Onko pakkaaminen maailman sentimentaalisin prosessi?

Oulun kaduilla on nähty hitaasti etenevä pahvilaatikkotorni, jolla on jalat ja joka piti kahdensadan metrin matkalla kaksi tupakkitaukoa. Hullut päivät jatkuvat työajan jälkeen. Tekemättä jääneiden ja erääntyvien koulutehtävien tekeminen ja muuttaminen yksin töiden lisäksi on aika hurjaa. Tahti on hurja. Miehethän eivät tunnetusti ole ikinä there for u ko toivois, mutta äiti muistutti puhelimessa, että se on sen ammatti, se ei pellaa sitä huvikseen ja sää oot sen tienny ko oot sen valinnu. Mua huvitti puhelimessa. Se että äiti sanoi noin muistuttaessaan huolissaan vieraspeliviikonlopuista, jotka joutuisin viettämään yksin, että en sitten suuttuisi. Itse en kyllä huolehdi enkä voi valittaa: mulla on maailman kivvoin hellu.

Tänään vietin aamupäivän sullomalla tavaroitani laatikoihin kuunnellen samaa musiikkia, jonka tahdissa ne kolmisen vuotta sitten purin kaappeihin. Tiesin silloin aika paljon vähemmän elämästä ja minusta; siitä mitä haluan ja mistä tykkään. Ruisrockista ja piparista ja homejuustosta ja Kaarlen patiosta ja Barcelonasta ja kirjallisuudesta ja Tuiran biitsistä ja torikahvilasta ja sanataidekerhoista ja kesäöistä, joina istutaan puistossa Ninweä vastapäätä ja syödään kebebmajoneesipitsaa. Tai niitä seuraavista aamuista, jotka alkavat Anna Puun kauniilla päivällä ja hipsutuksella. Hitto - en tiennyt mitään.

En tiennyt aika monesta ihmisestä, mutta siitä en edes aloita tai tulee itku. Enkä ois uskonu niitä koskaan löytäväni tästä kolkosta teknologiakaupungista, jonka yliopistossa, jossa joka kerta eksyi, oli oranssit seinät. Ja jossa ihmiset tunkivat joka lauseeseen, mainoksiin, yirtysten ja tapahtumien nimiin nää, (raukkojen käsitys persoonallisuuden ja yhteenkuuluvuuden tunteen lisäämisestä). Ja jossa kaiken lisäksi satoi aina.

Toisaalta nyt on kuitenkin jollain tavalla samanlainen fiilis kuin kolme vuotta sitten. Olen irrallaan. mikään ei ole paikallaan vielä, enkä tiedä kuinka kauan kestää, että on. Nyt minua kuitenkin odotetaan siellä minne menen. Minua ja neljiä salaattiottimiani ja sauvasekoitintani - en edes tiennyt, että minulla on sellainen! Olen näköjään kunnostautunut kaikenlaisen turhan materian keräämisessä, mistä on aamun aikana irronnut useat hyvät naurut, joita apuun rientävä ykkösketju taitaa tulla illalla jakamaan. Olen aika huono luopumaan, myös esineistä. Nyt tosin tein Kemiin menevät- laatikon, johon lahjoitin pikkuveljeä varten esimerkiksi suuren osan mukeista, joita silti on koko Tontan futisjoukkueelle vieläkin.

Olen ottanut puolustuslinjan. Elämässä joutuu muutenkin ihan tarpeeksi monta kertaa tekemään päätöksiä, joita ei tahdo tehdä ja luopumaan asioista ja ihmisistä ja kissoista, joista ei tahdo luopua. Nyt ei tarvi. Ei sellaisesta, minkä luopumisesta tulee paha mieli. Kyllä sopu sijaa antaa ja mukit on helppo pinota. Eivät lopu kesken, jos mennään talvella naimisiin ja tehhään koko tuomiokirkolliselle minttukaakaota, niille seisomapaikkalaisillekin.