Muuan paikallinen jalkapallojoukkue julkaisi taannoin kotisivuillaan pelaajakortti-nimiset esittelyt jäsenistään. Koska joku veikeä on keksinyt kysymyksiä tyyliin mikä ruoka olisit? mikä sarjakuvahahmo olisit? mikä historiallinen henkilö olisit?, joihin on keksittävä vastaus suuremmin ehtimättä ajatella, pelaajakortit eivät anna edustavaa kuvaa varsinaisesti kenestäkään.
Muuankin jäsen siellä niin aurinkoisesti hymyillen väläyttää olevansa kaikista maailman historiallisista henkilöistä Bill Clinton. Oli mennä teet väärään kurkkuun sinä kevättalvisena aamuna, kun pahaa-aavistamattomana käänsin ikävissäni pelaajakortin ensiesitykseensä. Mutta okei, ei mennä nyt enää siihen jo käsiteltyyn (-No ei mulla siinä tilanteessa tullut ketään muuta mieleen ja...-Eikö ihan totta tullut?! No mikset muistanut Tiger Woodsia?!) asiaan, sillä jäsenen perustelut, jotka videohaastattelusta on leikattu pois, olivat vastauksesta edes jokseenkin siedettävän tekeviä.
Jyväskylässä isoveljeni kotona mietittiin ankarasti omia pelaajakorttejamme. Minä olen jatkanut miettimistä aina siitä lähtien. On olevinaan tärkeää pystyä määrittämään profiilinsa oikein. Historiallinen henkilö on sinänsä helppo, miettimättä vastaisin Minna Canth, vaikka isoveli kiusasikin, että minä olisin sitten tietysti se Hilary. Ruuista olisin lasagne, näyttelijöistä vaikka Michael Douglas ja euroopan kaupungeista ehkä Barcelona.
Se, mihin pelaajakortti todenteolla jäi jumiin meillä kaikilla, oli mikä laulu olisit? Pitkän itsetutkiskelun ja lukuisten kuunneltujen biisien jälkeen päädyn yhä kahteen, jotka ensi-intuitiossanikin tuntuivat omilta: olisin joko Joni Mitchelin All I want tai Dave Lindholmin Sinun äänesi. Koska Billin vastaus oli Pieni ja hento ote, säntäsimme eilen jännittävän paikallisderbyn päätteeksi sopivasti tunkkaiseen Gracelandiin kuuntelemaan kuinka Dave määritti meitä. Keikan jälkeen se määritti mua myös sanoin tarkka tyttö ja sai mut kyllä hymyilemään!
Musiikista ja ylimääräisestä kahden päivän vapaasta haltioituneina suunnattiin melkoisina katujen valtaajina Börs-yökerhoon. Se osoittautui juuri sellaiseksi yökerhoksi, minne vien mun tytöt. Oli mahdottoman mukavaa.
Meidän kotikadulla sijaitsee muuten kaksi seksibaaria, yksi kyseisen genren erinäistä välineistöä tarjoava myymälä, valokuvausliike ja pieni surullisen näköinen avoliitossamme sekä suuria epäluuloja että toiveita herättänyt kebabravintola Mir, johon ei aiemmin olla uskaltauduttu sisälle asti. Toinen meistä tietää, että joskus ilo tulee litteässä paketissa ja niinpä lompsin eilen rohkeana rokansyöjänä Mirrin kebabrulla kainalossa kotiin. Kävi ilmi, että ei näin litteässä. Vaatimattomuudellakin on rajansa.
Heräsin säikähdykseen, mutta huojennuin pian, kun toinen valtaaja löytyikin sohvalta. Se näyttää ehjältä. Mikä onni. Sillä meni mua myöhempään, mitä ei tälläkään kertaa voi lukea minun edukseni. Ne, jotka tietävät, etten poistu yökerhoista ennen pilkkua ilman hyvää syytä, tietävät sen. En vain ole poistuvaa sorttia.
Nyt olen malttamaton varpunen jouluaamuna, joka haluaa kuulla menettämistään pikkutunneista ja kertoa omasta seikkailustaan. Nauraa, vaihtaa tuntemuksia keikasta ja tavatuista ihmisistä se ja se oli sympaattinen ja mennäänhän kun se ja tuo ehdottivat sitä ja tätä ja tulla syliin ja hipsutetuksi. Päästä ihmettelemään, miksi valtaaja nukkuu sohvalla ja kertomaan, että se on joka tapauksessa näin tehdessään itse syötävyys.
Aurinkoinen lepopäivä vasta availee silmiään casa de KolehmainenSaarelalla, mutta jo se näkee asioita, joista se pitää.
No comments:
Post a Comment