näitä nyt oli.

Ainiin, kaikki mikä ei tapa vahvistaa on muuten ihan ripulia. Kun ei vahvista, ei vittu yhtään.

Vastoinkäymiset kuitenkin kirkastavat sen mikä on oikeasti hyvää ja tärkeää. Huonojen juttujen rinnalla hyvien merkitys korostuu. Viisi ystävystä jakamassa näkemyksiä elämästä. Vaeltamassa auringon paisteessa lumisen kaupungin halki. Pyjamissaan herkuttelemassa homejuustolla ja piparilla. Lohduttamassa, nauramassa, völläämässä, hipsuttamassa.

...sillä päivä, se on kaunis!