Mikä suhun on mennyt, oi pieni kielipoliisinarsisti?

Olen useana aamuna herännyt paitsi taianomaiseen näkymään, jossa villit hiutaleet leikkivät keltaisten koivun oksien yllä, voimakkaaseen ystävyyden ylistyksen tunteeseen. Sellaiseen äkilliseen onnenpuuskaan, joka iskee kesken aamuteen juonnin pyjaman housut jalassa istuessa puulattialla, jota vasten voi tuntea omat hölmistyttävän tutut ääriviivansa. Tunne on varmuutta siitä, että nämä ääriviivat saavat arvostusta ja ymmärrystä ja rakkautta niiltä, joita itsekin arvostaa ja rakastaa.

On niitä, jotka löytävät aina puolestani perustelut ratkaisuilleni, olivatpa ne sitten millaisia hyvänsä.

Ystävät eivät koskaan tuomitse kun heille soittaa sunnuntaisin kertoakseen kadonneesta kengästä tai 15 yöllä lähetetystä känniviestistä. He kääntävät tilanteen voitoksi, muistuttavat miten tuhkimollekin kävi. Muistuttavat itse soittamastaan mää hyppään tosta sillalta jokeen, jos sää et nyt tykkää musta-puhelusta ja saavat vaivaiset pikkuviestit tuntumaan amatöörimäiseltä mokailulta, jolle on vaan kiva kikatella.

Joskushan he eivät sitäpaitsi vastaa ollenkaan puhelimeen, koska jos eivät heittäneet sitä itsensä sijasta sillalta jokeen, pudottivat sen kiivetessään kolmannen kerroksen parvekkeelleen.

He ymmärtävät myös kun heille nolona tunnustaa tanssineensa taas edellisiltana pikkujulmurin pillin tahdissa tämän kotiovelle saakka. Heillä on aatelinen kyky saada siirtämään suihkuverhotankoon hirttäytymisaikeet seuraavalle päivälle. He eivät koskaan muistuta, että mitä me sovittiin siitä miten pikkujulmurin kanssa toimitaan, vaikka voisivat ihan hyvin. Se olisi varsin kohtuullistakin ottaen huomioon toimintasuunnitelmaan laaditun tuntimäärän.

Ystävät löytävät vian AINA pikkujulmurista. Kun seuraavalla kerralla uhoaa antavansa samalla mitalla takaisin, ystävät korkeintaan vaihtavat katseita, ei heillä ole tarvetta iskeä vyön alle. Vasta sopivan ajan päästä he virnuillen lainaavat bile-piikkareitaan sillä ehdolla, että pystyn varmasti pitämään koko parin tallessa.

Ystävät ovat hyvin tietoisia puutteistani. He eivät menetä hermojaan vaatekriisin iskiessä vaan ymmärtävät pysyä hoputtamatta sivussa pahimman hermoromahduksen ajan ja kaatavat diplomaattisina viiniä valmiiksi minunkin lasiini.

Jokohan voin pitää ystävänäni häntäkin, joka kapaloi minut hellästi peittoonsa, kun sitä oli kaadettu hippanen liikaa?

On niitä, joiden kanssa tehdään hassuja sopimuksia ja mennään eikä meinata.

Ystävä saattaa esimerkiksi jättää superhienot skandinaaviset vaahtobileet väliin ja juosta pitkin öistä Bulgaariaa etsimässä varastettua kameraasi, poliisiasemalla pantata munuaisensakin kameran löytymisen puolesta ja tulla lähes pidätetyksi.

On niitä, joiden edessä ei tarvitse hetkeäkään esittää että ei satu.

Nämä myötäeläjät puhdistavat haavani juhannustaikojen jäljiltä, ottavat syliin ja puhaltavat ilmaa, kun olen saanut puukosta selkään ja keuhkoihin. He kyynelehtivät kanssani Jipun soidessa, pitävät kädestä kiinni, eivät myöskään osaa elää. Lopulta juurikin he letittävät hiukseni, määräävät nousemaan ylös ja viettämään elämämme ihanimman kesän. Syksyn. Talven. Heidän kanssaan päätetään olla yhdessä upeita kaikkina vuodenaikoina, sytytellään kynttilöitä pimeyteen ja saunotaan.

Jotkut ystävät ovat aina sopivasti huolissaan. He saattavat koputtaa selkään kesken puheviestinnän luennon kysyäkseen hämmästyttävällä vakavuudella mitä muuten sille sinun kissallesi kuuluu? Voiko se jo ihan hyvin? Heidän mielestään olen jotenkin vaisu, yskäni kuulostaa pahalta, minun pitäisi ehkä syödä muutakin kuin omenoita ja olen ottanut taas ihan liikaa kursseja syksylle. He kurtistavat kulmiaan ja patistavat herkuttelemaan, lepäämään ja nauramaan. Välittävät tavalla, jota joskus kaipaa.

Ystävä saa minut heikkona hetkenäni hymyilemään lohkaisemalla: Kielivirheitä, vähäsanaisuutta, vastahakoisuutta itsestään puhumiseen, mikä suhun on mennyt, oi pieni kielipoliisinarsisti? Ystävät tietävät kaikki virheeni, huonot ominaisuuteni ja puutteeni ja tykkäävät minusta silti. Ehkä jopa juurikin siksi.

Ystäväni tietävät mitä tarvitsen.

Eräs, jossa ystävyyden piirteet kulminoituvat kuljettaa minut syyslomalla Helsinkiin ja tanssittaa niin, että ei todellakaan muisteta mikä kotona odottaa. Koulussa.

Minun ystäväni ovat ihania, aivan ihania. Ja nyt lähden viettämään heidän kanssaan iltaa. Eikä todellakaan muisteta mitä on huomenna - tai vittu ikinä!