Tähän tultiin. Olen sanaton.
Minulla oli erinomainen suunnitelma. Olin perillä itsestäni, viihdyin minuna. Kaikki oli selkeää. Kunnes maan päällään kantamista pojista se epäalvarimaisin päätti tehdä käsikirjoitukseen muutamia lisäyksiä, melkoisella päättäväisyydellä vieläpä. Olen tuntenut itseni lurjukseksi, hanannut vastaan, torjunut ja väistellyt, ollut epävarma ja tehnyt tyhmyyksiä, joiden kuvittelin ajavani muutoksen pois. Pääseväni takaisin siihen kuplaan, jossa kaikki oli varmaa ja jossa eivät vaarat vaani.
Nuuskamuikkunen tietää, että kaikki muuttuu vaikeaksi jos haluaa omistaa esineitä, kantaa niitä mukanaan ja pitää ominaan. Minä vain katselen niitä - ja kun lähden tieheni, ovat ne minulla päässäni. Minusta se on hauskempaa kuin matkalaukkujen raahaaminen.
Mutta jo mietin, kuinka saatoin nimittää elämäksi sitä, josta puuttui tuo mahanpohjasta sinkoutuvan hymyn laukaiseva katse. Ja kun ne matkalaukut oikeasti tammikuussa pakataan, saatan hyvinkin olla ihan pihalla taas. Vaikka se surettaa vähän jo valmiiksikin, (oikeastaan sitä ei uskalla tai tahdo ollenkaan edes miettiä,) olkoon se kaikkien niiden ihastuttavien talvipäivien arvoinen, joina herää hämmästyneenä ihmettelemään voiko se olla todellinen? Onko se vieläkin siinä? Ja siinä se on, vaikka vain lainassa.
No comments:
Post a Comment