Suuntaansa mäen huipulla hakeva kelkka

Pyykkikone laulaa ja Leonard Cohen. Morning glory. Elämä on arkisia asioita; vanhoja sinisiä verkkareita, tekemätön koulutyö, jääkaappiin pilaantuvaa kermaviiliä ja lojuvia pahvilaatikoita, joita en ole saanut viedyksi varastoon. Ruhtinaalisten kolmen tunnin yöunien jälkeen pahvilaatikot vaan jotenkin lakkaavat olemasta. Tarkoitan sellaisena aikana, jona kolmen tunnin yöunet ovat ruhtinaalisia vailla hiukkaakaan ironiaa, sillä ne ovat huomattavasti pisimpiä yöunia, joista olen vapun jälkeen nauttinut. Sanokaa sitten kun pitää mennä lääkäriin! Tai taluttakaa sinne mielummin.

Viikonloppu meni hissukseen. Tein töitä ja sosialiseerasin parhaani mukaan siinä sivussa. Runoilijan pojan kanssa tehtiin kuvottava havainto siitä, että elämässä on vain pelaajia ja pelinappuloita. Joo siis ehkä joku muu on tehnyt tän saman huomion jo aikaisemmin ja koettanut kertoa siitä muodossa syö tai tule syödyksi, mutta minä heräsin kuin sumusta siihen, kuinka kahdesta ihmisestä aina toinen pelaa ja toinen on pelattavana. Aika toimivat säännöt tosiaan. Vaikka ne ovat kaikkien tiedossa, pelaaja voittaa aina. Peli pelataan silti loppuun suurella mielenkiinnolla.

Heitin kyllä kehiin ehdotuksen ideaalista rakkaudesta, jossa molemmat ovat vaan yksinkertaisesti niin hulluina toisiinsa etteivät todellakaan halua tai edes kykene miettimään pelistrategioita ja seuraavia siirtoja. Mutta en tiedä uskonko sellaisen olemassa oloon enää itsekään. Eikö se ole vain se pelattavan harha, jonka pelaaja petaa hänen eteensä. Se, johon uskoen pelattava ylipäänsä antautuu peliin...?

Kun runoilijan pojan kanssa alkaa jauhaa, saattaa huomata tietävänsä aika vähän siitä mikä on totta ja oikein. Päädyttiinkin lapsuusmuistojen nimessä vaatimaan mustavalkoista maailmaa.

Hänessä ihailen niitä piirteitä, periaatteita ja arvoja, jotka muistuttavat sitä osaa itsessäni, jonka aivan selvästi muistan ja tunnistan, mutta joka on aikojen saatossa himmennyt ja mennyt minulta hukkaan. Periksiantaminen, se, ettei kanna harteillaan moraalista vastuuta koko muusta maailmasta, on tehnyt elämästä helpompaa ja ainakin näennäisesti miellyttävämpää, mutta ei sillä varsinaisesti ylpeillä.

Milka kauhisteli mihin olen kadottanut haaveet häistä ja vauvoista ja puheet rakkauteen uskomisesta. Niin se vain on tämäkin viimeinen romantikko kääntänyt kelkkaansa. Toivottavasti en ole kadottanut niitä pysyvästi. Ehkä ne ovat vain etsimässä itseään. Päivittymässä. Haluan edelleen kaiken sen, punaisen mökin ja perunamaan ja hitaat iltapäivät, jolloin viinimarjapensaiden sato kerätään yhdessä. Tai haluan haluta sen. En vain nyt voi, sen aika on myöhemmin.

Joskus paljon myöhemmin.

Tänään olisi ollut tosi mielenkiintoiset yöttömän yön kirjamessut ja nuorten EM-jalkapallon ensimmäinen Suomen peli, jossa meidän Anselmo hääräilee ykkösveskarina, mutta mitä kidutusta (!) menen töihin. Yhdeksän päivän iltavuoroputki raukeaa juhannukseen, jota juhlin monien vuosien takaa tuttujen naamojen ympäröimänä Ruikkacupissa. Erilaista hauskaa, mutta varmastikin hauskaa. Ja draamatonta - just päätin.