Kaupunkisinfonia

-Tänään saattaa käsi täristä, ilmoitin aamulla ja luulin hajoavani tähän päivään. Ah kuinka väärässä olin.

Todella epävakaista. Ensin tihkusi vettä. Sitten aurinko paahtoi ja tuli kuuma. Lopulta taivas repesi ja sisällä vaunussa riemu. Ukkonen jylisi ja salamat välkkyivät. Sade piiskasi maata ja vaunun kattoa ja tunnelmoitiin työkavereiden kanssa katoksen alla. Tavallisesti niin hillityt ihmiset säntäilivät. Tätä oli odotettu. Sateen edellä on sellainen viileätuulinen tumma hetki. Sitä rakastetaan.

Kirjoitin mielessäni monen monta säettä, mutten pysty muistamaan niistä enää yhtäkään.

Jose Gonzalesin näppäily sopii tähän täydellisesti. Päivän tunnelma pirskahtelee minussa enkä millään malta mennä nukkumaan. Tiedän, että pitäisi. Menen seitsemäksi töihin katsomaan kun kaupunki herää ja yksinäiset viluiset ihmiset vaeltavat ensitöikseen lämpöisen kahvikupposen ääreen.

Oman vaellukseni teen viimeviikkoihin ja niiden tapahtumiin. Miten olen saanut tämän elämän?
Minulla on hyviä ihmisiä ympärillä. Tänään tapasin useita. Olen heistä onnellinen.

Kaikenlaista sitä...
Tarkoitan että kaikkialle sitä voikaan kulkeutua. Yhdeltä toiselle. Yhdestä toiseksi. Olen nauttinut kyydistä, mutta tähän voisi pysähtyä pitemmäksi aikaa fiilistelemään maisemaa. Päämäärättömyyttä.

Leijuttaa. Huomenna äiti hakee tyttärensä kotiin ja alkaa ensimmäinen vapaaviikonloppuni vietto. Ihanaa kotikotia luvassa: kissa saa ainakin sata suukkoa. Saa sataa vaikka puukkoja. Minä tartun kahvaan!