Eikä kuitenkaan olla. Minä en halua elää maailmassa, jossa Jellona kuolee. Ei huvita.
Koko pienen elämäni, jota Jellona on rikastuttanut aina siitä asti kun täytin kuusi vuotta, pelkäsin että joku tekisi sille pahaa. Juoksin nopeimmat ajat liikuntatunneilla ja yleisurheilukilpailuissa kuvitellen, että maalissa joku koettaisi satuttaa Jellonaa ja minun olisi ehdittävä estämään se. Pelkäsin että se jäisi jonnekin loukkuun, auton alle tai nappaisi myrkkyä nielleen rotan. Että naapurin lapset tai aikuiset kiusaisivat sitä.
Kun Jellona oli 8-vuotiaana kovassa kuumeessa eikä jaksanut liikkua sohvastaan, valvoin koko yön itkien ja peläten sen kuolevan jos nukahdan. "Kun se alkaa olla jo niin vanhakin" perustelen päiväkirjassa.
Jos joku olisi tuolloin kertonut, että Jellona eläisi onnellisen ja terveen lähes 20-vuotisen elämän, jonka päättyminen alkaisi omassa kodissa ja loppuisi eläinlääkärin piikkiin heinäkuun viimeisenä päivänä vuonna 2010, olisin ollut iloinen ja huojentunut. Se olisi ollut parasta mitä olisin sille ja itselleni voinut toivoa.
Minulla on ollut aikaa valmistautua Jellonan lähtöön. Olen hyvästellyt sen lukuisia kertoja. Enkä silti ollut vielä lähellekään valmis. Ei kukaan meistä ollut eikä olisi tullut olemaankaan. Aina haluaisi silittää Jellonaa vielä kerran. Ottaa sen syliin. Nukkua sen vieressä. Katsoa sen touhuja. Jutella sille.
Vaikeaa Jellonan suremisessa on myös se, että sitä joutuu selittelemään. Tuntuu epäreilulta, ettei kissan suremista pidetä itsestäänselvänä tai puoliksikaan yhtä oikeutettuna kuin ihmisen, vaikka totuus on, että maailmassa ei ole kovin montaa ihmistä, jotka haluaisin pitää yhtä hanakasti elossa kuin meidän Jellonan.
Se oli paljon enemmän kuin kissa. Se oli tasa-arvoinen perheenjäsen ja se tiesi sen.
Kuolemasta olen tähän mennessä oppinut sen, että sitä on vaikea kestää. Minä en halua että kukaan enää kuolee!
Kuolemassa ei ole paljon helpotusta tai lieventäviä asianhaaroja. Ei vaikka kaikki olisi mennyt käsikirjoituksen mukaan. Sitä että toinen otetaan pois, on mahdottoman vaikeaa hyväksyä. Suru on niin valtava. Koetan pukea sen kaikenlaisiin ajatuksiin elämän kiertokulusta ja kissojen taivaasta, jossa Jellona jaksaa taas kiivetä puihin ja metsästää koristeita joulukuusen alimmilta oksilta. Muistot hymyilyttävät hetken. Torjuvat ja väistelevät liian suurta ikävää ja raakaa surua, jonka kohtaaminen ja hyväksyminen vaatii mitä suurinta urheutta. Oman heikkouden myöntämistä. Kuolemaa ei vain voi selittää hyväksi eikä itseä ehjäksi.
Hyvässä tarkoituksessa todettu "ehkä sillä on nyt parempi olla" ei vaan tunnu minusta uskottavalta lohdutukselta. Eihän sillä voi olla parempi olla ilman minua, ilman meidän perhettä, joka rakasti sitä ja jota se rakasti. Kuinka sillä voisi olla olematta yhtä kova ikävä, kuinka sillä voisi olla nyt hyvä olla, sillä joka piti tärkeimpänä tehtävänään meidän muiden lohduttamista, sillä joka varmisti aina että me muut voimme hyvin.
Tapahtuneesta alkaa olla kuukausi, mutta kun soitan kotiin, isä huokaa raskaasti. Se leikkaa nurmikkoa, joksi Jellonan on siten kuulemma arvokkaampi muuttua. Milloin hyväksyminen alkaa? Kun minä mietin sitä pientä, joka makaa lempikoivunsa juurella tästä ikuisuuteen, haluan vain nostaa sen syliin, puhaltaa eloon ja kertoa sille kuinka paljon sitä rakastan. Näitä itkuja itketään vielä pitkään.
Minulla on ollut aikaa valmistautua Jellonan lähtöön. Olen hyvästellyt sen lukuisia kertoja. Enkä silti ollut vielä lähellekään valmis. Ei kukaan meistä ollut eikä olisi tullut olemaankaan. Aina haluaisi silittää Jellonaa vielä kerran. Ottaa sen syliin. Nukkua sen vieressä. Katsoa sen touhuja. Jutella sille.
Vaikeaa Jellonan suremisessa on myös se, että sitä joutuu selittelemään. Tuntuu epäreilulta, ettei kissan suremista pidetä itsestäänselvänä tai puoliksikaan yhtä oikeutettuna kuin ihmisen, vaikka totuus on, että maailmassa ei ole kovin montaa ihmistä, jotka haluaisin pitää yhtä hanakasti elossa kuin meidän Jellonan.
Se oli paljon enemmän kuin kissa. Se oli tasa-arvoinen perheenjäsen ja se tiesi sen.
Kuolemasta olen tähän mennessä oppinut sen, että sitä on vaikea kestää. Minä en halua että kukaan enää kuolee!
Kuolemassa ei ole paljon helpotusta tai lieventäviä asianhaaroja. Ei vaikka kaikki olisi mennyt käsikirjoituksen mukaan. Sitä että toinen otetaan pois, on mahdottoman vaikeaa hyväksyä. Suru on niin valtava. Koetan pukea sen kaikenlaisiin ajatuksiin elämän kiertokulusta ja kissojen taivaasta, jossa Jellona jaksaa taas kiivetä puihin ja metsästää koristeita joulukuusen alimmilta oksilta. Muistot hymyilyttävät hetken. Torjuvat ja väistelevät liian suurta ikävää ja raakaa surua, jonka kohtaaminen ja hyväksyminen vaatii mitä suurinta urheutta. Oman heikkouden myöntämistä. Kuolemaa ei vain voi selittää hyväksi eikä itseä ehjäksi.
Hyvässä tarkoituksessa todettu "ehkä sillä on nyt parempi olla" ei vaan tunnu minusta uskottavalta lohdutukselta. Eihän sillä voi olla parempi olla ilman minua, ilman meidän perhettä, joka rakasti sitä ja jota se rakasti. Kuinka sillä voisi olla olematta yhtä kova ikävä, kuinka sillä voisi olla nyt hyvä olla, sillä joka piti tärkeimpänä tehtävänään meidän muiden lohduttamista, sillä joka varmisti aina että me muut voimme hyvin.
Tapahtuneesta alkaa olla kuukausi, mutta kun soitan kotiin, isä huokaa raskaasti. Se leikkaa nurmikkoa, joksi Jellonan on siten kuulemma arvokkaampi muuttua. Milloin hyväksyminen alkaa? Kun minä mietin sitä pientä, joka makaa lempikoivunsa juurella tästä ikuisuuteen, haluan vain nostaa sen syliin, puhaltaa eloon ja kertoa sille kuinka paljon sitä rakastan. Näitä itkuja itketään vielä pitkään.
No comments:
Post a Comment