Tajuamisia lumen ja meren kaupungissa

Kännipuheluiden tuska hälvenee, kun sellaisen vastaanottaa.

Sen mukana saadun perspektiivin turvin kännipuhelut voi pudottaa omaan niille varattuun surkeaan lokeroonsa. Ne vain kuuluvat elämän kiertokulkuun. Pikkujulmuruus on evoluution tulosta. Ilkeät ja itsekkäät - ihmiset - selviävät. Sitä ymmärtää pikkujulmurillakin olevan oma pikkujulmurinsa ja olevansa itsekin pikkujulmuri jollekin. Silti on kurjaa, etteivät pikkujulmurit voi vain kääntää kelkkaansa, ruveta pikkuihanuksiksi ja lakata kärsimästä. Ennenkaikkea aiheuttamasta kärsimystä.

Opettajaharjoittelu loppui. Yksi oikein rikastuttava, rankista rankin, mutta ihanin periodi elämästä on ohi. Yhtä aikaa sekava, onnellinen ja haikea olo. Ihan mahtavaa on ollut tajuta että minusta tulee opettaja. Ja ihan tosi tykki sellanen. Enää ei epäilytä yhtään. Hämmennystä aiheuttaa vain paitsi kasiluokkalaisiin kiintyminen, neljä vapaata päivää viiden viikon hengästyttävän kiireen jälkeen. Silloin ei voi muuta kuin matkustaa kotiin pysähtymään, toiseen merenrantakaupunkiin, siihen pohjoisempaan ja pienempään.

Oli jälleen uusi aamu aurinkoisella preerialla - niin äiti ja isä sanoivat herättäessään aamuisin kun olin lapsi - kun kävelin merenrantaan. En oikeastaan edes tiedä miksi he sanoivat niin. Se on niin iskostautunut osa muistojeni päiväkotiaamuja, ettei mieleeni ole tullut kyseenalaistaa sitä aiemmin.

Keräsin ajopuuta, ajattelin askarrella siitä jotain, ja etsin pitkään merenrannasta kiveä, jonka kylkeen kerran tunnustin ensirakkauteni.

Se kesti pitkään.

Ainakin kolmena keväänä Aa sydän Äs 4-ever ilmestyi aina hiukan haalistuneempana mutta sitkeänä lumen alta. Ainakin kolmena keväänä tuijotimme merkitsevästi toisiamme. Matikan tunneilla, nuorisotalon invavessassa, moottoritien äänivallilla katulamppujen neonvalossa. Maleksimme öisillä kaduilla, teimme typeryyksiä ja niillä vaikutusta toisiimme. Aina oli satanut. Juoksimme kilpaa ja sodimme pihlajanmarjoilla. Unelmoimme, riuduimme, pakahduimme. Lakastuneiden lehtien keskellä puistossa lopulta suutelimme. Ja sen jälkeen kaikkialla.

Teimme hölmöjä lupauksia ja uskoimme niihin. Kaikki oli selvää. Kaikki oli täydellistä.

Pettymystäni nieleskellen jouduin lopettamaan etsinnät ja myöntämään ettei ikuinen tarkoita ikuista. Mikään ei kestä niin kauan. Eivät edes sormivärit.

Kun katselin auringon nousussa kylpevää toista rantaa, tuulimyllyrivistöä (ennen niitä oli vain kolme) ja purjeveneiden mastoista heijastuvaa valoa, teki hetken kipeää, ettei kukaan koskaan olisi jakamassa kaikkea tätä. Näkemässä. Tuntemassa. Aamua aurinkoisella preerialla.