Kummallista miten Jyväskylällä on ollut aina hoitava vaikutus minuun. Siellä aika on pysähtynyt ja elvyttänyt kerta toisensa jälkeen.
Karkasin sinne kotoa 16-vuotiaana, kun kuviot kävivät liian ahtaiksi ja maailma kaatui päälle. Isoveljeni kertoi juuri löytäneensä valokuvia ajasta, jolloin pikkupojista ei ollut tietoakaan; istuin boheemin nyt jo puretun kaksion sohvalla lukemassa Sweet walley highta. Olin niin alussa. Söimme tulista keittoa, pelasimme aliasta ja pääsin mukaan keskusteluihin, joita muualla ei käyty. Mikä tärkeintä, kauaksi keskusteluista, joita muualla käytiin. Isoveljen kaverit olivat kylässä Venäjän tuliais-aperatiiveineen. Minuakin kestittiin ja kohdeltiin kuin prinsessaa - ja mikä huomionarvoista ja epätavanomaista - kuin prinsessaa, jolla oli jotain sanottavaa. Eikös meillä ollut silloin aika mukavaa?
Karkasin sinne, kun odotin sotatantereiden kauhua takaisin kotiin ja murruin ikävään ja pettymykseen, kun tätä ei ennakkotiedoista poiketen päästettykään lomalle, vaan mielivaltaisesti työllistettiin ihmisten tappamisharjoituksilla vielä kolmannenkin viikon ajaksi. Silloinkin Jyväskylän kehto keinutti parhaisiin uniin ja siihen oloon, joka niitä seuraa.
Samojen metsäkauriin silmien heijastus linja-auton ikkunasta, kun on niin pimeää, ettei ulos enää voi nähdä. Vuosia on tuota väliä ravattu - isoveljen mielestä turhan harvoin - mutta silti. Särjytty, eheydytty, iloittu, pelätty, vihattu, rakastettu, kai sekin on sanottava. Kastettu lapsiakin. Kouluja on käyty, niistä on joitain todistuksiakin olemassa. Läksyjä on luettu, jätetty lukematta ja nyttemmin myös annettu. Samoja asioita pakenevat oppilaat ja opettajat.
Samoja asioita pelkäävät. Viimeisellä tunnilla opetin tänään aivan ihanalle ekaluokalle uskontoa. Laitoin luokan nurkkiin kiinni tunnekortit, joissa oli iloiset, surulliset, vihaiset ja pelokkaat kasvot. Sanoin aina jonkin asian kuten isoäiti, pimeä, maksalaatikko, lumisade, matematiikka, sumopaini ja oppilaat hakivat paikkansa luokasta sen mukaan millaisia tunteita asia heissä herätti. Tehtävää jatkettiin niin, että he kiersivät ryhmissä eri nurkissa ja keskustelivat siitä mikä heidät tekee oikein surullisiksi tai vihaisiksi.
Pelkonurkassa veti sanattomaksi, kun viisas ja kaunis pieni tyttö vakavoitui ja kertoi ääni väristen pelkäävänsä vanhempiensa eroa. Siihen toinen jatkoi, että pelkää vanhempiensa kuolemaa. Muut nyökyttelivät ja katsoivat anovasti kuin odottaen minun vakuuttavan, ettei ole syytä huoleen. En pystynyt siihen. Kamalaa olla kyvytön tuollaisen haavoittuvaisuuden ja lohduttomuuden edessä. Pelosta voi vain keskustella, sen aiheuttamista tuntemuksista, ehkä se lieventää niitä. Totesin avuttomana, että ymmärrän hyvin, että se pelottaa. Iho meni melkein kananlihalle. Että tiedänkin kuinka voi pelottaa. Että näitä pelkoja ei voi tehdä tyhjiksi. Että niitä tulee lisää ja että niiden aiheellisuus tuodaan hyvinkin näkyviin sitä mukaan kun kasvaa vanhemmaksi.
Poikiin, jotka vihasivat tyttöjä, koska nämä saattavat suudella suulle (sanasta sanaan näin - aika hellyyttävää tohkean seitsenvuotiaan suusta!), vihasivat koulua, koska siellä on tyttöjä, jotka saattavat suudella suulle ja pelkäsivät auttamista, koska jos auttaa tyttöä, se saattaa suudella kiitokseksi suulle, oli paljon helpompi suhtautua. Okei ja sitten siihen, joka perusteli auttamispelkonsa sikainfluenssalla, mikä oli minusta aika terävää, kun todellinen syy siirtyä pelkonurkkaan oli tietysti ryhmäpaine.
En loppujen lopuksi tiedä missä Jyväskylän taika tällä kertaa piili. Ehkä pienissä veljenpojissa, joista pienemmänkin luottamuksen vihdoin voittaa itselleen. Yöllisissä itkupotkuraivareissa, joita välttääkseen lakkaa itse vaikka hengittämästä. On vapauttavaa huomata murehtivansa vain sitä, miten pienen ihmisen voi tehdä onnelliseksi, kuinka hänet saa kokemaan maailman turvallisempana paikkana, kuinka riippuvainen pieni ihminen voi olla, kuinka joku voi olla kokonaan minun varassani. En tiedä mitään suurempaa, kuin olla häntä varten.
Oma oleminen ja kaikki mikä siihen liittyy on silloin aivan toisarvoista.
Tai ehkä taika oli vanhemman enkelin äänessä aamulla, kun se herättää silittämällä päätä pikkuruisilla kätösillään, haluaa tulla viereen sohvalle nukkumaan ja ottaa pikkuautotkin mukaan, jotta voidaan heti herättyämme leikkiä. Tietämättään se puhuu niin viisaita. Tykkää kaikista hyvistä jutuista niin kuin mustista torvisienistä, hipsuttamisesta ja minusta.
Tai amerikkalaisen Alvarin kohtaamisessa tanssilattialla ja ihan vain sen huomaamisessa, että tällaisetkin kohtaamiset ovat mahdollisia. Toisin kuin yleisesti kuvitellaan alvaruus ei ole kuollut sukupuuttoon. Jotkut voivat vielä oikeasti koskettaa ja ainakin joillain heistä on prinssin nimi.
Tai sitten Dave Lindholmin keikan seuraamisessa kosketusetäisyydeltä. Tunteet ryöppysivät ja ravistelivat ja olin ymmärtävinäni mistä tässä elämässä on oikein kysymys.Viimeisen biisin soidessa kaikki loksahti kohdilleen, pidin sinusta siinä kaikki. Siinä kaikki.
Ja taas, sunnuntaina, istui linja-auton kyydissä sieluhoitoa vastaanottanut nuori neiti rauhoittuneena, saapumistaan paljon eheämpänä, tasapainoisempana, omanarvontuntoisempana. Asiat järjestäytyneenä mittasuhteisiinsa. Perui vannomiset itselleen siitä, ettei kuule enää loppuvuonna kertaakaan tiettyyn yhtäaikaa huvittuneeseen ja epäuskoiseen et-voi-tosissasi-elää-tuota-elämääsi-noin-vaikka-se-olisi-kuinka-sinun-äänensävyyn lausuttua Voooi Anna-a:ta, jota seuraa tiuha puhelimen voluumin näpytys myötähäpeän vallassa hiljemmalle, jotta ihana ja kunnollinen poikaystävä toisesta maailmasta siinä vieressä ei kauhistuisi aivan suunniltaan.
Ainoastaan enää hymyilytti; niinpä, voi minua, voi elämää. Se on aika ihmeellinen. Ja hyvä ironian ja huumorintaju sillä on myös. Ja draaman. Meillä on siinä juurikin aika monta yhdistävää tekijää.
Wednesday, October 28, 2009
Saturday, October 24, 2009
Game on
Junassa ihmiset
koettavat arvailla miksi tyttö itkee.
Kirjoittaa pois pettymystä valvotuista öistä,
naurettavista odotuksista.
Katselee ulos, ei ole enää matkalla minnekään.
Hapuilee maisemasta sanoja, joihin sitoa
lamaannuksen ja epäuskon,
katseen, jonka tietää pyytävän lähtemään
mutta jalat eivät liiku.
Kuristava arvottomuus.
On yksi asia kulkea pässinä narussa
ja toinen jäädä seuraamaan, vaikka narukin
on katkaistu,
ja vaikka pässin on moneen kertaan jo
käsketty painua helvettiin.
Yritys maalailla mitään odotettavaa tuleviin vuosiin
- onko niihin pakko herätä voi luoja -
on todellakin yritys.
Kun on saanut kunnolla turpaan, jos edes sitäkään,
se, että itse on ollut kiltti ja hyvä(uskoinen)
että tietää tehneensä monta asiaa oikein
ja että hämärästi muistaa olleensa aikaisemmin elämässään hiton hyvä tyyppi
on anorektinen lohtu.
Sunday, October 04, 2009
Mikä suhun on mennyt, oi pieni kielipoliisinarsisti?
Olen useana aamuna herännyt paitsi taianomaiseen näkymään, jossa villit hiutaleet leikkivät keltaisten koivun oksien yllä, voimakkaaseen ystävyyden ylistyksen tunteeseen. Sellaiseen äkilliseen onnenpuuskaan, joka iskee kesken aamuteen juonnin pyjaman housut jalassa istuessa puulattialla, jota vasten voi tuntea omat hölmistyttävän tutut ääriviivansa. Tunne on varmuutta siitä, että nämä ääriviivat saavat arvostusta ja ymmärrystä ja rakkautta niiltä, joita itsekin arvostaa ja rakastaa.
On niitä, jotka löytävät aina puolestani perustelut ratkaisuilleni, olivatpa ne sitten millaisia hyvänsä.
Ystävät eivät koskaan tuomitse kun heille soittaa sunnuntaisin kertoakseen kadonneesta kengästä tai 15 yöllä lähetetystä känniviestistä. He kääntävät tilanteen voitoksi, muistuttavat miten tuhkimollekin kävi. Muistuttavat itse soittamastaan mää hyppään tosta sillalta jokeen, jos sää et nyt tykkää musta-puhelusta ja saavat vaivaiset pikkuviestit tuntumaan amatöörimäiseltä mokailulta, jolle on vaan kiva kikatella.
Joskushan he eivät sitäpaitsi vastaa ollenkaan puhelimeen, koska jos eivät heittäneet sitä itsensä sijasta sillalta jokeen, pudottivat sen kiivetessään kolmannen kerroksen parvekkeelleen.
He ymmärtävät myös kun heille nolona tunnustaa tanssineensa taas edellisiltana pikkujulmurin pillin tahdissa tämän kotiovelle saakka. Heillä on aatelinen kyky saada siirtämään suihkuverhotankoon hirttäytymisaikeet seuraavalle päivälle. He eivät koskaan muistuta, että mitä me sovittiin siitä miten pikkujulmurin kanssa toimitaan, vaikka voisivat ihan hyvin. Se olisi varsin kohtuullistakin ottaen huomioon toimintasuunnitelmaan laaditun tuntimäärän.
Ystävät löytävät vian AINA pikkujulmurista. Kun seuraavalla kerralla uhoaa antavansa samalla mitalla takaisin, ystävät korkeintaan vaihtavat katseita, ei heillä ole tarvetta iskeä vyön alle. Vasta sopivan ajan päästä he virnuillen lainaavat bile-piikkareitaan sillä ehdolla, että pystyn varmasti pitämään koko parin tallessa.
Ystävät ovat hyvin tietoisia puutteistani. He eivät menetä hermojaan vaatekriisin iskiessä vaan ymmärtävät pysyä hoputtamatta sivussa pahimman hermoromahduksen ajan ja kaatavat diplomaattisina viiniä valmiiksi minunkin lasiini.
Jokohan voin pitää ystävänäni häntäkin, joka kapaloi minut hellästi peittoonsa, kun sitä oli kaadettu hippanen liikaa?
On niitä, joiden kanssa tehdään hassuja sopimuksia ja mennään eikä meinata.
Ystävä saattaa esimerkiksi jättää superhienot skandinaaviset vaahtobileet väliin ja juosta pitkin öistä Bulgaariaa etsimässä varastettua kameraasi, poliisiasemalla pantata munuaisensakin kameran löytymisen puolesta ja tulla lähes pidätetyksi.
On niitä, joiden edessä ei tarvitse hetkeäkään esittää että ei satu.
Nämä myötäeläjät puhdistavat haavani juhannustaikojen jäljiltä, ottavat syliin ja puhaltavat ilmaa, kun olen saanut puukosta selkään ja keuhkoihin. He kyynelehtivät kanssani Jipun soidessa, pitävät kädestä kiinni, eivät myöskään osaa elää. Lopulta juurikin he letittävät hiukseni, määräävät nousemaan ylös ja viettämään elämämme ihanimman kesän. Syksyn. Talven. Heidän kanssaan päätetään olla yhdessä upeita kaikkina vuodenaikoina, sytytellään kynttilöitä pimeyteen ja saunotaan.
Jotkut ystävät ovat aina sopivasti huolissaan. He saattavat koputtaa selkään kesken puheviestinnän luennon kysyäkseen hämmästyttävällä vakavuudella mitä muuten sille sinun kissallesi kuuluu? Voiko se jo ihan hyvin? Heidän mielestään olen jotenkin vaisu, yskäni kuulostaa pahalta, minun pitäisi ehkä syödä muutakin kuin omenoita ja olen ottanut taas ihan liikaa kursseja syksylle. He kurtistavat kulmiaan ja patistavat herkuttelemaan, lepäämään ja nauramaan. Välittävät tavalla, jota joskus kaipaa.
Ystävä saa minut heikkona hetkenäni hymyilemään lohkaisemalla: Kielivirheitä, vähäsanaisuutta, vastahakoisuutta itsestään puhumiseen, mikä suhun on mennyt, oi pieni kielipoliisinarsisti? Ystävät tietävät kaikki virheeni, huonot ominaisuuteni ja puutteeni ja tykkäävät minusta silti. Ehkä jopa juurikin siksi.
Ystäväni tietävät mitä tarvitsen.
Eräs, jossa ystävyyden piirteet kulminoituvat kuljettaa minut syyslomalla Helsinkiin ja tanssittaa niin, että ei todellakaan muisteta mikä kotona odottaa. Koulussa.
Minun ystäväni ovat ihania, aivan ihania. Ja nyt lähden viettämään heidän kanssaan iltaa. Eikä todellakaan muisteta mitä on huomenna - tai vittu ikinä!
Saturday, September 19, 2009
Tajuamisia lumen ja meren kaupungissa
Kännipuheluiden tuska hälvenee, kun sellaisen vastaanottaa.
Opettajaharjoittelu loppui. Yksi oikein rikastuttava, rankista rankin, mutta ihanin periodi elämästä on ohi. Yhtä aikaa sekava, onnellinen ja haikea olo. Ihan mahtavaa on ollut tajuta että minusta tulee opettaja. Ja ihan tosi tykki sellanen. Enää ei epäilytä yhtään. Hämmennystä aiheuttaa vain paitsi kasiluokkalaisiin kiintyminen, neljä vapaata päivää viiden viikon hengästyttävän kiireen jälkeen. Silloin ei voi muuta kuin matkustaa kotiin pysähtymään, toiseen merenrantakaupunkiin, siihen pohjoisempaan ja pienempään.
Oli jälleen uusi aamu aurinkoisella preerialla - niin äiti ja isä sanoivat herättäessään aamuisin kun olin lapsi - kun kävelin merenrantaan. En oikeastaan edes tiedä miksi he sanoivat niin. Se on niin iskostautunut osa muistojeni päiväkotiaamuja, ettei mieleeni ole tullut kyseenalaistaa sitä aiemmin.
Keräsin ajopuuta, ajattelin askarrella siitä jotain, ja etsin pitkään merenrannasta kiveä, jonka kylkeen kerran tunnustin ensirakkauteni.
Sen mukana saadun perspektiivin turvin kännipuhelut voi pudottaa omaan niille varattuun surkeaan lokeroonsa. Ne vain kuuluvat elämän kiertokulkuun. Pikkujulmuruus on evoluution tulosta. Ilkeät ja itsekkäät - ihmiset - selviävät. Sitä ymmärtää pikkujulmurillakin olevan oma pikkujulmurinsa ja olevansa itsekin pikkujulmuri jollekin. Silti on kurjaa, etteivät pikkujulmurit voi vain kääntää kelkkaansa, ruveta pikkuihanuksiksi ja lakata kärsimästä. Ennenkaikkea aiheuttamasta kärsimystä.
Opettajaharjoittelu loppui. Yksi oikein rikastuttava, rankista rankin, mutta ihanin periodi elämästä on ohi. Yhtä aikaa sekava, onnellinen ja haikea olo. Ihan mahtavaa on ollut tajuta että minusta tulee opettaja. Ja ihan tosi tykki sellanen. Enää ei epäilytä yhtään. Hämmennystä aiheuttaa vain paitsi kasiluokkalaisiin kiintyminen, neljä vapaata päivää viiden viikon hengästyttävän kiireen jälkeen. Silloin ei voi muuta kuin matkustaa kotiin pysähtymään, toiseen merenrantakaupunkiin, siihen pohjoisempaan ja pienempään.
Oli jälleen uusi aamu aurinkoisella preerialla - niin äiti ja isä sanoivat herättäessään aamuisin kun olin lapsi - kun kävelin merenrantaan. En oikeastaan edes tiedä miksi he sanoivat niin. Se on niin iskostautunut osa muistojeni päiväkotiaamuja, ettei mieleeni ole tullut kyseenalaistaa sitä aiemmin.
Keräsin ajopuuta, ajattelin askarrella siitä jotain, ja etsin pitkään merenrannasta kiveä, jonka kylkeen kerran tunnustin ensirakkauteni.
Se kesti pitkään.
Ainakin kolmena keväänä Aa sydän Äs 4-ever ilmestyi aina hiukan haalistuneempana mutta sitkeänä lumen alta. Ainakin kolmena keväänä tuijotimme merkitsevästi toisiamme. Matikan tunneilla, nuorisotalon invavessassa, moottoritien äänivallilla katulamppujen neonvalossa. Maleksimme öisillä kaduilla, teimme typeryyksiä ja niillä vaikutusta toisiimme. Aina oli satanut. Juoksimme kilpaa ja sodimme pihlajanmarjoilla. Unelmoimme, riuduimme, pakahduimme. Lakastuneiden lehtien keskellä puistossa lopulta suutelimme. Ja sen jälkeen kaikkialla.
Teimme hölmöjä lupauksia ja uskoimme niihin. Kaikki oli selvää. Kaikki oli täydellistä.
Pettymystäni nieleskellen jouduin lopettamaan etsinnät ja myöntämään ettei ikuinen tarkoita ikuista. Mikään ei kestä niin kauan. Eivät edes sormivärit.
Kun katselin auringon nousussa kylpevää toista rantaa, tuulimyllyrivistöä (ennen niitä oli vain kolme) ja purjeveneiden mastoista heijastuvaa valoa, teki hetken kipeää, ettei kukaan koskaan olisi jakamassa kaikkea tätä. Näkemässä. Tuntemassa. Aamua aurinkoisella preerialla.
Kun katselin auringon nousussa kylpevää toista rantaa, tuulimyllyrivistöä (ennen niitä oli vain kolme) ja purjeveneiden mastoista heijastuvaa valoa, teki hetken kipeää, ettei kukaan koskaan olisi jakamassa kaikkea tätä. Näkemässä. Tuntemassa. Aamua aurinkoisella preerialla.
Friday, September 11, 2009
Hyvä hetki
Häikäilemättömästi nyin maisematupakin bussipysäkillä, kun en jaksa siirtyä.
Korpit ovat tulleet tielle, löytäneet jotain kiintoisaa kesken höyryävän aamun.
En tiedä mitä mutta
mietin että tänään
minä,
pieni lintu,
voisin viedä joltain
jalat alta.
Thursday, September 10, 2009
Lattialla makaan, alemmas ei pääsekään...
Siellä yllän hyvin oman ajatuksenjuoksuni tasolle. Hengitän pölyä ja tunnen oman massiivisen pienuuteni.
Toisinaan sitä herää hyvillä mielin ja kuvittelee, että eilen oli varmaankin oikein mukava ilta, kunnes tajuntaan julmasti karahtaa: EI, TTU MÄÄ SOITIN SILLE!
No, tänäaamuna ei käynyt niin, koska kun herää kahden tunnin yöunien jälkeen opiskelijahaalarissa päiväpeiton päältä ja toinen kenkä on hukassa, siitä on jo heti herätessään armottoman tietoinen, ettei ilta todellakaan ole voinut päättyä millään muulla tavalla. Ja pahimmassa tapauksessa, joka on muuten kolmas nimeni, (Anna Elina Pahin tapaus Saarela), ei ainoastaan viattomaan kännipuheluun, vaan sarjaan vähemmän viattomia kännipuheluita ihan käsittämättömin perustein valituille ihmisille menneisyydestä.
Myöhemmät karahdukset on varattu sitten kivuliaille muistikuville dj:n pöydällä yksin tanssimisesta senkin jälkeen, kun järjestysmiehet ovat jo kerran kantaneet sieltä pois.
Huh, että on väsyttävää vihata itseään. Jos voisin, siirtäisimpä tän olon niihin poikiin, jotka eivät koulussa suostuneet viemään patjaansa takaisin liikuntasalin välinevarastoon, vaan heittäytyivät sen päälle makaamaan eivätkä hievahtaneetkaan komenteluistani huolimatta. Kun siinä sitten käytin kaikki pedagogiset metodini kuten kiristyksen ja uhkailun, yksi niistä vaivautui katsomaan mua laiskasti silmiin ja kysyi maailman halveksuvimmalla äänellä: Eksä tosiaan tiiä ketä me ollaan? Me ollaan ysi ceen gangstat.
Olispa minullakin joku, jolle kiukutella pienestä omille teilleen kipsutelleesta mustasta korkkarista. Ja maanantain mielipidetekstin rakenneosien opettamisesta, huvittaa suunnitella sitä niin paljon että ei yhtään. Voi kun saisi vain mennä piiloon; nukkumaan tai elokuvateatteriin tai pienelle Indoneesiaan kuuluvalle Munalle, saarelle, jossa puhutaan munaa.
Friday, August 28, 2009
Alanko enää koskaan seurustelemaan?
En.
Ei siksi etten haluaisi, mutta...
No sanotaan ehkä. Ehkä tosiaan jos Alvar Ainutlaatuinen tulee vastaan. Tai siinä tapauksessa, että kompastun häneen, muutoin jäisi varmaan huomaamatta.
Ensikohtaamisemme on jostain elokuvasta. Se sisältää höyryävää kaakaota ja hengitystä hyisessä pakkassäässä, paksusilmukkaisen kaulaliinan, ne peräänkuuluttamani hitaat lumihiutaleet, suurten ikkunoiden takaa hohkaavan valon ja lämmön, ja ehkä jonkun väärinkäsityksen. Naurua, nopeasti vaihdettavia katseita, sukkelia repliikkejä. Ensihetkestä kuulen hääkellojen soivan, näen koristellun joulukuusen ja kolme lastamme, kissan ja koiran kirmaamassa sen juurella. Tiedän, että TÄMÄ, tämä se on. Kotiin menen ensin yksin. Tanssahdellen. Joku hyvä biisi soi päässäni enkä kaipaa enää mitään.
Alvarissa on Kotromaista sielukkuutta. Alvar ei ole urheilija. Siinä tyypillisimmässä mielessä siis. Alvar ei koskaan aloita aamujaan katselemalla NHL-tuloksia tekstiteeveestä. Hänen treenatun näköinen vartalonsa selittyy paitsi hyvillä geeneillä, myös raskaalla ruumiillisella työllä, jota hän teki nuoruutensa kesinä. Ennen valmistumistaan maisteriksi erinomaisin arvosanoin historian tai oikeustieteen laitokselta siis.
Alvar on suorittanut asevelvollisuutensa lennostossa tai kirjaston musiikkiosastolla - yhdentekevää - kunhan velka valtiolle on sovitettu. Ei rikosrekisteriä. Ei kuumottelua kutsuntoihin. Alvar on minua viitisen vuotta vanhempi. Siksikin hän osaa kertoa minulle kirjoista, joita hänellä on ollut viitisen vuotta enemmän aikaa lukea. Alvar on ehdottomasti viisaampi kuin minä. Voisin kuunnella loputtomiin yllätyksellisiä tarinoita maista, joissa hän on käynyt. Loppuihin hän vie minut. Alvar on myös niin kunnianhimoinen ja määrätietoinen, että toisinaan ammennan näistä ominaisuuksista hiukan itsellenikin.
Alvar pitää lapsista ja eläimistä ja lapset ja eläimet pitävät hänestä. Alvar ei voi sietää x-boxia. Pelikonsolit ovat ehkä typerintä mihin ihminen voi aikansa kuluttaa, hän sanoo ja pyytää minut pianon ääreen kuuntelemaan uusinta sävellystään. Alvar on soittanut pianoa 8-vuotiaasta lähtien. Tai kitaraa. Oikeastaan hän soittaa mitä hyvänsä instrumenttia, jonka saa käsiinsä, muttei ole koskaan halunnut tehdä sitä työkseen. Vuosittain hän esiintyy jo perinteeksi muodostuneessa vasemmistoliiton vappujuhlassa ja puhuu toivottaessa vaihtoehtoisten energianvalmistustapojen puolesta. Hän tekee sen vieläpä herttaisella etelän murteellaan, jolla hän riisuu minut usein aseistani.
Voi hän tietysti olla kotoisin pohjoisestakin, mutta vain siinä tapauksessa, että on kuin ihmeen kaupalla onnistunut välttämään minkäänlaiset suhteet minulle ennestään tuttujen henkilöiden kanssa. Ilman että olisi kuitenkaan viettänyt nuoruuttaan laatikossa, ehei, minun Alvarini on kyllä elänyt. Villin ja vapaan nuoruutensa kahjoutta hän muistelee vienosti hymyillen, muttei kaipaa siitä enää mitään. Ehkä hän on seurustellutkin joitain kertoja ei niin erityisten tyttöjen kanssa. Näissä suhteissaan, joiden päättämiselle hänellä on myöskin ollut aina hyvä syy, hän on langennut kaikkiin seurustelun sudenkuoppiin ja tehnyt kaikki mahdolliset virheet, niin että niitä ei tarvitse tehdä enää.
Jouluisin Alvarin isoäiti kutoo meille molemmille lahjaksi villasukat, istuvimmat maailmassa. Ainutlaatuisten perhe on suuri ja ihastuttava. Se on Alvarille tärkeä, vaikka hän ei totisesti olekaan mikään äidin poika. Kun tapaamme, soitamme ja laulamme Alvarin sisarusten kanssa ja käymme yhdessä ulkona. Sunnuntaina pelaamme korttia pyjamissa Alvarin äidin herkkuja maistellen.
Kotoaan Alvar on perinyt virtuoosimaiset otteensa keittiössä. Lempipuuhaamme on ruokakaupassa käynti ja kokkaaminen. Hän maistattaa minulla eksoottisia ruokalajeja, joihin suihkimme maailmanympärimatkoilta raahattuja tulisia mausteita. Minä puolestani näytän kuinka valmistetaan herkullinen makkarafetasalaatti ja kermajuustolasagne. Luojan kiitos Alvar ei ole kasvissyöjä.
Alvar ilahtuu aina yhtä vilpittömästi keittiöstä kantautuvista tuoksuista tullessaan kotiin, vaikka uunissa paistuisivat vain pakasteesta nostetut joulutortut. Syyskuussa. Alvar on haltioissaan tavastani elää, eikä hän koskaan väheksy elämänkokemustani. Alvar on sopivasti mustasukkainen, mutta luottaa itseensä ja minuun. Alvar näyttää varsin keskittyneeltä ihanissa yöhousuissaan (jollaisia melkein kukaan muu koskaan tietämäni miespuolinen henkilö ei oikeasti käytä, miksi ei?!) lukiessaan lävitse koevedosta esikoisteoksestani. Muutoin tunnelmallisesti valaistussa kodissamme on harvoin hiljaista. Kun yksi levy loppuu, laitetaan toinen soimaan.
Hän juo olutta niin kuin miehet juovat ja heittää kavereidensa saunailtojen kovimmat löylyt. Alvarilla on paljon kavereita. Hän poisti epävarmuuteni tarttumalla hellästi käteeni, kun tapasin heitä ensimmäistä kertaa. Toisinaan he pyytävät minut mukaansa kalaan tai potkimaan palloa. Joskus teemme yhteisiä mökkireissuja. Myös minun ystäväni ja veljeni pitävät Alvarista. Isillä kesti hetki heltyä Alvarin rentuhtavan rokkarimaiselle habitukselle, mutta lopulta älykäs keskustelu tulevaisuuden näkymistä ja neuvot parhaille sienestyspaikoille sulattivat jään.
Alvar Ainutlaatuisen nimi ei välttämättä ole edes Alvar ainutlaatuinen. Se voi olla aivan hyvin esimerkiksi Alexander Rybak tai mikä tahansa muukin nimi. Paitsi tietysti Jiri. Tai Nico ceellä. Hän voi olla tumma tai vaalea. Hänen silmänsä voivat olla minkä väriset lystäävät.
Huomaan hymyileväni pelottavan syvään Alvaria ajatellessani ennen kuin muistan, että olen juuri kirjoittanut hänet. Oikeastaan koko Alvar saa olla sellainen kuin lystää. Sillä jos Alvar jossain maailmankaikkeuden pienessä sopessa sattuisikin olemaan olemassa ja jos hän kohtalon ivasta joskus kävelisikin ohitseni, hän olisi jotain niin hyvää, ettei missään tapauksessa koskaan katsoisi minuun päinkään, ei vaikka kompastuisin häneen kuinka.
Niin että alanko enää koskaan seurustelemaan? En.
Ei siksi etten haluaisi, mutta...
No sanotaan ehkä. Ehkä tosiaan jos Alvar Ainutlaatuinen tulee vastaan. Tai siinä tapauksessa, että kompastun häneen, muutoin jäisi varmaan huomaamatta.
Ensikohtaamisemme on jostain elokuvasta. Se sisältää höyryävää kaakaota ja hengitystä hyisessä pakkassäässä, paksusilmukkaisen kaulaliinan, ne peräänkuuluttamani hitaat lumihiutaleet, suurten ikkunoiden takaa hohkaavan valon ja lämmön, ja ehkä jonkun väärinkäsityksen. Naurua, nopeasti vaihdettavia katseita, sukkelia repliikkejä. Ensihetkestä kuulen hääkellojen soivan, näen koristellun joulukuusen ja kolme lastamme, kissan ja koiran kirmaamassa sen juurella. Tiedän, että TÄMÄ, tämä se on. Kotiin menen ensin yksin. Tanssahdellen. Joku hyvä biisi soi päässäni enkä kaipaa enää mitään.
Alvarissa on Kotromaista sielukkuutta. Alvar ei ole urheilija. Siinä tyypillisimmässä mielessä siis. Alvar ei koskaan aloita aamujaan katselemalla NHL-tuloksia tekstiteeveestä. Hänen treenatun näköinen vartalonsa selittyy paitsi hyvillä geeneillä, myös raskaalla ruumiillisella työllä, jota hän teki nuoruutensa kesinä. Ennen valmistumistaan maisteriksi erinomaisin arvosanoin historian tai oikeustieteen laitokselta siis.
Alvar on suorittanut asevelvollisuutensa lennostossa tai kirjaston musiikkiosastolla - yhdentekevää - kunhan velka valtiolle on sovitettu. Ei rikosrekisteriä. Ei kuumottelua kutsuntoihin. Alvar on minua viitisen vuotta vanhempi. Siksikin hän osaa kertoa minulle kirjoista, joita hänellä on ollut viitisen vuotta enemmän aikaa lukea. Alvar on ehdottomasti viisaampi kuin minä. Voisin kuunnella loputtomiin yllätyksellisiä tarinoita maista, joissa hän on käynyt. Loppuihin hän vie minut. Alvar on myös niin kunnianhimoinen ja määrätietoinen, että toisinaan ammennan näistä ominaisuuksista hiukan itsellenikin.
Alvar pitää lapsista ja eläimistä ja lapset ja eläimet pitävät hänestä. Alvar ei voi sietää x-boxia. Pelikonsolit ovat ehkä typerintä mihin ihminen voi aikansa kuluttaa, hän sanoo ja pyytää minut pianon ääreen kuuntelemaan uusinta sävellystään. Alvar on soittanut pianoa 8-vuotiaasta lähtien. Tai kitaraa. Oikeastaan hän soittaa mitä hyvänsä instrumenttia, jonka saa käsiinsä, muttei ole koskaan halunnut tehdä sitä työkseen. Vuosittain hän esiintyy jo perinteeksi muodostuneessa vasemmistoliiton vappujuhlassa ja puhuu toivottaessa vaihtoehtoisten energianvalmistustapojen puolesta. Hän tekee sen vieläpä herttaisella etelän murteellaan, jolla hän riisuu minut usein aseistani.
Voi hän tietysti olla kotoisin pohjoisestakin, mutta vain siinä tapauksessa, että on kuin ihmeen kaupalla onnistunut välttämään minkäänlaiset suhteet minulle ennestään tuttujen henkilöiden kanssa. Ilman että olisi kuitenkaan viettänyt nuoruuttaan laatikossa, ehei, minun Alvarini on kyllä elänyt. Villin ja vapaan nuoruutensa kahjoutta hän muistelee vienosti hymyillen, muttei kaipaa siitä enää mitään. Ehkä hän on seurustellutkin joitain kertoja ei niin erityisten tyttöjen kanssa. Näissä suhteissaan, joiden päättämiselle hänellä on myöskin ollut aina hyvä syy, hän on langennut kaikkiin seurustelun sudenkuoppiin ja tehnyt kaikki mahdolliset virheet, niin että niitä ei tarvitse tehdä enää.
Jouluisin Alvarin isoäiti kutoo meille molemmille lahjaksi villasukat, istuvimmat maailmassa. Ainutlaatuisten perhe on suuri ja ihastuttava. Se on Alvarille tärkeä, vaikka hän ei totisesti olekaan mikään äidin poika. Kun tapaamme, soitamme ja laulamme Alvarin sisarusten kanssa ja käymme yhdessä ulkona. Sunnuntaina pelaamme korttia pyjamissa Alvarin äidin herkkuja maistellen.
Kotoaan Alvar on perinyt virtuoosimaiset otteensa keittiössä. Lempipuuhaamme on ruokakaupassa käynti ja kokkaaminen. Hän maistattaa minulla eksoottisia ruokalajeja, joihin suihkimme maailmanympärimatkoilta raahattuja tulisia mausteita. Minä puolestani näytän kuinka valmistetaan herkullinen makkarafetasalaatti ja kermajuustolasagne. Luojan kiitos Alvar ei ole kasvissyöjä.
Alvar ilahtuu aina yhtä vilpittömästi keittiöstä kantautuvista tuoksuista tullessaan kotiin, vaikka uunissa paistuisivat vain pakasteesta nostetut joulutortut. Syyskuussa. Alvar on haltioissaan tavastani elää, eikä hän koskaan väheksy elämänkokemustani. Alvar on sopivasti mustasukkainen, mutta luottaa itseensä ja minuun. Alvar näyttää varsin keskittyneeltä ihanissa yöhousuissaan (jollaisia melkein kukaan muu koskaan tietämäni miespuolinen henkilö ei oikeasti käytä, miksi ei?!) lukiessaan lävitse koevedosta esikoisteoksestani. Muutoin tunnelmallisesti valaistussa kodissamme on harvoin hiljaista. Kun yksi levy loppuu, laitetaan toinen soimaan.
Hän juo olutta niin kuin miehet juovat ja heittää kavereidensa saunailtojen kovimmat löylyt. Alvarilla on paljon kavereita. Hän poisti epävarmuuteni tarttumalla hellästi käteeni, kun tapasin heitä ensimmäistä kertaa. Toisinaan he pyytävät minut mukaansa kalaan tai potkimaan palloa. Joskus teemme yhteisiä mökkireissuja. Myös minun ystäväni ja veljeni pitävät Alvarista. Isillä kesti hetki heltyä Alvarin rentuhtavan rokkarimaiselle habitukselle, mutta lopulta älykäs keskustelu tulevaisuuden näkymistä ja neuvot parhaille sienestyspaikoille sulattivat jään.
Alvar Ainutlaatuisen nimi ei välttämättä ole edes Alvar ainutlaatuinen. Se voi olla aivan hyvin esimerkiksi Alexander Rybak tai mikä tahansa muukin nimi. Paitsi tietysti Jiri. Tai Nico ceellä. Hän voi olla tumma tai vaalea. Hänen silmänsä voivat olla minkä väriset lystäävät.
Huomaan hymyileväni pelottavan syvään Alvaria ajatellessani ennen kuin muistan, että olen juuri kirjoittanut hänet. Oikeastaan koko Alvar saa olla sellainen kuin lystää. Sillä jos Alvar jossain maailmankaikkeuden pienessä sopessa sattuisikin olemaan olemassa ja jos hän kohtalon ivasta joskus kävelisikin ohitseni, hän olisi jotain niin hyvää, ettei missään tapauksessa koskaan katsoisi minuun päinkään, ei vaikka kompastuisin häneen kuinka.
Niin että alanko enää koskaan seurustelemaan? En.
Tuesday, August 25, 2009
(Yksinäi)syys
Syksy saa. Minä en. Kaikkiallahan sitä on ilmassa, kaikkialla ympärilläni. Jostain syystä se törmäilee minuun, vaikka pidän katseen tiukasti horisontissa ja vedän kaulaliinaa korviin. Yhtään en tarvitse, enkä välitä.
Ruokakaupassa toisiaan jahtaava kaunis nuori pari vyöryy päälleni limukkahyllyn takaa pojan kaapatessa tytön syliin suukkojensa lomassa huudahtaen no siinähän sää olit! Tokaisijassa on jotakin niin ihastuttavan vilpitöntä, että sen sijaan että ajattelisin odottakaa puoli vuotta ja haluatte kuristaa toisenne, puristan heltyneenä ymmärtäväisen ei se mitään, ei sattunut - hymyn, mutta ne rontit eivät edes huomaa!
Ystävä-pariskuntien idyllisissä pienissä kodeissa syttyvät kynttilät ja lukuvalot, uunissa paistuvat itse pyöritellyt lihapullat. Ystävä-pariskunnat käyvät iltaisilla kävelyillä merenrannassa yhteisen koiransa kanssa tai ainakin he puhuvat sellaisen hankkimisesta. Saunan levollistamina makoillaan peessillä kulmasohvalla mätsäävien huopien alla, iho on puhdas ja pehmeä. Kuunnellaan alkuajoista muistuttavaa Coldplayn levyä, katsellaan silmiin, kerrotaan omista ja toisten mokailuista ja nauretaan, odotetaan joulua, suunnitellaan jo uutta ulkomaanmatkaa. Mikropopparit käryävät nenään elokuvaillan merkiksi
Seurustelusta kaipaan eniten arkisten aivottomien hetkien jakamista ja niistä kumpuavaa hölmöä onnea. Sitä, jolle irvaillaan, jota pidetään keskinkertaisuutena ja samanlaisiin tuulipukuihin pahimmillaan konkretisoituvana urpoutena. Sitä, joka on minulle utuinen, mutta lämpimien värien kyllästämä muisto, vaikkakaan omaa epävarmuuttani, sitoutumattomuuttani ja epätasapainoisuuttani minulla ei ole koskaan ollut asiaa kulmasohville asti. Aika heikko esitys kahdeksalta päätoimisesti seurustelulle omistetulta vuodelta. Temperamentti on joskus harmoniseen urpouteen sukeltamisen esteenä. Eli kellukkeena.
Hassua kuinka hetkiksi saattaa unohtaa, että ulkomaanmatka ei koskaan toteutunut, koska samalla rahalla sai elektroniikkaa. Siitä mitä musiikkia kuunneltiin ja milloin ja millä voluumilla ei IKIKUUNAPÄIVÄNÄ oltu yhtä mieltä, koska Hector ja Stam1na eivät vain sovi samoihin stereoihin yhtäaikaa, eivät edes vuorotellen. Lihapullat eivät päätyneet uuniin saakka, koska kaupasta oli tuotu väärää jauhelihaa, sika-nautaa, sitä ripulia!
Merenrannassakin tulee kylmä. Eikä toinen huomaa kietoa käsiään ympärille pyytämättä. Pyydettäessä väärä ilme saattaa välähtää kasvoilla juuri tarpeeksi tullakseen huomatuksi ja aiheuttaakseen kamalan kotimatkan pituisen riidan. Ilmeen todellinen välähtäminen tai välähtämättömyys on sivuseikka, pyytäminen jokatapauksessa riittää pilaamaan tunnelman.
Kotini on linnani ja minä sen herra, prinsessa ja puutarhuri. Syystuuli humisuttakoon holveja, minä ja puoli valtakuntaa pidämme sen tahtiin tanssijaiset.
Ruokakaupassa toisiaan jahtaava kaunis nuori pari vyöryy päälleni limukkahyllyn takaa pojan kaapatessa tytön syliin suukkojensa lomassa huudahtaen no siinähän sää olit! Tokaisijassa on jotakin niin ihastuttavan vilpitöntä, että sen sijaan että ajattelisin odottakaa puoli vuotta ja haluatte kuristaa toisenne, puristan heltyneenä ymmärtäväisen ei se mitään, ei sattunut - hymyn, mutta ne rontit eivät edes huomaa!
Ystävä-pariskuntien idyllisissä pienissä kodeissa syttyvät kynttilät ja lukuvalot, uunissa paistuvat itse pyöritellyt lihapullat. Ystävä-pariskunnat käyvät iltaisilla kävelyillä merenrannassa yhteisen koiransa kanssa tai ainakin he puhuvat sellaisen hankkimisesta. Saunan levollistamina makoillaan peessillä kulmasohvalla mätsäävien huopien alla, iho on puhdas ja pehmeä. Kuunnellaan alkuajoista muistuttavaa Coldplayn levyä, katsellaan silmiin, kerrotaan omista ja toisten mokailuista ja nauretaan, odotetaan joulua, suunnitellaan jo uutta ulkomaanmatkaa. Mikropopparit käryävät nenään elokuvaillan merkiksi
Seurustelusta kaipaan eniten arkisten aivottomien hetkien jakamista ja niistä kumpuavaa hölmöä onnea. Sitä, jolle irvaillaan, jota pidetään keskinkertaisuutena ja samanlaisiin tuulipukuihin pahimmillaan konkretisoituvana urpoutena. Sitä, joka on minulle utuinen, mutta lämpimien värien kyllästämä muisto, vaikkakaan omaa epävarmuuttani, sitoutumattomuuttani ja epätasapainoisuuttani minulla ei ole koskaan ollut asiaa kulmasohville asti. Aika heikko esitys kahdeksalta päätoimisesti seurustelulle omistetulta vuodelta. Temperamentti on joskus harmoniseen urpouteen sukeltamisen esteenä. Eli kellukkeena.
Hassua kuinka hetkiksi saattaa unohtaa, että ulkomaanmatka ei koskaan toteutunut, koska samalla rahalla sai elektroniikkaa. Siitä mitä musiikkia kuunneltiin ja milloin ja millä voluumilla ei IKIKUUNAPÄIVÄNÄ oltu yhtä mieltä, koska Hector ja Stam1na eivät vain sovi samoihin stereoihin yhtäaikaa, eivät edes vuorotellen. Lihapullat eivät päätyneet uuniin saakka, koska kaupasta oli tuotu väärää jauhelihaa, sika-nautaa, sitä ripulia!
Merenrannassakin tulee kylmä. Eikä toinen huomaa kietoa käsiään ympärille pyytämättä. Pyydettäessä väärä ilme saattaa välähtää kasvoilla juuri tarpeeksi tullakseen huomatuksi ja aiheuttaakseen kamalan kotimatkan pituisen riidan. Ilmeen todellinen välähtäminen tai välähtämättömyys on sivuseikka, pyytäminen jokatapauksessa riittää pilaamaan tunnelman.
Kotini on linnani ja minä sen herra, prinsessa ja puutarhuri. Syystuuli humisuttakoon holveja, minä ja puoli valtakuntaa pidämme sen tahtiin tanssijaiset.
Monday, August 17, 2009
29 ja puolen neliön kokoinen ahdistus
Tulin kotiin. Keräsin lattialta postin ja kuolleet kärpäset. Ei kuolema korjaa vaan jättää ainoastaan lojumaan, ja saman syksy tekee minulle, vaikka hanaan vastaan ja sätkin ja räpiköin. Koulun-aloitus-reippaudessani oli totisesti toivomisen varaa. Keskellä villiä kesää tuntui vielä hyvältä ajatukselta ajaa yötä vasten Ouluun kouluun suoraan festareilta viikon rymyämisen jälkeen.
Tyhmää, että yksi viikko voi kääntää asiat ihan mullin mallin. Koti, joka lähtiessä oli aurinkoinen onnen, tasapainon (tai vastaavasti epätasapainon ja siitä nauttimisen) sekä naurun pesä muuttui viikossa pimeäksi tyrmäksi. Sadesuojaksi. Asukki, joka lähtiessä rakasti elämäänsä haluamatta mitään toisin, muuttui ilolinnun poikasesta kuolleeksi kärpäseksi. Henkeään haukkovaksi ja viimeisiä tärinöitään veteleväksi vähintään.
Tuntui kuin kävelisi ihan väärässä rappukäytävässä ja avaisi väärän oven, väärän kynnyksen yli astuisi aivan väärään elämään. Jonkun toisen. Ja sillä aikaa oma jäi etelään askeltamaan mäkeä punaisen kirkon ohi, jossa huuhkaja asuu. Pörröttämään takkuista tukkaa.
"Syksyllä otan itsestäni tukevan poliisiotteen ja laitan rajat paheellisuudelle." Tulikohan luvattua liikaa?
Hävyttömän pitkäksi venyneen ensimmäisen koulupäivän jälkeen olin ihan huono. Eteen on tuotu se mihin olen lukiosta saakka pyrkinyt, mutta se ei yhtäkkiä herätä minussa mitään tunnetta. On taisteltava pysyäkseni aloillani, pitääkseni katseen kohdistettuna. Tahdon tyhjentää pään ajatuksista, nostaa peukalon pystyyn ja vinkata kuskille, että unohdin taas osoitteen, mutta siihen Finlandiatalon kupeeseen, kiitos. Viimeksikin löysivät perille. Joskus löysin perille.
Kamalaa olla poissaoleva ja innoton. Sain todella ihanan ohjaavan opettajankin, joka alusti tulevaa opettajaharjoittelua niin hyvin, että se minä, joka oli viikko sitten vielä olemassa, olisi kirjoittanut pitkän ylpeilevän tekstin kaikesta hienoudesta, johon on etuoikeutettu. Kaivatuista rutiineista. Uudelle tuoksuvasta kalenterista, johon olisi jo ensimmäisen päivän jälkeen tehnyt monta värikästä merkintää kiireellisen elämänsä organisoimiseksi. Kasiluokan historian ja musiikintunnista, joita pääsisi huomenna muistiinpanovälineiden kanssa seuraamaan. Siitä, että unelma oli ottanut vauvanaskeleensa kohti konkretisoitumistaan.
Ja kyllähän minä tiedän asioiden pohjimmiltaan olevan hyvin. Olo on kuin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kärsivällä. Epälooginen. Lisää masentaa syyllisyys siitä, että nyt ei saisi masentaa. Nyt pitäisi ottaa tästä tunteesta kaikki irti, heijata ja hehkua. Kiittämätön tyttö. Tämä vaan tuli ihan liian nopeasti, ihan väärässä kohdassa. Saispa olla huoleton ja hullutella vielä vain hetken.
Saispa. Pääsispä. Vaikka rippikoulubiisit voivat saada mut itkemään nyt, selitän, ettei hätä ole tämän näköinen. SUN SILMÄS AINA MÄ MUISTAN...Yleinen voimattomuus se vain luhistaa.
Kun Ruudolfin Kaipaan vaimooni saa aikaan saman reaktion osoitan kätevästi syyttävällä sormella (hehe, sisäpiirivitsi) pimeyttä. BEIBI MÄ HALUUN SUT TÄNNEEEH.
Se on vain tämä yö, nyt jo niin syvällä, että kannattaa jatkaa ryhtivaihteen hapuilua suosiolla vasta aamulla. Voimattomuus, pimeys, yö. Sitäpaitsi joku aina vaan vetää mua noita mahdottomia kuvioita kohti. Omaa heikkoutta ja kipeyttä sekin. Mahdottomuus, voimattomuus, pimeys, väsymys ja yö. Univelka. Syksy. Vai onko se sittenkin se idioottimainen stadin slangi. Ja kaksi idioottimaisen turkoosia silmää.
Sydämeltäni olen aivan hölmö. Minulla on oppimista.
Thursday, August 06, 2009
Stockholm-syndrome
Ihana ensimmäinen ihan vain omassa kodissa vietetty huoleton lomapäivä.
Saapuessani ressasin vain siitä, että aurinkoinen keskipäivä tuhraantuu ajomatkaan. Sitten juoksin pää kolmantena jalkana kuumuudesta melkein savuavalle parvekkeelleni tulikuumaan paahteeseen ja ressasin siitä, että yhtään ei huvittais, mutta kun ensviikolla ehkä jo sataa. Samalla luin Anni Sinnemäen Aleksis Kiven katua, jotten ressaantuisi siitä, etten ole vieläkään löytänyt sille aikaa. Arvatkaa ressasiko kun kokoajan käsi väsyi, ja piti ressata siitä, ettei kirja heitä varjoa vartalolleni. Tuntui pahalta ja oksetti ja lopulta ryömin sisälle haavojani nuollen syvästi pettyneenä omaan kestävyyteeni auringonottajana ja kivun sietäjänä. Kellahdin auringonpistoksen saaneena sängylleni ja silmänräpäyksessä nukahtaessa ressasin miljoonasta tekemättä jäävästä asiasta yhtäaikaa, tosin ihan eniten siitä, kerkeäisinkö vessaan kun kohta oksentaisin.
Herätessä ressitaso oli niin korkea, että häpeissäni pesin koneellisen pyykkiä, purin matkalaukut, tiskasin ja siivosin hurjana, tein taivaallista fetasalaattia, hoidin puhelimessa juoksevia asioita ja luin ammatillisesti kiinnostavan syksyyn orientoivan artikkelin, jollaisia äiti ystävällisesti ottaa talteen ja joiden lukemiseen en oikeasti koskaan saa revittyä tarpeeksi aikaa tai mielenkiintoa.
Joojoo palataan alkuun ja viivataan yli se huoleton.
Jotkut muut osaavat olla huolettomia, jätettäköön se suosiolla heille. Minä en osaa.
Päivä kerrallaan ei vaan istu minuun. En omaa sellaista asennetta ja sen puuttumattomuus ulottuu kaikille elämänalueille. Meitsi ei relaa, skenetä eikä ota chillisti. Suhteet, joiden alussa sovitaan, että otetaan päivä kerrallaan tuntuvat hyviltä ajatuksilta juuri sen yhden päivän. Uskottelen itselleni ja muille että pystyn tähän, kunnes jo löydän itseni ahdistumasta MITÄ MIKSI SE OTTAA MUA KÄDESTÄ, MIKSI SE ESITTELI MUT TUOLLE NAAPURILLEEN, LUULEEKO SE NYT ETTÄ SE OMISTAA MUT, MITÄ TÄÄ TÄMMÖNEN PELI OIKEIN ON?! MITÄ TUO AJATTELEE NYT KUN SE KATTOO MUA NOIN, EN KAI MÄÄ VAAN JUST LUVANNU LIIKAA, VOINKO MÄÄ LÄHTÄ SEN KANSSA KAHVILLE KUN MÄÄ EN HALUA SEN KANSSA NAIMISIIN, EHKÄ...VAI HALUANKO? HALUAAKOHAN SE MUN KANSSA NAIMISIIN? AI HUH, SE SITOIKIN VAAN KENGÄNNAUHAT. LOUKKAANKOHAN SITÄ JOS SANON ETTÄ OLISIN TÄNÄÄN MIELUMMIN YKSIN. TAI VARSINKIN KUN OLISIN TÄNÄÄN OIKEASTI MIELUMMIN TON TOISEN KANSSA?!?! Ja koska olen ollut myös sillä MITÄ MIKSI SE EI OTAKAAN MUA YHTÄKKIÄ KÄDESTÄ ENÄÄ -puolella, tiedän miten kammottavaa se voi olla ja vältän tekemästä niin kellekään, vaikka - mitä huijausta - eihän sitä voi välttää. Välttämisen onnistumisesta eli epäonnistumisesta voi aina ressata kuitenkin.
Paineen alla olen hyvä ja tehokas ja kiireessä kovin tärkeä. Kaikille. Maapallon pyörimiselle. Mun navan ympärillä. Sitten kun kädet eivät ole enää sidotut suorittamiseen, ne halvaantuvat. Kun on liiaksi aikaa ajatella, saatan tulla kamalan surulliseksi. Olen taas pieni tyttö keskellä suurta avaruutta, johon on aivan liian helppo hukkua. Ja yksin.
Yhtäkkiä olen yksin.
Hermosavuilla jo viilenneellä parvekkeella tuli mieleen, että häijyt perivät tämän maan. Se on niin väärin. Ruokin tätä älyttömyyttä itsekin kaipaamalla niitä, jotka ovat olleet inhottavia. Myönnettäköön, että tunnen toisinaan itsenikin pikku-julmuriksi, joten pitäisi kai nähdä lohdullisena se tieto, että meille käy lopulta ihan hyvin. Olemme kaivattuja. Saamme pahat tekomme anteeksi. Perimme maan, jonka rakennusaineena on käytetty murskaamiemme sydämien silppua.
Jos aamut ovat lempihetkiäni, niin erityismaininnan ansaitsevat myös nämä illat parvekkeella vilttiin kääriytyneenä kun voi jo tuntea syksyn. Mewin laulaessa You will always be...at least to me tuijotin suurta hohtavaa täysikuuta ja sitä ihaillen katselevaa taivaan ainoaa tähteä ja löysin niistä paljon mautonta symboliikkaa.
Sama kuu on ollut taivaalla jo monta iltaa ja antanut luvan olla levoton. Yksin. Yhdessä. Mutta tähän syksyyn ei kukaan pääse mun mukaan. Mulla on jo kaikki mitä tarvitsen. Mukanani kannan ainoana todisteena kesän olemassaolosta jälkeä kädessä, johon joku sammutti savukkeensa.
Saapuessani ressasin vain siitä, että aurinkoinen keskipäivä tuhraantuu ajomatkaan. Sitten juoksin pää kolmantena jalkana kuumuudesta melkein savuavalle parvekkeelleni tulikuumaan paahteeseen ja ressasin siitä, että yhtään ei huvittais, mutta kun ensviikolla ehkä jo sataa. Samalla luin Anni Sinnemäen Aleksis Kiven katua, jotten ressaantuisi siitä, etten ole vieläkään löytänyt sille aikaa. Arvatkaa ressasiko kun kokoajan käsi väsyi, ja piti ressata siitä, ettei kirja heitä varjoa vartalolleni. Tuntui pahalta ja oksetti ja lopulta ryömin sisälle haavojani nuollen syvästi pettyneenä omaan kestävyyteeni auringonottajana ja kivun sietäjänä. Kellahdin auringonpistoksen saaneena sängylleni ja silmänräpäyksessä nukahtaessa ressasin miljoonasta tekemättä jäävästä asiasta yhtäaikaa, tosin ihan eniten siitä, kerkeäisinkö vessaan kun kohta oksentaisin.
Herätessä ressitaso oli niin korkea, että häpeissäni pesin koneellisen pyykkiä, purin matkalaukut, tiskasin ja siivosin hurjana, tein taivaallista fetasalaattia, hoidin puhelimessa juoksevia asioita ja luin ammatillisesti kiinnostavan syksyyn orientoivan artikkelin, jollaisia äiti ystävällisesti ottaa talteen ja joiden lukemiseen en oikeasti koskaan saa revittyä tarpeeksi aikaa tai mielenkiintoa.
Joojoo palataan alkuun ja viivataan yli se huoleton.
Jotkut muut osaavat olla huolettomia, jätettäköön se suosiolla heille. Minä en osaa.
Päivä kerrallaan ei vaan istu minuun. En omaa sellaista asennetta ja sen puuttumattomuus ulottuu kaikille elämänalueille. Meitsi ei relaa, skenetä eikä ota chillisti. Suhteet, joiden alussa sovitaan, että otetaan päivä kerrallaan tuntuvat hyviltä ajatuksilta juuri sen yhden päivän. Uskottelen itselleni ja muille että pystyn tähän, kunnes jo löydän itseni ahdistumasta MITÄ MIKSI SE OTTAA MUA KÄDESTÄ, MIKSI SE ESITTELI MUT TUOLLE NAAPURILLEEN, LUULEEKO SE NYT ETTÄ SE OMISTAA MUT, MITÄ TÄÄ TÄMMÖNEN PELI OIKEIN ON?! MITÄ TUO AJATTELEE NYT KUN SE KATTOO MUA NOIN, EN KAI MÄÄ VAAN JUST LUVANNU LIIKAA, VOINKO MÄÄ LÄHTÄ SEN KANSSA KAHVILLE KUN MÄÄ EN HALUA SEN KANSSA NAIMISIIN, EHKÄ...VAI HALUANKO? HALUAAKOHAN SE MUN KANSSA NAIMISIIN? AI HUH, SE SITOIKIN VAAN KENGÄNNAUHAT. LOUKKAANKOHAN SITÄ JOS SANON ETTÄ OLISIN TÄNÄÄN MIELUMMIN YKSIN. TAI VARSINKIN KUN OLISIN TÄNÄÄN OIKEASTI MIELUMMIN TON TOISEN KANSSA?!?! Ja koska olen ollut myös sillä MITÄ MIKSI SE EI OTAKAAN MUA YHTÄKKIÄ KÄDESTÄ ENÄÄ -puolella, tiedän miten kammottavaa se voi olla ja vältän tekemästä niin kellekään, vaikka - mitä huijausta - eihän sitä voi välttää. Välttämisen onnistumisesta eli epäonnistumisesta voi aina ressata kuitenkin.
Paineen alla olen hyvä ja tehokas ja kiireessä kovin tärkeä. Kaikille. Maapallon pyörimiselle. Mun navan ympärillä. Sitten kun kädet eivät ole enää sidotut suorittamiseen, ne halvaantuvat. Kun on liiaksi aikaa ajatella, saatan tulla kamalan surulliseksi. Olen taas pieni tyttö keskellä suurta avaruutta, johon on aivan liian helppo hukkua. Ja yksin.
Yhtäkkiä olen yksin.
Hermosavuilla jo viilenneellä parvekkeella tuli mieleen, että häijyt perivät tämän maan. Se on niin väärin. Ruokin tätä älyttömyyttä itsekin kaipaamalla niitä, jotka ovat olleet inhottavia. Myönnettäköön, että tunnen toisinaan itsenikin pikku-julmuriksi, joten pitäisi kai nähdä lohdullisena se tieto, että meille käy lopulta ihan hyvin. Olemme kaivattuja. Saamme pahat tekomme anteeksi. Perimme maan, jonka rakennusaineena on käytetty murskaamiemme sydämien silppua.
Jos aamut ovat lempihetkiäni, niin erityismaininnan ansaitsevat myös nämä illat parvekkeella vilttiin kääriytyneenä kun voi jo tuntea syksyn. Mewin laulaessa You will always be...at least to me tuijotin suurta hohtavaa täysikuuta ja sitä ihaillen katselevaa taivaan ainoaa tähteä ja löysin niistä paljon mautonta symboliikkaa.
Sama kuu on ollut taivaalla jo monta iltaa ja antanut luvan olla levoton. Yksin. Yhdessä. Mutta tähän syksyyn ei kukaan pääse mun mukaan. Mulla on jo kaikki mitä tarvitsen. Mukanani kannan ainoana todisteena kesän olemassaolosta jälkeä kädessä, johon joku sammutti savukkeensa.
Wednesday, July 22, 2009
Kioskifilosofiaa
Päivän lempihetkeni on juuri nämä aamut, joina istun ennen töihin lähtöä esimerkiksi Jenny Wilson seuranani teellä aurinkoisella parvekkeella kertaamassa tapahtumasarjaa, jota kutsutaan mun elämäksi, ja josta en tajua enää yhtään mitään. Näistä hetkistä imen ja talletan kaiken tarvittavan urheuden. Näinä hetkinä onni maistuu aavikkokermalle ja tuntuu lämpimänä valona kasvoilla.
Näinä päivinä olen vaellellut asunnossani säkkimäisessä villatakissa tukka sekaisin tutkien rikosuutisia ja niihin liittyvää lähdekirjallisuutta, pyöritellyt kieltä poskessa ja välillä kynää antamatta ympäröivän sotkun, joka eittämättä kuuluu täydentävänä kuvaan, häiritä.
Media-analyysista, jota olen luvannut tehdä koko kesän ja jota tosiaankin teen oikeasti vasta nyt, tulee ehkä aika hyvä!
Välillä olen heittänyt boheemihäröilylle hyvästit, peseytynyt ja siivonnut hurjana, käynyt kaupassa, valmistanut armeijallisen määrän tulista kasviskeittoa - syön sitä ainakin kaksi viikkoa, ripustanut uusia pyyhekoukkuja ja jatkanut kirjoittamista raikkaassa ympäristössä. Käy se niinkin.
Horoskooppi käski hyökätä mukaan kesän rientoihin ja lopettaa kotona haamuilemisen. Helppo sen on tulla huuteleen kun se ei tiedä mitään kymmentuntisista työpäivistä ja opiskelutöiden lähestyvistä eräpäivistä siihen päälle. Sanoin sille että JOO JOO, ja tein senkin.
Raskaat työt vaativat raskaat huvit. Eli kepeät.
Elämäni koostuu nyt niiden vuorottelusta. Keskiteihin päin ei ole aikaa eikä varaa vilkaistakaan.
Oma filosofiaa opiskeleva työkaverini katsoi olevansa työnteon ja toimeentulon suhteen uhri. Hän kertoi murtuvansa järjettömän työnteon kanssa, esittää nyt jotain asiakaspalvelijatyttöä, jotta saisi syödyksi ja syödä, jotta jaksaisi esittää lisää asiakaspalvelijatyttöä. Onhan elämä itsessään täysin absurdi kuvio kyllä, siinähän on kyse vain elämän ylläpitämisestä. Mutta siinä kohtaa kun tyyppi vaahtosi ihmisten vaativan lisää työtä työtä työtä, vaikka olisi vaadittava toimeentuloa, keskeytin, että hetkinen, eivätkös ne ole juurikin sama asia!
Mitä muita vaihtoehtoja toimeentulolle on kuin työnteko? Vai esitettiinkö tämä vaatimus siis toiveena, että jotkut muut tekisivät sen työn toisten puolesta? Järjestelmää ja pahaa nyky-yhteiskuntaa soimannut golleegani oli ihan väärässä ja sanoin sen sille.
Toimeentulo on riippuvainen työnteosta, eikä se ole minkään järjestelmän keksintö, jota vastaan kapinoida niin kuin tulentekokieltoa tai perintöveroa tai sitä, että liikennemerkkejä ei saa varastaa. Toimeentulo oli riippuvainen työnteosta jo kaikkein alkukantaisimmissakin elinyhteisöissä. Työnteko vain on ollut toisen tyyppistä. Tämä aika ja yhteiskuntahan on nimenomaan tarjonnut mahdollisuuden siihen, että voimme hyvin pitkälle vaikuttaa siihen millaista työtä teemme. On yksinomaan sivistysjärjestelmän ansiota, että kaikkien ei tarvitse teurastaa tai hakata maata ja kaivaa kuoppaa jossain pellolla elämää ylläpitääkseen.
Työmatkalla mietin tätä niin paljon, että ajatukset tekivät pahaa jälkeä sotkeutuessaan toisiinsa. Melkein yhtä pahaa jälkeä kuin Qstock sunnuntaiaamuun herääville Oulun kaduille. Onneksi taistelussa mieluisista toimeentulopaikoista, esimerkiksi odotellessa itsensä kirjoittamisella elättämistä, joudutaan väliaikaisesti tekemään kaikenlaista. Joku myy jäätelöä ja joku siivoaa kaupunkia. Näin sekin sitten tulee siivotuksi, eivätkä kissat ja lapset satuta jalkojaan lasinsirpaleisiin.
Eikö filosofian opiskelijoiden ja kaikkien, jotka omasta mielestään lasketaan siihen ryhmään, jotka mistään mitään tajuavat, koska lukevat Nietzcheä ja ovat käyneet Intiassa vähintään mielikuvamatkalla, kuulukin tuntea aina jotain maailmanlaajuista ahdistusta ja tuskaa, koska vähintäänkin Zen-jumalan pojat jossain päin maailmaa kärsivät nälkää? Tai koska käyvät töissä tai koska eivät käy töissä. Tai koska muut käyvät tai eivät käy. No kai nyt joku käy?
Muutenhan heitä voitaisi erehtyä luulemaan onnellisiksi hölmöiksi. Massaksi. Jos et kärsi, et vain ole tajunnut vielä miten huonosti asiat ovat. Sen vuoksi kannattaa varmuuden vuoksi kärsiä jostain. Ja onhan kärsiminen ainakin parempaa ajanvietettä kuin työnteko.
Onnellinen sokrates kiittää aikanne hukkaamisesta ja lähtee hukkaamaan omansa neljänneksi viimeiseen työpäiväänsä.
Näinä päivinä olen vaellellut asunnossani säkkimäisessä villatakissa tukka sekaisin tutkien rikosuutisia ja niihin liittyvää lähdekirjallisuutta, pyöritellyt kieltä poskessa ja välillä kynää antamatta ympäröivän sotkun, joka eittämättä kuuluu täydentävänä kuvaan, häiritä.
Media-analyysista, jota olen luvannut tehdä koko kesän ja jota tosiaankin teen oikeasti vasta nyt, tulee ehkä aika hyvä!
Välillä olen heittänyt boheemihäröilylle hyvästit, peseytynyt ja siivonnut hurjana, käynyt kaupassa, valmistanut armeijallisen määrän tulista kasviskeittoa - syön sitä ainakin kaksi viikkoa, ripustanut uusia pyyhekoukkuja ja jatkanut kirjoittamista raikkaassa ympäristössä. Käy se niinkin.
Horoskooppi käski hyökätä mukaan kesän rientoihin ja lopettaa kotona haamuilemisen. Helppo sen on tulla huuteleen kun se ei tiedä mitään kymmentuntisista työpäivistä ja opiskelutöiden lähestyvistä eräpäivistä siihen päälle. Sanoin sille että JOO JOO, ja tein senkin.
Raskaat työt vaativat raskaat huvit. Eli kepeät.
Elämäni koostuu nyt niiden vuorottelusta. Keskiteihin päin ei ole aikaa eikä varaa vilkaistakaan.
Oma filosofiaa opiskeleva työkaverini katsoi olevansa työnteon ja toimeentulon suhteen uhri. Hän kertoi murtuvansa järjettömän työnteon kanssa, esittää nyt jotain asiakaspalvelijatyttöä, jotta saisi syödyksi ja syödä, jotta jaksaisi esittää lisää asiakaspalvelijatyttöä. Onhan elämä itsessään täysin absurdi kuvio kyllä, siinähän on kyse vain elämän ylläpitämisestä. Mutta siinä kohtaa kun tyyppi vaahtosi ihmisten vaativan lisää työtä työtä työtä, vaikka olisi vaadittava toimeentuloa, keskeytin, että hetkinen, eivätkös ne ole juurikin sama asia!
Mitä muita vaihtoehtoja toimeentulolle on kuin työnteko? Vai esitettiinkö tämä vaatimus siis toiveena, että jotkut muut tekisivät sen työn toisten puolesta? Järjestelmää ja pahaa nyky-yhteiskuntaa soimannut golleegani oli ihan väärässä ja sanoin sen sille.
Toimeentulo on riippuvainen työnteosta, eikä se ole minkään järjestelmän keksintö, jota vastaan kapinoida niin kuin tulentekokieltoa tai perintöveroa tai sitä, että liikennemerkkejä ei saa varastaa. Toimeentulo oli riippuvainen työnteosta jo kaikkein alkukantaisimmissakin elinyhteisöissä. Työnteko vain on ollut toisen tyyppistä. Tämä aika ja yhteiskuntahan on nimenomaan tarjonnut mahdollisuuden siihen, että voimme hyvin pitkälle vaikuttaa siihen millaista työtä teemme. On yksinomaan sivistysjärjestelmän ansiota, että kaikkien ei tarvitse teurastaa tai hakata maata ja kaivaa kuoppaa jossain pellolla elämää ylläpitääkseen.
Työmatkalla mietin tätä niin paljon, että ajatukset tekivät pahaa jälkeä sotkeutuessaan toisiinsa. Melkein yhtä pahaa jälkeä kuin Qstock sunnuntaiaamuun herääville Oulun kaduille. Onneksi taistelussa mieluisista toimeentulopaikoista, esimerkiksi odotellessa itsensä kirjoittamisella elättämistä, joudutaan väliaikaisesti tekemään kaikenlaista. Joku myy jäätelöä ja joku siivoaa kaupunkia. Näin sekin sitten tulee siivotuksi, eivätkä kissat ja lapset satuta jalkojaan lasinsirpaleisiin.
Eikö filosofian opiskelijoiden ja kaikkien, jotka omasta mielestään lasketaan siihen ryhmään, jotka mistään mitään tajuavat, koska lukevat Nietzcheä ja ovat käyneet Intiassa vähintään mielikuvamatkalla, kuulukin tuntea aina jotain maailmanlaajuista ahdistusta ja tuskaa, koska vähintäänkin Zen-jumalan pojat jossain päin maailmaa kärsivät nälkää? Tai koska käyvät töissä tai koska eivät käy töissä. Tai koska muut käyvät tai eivät käy. No kai nyt joku käy?
Muutenhan heitä voitaisi erehtyä luulemaan onnellisiksi hölmöiksi. Massaksi. Jos et kärsi, et vain ole tajunnut vielä miten huonosti asiat ovat. Sen vuoksi kannattaa varmuuden vuoksi kärsiä jostain. Ja onhan kärsiminen ainakin parempaa ajanvietettä kuin työnteko.
Onnellinen sokrates kiittää aikanne hukkaamisesta ja lähtee hukkaamaan omansa neljänneksi viimeiseen työpäiväänsä.
Saturday, July 18, 2009
Taas matkustin
Minulla on kompleksinen suhde junaan. Rakastan sitä. Vihaan sitä. Se tuo minut. Se vie minut.
Miettiessäni kummasta nyt oli kyse, kuuntelin pientä vaarinsa kanssa matkustavaa poikaa, joka jännitti alkavaa viidettä luokkaa kyselemällä onko ruotsi helpompaa kuin englanti, eikö olekin, niin ainakin kaikki sanovat, onko?
Vaarit ja kanssamatkustajat ovat onnekkaassa asemassa pienten poikien elämässä. Heille kerrotaan saavutuksista, joita ei kerrota muille, esimerkiksi Eemelin äidille, joka oli poissa kotoa, kun Eemelin kanssa hypittiin parvekkeelta trampoliinille.
Kun mittailin askeleitani Oulun aurinkoista mukulakivikatua vasten Teemu Brunila henkäisi Here I can almost live and forget you.
Miettiessäni kummasta nyt oli kyse, kuuntelin pientä vaarinsa kanssa matkustavaa poikaa, joka jännitti alkavaa viidettä luokkaa kyselemällä onko ruotsi helpompaa kuin englanti, eikö olekin, niin ainakin kaikki sanovat, onko?
Vaarit ja kanssamatkustajat ovat onnekkaassa asemassa pienten poikien elämässä. Heille kerrotaan saavutuksista, joita ei kerrota muille, esimerkiksi Eemelin äidille, joka oli poissa kotoa, kun Eemelin kanssa hypittiin parvekkeelta trampoliinille.
Kun mittailin askeleitani Oulun aurinkoista mukulakivikatua vasten Teemu Brunila henkäisi Here I can almost live and forget you.
Sunday, July 12, 2009
Sanovat sitä rakkaudeksi
Se on jo heinäkuu, ihan liian pitkällä. En soisi millään kesän loppuvan. Lasi on puolityhjä, vai onko se puolitäysi? Mitä tähän kesään tulee, lasi on ollut ehdottomasti jatkuvasti tyhjillään tai sitten se on ainakin täytetty uudelleen. Mutta tätä kesää ei voi elää enää koskaan. Se on tässä. Se loppuu kohta.
Se juuri onkin hassua elämässä, että kun jonkin luulee loppuneen, olevan ihan kokonaan ohi, se saattaa yllättää vielä jostain joskus, kun sitä vähiten osaa odottaa. Esimerkiksi juurikin seitsemän vuoden päästä. Minulle paljosta täysin absurdista ja mahdottomalta tuntuvasta on yhtäkkiä tullut totta. Hyvässä ja huonossa.
Muistan keväällä pyristelleeni parisuhteen kuolemaa vastaan mielessäni kaikki kauheudet, jotka eroa väistämättä seuraavat, tahattomat ja tahalliset satuttamiset, epäkunnioitus ja kaiken likaaminen. Irrottautumiseen pakollisena osana kuuluva toisen arvon kieltäminen ja toisilleen vieraiksi muuttuminen. Muistan rohjenneeni kertomaan muutamista peloistani siinä eron eteisessä. Sen jälkeen kauhuskenaarioiden toteen panemisesta on huolehdittu aika tarkalleen jokaista mainitsemaani yksityiskohtaa myöten. Jos sen olisi silloin tiennyt, tiennyt kaiken oikeasti toteutuvan, olisiko edes uskaltanut painaa kaasua? Nyt on ollut vaan pakko. Jarruun en ole yltänyt enää pitkään aikaan.
Sinisilmäisyydestä ja hyväuskoisuudesta voi siis olla myös hyötyä. Se on turvatyyny liian suuria kuoppia kohdatessa. Se suojaa estäen suurimpien möhkäleiden iskeytymiseltä kerralla päälle. Tajunta voi ottaa vastaan vain osan kerrallaan, niinpä se jaksaa aina muistuttaa, että tälle on varmasti jokin selitys on oltava! Se uskoo väärinkäsityksiin, siihen, että taatusti entisen poikakaverin kadonnut kaksoisveli on palannut menneisyyden hämärästä ja suudellut parasta ystävääsi elokuvateatterin edessä. Se nyökyttelee tyytyväisenä ja muistuttaa itseään siitä että eiväthän ne parhaan ystävän hiukset nyt edes niin ruskeat ole, pikemminkin punertavat vai mitä. Ja ai vaaleanpunainen paita? Ei, ei parhaalla ystävällä varmaankaan olisi perjantaina vaaleanpunaista paitaa päällä. Hupparia vielä, eihän hän ole ollenkaan huppari-ihmisiä.
En muistanut sellaista kirjoittamatonta sääntöä, että parisuhteen aikana puhutut sanat, asiat, arvot, kaikki, koko parisuhteessa ollut ihminen lakkaa olemasta samalla hetkellä kun parisuhde lakkaa olemasta. Jos jotakin on tapahtunut jonkin parisuhteen aikana, ei hei sitä lasketa!
On joka kerta yhtä karvasta huomata, että parisuhde miinus toinen ihminen ei olekaan yhtä kuin toinen vaan joku ihan muu. Tai ei ihan, joskus se on vielä karvaampaa.
Siksikään en hakeudu parisuhteeseen enää koskaan. En halua mitään keinotekoisia sanoja, joiden voimassaolo määräytyy jonkin keinotekoisen sopimuksen mukaan - sopimuksen siitä ollaanko nyt hitto vie tilivelvollisia toisille vai ei. Hassu käsite tämä viimeaikojen puhkikulutettu tilivelvollisuuskin. Aika etovaa hakea oikeutusta sille kuka saa tehdä kenellekin pahaa. En ole laittanut mihinkään nimeäni alle. Mikään sopimus ei velvoita elämään hyvin.
Kas, ajattelin yrittää silti.
Minulle itselleni kaikessa on kyse toisesta välittämisestä. Kunnioittamisesta. Ihmisyydestä. Jos toiset, joiden luulin rakastavan minua, tietävät loukkaavansa, eivätkä ole siitä lainkaan pahoillaan, voin vain todeta olleeni väärässä.
Mikä minä olen arvostelemaan
kenenkään tapaa elää?
Ihminen.
Junan eläinvaunussa katson
vastapäätä istuvaa kissaa.
Painokkaasti se esittää vaatimuksensa
katsoo minuun smaragdisilmillään ja mouruaa
Ja se on kissa.
Se juuri onkin hassua elämässä, että kun jonkin luulee loppuneen, olevan ihan kokonaan ohi, se saattaa yllättää vielä jostain joskus, kun sitä vähiten osaa odottaa. Esimerkiksi juurikin seitsemän vuoden päästä. Minulle paljosta täysin absurdista ja mahdottomalta tuntuvasta on yhtäkkiä tullut totta. Hyvässä ja huonossa.
Muistan keväällä pyristelleeni parisuhteen kuolemaa vastaan mielessäni kaikki kauheudet, jotka eroa väistämättä seuraavat, tahattomat ja tahalliset satuttamiset, epäkunnioitus ja kaiken likaaminen. Irrottautumiseen pakollisena osana kuuluva toisen arvon kieltäminen ja toisilleen vieraiksi muuttuminen. Muistan rohjenneeni kertomaan muutamista peloistani siinä eron eteisessä. Sen jälkeen kauhuskenaarioiden toteen panemisesta on huolehdittu aika tarkalleen jokaista mainitsemaani yksityiskohtaa myöten. Jos sen olisi silloin tiennyt, tiennyt kaiken oikeasti toteutuvan, olisiko edes uskaltanut painaa kaasua? Nyt on ollut vaan pakko. Jarruun en ole yltänyt enää pitkään aikaan.
Sinisilmäisyydestä ja hyväuskoisuudesta voi siis olla myös hyötyä. Se on turvatyyny liian suuria kuoppia kohdatessa. Se suojaa estäen suurimpien möhkäleiden iskeytymiseltä kerralla päälle. Tajunta voi ottaa vastaan vain osan kerrallaan, niinpä se jaksaa aina muistuttaa, että tälle on varmasti jokin selitys on oltava! Se uskoo väärinkäsityksiin, siihen, että taatusti entisen poikakaverin kadonnut kaksoisveli on palannut menneisyyden hämärästä ja suudellut parasta ystävääsi elokuvateatterin edessä. Se nyökyttelee tyytyväisenä ja muistuttaa itseään siitä että eiväthän ne parhaan ystävän hiukset nyt edes niin ruskeat ole, pikemminkin punertavat vai mitä. Ja ai vaaleanpunainen paita? Ei, ei parhaalla ystävällä varmaankaan olisi perjantaina vaaleanpunaista paitaa päällä. Hupparia vielä, eihän hän ole ollenkaan huppari-ihmisiä.
En muistanut sellaista kirjoittamatonta sääntöä, että parisuhteen aikana puhutut sanat, asiat, arvot, kaikki, koko parisuhteessa ollut ihminen lakkaa olemasta samalla hetkellä kun parisuhde lakkaa olemasta. Jos jotakin on tapahtunut jonkin parisuhteen aikana, ei hei sitä lasketa!
On joka kerta yhtä karvasta huomata, että parisuhde miinus toinen ihminen ei olekaan yhtä kuin toinen vaan joku ihan muu. Tai ei ihan, joskus se on vielä karvaampaa.
Siksikään en hakeudu parisuhteeseen enää koskaan. En halua mitään keinotekoisia sanoja, joiden voimassaolo määräytyy jonkin keinotekoisen sopimuksen mukaan - sopimuksen siitä ollaanko nyt hitto vie tilivelvollisia toisille vai ei. Hassu käsite tämä viimeaikojen puhkikulutettu tilivelvollisuuskin. Aika etovaa hakea oikeutusta sille kuka saa tehdä kenellekin pahaa. En ole laittanut mihinkään nimeäni alle. Mikään sopimus ei velvoita elämään hyvin.
Kas, ajattelin yrittää silti.
Minulle itselleni kaikessa on kyse toisesta välittämisestä. Kunnioittamisesta. Ihmisyydestä. Jos toiset, joiden luulin rakastavan minua, tietävät loukkaavansa, eivätkä ole siitä lainkaan pahoillaan, voin vain todeta olleeni väärässä.
Mikä minä olen arvostelemaan
kenenkään tapaa elää?
Ihminen.
Junan eläinvaunussa katson
vastapäätä istuvaa kissaa.
Painokkaasti se esittää vaatimuksensa
katsoo minuun smaragdisilmillään ja mouruaa
Ja se on kissa.
Friday, July 10, 2009
Sori, taas tulee ärsyttävän (?) hyvää
Ruisrockissa monta on ihmeellistä asiaa, ne hämmästyttää kummastuttaa pientä kulkijaa.
Mew! Scandinavian music group! The Crash! 45 000 ihmistä! Viimeisen päälle asiakaspalveluhenkinen konduktööri, joka ei ainakaan nosta näin raskasta laukkua yhtään mihinkään. Ismo Alanko, jolle myin pari viikkoa sitten tietämättäni kahvin. Yöllinen kansanvaellus moottoriteitä oikoen keskustaan. Jumalaiset pojat Uffin kirppiksellä, joiden kahvikutsun edessä jäädyttiin täysin - woot puhuuko ne meille, oikeesti? miksi? - kun ei vielä ymmärretty, että Turussa erehdyttiin luulemaan meidän olevan kuumaa kammaa. Muut jumalaiset pojat. Upeasti laukkuun askarrellun piilopohjan ja vuoren väliin sullotun viinitönikän sisuspussin paljastuminen. Toisaalta taas melkoisen irvokkaasti tiettyihin ruumiinosiin piilotettujen viinapullojen paljastumattomuus. Biisitoiveideni välitön toteutuminen. Tilivelvottomat. Onnelliset sattumat, kuten hätäisen kävelymatkan alkutaipale liian myöhään nukutun aamun jäljiltä, joka keskeytyi jo lähi-Otolla näyttelijöiden tilataksin pysäyttäessä viereen: "Jos täällä on Ruissaloon menijöitä, hypätkää kyytiin" - Montako mahtuu? "Kolme" !!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! . Moshbiitit, joissa keppi oli menettää ainoan terveän jalkansa. Toni Veijolaisen vajariveli. E. Ikäläisen taidonnäyte suunnistuksessa kymmentuhantisen päämeren seassa antamieni koordinaattien (n. 25 m. rantalavasta, vasemmalla lehmähattuisen pojan vieressä, n. 5 m. neonvihreelippiksisten poikien takana) avulla. Amazing. Race.
Myös The sounds, Ismo, Maija, Tehis, Apis, Eput ja Stella veti tosi hyvät keikat. Vai veettiinkö me vaan niin hyvin? Joukkuehenki ja turnauskestävyys täytti kyllä stadionin. Mitä nyt vasen laitahyökkääjä meni muutaman kerran yksin läpi, mutta sellaisista tilanteista, ettei niitä olisi voinut jättää käyttämättä. Pienen Faith no moren tahdittaman aikalisän jälkeen (jossa vaadittiin lisää syöttelyä) yhteiymmärrys vallitsi jälleen kentällä ja voitto tuli odotetusti kotiin.
Harmi, että seuraavaa Ruissia pitää odottaa vuosi. Suunniteltiin jo puolitosissaan Flowhun lähtemistä. Se vaan että...kuka tuhlasi mun rahat?
Turusta matkustin mökille Mäntyharjulle ajattomuuden kehtoon ja annoin unen tulla. Onkse paradoksi, jos nautiskelee ympärillä häärivästä perheestä ja lukee riippumatossa tunti tolkulla Olemisen sietämätöntä keveyttä? Joku kantaa välillä herkkuja eteen tai lisätyynyn tai -viltin. Toisena päivänä jaksoin jo hyppiä jättitramboliinilla, pelata mölkkyä, sulkapalloa, nurmilentistä, käydä seitsemän veljeksen maisemissa auringonlaskussa veneilemässä ja kalastamassa kahden veljeksen kanssa ja rantasaunassa ja kuutamouinnilla. Ah. Ja syödä yli kylkieni tietysti. Mitä lomailua. Mitä parhautta.
Viikon informaatiopimeydestä saa maksaa ainakin kirjaston karhujen, pankin velkakorkojen ja elisan laskun muodossa. Todellisuus toivotti tervetulleeksi heti kotiovella. Silti Oulu tuntui ihan oikeasti kodilta ja olin ihan sietämättömän onnellinen siitä miten asiat ovat tänne järjestyneet. Olinpa kerran kaukaa viisas ja tein oikean valinnan. Ja sen jälkeen sarjan muita oikeita. Ja ympäristössäni satuttiin tekemään myös. Ja sitten kävi vielä hyvä tuurikin. Jes!
Luppaan, etten oo ennää huomenna näin ilonen.
Mew! Scandinavian music group! The Crash! 45 000 ihmistä! Viimeisen päälle asiakaspalveluhenkinen konduktööri, joka ei ainakaan nosta näin raskasta laukkua yhtään mihinkään. Ismo Alanko, jolle myin pari viikkoa sitten tietämättäni kahvin. Yöllinen kansanvaellus moottoriteitä oikoen keskustaan. Jumalaiset pojat Uffin kirppiksellä, joiden kahvikutsun edessä jäädyttiin täysin - woot puhuuko ne meille, oikeesti? miksi? - kun ei vielä ymmärretty, että Turussa erehdyttiin luulemaan meidän olevan kuumaa kammaa. Muut jumalaiset pojat. Upeasti laukkuun askarrellun piilopohjan ja vuoren väliin sullotun viinitönikän sisuspussin paljastuminen. Toisaalta taas melkoisen irvokkaasti tiettyihin ruumiinosiin piilotettujen viinapullojen paljastumattomuus. Biisitoiveideni välitön toteutuminen. Tilivelvottomat. Onnelliset sattumat, kuten hätäisen kävelymatkan alkutaipale liian myöhään nukutun aamun jäljiltä, joka keskeytyi jo lähi-Otolla näyttelijöiden tilataksin pysäyttäessä viereen: "Jos täällä on Ruissaloon menijöitä, hypätkää kyytiin" - Montako mahtuu? "Kolme" !!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! . Moshbiitit, joissa keppi oli menettää ainoan terveän jalkansa. Toni Veijolaisen vajariveli. E. Ikäläisen taidonnäyte suunnistuksessa kymmentuhantisen päämeren seassa antamieni koordinaattien (n. 25 m. rantalavasta, vasemmalla lehmähattuisen pojan vieressä, n. 5 m. neonvihreelippiksisten poikien takana) avulla. Amazing. Race.
Myös The sounds, Ismo, Maija, Tehis, Apis, Eput ja Stella veti tosi hyvät keikat. Vai veettiinkö me vaan niin hyvin? Joukkuehenki ja turnauskestävyys täytti kyllä stadionin. Mitä nyt vasen laitahyökkääjä meni muutaman kerran yksin läpi, mutta sellaisista tilanteista, ettei niitä olisi voinut jättää käyttämättä. Pienen Faith no moren tahdittaman aikalisän jälkeen (jossa vaadittiin lisää syöttelyä) yhteiymmärrys vallitsi jälleen kentällä ja voitto tuli odotetusti kotiin.
Harmi, että seuraavaa Ruissia pitää odottaa vuosi. Suunniteltiin jo puolitosissaan Flowhun lähtemistä. Se vaan että...kuka tuhlasi mun rahat?
Turusta matkustin mökille Mäntyharjulle ajattomuuden kehtoon ja annoin unen tulla. Onkse paradoksi, jos nautiskelee ympärillä häärivästä perheestä ja lukee riippumatossa tunti tolkulla Olemisen sietämätöntä keveyttä? Joku kantaa välillä herkkuja eteen tai lisätyynyn tai -viltin. Toisena päivänä jaksoin jo hyppiä jättitramboliinilla, pelata mölkkyä, sulkapalloa, nurmilentistä, käydä seitsemän veljeksen maisemissa auringonlaskussa veneilemässä ja kalastamassa kahden veljeksen kanssa ja rantasaunassa ja kuutamouinnilla. Ah. Ja syödä yli kylkieni tietysti. Mitä lomailua. Mitä parhautta.
Viikon informaatiopimeydestä saa maksaa ainakin kirjaston karhujen, pankin velkakorkojen ja elisan laskun muodossa. Todellisuus toivotti tervetulleeksi heti kotiovella. Silti Oulu tuntui ihan oikeasti kodilta ja olin ihan sietämättömän onnellinen siitä miten asiat ovat tänne järjestyneet. Olinpa kerran kaukaa viisas ja tein oikean valinnan. Ja sen jälkeen sarjan muita oikeita. Ja ympäristössäni satuttiin tekemään myös. Ja sitten kävi vielä hyvä tuurikin. Jes!
Luppaan, etten oo ennää huomenna näin ilonen.
Thursday, June 25, 2009
Voi pojat. Ja tytöt.
Vaatemakutuomarin paikka odottaa kuumeisena naapurikadulla. Eihän kerrota Milkalle, että kirjoitan vain mitä pikaisimmin kertoakseni, että tänään oli koko universumin IHANIN päivä, eikä se ole vielä lähimainkaan loppunut.
Seitsemän paahtavaa tuntia rannalla. Kävin uimassakin. Kahdella jälkimmäisellä kerralla mua ei heitetty väkivalloin veteen. Kollektiivista chillausta hassusti toisiinsa linkittyvien ihmisten ympäröimänä. Ei auttanut kuin hymyillä.
Nyt kesänlapset lähtevät musisoimaan ja grillaamaan yhdessä.
Milka oli nähnyt unta kuolemastani. Jos kuolisin, se saisi hyvinkin tapahtua tänään. Tai mielummin vasta huomenna. Tämän paremmaksi ei voi muuttua.
Eilinenkin oli mahdottoman mukava rantapäivä ja ratayö ja vaikka ykkösketju rakoili ja tuli joitain iskuja, karvattiin hienosti. Jos vasen laitahyökkääjä esimerkiksi käpertyy lohduttomana katulampun ympärille itkemään, puolustus tulee ja irrottaa sen ja täyttää sen mahan höyryävällä kebabpitsalla. Näin meillä.
Hävettää kun olen ollut ihanimmille ystävilleni viimeaikoina niin kamalan kärttyisä kireä räjähdysaltis nyrpeä paskapää, mutta sekin niistä tekee niin mahdottoman ihania, että ne tykkää musta silti. Niistä mää pidän kiinni.
Aurinkoa ja valoa ja rakkautta ja euforiaa!
Seitsemän paahtavaa tuntia rannalla. Kävin uimassakin. Kahdella jälkimmäisellä kerralla mua ei heitetty väkivalloin veteen. Kollektiivista chillausta hassusti toisiinsa linkittyvien ihmisten ympäröimänä. Ei auttanut kuin hymyillä.
Nyt kesänlapset lähtevät musisoimaan ja grillaamaan yhdessä.
Milka oli nähnyt unta kuolemastani. Jos kuolisin, se saisi hyvinkin tapahtua tänään. Tai mielummin vasta huomenna. Tämän paremmaksi ei voi muuttua.
Eilinenkin oli mahdottoman mukava rantapäivä ja ratayö ja vaikka ykkösketju rakoili ja tuli joitain iskuja, karvattiin hienosti. Jos vasen laitahyökkääjä esimerkiksi käpertyy lohduttomana katulampun ympärille itkemään, puolustus tulee ja irrottaa sen ja täyttää sen mahan höyryävällä kebabpitsalla. Näin meillä.
Hävettää kun olen ollut ihanimmille ystävilleni viimeaikoina niin kamalan kärttyisä kireä räjähdysaltis nyrpeä paskapää, mutta sekin niistä tekee niin mahdottoman ihania, että ne tykkää musta silti. Niistä mää pidän kiinni.
Aurinkoa ja valoa ja rakkautta ja euforiaa!
Monday, June 22, 2009
Maailman pahuus ja oksetus ja julmuus
Puristan pensseliä tärisevissä käsissäni, kun muut sutivat miten sattuvat toistensa kankaille. Maalaan mustaa ja valkoista. En erota harmaan sävyjä.
Ihmisiä on kahta sorttia. On hyviä ja on pahoja.
Ihmiset tekevät virheitä, molemmat heistä. Sitä kai nyt on turha hokea. Merkittävää on se, kuinka virheidentekijä toimii virheen tehtyään.
On siis virheidentekijöitä, jotka ottavat vastuun, menevät itseensä, ovat pahoillaan, tekevät kaikkensa pelastaakseen vielä pelastettavissa olevan, edes koettavat tehdä oikein. Hyvät virheidentekijät - hyvät ihmiset - ryhtyvät toettuaan välittömiin pelastustoimenpiteisiin puhaltaakseen elämää törmäyksensä uhreihin. Heillä on siihen jopa pakottava tarve oman mielenterveytensäkin säilymisen vuoksi.
Sitten on niitä, jotka eivät viitsi eivätkä piittaa. He eivät yksinkertaisesti vain välitä tarpeeksi. Niin uskomattomalta kuin se hyvistä ihmisistä tuntuukin, näin julmia ihmisiä ON. Heitä ei pääse karkuun. Pahat ihmiset ovat siitä ikäviä, että heidän usein tuhoisten temppujensa jäljiltä vain juuri heillä itsellään on tapana jäädä pystyyn. Heidän kohtaamiseltaan ei voi välttyä, mutta silloin, vaikka näkisi pelkkää punaista, on parasta vain jatkaa maalaamista.
Ihmisiä on kahta sorttia. On hyviä ja on pahoja.
Ihmiset tekevät virheitä, molemmat heistä. Sitä kai nyt on turha hokea. Merkittävää on se, kuinka virheidentekijä toimii virheen tehtyään.
On siis virheidentekijöitä, jotka ottavat vastuun, menevät itseensä, ovat pahoillaan, tekevät kaikkensa pelastaakseen vielä pelastettavissa olevan, edes koettavat tehdä oikein. Hyvät virheidentekijät - hyvät ihmiset - ryhtyvät toettuaan välittömiin pelastustoimenpiteisiin puhaltaakseen elämää törmäyksensä uhreihin. Heillä on siihen jopa pakottava tarve oman mielenterveytensäkin säilymisen vuoksi.
Sitten on niitä, jotka eivät viitsi eivätkä piittaa. He eivät yksinkertaisesti vain välitä tarpeeksi. Niin uskomattomalta kuin se hyvistä ihmisistä tuntuukin, näin julmia ihmisiä ON. Heitä ei pääse karkuun. Pahat ihmiset ovat siitä ikäviä, että heidän usein tuhoisten temppujensa jäljiltä vain juuri heillä itsellään on tapana jäädä pystyyn. Heidän kohtaamiseltaan ei voi välttyä, mutta silloin, vaikka näkisi pelkkää punaista, on parasta vain jatkaa maalaamista.
Saturday, June 20, 2009
Juhannus
Ei se draamattomuus ole aina omissa käsissä. Vaikka itse osaa elää, on aina muita jotka ei. Eikä sitä niiltä voi vaatia. Vai oisko voinut?
Onnea on kesäisenä aamuyönä hälytyksestä keskelle maalaismaisemaa kurvaava kyyti kotiin. Varsinkin kun mukana on koko perhe, isä, äiti ja veli - varmuuden vuoksi, jos jotain täytyy vaikka laittaa lättyyn. Olenkohan vähän hemmoteltu?
Onnea ovat vilkuttamaan jäävät ystävät, jotka saattavat autoon kauniine luonnonkukkakimppuineen - ensivuoden juhannushäitäni varten!
Nimikin tulevalla aviomiehelläni on jo valmiina. Ainakin hyvin suureen todennäköisyyteen nojaten, sillä miehillähän on olemassa vain suunnilleen yksi erisnimi, jolla kaikki tapaamani ihmiset on viimeaikoina ristitty.
Ja kyllä minä vaadin.
Vaadin ehkä vähän. En suostu elämään viidakossa toinen toistamme jahdaten ja syöden.
Onnea on kesäisenä aamuyönä hälytyksestä keskelle maalaismaisemaa kurvaava kyyti kotiin. Varsinkin kun mukana on koko perhe, isä, äiti ja veli - varmuuden vuoksi, jos jotain täytyy vaikka laittaa lättyyn. Olenkohan vähän hemmoteltu?
Onnea ovat vilkuttamaan jäävät ystävät, jotka saattavat autoon kauniine luonnonkukkakimppuineen - ensivuoden juhannushäitäni varten!
Nimikin tulevalla aviomiehelläni on jo valmiina. Ainakin hyvin suureen todennäköisyyteen nojaten, sillä miehillähän on olemassa vain suunnilleen yksi erisnimi, jolla kaikki tapaamani ihmiset on viimeaikoina ristitty.
Ja kyllä minä vaadin.
Vaadin ehkä vähän. En suostu elämään viidakossa toinen toistamme jahdaten ja syöden.
Sunday, June 14, 2009
Suuntaansa mäen huipulla hakeva kelkka
Pyykkikone laulaa ja Leonard Cohen. Morning glory. Elämä on arkisia asioita; vanhoja sinisiä verkkareita, tekemätön koulutyö, jääkaappiin pilaantuvaa kermaviiliä ja lojuvia pahvilaatikoita, joita en ole saanut viedyksi varastoon. Ruhtinaalisten kolmen tunnin yöunien jälkeen pahvilaatikot vaan jotenkin lakkaavat olemasta. Tarkoitan sellaisena aikana, jona kolmen tunnin yöunet ovat ruhtinaalisia vailla hiukkaakaan ironiaa, sillä ne ovat huomattavasti pisimpiä yöunia, joista olen vapun jälkeen nauttinut. Sanokaa sitten kun pitää mennä lääkäriin! Tai taluttakaa sinne mielummin.
Viikonloppu meni hissukseen. Tein töitä ja sosialiseerasin parhaani mukaan siinä sivussa. Runoilijan pojan kanssa tehtiin kuvottava havainto siitä, että elämässä on vain pelaajia ja pelinappuloita. Joo siis ehkä joku muu on tehnyt tän saman huomion jo aikaisemmin ja koettanut kertoa siitä muodossa syö tai tule syödyksi, mutta minä heräsin kuin sumusta siihen, kuinka kahdesta ihmisestä aina toinen pelaa ja toinen on pelattavana. Aika toimivat säännöt tosiaan. Vaikka ne ovat kaikkien tiedossa, pelaaja voittaa aina. Peli pelataan silti loppuun suurella mielenkiinnolla.
Heitin kyllä kehiin ehdotuksen ideaalista rakkaudesta, jossa molemmat ovat vaan yksinkertaisesti niin hulluina toisiinsa etteivät todellakaan halua tai edes kykene miettimään pelistrategioita ja seuraavia siirtoja. Mutta en tiedä uskonko sellaisen olemassa oloon enää itsekään. Eikö se ole vain se pelattavan harha, jonka pelaaja petaa hänen eteensä. Se, johon uskoen pelattava ylipäänsä antautuu peliin...?
Kun runoilijan pojan kanssa alkaa jauhaa, saattaa huomata tietävänsä aika vähän siitä mikä on totta ja oikein. Päädyttiinkin lapsuusmuistojen nimessä vaatimaan mustavalkoista maailmaa.
Hänessä ihailen niitä piirteitä, periaatteita ja arvoja, jotka muistuttavat sitä osaa itsessäni, jonka aivan selvästi muistan ja tunnistan, mutta joka on aikojen saatossa himmennyt ja mennyt minulta hukkaan. Periksiantaminen, se, ettei kanna harteillaan moraalista vastuuta koko muusta maailmasta, on tehnyt elämästä helpompaa ja ainakin näennäisesti miellyttävämpää, mutta ei sillä varsinaisesti ylpeillä.
Milka kauhisteli mihin olen kadottanut haaveet häistä ja vauvoista ja puheet rakkauteen uskomisesta. Niin se vain on tämäkin viimeinen romantikko kääntänyt kelkkaansa. Toivottavasti en ole kadottanut niitä pysyvästi. Ehkä ne ovat vain etsimässä itseään. Päivittymässä. Haluan edelleen kaiken sen, punaisen mökin ja perunamaan ja hitaat iltapäivät, jolloin viinimarjapensaiden sato kerätään yhdessä. Tai haluan haluta sen. En vain nyt voi, sen aika on myöhemmin.
Joskus paljon myöhemmin.
Tänään olisi ollut tosi mielenkiintoiset yöttömän yön kirjamessut ja nuorten EM-jalkapallon ensimmäinen Suomen peli, jossa meidän Anselmo hääräilee ykkösveskarina, mutta mitä kidutusta (!) menen töihin. Yhdeksän päivän iltavuoroputki raukeaa juhannukseen, jota juhlin monien vuosien takaa tuttujen naamojen ympäröimänä Ruikkacupissa. Erilaista hauskaa, mutta varmastikin hauskaa. Ja draamatonta - just päätin.
Viikonloppu meni hissukseen. Tein töitä ja sosialiseerasin parhaani mukaan siinä sivussa. Runoilijan pojan kanssa tehtiin kuvottava havainto siitä, että elämässä on vain pelaajia ja pelinappuloita. Joo siis ehkä joku muu on tehnyt tän saman huomion jo aikaisemmin ja koettanut kertoa siitä muodossa syö tai tule syödyksi, mutta minä heräsin kuin sumusta siihen, kuinka kahdesta ihmisestä aina toinen pelaa ja toinen on pelattavana. Aika toimivat säännöt tosiaan. Vaikka ne ovat kaikkien tiedossa, pelaaja voittaa aina. Peli pelataan silti loppuun suurella mielenkiinnolla.
Heitin kyllä kehiin ehdotuksen ideaalista rakkaudesta, jossa molemmat ovat vaan yksinkertaisesti niin hulluina toisiinsa etteivät todellakaan halua tai edes kykene miettimään pelistrategioita ja seuraavia siirtoja. Mutta en tiedä uskonko sellaisen olemassa oloon enää itsekään. Eikö se ole vain se pelattavan harha, jonka pelaaja petaa hänen eteensä. Se, johon uskoen pelattava ylipäänsä antautuu peliin...?
Kun runoilijan pojan kanssa alkaa jauhaa, saattaa huomata tietävänsä aika vähän siitä mikä on totta ja oikein. Päädyttiinkin lapsuusmuistojen nimessä vaatimaan mustavalkoista maailmaa.
Hänessä ihailen niitä piirteitä, periaatteita ja arvoja, jotka muistuttavat sitä osaa itsessäni, jonka aivan selvästi muistan ja tunnistan, mutta joka on aikojen saatossa himmennyt ja mennyt minulta hukkaan. Periksiantaminen, se, ettei kanna harteillaan moraalista vastuuta koko muusta maailmasta, on tehnyt elämästä helpompaa ja ainakin näennäisesti miellyttävämpää, mutta ei sillä varsinaisesti ylpeillä.
Milka kauhisteli mihin olen kadottanut haaveet häistä ja vauvoista ja puheet rakkauteen uskomisesta. Niin se vain on tämäkin viimeinen romantikko kääntänyt kelkkaansa. Toivottavasti en ole kadottanut niitä pysyvästi. Ehkä ne ovat vain etsimässä itseään. Päivittymässä. Haluan edelleen kaiken sen, punaisen mökin ja perunamaan ja hitaat iltapäivät, jolloin viinimarjapensaiden sato kerätään yhdessä. Tai haluan haluta sen. En vain nyt voi, sen aika on myöhemmin.
Joskus paljon myöhemmin.
Tänään olisi ollut tosi mielenkiintoiset yöttömän yön kirjamessut ja nuorten EM-jalkapallon ensimmäinen Suomen peli, jossa meidän Anselmo hääräilee ykkösveskarina, mutta mitä kidutusta (!) menen töihin. Yhdeksän päivän iltavuoroputki raukeaa juhannukseen, jota juhlin monien vuosien takaa tuttujen naamojen ympäröimänä Ruikkacupissa. Erilaista hauskaa, mutta varmastikin hauskaa. Ja draamatonta - just päätin.
Thursday, June 11, 2009
In a big, big way I am very small
Olen mennyt pää edellä juttuihin, jotka olisi pitänyt ohittaa. Esimerkiksi asfalttiin - myös kirjaimellisesti - mutta se oli ensimmäinen kerta. En tiennyt, että sillä tavoinkin voi laskeutua. Kellään ei välttämättä olekaan tarpeeksi hyvää otetta. Tai sydäntä. Tai tahtoa.
Vaikeus on siinä, että ohitettavissa jutuissa ei ole päällä isoa varoituskolmiota, jossa lukisi OHITETTAVA. Missä mielin se on reilua, että sitten mun mesessä kuitenkin lukee, että "käytettävissä" ja ajattelen, että se taitaa lukea mun otsassa myös. Viivaan sen yli ja kirjoitan viereen että JO RIITTÄÄ.
Sitäpaitsi sitä saattaa ihan tosissaan kuvitella olevansa ohikulkumatkalla, kunnes yhtäkkiä herää keskeltä painajaista pää asfaltille auenneena.
Jos aamulla paistaa aurinko, mennään rannalle etsimään Jussille kesäkinkkua. Itse laitan kaikki kinkkujutut vähäksi aikaa pakkaseen odottamaan joulun tuloa ja annan itselleni ison halauksen. Jo riittää.
Vaikeus on siinä, että ohitettavissa jutuissa ei ole päällä isoa varoituskolmiota, jossa lukisi OHITETTAVA. Missä mielin se on reilua, että sitten mun mesessä kuitenkin lukee, että "käytettävissä" ja ajattelen, että se taitaa lukea mun otsassa myös. Viivaan sen yli ja kirjoitan viereen että JO RIITTÄÄ.
Sitäpaitsi sitä saattaa ihan tosissaan kuvitella olevansa ohikulkumatkalla, kunnes yhtäkkiä herää keskeltä painajaista pää asfaltille auenneena.
Jos aamulla paistaa aurinko, mennään rannalle etsimään Jussille kesäkinkkua. Itse laitan kaikki kinkkujutut vähäksi aikaa pakkaseen odottamaan joulun tuloa ja annan itselleni ison halauksen. Jo riittää.
Monday, June 08, 2009
Itse pahuuden kolmas tuleminen
Keskellä ihastuttavaa vapaapäivää sain vieraakseni SUUREN ja äkäisen ampiaisen. Siitä näki heti, ettei se ollut liikkeellä sovinnollisin aikein. Siis heti sitten kun viiden minuutin ihmettelyn jälkeen huomasin, että ääni ei lähdekään alhaalla parvekkeeni alla suruttavasta moottoripyörästä. Vannon että se oli hämmentävä tilanne.
Nappasin puhelimen pöydältä ja suojauduin juoksemalla vessaan. Napsautinpa vielä oven lukkoonkin, näistä geenimanipuloidun näköisistä kavereista kun ei ikinä tiedä. Soitin lävitse naapurit, jotka eivät olleet lähimaillakaan. Soitellen sotaan. Kun moottoripyörän ääni vessan oven läpi kuulosti vaienneen uskalsin taas palata.
Kaikessa pahaa-aavistamattomuudessani istuin keittiön pöytäni ääreen chättäilemään hyvin tai huonosti menneistä pääsykokeista, kun hurjimus ryntäsi uudelleen sisään. Se teki uhkaavia hyökkäyksiä ympäri asuntoa esitellen järkyttävän kokoista pistintään. Jouduin taas perääntymään turvapaikkaan.
Suututuksesta voimaa saaneena (tämä saakelin elukkahan ei tule estämään minun niin täydellisen aurinkoista ja relaa päivääni!) päätin lähteä vastahyökkäykseen. Neuvokkaana tyttönä suojasin ruumiini aamutakilla ja uhmasin henkiinjäämisviettiä hiipimällä lakkapullo aseenani ulos tukikohdasta. Valitettavasti amppari oli sen verran kookas, että taistelutahtoani himmensi liika tietoisuus aseen heppoisuudesta sen ärhäkkää virtaviivaisuutta vastaan.
Amppari näytti kuitenkin poistuneen sotatantereelta. Aistin ilmassa tyyntä myrskyn edellä ja hyppäsin kaksi metriä ilmaan toiseen käteen unohtuneen puhelimen pärähtäessä soimaan.
- Soitinko pahaan aikaan?
- Soitit erittäin pahaan aikaan!
Puhelinmyyjä sai tuta iltapäivän kauhuni nahoissaan kun aloitin kirkumiskonsertin keuhkojen täydeltä. Amppari oli hyökännyt ulos suojistaan. Vihjailut sikseen, tällä kertaa oli tosi kyseessä: se tuli suoraan päälle! Älä liiku, liike viehättää sitä! Puhelinmyyjä neuvoi ymmärtäessään mistä oli kyse. Sitä se ei ymmärtänyt, että tennispallon kokoisen ampiaisen karsiessa kimppuun ei voi pysyä paikallaan. Niinpä aloitimme hurjan ajojahdin, jonka päätteeksi ampiainen luikki häntä koipien välissä ulos parvekkeen ovesta. En voi sanoa käyttäytyneeni kuin jalo soturi, mutta tärkeintä on VOITTO - ei se millä se saavutetaan.
Kysykää vaikka naapuriltani tai Ollilta tai keneltä hyvänsä näistä taloustieteilijä-ystävistäni, joiden näkemyksillä olen viimeaikoina rikastuttanut itseäni.
Sodasta jäi tietysti elävä tallenne puhelinmyyjälle, jolle siitä riitti iloa. En silti tilannut Roope-setää vaan uhmakkaasti jätin sietämättömän kuumuuden saavuttaneen asuntoni parvekkeen oven auki, sillä minullehan ei ampiainen sanele ehtoja omalla maaperälläni, ja evakoiduin naapuriin. Välirauhaa on kestänyt eilisestä tähän aamuun.
Iltapäivällä valmistin lohta, uusia perunoita, kermaviilikastiketta ja salaattia, joita nautittiin tietokoneenkorjausprojektin päätösjuhlassa punaviinin kera. Ja olihan hyvää! En tahdo kestää vapaapäivien hupenemista käsistä. Kaikkea mahdollista muuta olen taas ehtinyt - lainata kirjastosta aivan mahtavaa musiikkia 17 cd-levyllisen verran, käydä kaupassa, kuljailla auringossa, lukea torikahvilassa lehden ja horoskoopin, siivota, laudoittaa parvekkeen, ottaa aurinkoa ja jutella jutella jutella - en kirjoittaa media-analyysia! Uh minulla on kamalan hemmoteltu olo.
Ja viitsiiit että haluaisin kertoo taas kaikkkeeee, mutta isoveli kieltää.
Sen voi kai sanoa, että olen rakastunut
elämään.
Nappasin puhelimen pöydältä ja suojauduin juoksemalla vessaan. Napsautinpa vielä oven lukkoonkin, näistä geenimanipuloidun näköisistä kavereista kun ei ikinä tiedä. Soitin lävitse naapurit, jotka eivät olleet lähimaillakaan. Soitellen sotaan. Kun moottoripyörän ääni vessan oven läpi kuulosti vaienneen uskalsin taas palata.
Kaikessa pahaa-aavistamattomuudessani istuin keittiön pöytäni ääreen chättäilemään hyvin tai huonosti menneistä pääsykokeista, kun hurjimus ryntäsi uudelleen sisään. Se teki uhkaavia hyökkäyksiä ympäri asuntoa esitellen järkyttävän kokoista pistintään. Jouduin taas perääntymään turvapaikkaan.
Suututuksesta voimaa saaneena (tämä saakelin elukkahan ei tule estämään minun niin täydellisen aurinkoista ja relaa päivääni!) päätin lähteä vastahyökkäykseen. Neuvokkaana tyttönä suojasin ruumiini aamutakilla ja uhmasin henkiinjäämisviettiä hiipimällä lakkapullo aseenani ulos tukikohdasta. Valitettavasti amppari oli sen verran kookas, että taistelutahtoani himmensi liika tietoisuus aseen heppoisuudesta sen ärhäkkää virtaviivaisuutta vastaan.
Amppari näytti kuitenkin poistuneen sotatantereelta. Aistin ilmassa tyyntä myrskyn edellä ja hyppäsin kaksi metriä ilmaan toiseen käteen unohtuneen puhelimen pärähtäessä soimaan.
- Soitinko pahaan aikaan?
- Soitit erittäin pahaan aikaan!
Puhelinmyyjä sai tuta iltapäivän kauhuni nahoissaan kun aloitin kirkumiskonsertin keuhkojen täydeltä. Amppari oli hyökännyt ulos suojistaan. Vihjailut sikseen, tällä kertaa oli tosi kyseessä: se tuli suoraan päälle! Älä liiku, liike viehättää sitä! Puhelinmyyjä neuvoi ymmärtäessään mistä oli kyse. Sitä se ei ymmärtänyt, että tennispallon kokoisen ampiaisen karsiessa kimppuun ei voi pysyä paikallaan. Niinpä aloitimme hurjan ajojahdin, jonka päätteeksi ampiainen luikki häntä koipien välissä ulos parvekkeen ovesta. En voi sanoa käyttäytyneeni kuin jalo soturi, mutta tärkeintä on VOITTO - ei se millä se saavutetaan.
Kysykää vaikka naapuriltani tai Ollilta tai keneltä hyvänsä näistä taloustieteilijä-ystävistäni, joiden näkemyksillä olen viimeaikoina rikastuttanut itseäni.
Sodasta jäi tietysti elävä tallenne puhelinmyyjälle, jolle siitä riitti iloa. En silti tilannut Roope-setää vaan uhmakkaasti jätin sietämättömän kuumuuden saavuttaneen asuntoni parvekkeen oven auki, sillä minullehan ei ampiainen sanele ehtoja omalla maaperälläni, ja evakoiduin naapuriin. Välirauhaa on kestänyt eilisestä tähän aamuun.
Iltapäivällä valmistin lohta, uusia perunoita, kermaviilikastiketta ja salaattia, joita nautittiin tietokoneenkorjausprojektin päätösjuhlassa punaviinin kera. Ja olihan hyvää! En tahdo kestää vapaapäivien hupenemista käsistä. Kaikkea mahdollista muuta olen taas ehtinyt - lainata kirjastosta aivan mahtavaa musiikkia 17 cd-levyllisen verran, käydä kaupassa, kuljailla auringossa, lukea torikahvilassa lehden ja horoskoopin, siivota, laudoittaa parvekkeen, ottaa aurinkoa ja jutella jutella jutella - en kirjoittaa media-analyysia! Uh minulla on kamalan hemmoteltu olo.
Ja viitsiiit että haluaisin kertoo taas kaikkkeeee, mutta isoveli kieltää.
Sen voi kai sanoa, että olen rakastunut
elämään.
Sunday, June 07, 2009
Saako reagoida?
Sunnuntai-aamu. Vapaapäivä. Hukun äitin turkoosiin marimekon yöpaitaan ja muistan mistä olen kotoisin. Taustalla Jippu ei osaa eläääääää. Onneksi se osaa kirjoittaa näin mielettömiä biisejä kuitenkin. Samaistun sata lasissa!
Vaikka joskus oon taas aika superi just elämisessä. Ilman sinua. Varsinkin ilman sinua.
Aika mairea ilta. Linja-autossa oli tietysti tunnelmaa. Se haki riehakkaan synttäriporukan Ruikasta ja kurvasi aina Cornerin ovelle saakka. Vieläkään en ole selvyydessä siitä, törmättiinkö oikeasti hirveen vai oliko Veijo muuten vaan veikeällä tuulella? Aikaisemmin en ole nähnyt vaakasuorana viivana ilmassa lentävää siideriä. Mutta kesä kuivaa minkä kastelee, myös Juhon housut. Onneksi selvittiin säikähdyksellä, ei tarvinut tehdä seuraa yli satasen tuntivauhdilla neljänkympin alueella kurviin kaahanneille lööppisankareille.
Kebabpizzan ja kommuunin kautta kotia. Ihan niin kuin ennen vanhaan. Se vaan, että mikään - ei niin mikään - ole kuin ennen vanhaan. Sanoudun kohta irti kaikista muistoista.
Ei en tarkoittanut sitä. En sanoudu. Muistot ovat hyviä sitten kun niitä voi tarkastella etäältä. Ensin täytyy kulkea sinne. Olen itselleni ihan uudessa ja ihmeellisessä tilanteessa, enkä aina tiedä miten tässä tulisi toimia.
Mikä on oikein?
Mikä on totta?
Saako reagoida?
No mutta ai miten?
Ja miksi itse täytyy olla se, joka tekee oikein? Lopettaa ensin? Se aloitti.
Miksi itse täytyy kylvää ja kylvää, viljankin saa ehkä niittää, mutta leipä menee aina parempiin suihin. Ei kun huonompiin.
Olkaa hyvät vaan riistäjät!
Haen tasapainoa tuntemuksissani nopean toiminnan erityisosaamista kohtaan ja välillä täytyy puhallella. Ouluun pitää päästä, siellä on enemmän lehtivihreää ja helpompi hengittää. Ensimmäisessä kyydissä, joka täältä köröttelee etelän suuntaan, olen minä.
Isi komppaa taustalla: "Ehkä se päivä paistaa vielä risukasaankin ja erinäisiin muihinkin...tuota noin niin...kasoihin."
Vaikka joskus oon taas aika superi just elämisessä. Ilman sinua. Varsinkin ilman sinua.
Aika mairea ilta. Linja-autossa oli tietysti tunnelmaa. Se haki riehakkaan synttäriporukan Ruikasta ja kurvasi aina Cornerin ovelle saakka. Vieläkään en ole selvyydessä siitä, törmättiinkö oikeasti hirveen vai oliko Veijo muuten vaan veikeällä tuulella? Aikaisemmin en ole nähnyt vaakasuorana viivana ilmassa lentävää siideriä. Mutta kesä kuivaa minkä kastelee, myös Juhon housut. Onneksi selvittiin säikähdyksellä, ei tarvinut tehdä seuraa yli satasen tuntivauhdilla neljänkympin alueella kurviin kaahanneille lööppisankareille.
Kebabpizzan ja kommuunin kautta kotia. Ihan niin kuin ennen vanhaan. Se vaan, että mikään - ei niin mikään - ole kuin ennen vanhaan. Sanoudun kohta irti kaikista muistoista.
Ei en tarkoittanut sitä. En sanoudu. Muistot ovat hyviä sitten kun niitä voi tarkastella etäältä. Ensin täytyy kulkea sinne. Olen itselleni ihan uudessa ja ihmeellisessä tilanteessa, enkä aina tiedä miten tässä tulisi toimia.
Mikä on oikein?
Mikä on totta?
Saako reagoida?
No mutta ai miten?
Ja miksi itse täytyy olla se, joka tekee oikein? Lopettaa ensin? Se aloitti.
Miksi itse täytyy kylvää ja kylvää, viljankin saa ehkä niittää, mutta leipä menee aina parempiin suihin. Ei kun huonompiin.
Olkaa hyvät vaan riistäjät!
Haen tasapainoa tuntemuksissani nopean toiminnan erityisosaamista kohtaan ja välillä täytyy puhallella. Ouluun pitää päästä, siellä on enemmän lehtivihreää ja helpompi hengittää. Ensimmäisessä kyydissä, joka täältä köröttelee etelän suuntaan, olen minä.
Isi komppaa taustalla: "Ehkä se päivä paistaa vielä risukasaankin ja erinäisiin muihinkin...tuota noin niin...kasoihin."
Monday, June 01, 2009
Ihana aamu
Pahoitteluni edellisestä tajunnanvirta-postauksesta. En kerennyt muotoilla enkä hinkata sitä.
Ajattelin, että jotain elonmerkkejä on kuitenkin hyvä lähettää huolestuneen isoveljen huojentamiseksi. Olen elossa! Ei kuulemma kannattaisi kertoa kaikkia salaisuuksia netissä. Ymmärrän tämänkin näkökulman, mutta ensiksikin luuletko todella, että tässä on kaikki? ja toiseksi eivät nämä ole mitään salaisuuksia. Nämä ovat fiktiivisiä kirjoituksia fiktiivisestä hahmosta, meillä on vain sama nimi. ;)
Voisin kai kirjoittaa siitä mitä tapahtuu maailmalla, tai sitten en, koska tiedän siitä erityisesti juuri nyt niin vähän. Mutta voisin kai kirjoittaa pudonneista lentokoneista tai Salatuista elämistä. Uutisista viihdettä ja viihteestä uutisia. Kirjoitan tästä aiheesta kesäkuun aikana media-analyysin. Tai voisin kertoa ilosta ja kukista ja auringosta ja ihanan Antti Tuiskun comebackista, mutta ei mua ole huvittanut.
Sitä ei sais sanoa jos menee huonosti. Itsestään ei muutenkaan kannattaisi antaa mitään. Ihmiset käyttävät heikkouksia vaan toisiaan vastaan. Unohdan sen aina.
Onneksi.
Vapaapäivä ja toinenkin. Mitä niillä tehtiin? Sain unta viiteen saakka aamulla. Osasyyllinen oli naapurin kaheli ruohonleikkaaja. Maltoin odottaa puoliysiin ennen kuin polkaisin herättämään unenpöpperöisen vertaistukiryhmäläisen päästämään minut tietokoneelleen.
Nyt ollaan valveutuneita ja vastuuntuntoisia ja lähdetään rakentamaan parempaa Euroopan unionia.
Ajattelin, että jotain elonmerkkejä on kuitenkin hyvä lähettää huolestuneen isoveljen huojentamiseksi. Olen elossa! Ei kuulemma kannattaisi kertoa kaikkia salaisuuksia netissä. Ymmärrän tämänkin näkökulman, mutta ensiksikin luuletko todella, että tässä on kaikki? ja toiseksi eivät nämä ole mitään salaisuuksia. Nämä ovat fiktiivisiä kirjoituksia fiktiivisestä hahmosta, meillä on vain sama nimi. ;)
Voisin kai kirjoittaa siitä mitä tapahtuu maailmalla, tai sitten en, koska tiedän siitä erityisesti juuri nyt niin vähän. Mutta voisin kai kirjoittaa pudonneista lentokoneista tai Salatuista elämistä. Uutisista viihdettä ja viihteestä uutisia. Kirjoitan tästä aiheesta kesäkuun aikana media-analyysin. Tai voisin kertoa ilosta ja kukista ja auringosta ja ihanan Antti Tuiskun comebackista, mutta ei mua ole huvittanut.
Sitä ei sais sanoa jos menee huonosti. Itsestään ei muutenkaan kannattaisi antaa mitään. Ihmiset käyttävät heikkouksia vaan toisiaan vastaan. Unohdan sen aina.
Onneksi.
Vapaapäivä ja toinenkin. Mitä niillä tehtiin? Sain unta viiteen saakka aamulla. Osasyyllinen oli naapurin kaheli ruohonleikkaaja. Maltoin odottaa puoliysiin ennen kuin polkaisin herättämään unenpöpperöisen vertaistukiryhmäläisen päästämään minut tietokoneelleen.
Nyt ollaan valveutuneita ja vastuuntuntoisia ja lähdetään rakentamaan parempaa Euroopan unionia.
Another lesson learned
Siperia opetti. Huonojen päivien jälkeen tulevat oikeasti entistä paremmat päivät.
Vedän lusikkani pois sopasta, jossa jokatoinen on jo uinut ja johon loput ovat hukkuneet. Tämä kesän alkuni on ollut kyllä juuri sitä, mitä muut voisivat kutsua höpöksi menemikseksi. Minä kutsun sitä vapaudeksi. Kamalasti on sattunut ja tapahtunut. Kaikki se mikä on tapahtunut, on ollut hyvää. Se, että on myös sattunut ei ole ollut aina ihan niin hyvää, mutta kaikessa välttämättömyydessään ihan kohtuullista joka tapauksessa. Vertaistukiryhmä, joka koostuu minusta ja essistä ja satunnaisista vahvistuksista on aktiivisella toiminnallaan eheyttänyt ainakin kaksi mieltä.
It's alright
It's alright
It's alright
Yes I was burned but I called it a lesson learned
Mistake overturned
So I call it a lesson learned
My soul has returned
So I call it a lesson learned
Another lesson learned
Life perfect
Ain't perfect
If you don't know what the struggle's for
Falling down ain't falling down
If you don't cry when you hit the floor
(Alicia Keys)
Olen oppinut esimerkiksi sen, että jos naapurin söpöä poikaa kääntyy liian pitkäksi aikaa moikkaamaan, voi edessä avautuvalta ovelta saada kuonoon. Olen nähnyt, miten kyykyttäjä tulee kyykytetyksi. Olen myynyt sieluni Jipulle, jota ennen vihasin, nauranut, hoitanut hommat ja opiskelut, käynyt paikoissa, joissa en olisi uskonut käyväni, lukenut kirjoittamiani runoja vastapäisestä mielisairaalasta juttusille tulleelle asiakkaalle, tanssinut, hillunut, raivonnut, keskustellut monta hyvää keskustelua ja ollut kahdeksan työpäivän keskellä hereillä 43 tuntia väsymättä. Ensin murjottanut hetken ja sitten nauttinut, nauttinut, nauttinut.
Onneksi eilen lopulta tainnuin uneen raastavan tietokoneen putsaus-projektin jälkeen. Mun elämä on sillä koneella. Nyt olen kirjastossa ja eihän tää ole yhtään sama. Projekti jatkuu kun korjaajalle sopii. Teen sille ehkä jotain hyvää ruokaa. Unesta se, että kyllä sitäkin tarvitsee. Satsaan siihen ehkä huomenna kun on pitkästä aikaa vapaata. Mutta tänään jaksan vielä hymyillä asiakkaille. Itseasiassa ihan kohta...HERRANJUMALA ONKO KELLO NOIN PALJON?! Nyt pitää mennä!
Vedän lusikkani pois sopasta, jossa jokatoinen on jo uinut ja johon loput ovat hukkuneet. Tämä kesän alkuni on ollut kyllä juuri sitä, mitä muut voisivat kutsua höpöksi menemikseksi. Minä kutsun sitä vapaudeksi. Kamalasti on sattunut ja tapahtunut. Kaikki se mikä on tapahtunut, on ollut hyvää. Se, että on myös sattunut ei ole ollut aina ihan niin hyvää, mutta kaikessa välttämättömyydessään ihan kohtuullista joka tapauksessa. Vertaistukiryhmä, joka koostuu minusta ja essistä ja satunnaisista vahvistuksista on aktiivisella toiminnallaan eheyttänyt ainakin kaksi mieltä.
It's alright
It's alright
It's alright
Yes I was burned but I called it a lesson learned
Mistake overturned
So I call it a lesson learned
My soul has returned
So I call it a lesson learned
Another lesson learned
Life perfect
Ain't perfect
If you don't know what the struggle's for
Falling down ain't falling down
If you don't cry when you hit the floor
(Alicia Keys)
Olen oppinut esimerkiksi sen, että jos naapurin söpöä poikaa kääntyy liian pitkäksi aikaa moikkaamaan, voi edessä avautuvalta ovelta saada kuonoon. Olen nähnyt, miten kyykyttäjä tulee kyykytetyksi. Olen myynyt sieluni Jipulle, jota ennen vihasin, nauranut, hoitanut hommat ja opiskelut, käynyt paikoissa, joissa en olisi uskonut käyväni, lukenut kirjoittamiani runoja vastapäisestä mielisairaalasta juttusille tulleelle asiakkaalle, tanssinut, hillunut, raivonnut, keskustellut monta hyvää keskustelua ja ollut kahdeksan työpäivän keskellä hereillä 43 tuntia väsymättä. Ensin murjottanut hetken ja sitten nauttinut, nauttinut, nauttinut.
Onneksi eilen lopulta tainnuin uneen raastavan tietokoneen putsaus-projektin jälkeen. Mun elämä on sillä koneella. Nyt olen kirjastossa ja eihän tää ole yhtään sama. Projekti jatkuu kun korjaajalle sopii. Teen sille ehkä jotain hyvää ruokaa. Unesta se, että kyllä sitäkin tarvitsee. Satsaan siihen ehkä huomenna kun on pitkästä aikaa vapaata. Mutta tänään jaksan vielä hymyillä asiakkaille. Itseasiassa ihan kohta...HERRANJUMALA ONKO KELLO NOIN PALJON?! Nyt pitää mennä!
Monday, May 25, 2009
Happy happy joy joy
Omassa nahassa olo voi tulla tosi tukalaksi, sitä en muistanutkaan. Yksi poika kuitenkin kirjoitti: "Ää meikä tykkää Anna tosta että nää elät aina nii täysillä joskus <3" Sitä parempaa lohdutusta en ole ikinä kuullut. Sen kanssa oli hyvä mennä nukkumaan.
Työnantajani halusi tukea osaltaan mokailujeni ehkäisemistä lätkimällä minulle koko viikon töitä ilman ainoatakaan vapaapäivää. Kannatetaan. Mitä vähemmän kerkeän ajatella ja toimia, sen parempi.
Oli kiva kun Espa ja pojat olivat odottamassa, kun pääsin töistä. Minulle on aika harvinaista herkkua nautiskella kiireettömästä olemisesta ja jäätelöstä auringonpaisteisella terassilla. Poikiakin huvitti. Olivat rohkaisevia. Eivät lyöneet lyötyä. Paitsi ulkonäköpaineidenluoja Kiffe vähän.
Hätäiltiin helluntain lähestymisestä. Tulevaa sunnuntaita silmällä pitäen olin mukava todella todella söpölle pojalle. Se oli ehkä neljätoista. Meidän henkiset iät saattaisivat hyvinkin kohdata siis. Ehkä se pitelis mun tukkaa kun seuraavan kerran makaan vessan lattialla pää roskiksessa. Eivätkö neljätoistavuotiaat sitä tee?
Ensiksi suunnittelin ryhdistäytyväni ja kirjoittavani esseen narratologiasta, mutta en taida saada selkää nyt niin suoraan, että voisin sanoa mistään yhtään mitään. Siispä vertaistukiryhmä kokoontuu: sauna, saunasidukka ja viiltävä Closer eli Clivea ja Judea, joiden rinnalla kaikki tuntemamme miespuoliset henkilöt voivat lentää ilman happilaitetta avaruuteen viettämään helluntaitaan ja mielellään ihan kaikkia muitakin tulevia päiviä.
Työnantajani halusi tukea osaltaan mokailujeni ehkäisemistä lätkimällä minulle koko viikon töitä ilman ainoatakaan vapaapäivää. Kannatetaan. Mitä vähemmän kerkeän ajatella ja toimia, sen parempi.
Oli kiva kun Espa ja pojat olivat odottamassa, kun pääsin töistä. Minulle on aika harvinaista herkkua nautiskella kiireettömästä olemisesta ja jäätelöstä auringonpaisteisella terassilla. Poikiakin huvitti. Olivat rohkaisevia. Eivät lyöneet lyötyä. Paitsi ulkonäköpaineidenluoja Kiffe vähän.
Hätäiltiin helluntain lähestymisestä. Tulevaa sunnuntaita silmällä pitäen olin mukava todella todella söpölle pojalle. Se oli ehkä neljätoista. Meidän henkiset iät saattaisivat hyvinkin kohdata siis. Ehkä se pitelis mun tukkaa kun seuraavan kerran makaan vessan lattialla pää roskiksessa. Eivätkö neljätoistavuotiaat sitä tee?
Ensiksi suunnittelin ryhdistäytyväni ja kirjoittavani esseen narratologiasta, mutta en taida saada selkää nyt niin suoraan, että voisin sanoa mistään yhtään mitään. Siispä vertaistukiryhmä kokoontuu: sauna, saunasidukka ja viiltävä Closer eli Clivea ja Judea, joiden rinnalla kaikki tuntemamme miespuoliset henkilöt voivat lentää ilman happilaitetta avaruuteen viettämään helluntaitaan ja mielellään ihan kaikkia muitakin tulevia päiviä.
Sunday, May 24, 2009
Oman elämänsä sankari
Annan teiniritsailu-ilta syntyy seuraavista aineksista:
3 lasillista Casal Garciaa
2 hanalonkeroa
1 fisu (VIRHE, AINA VIRHE, OPI JO OPI JO!)
Asiatonta jostain käsittämättömästä aivojen mutkasta kumpuavaa vaatimista, huutoa ja itkupotkuraivaria oman maun mukaan
Purkillinen pahaa oloa
4 kauhallista kyyneliä
1 suututettu ihana poika
Hyppysellinen vessan lattialla äxänä makoilua
15 dl oksennusta
Ripaus apuun hälytettyjen ystävien ja henkilökunnan riesana oloa
44 kg paikasta toiseen siirreltyä velttoa tiedotonta lihaa
Lopuksi päälle ripotellaan lentäminen sylistä pää edellä asfalttiin, aivotäräys, kuhmu, tajun menettäminen, ensiapukurssin käynyt ohikulkija ja puhelimen hukkaaminen.
Nautitaan kylmänä. Maustetaan muistinmenetyksellä. Tarjoillaan mielellään sellaisen pikkuveljen kanssa, joka on haltuunsa ottamallaan puhelimella soittanut kaikki puhelinluettelosi pojat läpi koettaen saada itselleen kyytiä neljän aikaan yöllä. Esimerkiksi kaikille exille, jotka ovat nukkuneet tässä vaiheessa jo rakkaiden uusien tyttöystäviensä vieressä eivätkä juurikaan siksi ole vastanneet eivätkä juurikaan siksi ole tietoisia siitä kuka puhelimen toisessa päässä oikeasti on ollut ja millä asioin.
Nää vapaaviikonloput eivät siis olleetkaan meikäläistä varten. Paljon kerkeää saada aikaan, jos on Anna. Nyt tais rysähtää uudenvuodenlupauskin rikki. Harmi. Kyllähän tätä aikuisuutta kestikin jo melkein viisi kuukautta. Koska oppis? Sitten kun lakkaa naurattamasta?
Onneksi sitä ei ole mokailujensa kanssa yksin. Todettiin puhelimessa juuri Essin kanssa, että ollaan ihan liian viisaita ja ihania tähän elämään.
3 lasillista Casal Garciaa
2 hanalonkeroa
1 fisu (VIRHE, AINA VIRHE, OPI JO OPI JO!)
Asiatonta jostain käsittämättömästä aivojen mutkasta kumpuavaa vaatimista, huutoa ja itkupotkuraivaria oman maun mukaan
Purkillinen pahaa oloa
4 kauhallista kyyneliä
1 suututettu ihana poika
Hyppysellinen vessan lattialla äxänä makoilua
15 dl oksennusta
Ripaus apuun hälytettyjen ystävien ja henkilökunnan riesana oloa
44 kg paikasta toiseen siirreltyä velttoa tiedotonta lihaa
Lopuksi päälle ripotellaan lentäminen sylistä pää edellä asfalttiin, aivotäräys, kuhmu, tajun menettäminen, ensiapukurssin käynyt ohikulkija ja puhelimen hukkaaminen.
Nautitaan kylmänä. Maustetaan muistinmenetyksellä. Tarjoillaan mielellään sellaisen pikkuveljen kanssa, joka on haltuunsa ottamallaan puhelimella soittanut kaikki puhelinluettelosi pojat läpi koettaen saada itselleen kyytiä neljän aikaan yöllä. Esimerkiksi kaikille exille, jotka ovat nukkuneet tässä vaiheessa jo rakkaiden uusien tyttöystäviensä vieressä eivätkä juurikaan siksi ole vastanneet eivätkä juurikaan siksi ole tietoisia siitä kuka puhelimen toisessa päässä oikeasti on ollut ja millä asioin.
Nää vapaaviikonloput eivät siis olleetkaan meikäläistä varten. Paljon kerkeää saada aikaan, jos on Anna. Nyt tais rysähtää uudenvuodenlupauskin rikki. Harmi. Kyllähän tätä aikuisuutta kestikin jo melkein viisi kuukautta. Koska oppis? Sitten kun lakkaa naurattamasta?
Onneksi sitä ei ole mokailujensa kanssa yksin. Todettiin puhelimessa juuri Essin kanssa, että ollaan ihan liian viisaita ja ihania tähän elämään.
Saturday, May 23, 2009
Slap in the face
Valehtelisin jos väittäisin, ettei yhtään olis.
Mitäs menin uhoamaan. En muistanu, että tää Kemi oli sellainen paikka, jossa kuulee kaikenmaailman muiden asioita, joista ei haluaisi tietää mitään. Mutta ei en arvostele, on se hyvä olla kuitenkin toiminnan mies.
Nyt siemailen isoveljeni Tuun luottovalkkaria Casal Garciaa (kirjoitinko oikein? en jaksa tarkistaa pullon kyljestä) ja ajattelin, että sitä voisi ehkä ottaa isommallakin kädellä tänään. Koodissa on sentään Tuomari Nurmio. Ja lämppärinä Kuuradio. Isi ja äiti ulkoiluttaa mua siellä ja kohta on jo ehkä hyvä fiiwis.
Mitäs menin uhoamaan. En muistanu, että tää Kemi oli sellainen paikka, jossa kuulee kaikenmaailman muiden asioita, joista ei haluaisi tietää mitään. Mutta ei en arvostele, on se hyvä olla kuitenkin toiminnan mies.
Nyt siemailen isoveljeni Tuun luottovalkkaria Casal Garciaa (kirjoitinko oikein? en jaksa tarkistaa pullon kyljestä) ja ajattelin, että sitä voisi ehkä ottaa isommallakin kädellä tänään. Koodissa on sentään Tuomari Nurmio. Ja lämppärinä Kuuradio. Isi ja äiti ulkoiluttaa mua siellä ja kohta on jo ehkä hyvä fiiwis.
Thursday, May 21, 2009
Kaupunkisinfonia
-Tänään saattaa käsi täristä, ilmoitin aamulla ja luulin hajoavani tähän päivään. Ah kuinka väärässä olin.
Todella epävakaista. Ensin tihkusi vettä. Sitten aurinko paahtoi ja tuli kuuma. Lopulta taivas repesi ja sisällä vaunussa riemu. Ukkonen jylisi ja salamat välkkyivät. Sade piiskasi maata ja vaunun kattoa ja tunnelmoitiin työkavereiden kanssa katoksen alla. Tavallisesti niin hillityt ihmiset säntäilivät. Tätä oli odotettu. Sateen edellä on sellainen viileätuulinen tumma hetki. Sitä rakastetaan.
Kirjoitin mielessäni monen monta säettä, mutten pysty muistamaan niistä enää yhtäkään.
Jose Gonzalesin näppäily sopii tähän täydellisesti. Päivän tunnelma pirskahtelee minussa enkä millään malta mennä nukkumaan. Tiedän, että pitäisi. Menen seitsemäksi töihin katsomaan kun kaupunki herää ja yksinäiset viluiset ihmiset vaeltavat ensitöikseen lämpöisen kahvikupposen ääreen.
Oman vaellukseni teen viimeviikkoihin ja niiden tapahtumiin. Miten olen saanut tämän elämän?
Minulla on hyviä ihmisiä ympärillä. Tänään tapasin useita. Olen heistä onnellinen.
Kaikenlaista sitä...
Tarkoitan että kaikkialle sitä voikaan kulkeutua. Yhdeltä toiselle. Yhdestä toiseksi. Olen nauttinut kyydistä, mutta tähän voisi pysähtyä pitemmäksi aikaa fiilistelemään maisemaa. Päämäärättömyyttä.
Leijuttaa. Huomenna äiti hakee tyttärensä kotiin ja alkaa ensimmäinen vapaaviikonloppuni vietto. Ihanaa kotikotia luvassa: kissa saa ainakin sata suukkoa. Saa sataa vaikka puukkoja. Minä tartun kahvaan!
Todella epävakaista. Ensin tihkusi vettä. Sitten aurinko paahtoi ja tuli kuuma. Lopulta taivas repesi ja sisällä vaunussa riemu. Ukkonen jylisi ja salamat välkkyivät. Sade piiskasi maata ja vaunun kattoa ja tunnelmoitiin työkavereiden kanssa katoksen alla. Tavallisesti niin hillityt ihmiset säntäilivät. Tätä oli odotettu. Sateen edellä on sellainen viileätuulinen tumma hetki. Sitä rakastetaan.
Kirjoitin mielessäni monen monta säettä, mutten pysty muistamaan niistä enää yhtäkään.
Jose Gonzalesin näppäily sopii tähän täydellisesti. Päivän tunnelma pirskahtelee minussa enkä millään malta mennä nukkumaan. Tiedän, että pitäisi. Menen seitsemäksi töihin katsomaan kun kaupunki herää ja yksinäiset viluiset ihmiset vaeltavat ensitöikseen lämpöisen kahvikupposen ääreen.
Oman vaellukseni teen viimeviikkoihin ja niiden tapahtumiin. Miten olen saanut tämän elämän?
Minulla on hyviä ihmisiä ympärillä. Tänään tapasin useita. Olen heistä onnellinen.
Kaikenlaista sitä...
Tarkoitan että kaikkialle sitä voikaan kulkeutua. Yhdeltä toiselle. Yhdestä toiseksi. Olen nauttinut kyydistä, mutta tähän voisi pysähtyä pitemmäksi aikaa fiilistelemään maisemaa. Päämäärättömyyttä.
Leijuttaa. Huomenna äiti hakee tyttärensä kotiin ja alkaa ensimmäinen vapaaviikonloppuni vietto. Ihanaa kotikotia luvassa: kissa saa ainakin sata suukkoa. Saa sataa vaikka puukkoja. Minä tartun kahvaan!
Sunday, May 17, 2009
Pikku-julmuri
Huis hais ja tuli puhdasta. Koti tuoksuu männylle, sitrushedelmille ja raikkaille asioille. Kyllä nyt kelpaisi Alexanderinkin asettua tänne asumaan.
Mutta vielä mitä! Hullu kärpänen ehti ensin.
Se on yksi tuulettamisen huono puoli. Minä ja ötökät ei vaan sovita saman katon alle. Pelkään pienten hyönteisen aivojen arvaamattomia metkuja. En pysty riistämään niiltä elämää ja voin pahoin katsellessani kun kärpänen sätkii lasia vasten ihana näkymä edessään hinguten kaihoisasti ulos, muttei ymmärrä hypätä ilmavirran vietäväksi.
Tiedän tunteen, olen sätkinyt ikkunaa vasten itsekin. Ongelma ratkeaa vasta, kun tajuaa, että tässä on tämä lasi välissä. Sen takaa on tultava pois. Sitä ei aina huomaa, sen läpi kun voi kuitenkin nähdä.
Olen alkanut taas uskoa horoskooppeihin. Niihin tuntuu olevan tuplasti enemmän luottamista kuin omaan harkintakykyyni. En tiedä ovatko asiat, joita näen, oikeasti siellä vai haluaisinko niiden vain olevan? En tiedä muistanko asioita, jotka tapahtuivat vai asioita, jotka keksin? Ainakin tuntuu joltain, se ei voi olla huono, koska - jos ei muuta - se on saanut minut kirjoittamaan. Kaiken aikaa, kaikkialla ja kaikkialle.
Parempi katsoa kuin katua. Mitä sekin tarkoittaa? Katsoa niin kuin odottaa vielä vai katsoa niin kuin yrittää nyt?!
Mutta vielä mitä! Hullu kärpänen ehti ensin.
Se on yksi tuulettamisen huono puoli. Minä ja ötökät ei vaan sovita saman katon alle. Pelkään pienten hyönteisen aivojen arvaamattomia metkuja. En pysty riistämään niiltä elämää ja voin pahoin katsellessani kun kärpänen sätkii lasia vasten ihana näkymä edessään hinguten kaihoisasti ulos, muttei ymmärrä hypätä ilmavirran vietäväksi.
Tiedän tunteen, olen sätkinyt ikkunaa vasten itsekin. Ongelma ratkeaa vasta, kun tajuaa, että tässä on tämä lasi välissä. Sen takaa on tultava pois. Sitä ei aina huomaa, sen läpi kun voi kuitenkin nähdä.
Olen alkanut taas uskoa horoskooppeihin. Niihin tuntuu olevan tuplasti enemmän luottamista kuin omaan harkintakykyyni. En tiedä ovatko asiat, joita näen, oikeasti siellä vai haluaisinko niiden vain olevan? En tiedä muistanko asioita, jotka tapahtuivat vai asioita, jotka keksin? Ainakin tuntuu joltain, se ei voi olla huono, koska - jos ei muuta - se on saanut minut kirjoittamaan. Kaiken aikaa, kaikkialla ja kaikkialle.
Parempi katsoa kuin katua. Mitä sekin tarkoittaa? Katsoa niin kuin odottaa vielä vai katsoa niin kuin yrittää nyt?!
Saturday, May 16, 2009
Sydän hiljentäkää!
Kesä tunkeutuu ikkunasta sisään. Se on vallannut parvekkeeni. Ympärillä pelkkää laulua.
Sisällä kipeys, kuin joku viiltäisi tähtikuvioita vatsan sisuskumiin. Toivon, että olen tehty kestämään.
Mikä vastakkainasettelu; aika repivä. Ja silti ikinä kesä ei ole tuntunut näin hyvältä.
Ikinä ei ole tuntunut näin.
Eilinen oli mukava, kepeä. Tuiran itärannalla soi yössä kitara ja kaksi Annaa, kunnes pojat eivät enää jaksaneet kuunnella. Juostiin kilpaakin. Papu voitti. Minulla oli huonot kengät.
Olen huono häviäjä.
Aamulla neljä viinittelijää heräsi valoon Tuiran läntiseltä rannalta. Kollektiivisuus on parasta. Ihania ystäviä - kaikilla joku trauma, mutta silti hyvää elämää. Ja hyvä auto-hetki Veikon kanssa. Aika pysähtyi ja olis voinut vaikka itkeä.
Tähän ei sitte liittynyt mitään seksuaalisia konnotaatioita. Kukaan ei lyönyt hikistä kättä auton huuruiseen ikkunaan, ei. On vain parasta, että on sellaisia ihmisiä, joiden kanssa on hyvä ja helppo olla. Puhua mistä vaan tai olla vaikka vain hiljaa. Ja jotka tuntuvat välittävän siitä miten oikeasti menee ja olevan aina sopivasti huolissaan.
Opettelen sun säännöt ja koetan
niillä pelata
Tahdon olla vapaa
en tätä enää kelata
Juosta sisään kesään
suudella ja relata
Sisällä kipeys, kuin joku viiltäisi tähtikuvioita vatsan sisuskumiin. Toivon, että olen tehty kestämään.
Mikä vastakkainasettelu; aika repivä. Ja silti ikinä kesä ei ole tuntunut näin hyvältä.
Ikinä ei ole tuntunut näin.
Eilinen oli mukava, kepeä. Tuiran itärannalla soi yössä kitara ja kaksi Annaa, kunnes pojat eivät enää jaksaneet kuunnella. Juostiin kilpaakin. Papu voitti. Minulla oli huonot kengät.
Olen huono häviäjä.
Aamulla neljä viinittelijää heräsi valoon Tuiran läntiseltä rannalta. Kollektiivisuus on parasta. Ihania ystäviä - kaikilla joku trauma, mutta silti hyvää elämää. Ja hyvä auto-hetki Veikon kanssa. Aika pysähtyi ja olis voinut vaikka itkeä.
Tähän ei sitte liittynyt mitään seksuaalisia konnotaatioita. Kukaan ei lyönyt hikistä kättä auton huuruiseen ikkunaan, ei. On vain parasta, että on sellaisia ihmisiä, joiden kanssa on hyvä ja helppo olla. Puhua mistä vaan tai olla vaikka vain hiljaa. Ja jotka tuntuvat välittävän siitä miten oikeasti menee ja olevan aina sopivasti huolissaan.
Opettelen sun säännöt ja koetan
niillä pelata
Tahdon olla vapaa
en tätä enää kelata
Juosta sisään kesään
suudella ja relata
Monday, May 11, 2009
Viimeiset sanat tunnistaa siitä, ettei niitä koskaan huudeta...
sanoo Terhi Kokkonen ja on oikeassa. Enää ei jaksa huutaa. Enää ei jaksa olla vihainen ja syyttää. Pettymyskin tuntuu helpoimmalta niellä. Koska muulloin ihminen valitsee jotain vain siksi, että se on helppoa? Ei rakastuessaan ainakaan! Helppo on harvoin mielekästä, mutta erotessa ihminen on lamaantuneimmillaan. Helppo on voimattoman valinta.
Lopun tunnistaa siitä, kun näennäisen vilpittömästi voi katsoa toista silmiin ja toivoa tälle kaikkea hyvää. Onnea. Näennäisen siksi, että todellisuudessa tämä onni ei missään nimessä pidä sisällään uutta rakkautta.
Sain pitää Tero-nallen. Tarjouduin kyllä itkuani nieleskellen luovuttamaan sen takaisin juurilleen, mutta ainakin toistaiseksi toinen päätyi olemaan sitä mieltä, että minulle se on kaikkein rakkain. Ehkä se ei vaan raaskinut viedä Teroa, nähdä patojen avautuvan, ehkä voimattomien valinnat ovat senkin mieleen. Tai ehkä toinen on vaan hyvä ja kiltti, ja tiesinhän minä sen - ei sellainen poika voi olla paha, joka rakastaa jäätelöä.
If it be your will
That I speak no more
And my voice be still
As it was before
I will speak no more
I shall abide until
I am spoken for
If it be your will
If it be your will
That there is a voice
From this broken hill
I will sing to you
From this broken hill
All your praises they shall ring
If it be your will
To let me sing
(Leonard Cohen - If it be your will) <3
Illalla mietin (lue: kolmen jälkeen yöllä kun vielä pyörin hereillä sängyssäni) pitäisikö toinen tyynyistä ottaa pois. Saako ylimääräinen tyyny sängyn tuntumaan täydemmältä vai tyhjemmältä?
Päädyn valinnoissani voimattomien vaihtoehtoihin, koska olen nukkunut järjettömän huonosti ja vähän. Venäjä valvottaa, kevät ja levottomuus. Kolmen viimeisen vuorokauden aikana Pietarissa nukuin seitsemän tuntia. Siis yhteensä. Alcoenergyn douppaaminen alkaa potkia takaisin. Lisäksi teen lähes kymmenen tunnin päiviä töissä j o k a i k i n e n p ä i v ä, mistä toisaalta olen kiitollinen, sillä se estää minua joutumasta itkuisena valokuvien ääreen tai kuuntelemaan niitä levyjä, joita ei pitäisi.
Kun Elisa soitti ja kysyi missä olen, vastasin, että kotona. Sitten tajusin, että olen töissä.
Lopun tunnistaa siitä, kun näennäisen vilpittömästi voi katsoa toista silmiin ja toivoa tälle kaikkea hyvää. Onnea. Näennäisen siksi, että todellisuudessa tämä onni ei missään nimessä pidä sisällään uutta rakkautta.
Sain pitää Tero-nallen. Tarjouduin kyllä itkuani nieleskellen luovuttamaan sen takaisin juurilleen, mutta ainakin toistaiseksi toinen päätyi olemaan sitä mieltä, että minulle se on kaikkein rakkain. Ehkä se ei vaan raaskinut viedä Teroa, nähdä patojen avautuvan, ehkä voimattomien valinnat ovat senkin mieleen. Tai ehkä toinen on vaan hyvä ja kiltti, ja tiesinhän minä sen - ei sellainen poika voi olla paha, joka rakastaa jäätelöä.
If it be your will
That I speak no more
And my voice be still
As it was before
I will speak no more
I shall abide until
I am spoken for
If it be your will
If it be your will
That there is a voice
From this broken hill
I will sing to you
From this broken hill
All your praises they shall ring
If it be your will
To let me sing
(Leonard Cohen - If it be your will) <3
Illalla mietin (lue: kolmen jälkeen yöllä kun vielä pyörin hereillä sängyssäni) pitäisikö toinen tyynyistä ottaa pois. Saako ylimääräinen tyyny sängyn tuntumaan täydemmältä vai tyhjemmältä?
Päädyn valinnoissani voimattomien vaihtoehtoihin, koska olen nukkunut järjettömän huonosti ja vähän. Venäjä valvottaa, kevät ja levottomuus. Kolmen viimeisen vuorokauden aikana Pietarissa nukuin seitsemän tuntia. Siis yhteensä. Alcoenergyn douppaaminen alkaa potkia takaisin. Lisäksi teen lähes kymmenen tunnin päiviä töissä j o k a i k i n e n p ä i v ä, mistä toisaalta olen kiitollinen, sillä se estää minua joutumasta itkuisena valokuvien ääreen tai kuuntelemaan niitä levyjä, joita ei pitäisi.
Kun Elisa soitti ja kysyi missä olen, vastasin, että kotona. Sitten tajusin, että olen töissä.
Sunday, May 10, 2009
я счастливый
Kevät puristaa rintaa. Joskus voi tapahtua jotakin niin hienoa, että se tuntuu melkeen pahalta, melkeen sattuu. Minulle tapahtui Pietari. Ja koska kuulostan just tosi kornilta, en ehkä erittele ja halvenna mitään tässä tän enempää. Koko reissu oli vaan pelkkää hyvää ja mää ihan sanaton sen edessä.
Ei huoleta eikä sureta. Vaikka se mitä tapahtuu Pietarissa onkin jäävinään Pietariin, se on oikeasti ihan mulla tässä. Mukana.
Ennen sitä tapahtui kans. Vappuero. Siitäkään en ole välittänyt puhua enempiä. Olen yksin ja vappaata riistaa nyt ja aina tästä etteenpäin, koska siis parisuhteethan on ihan мошенничество eli fuulaa. не спасибо. Ei kiitos. Uholla kohti kesää ja seikkailua, jota sanotaan elämäksi. Haa. Siirappista yötä vaan!
Ei huoleta eikä sureta. Vaikka se mitä tapahtuu Pietarissa onkin jäävinään Pietariin, se on oikeasti ihan mulla tässä. Mukana.
Ennen sitä tapahtui kans. Vappuero. Siitäkään en ole välittänyt puhua enempiä. Olen yksin ja vappaata riistaa nyt ja aina tästä etteenpäin, koska siis parisuhteethan on ihan мошенничество eli fuulaa. не спасибо. Ei kiitos. Uholla kohti kesää ja seikkailua, jota sanotaan elämäksi. Haa. Siirappista yötä vaan!
Subscribe to:
Posts (Atom)