29 ja puolen neliön kokoinen ahdistus

Tulin kotiin. Keräsin lattialta postin ja kuolleet kärpäset. Ei kuolema korjaa vaan jättää ainoastaan lojumaan, ja saman syksy tekee minulle, vaikka hanaan vastaan ja sätkin ja räpiköin. Koulun-aloitus-reippaudessani oli totisesti toivomisen varaa. Keskellä villiä kesää tuntui vielä hyvältä ajatukselta ajaa yötä vasten Ouluun kouluun suoraan festareilta viikon rymyämisen jälkeen.

Tyhmää, että yksi viikko voi kääntää asiat ihan mullin mallin. Koti, joka lähtiessä oli aurinkoinen onnen, tasapainon (tai vastaavasti epätasapainon ja siitä nauttimisen) sekä naurun pesä muuttui viikossa pimeäksi tyrmäksi. Sadesuojaksi. Asukki, joka lähtiessä rakasti elämäänsä haluamatta mitään toisin, muuttui ilolinnun poikasesta kuolleeksi kärpäseksi. Henkeään haukkovaksi ja viimeisiä tärinöitään veteleväksi vähintään.

Tuntui kuin kävelisi ihan väärässä rappukäytävässä ja avaisi väärän oven, väärän kynnyksen yli astuisi aivan väärään elämään. Jonkun toisen. Ja sillä aikaa oma jäi etelään askeltamaan mäkeä punaisen kirkon ohi, jossa huuhkaja asuu. Pörröttämään takkuista tukkaa.

"Syksyllä otan itsestäni tukevan poliisiotteen ja laitan rajat paheellisuudelle." Tulikohan luvattua liikaa?

Hävyttömän pitkäksi venyneen ensimmäisen koulupäivän jälkeen olin ihan huono. Eteen on tuotu se mihin olen lukiosta saakka pyrkinyt, mutta se ei yhtäkkiä herätä minussa mitään tunnetta. On taisteltava pysyäkseni aloillani, pitääkseni katseen kohdistettuna. Tahdon tyhjentää pään ajatuksista, nostaa peukalon pystyyn ja vinkata kuskille, että unohdin taas osoitteen, mutta siihen Finlandiatalon kupeeseen, kiitos. Viimeksikin löysivät perille. Joskus löysin perille.

Kamalaa olla poissaoleva ja innoton. Sain todella ihanan ohjaavan opettajankin, joka alusti tulevaa opettajaharjoittelua niin hyvin, että se minä, joka oli viikko sitten vielä olemassa, olisi kirjoittanut pitkän ylpeilevän tekstin kaikesta hienoudesta, johon on etuoikeutettu. Kaivatuista rutiineista. Uudelle tuoksuvasta kalenterista, johon olisi jo ensimmäisen päivän jälkeen tehnyt monta värikästä merkintää kiireellisen elämänsä organisoimiseksi. Kasiluokan historian ja musiikintunnista, joita pääsisi huomenna muistiinpanovälineiden kanssa seuraamaan. Siitä, että unelma oli ottanut vauvanaskeleensa kohti konkretisoitumistaan.

Ja kyllähän minä tiedän asioiden pohjimmiltaan olevan hyvin. Olo on kuin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kärsivällä. Epälooginen. Lisää masentaa syyllisyys siitä, että nyt ei saisi masentaa. Nyt pitäisi ottaa tästä tunteesta kaikki irti, heijata ja hehkua. Kiittämätön tyttö. Tämä vaan tuli ihan liian nopeasti, ihan väärässä kohdassa. Saispa olla huoleton ja hullutella vielä vain hetken.

Saispa. Pääsispä. Vaikka rippikoulubiisit voivat saada mut itkemään nyt, selitän, ettei hätä ole tämän näköinen. SUN SILMÄS AINA MÄ MUISTAN...Yleinen voimattomuus se vain luhistaa.

Kun Ruudolfin Kaipaan vaimooni saa aikaan saman reaktion osoitan kätevästi syyttävällä sormella (hehe, sisäpiirivitsi) pimeyttä. BEIBI MÄ HALUUN SUT TÄNNEEEH.

Se on vain tämä yö, nyt jo niin syvällä, että kannattaa jatkaa ryhtivaihteen hapuilua suosiolla vasta aamulla. Voimattomuus, pimeys, yö. Sitäpaitsi joku aina vaan vetää mua noita mahdottomia kuvioita kohti. Omaa heikkoutta ja kipeyttä sekin. Mahdottomuus, voimattomuus, pimeys, väsymys ja yö. Univelka. Syksy. Vai onko se sittenkin se idioottimainen stadin slangi. Ja kaksi idioottimaisen turkoosia silmää.

Sydämeltäni olen aivan hölmö. Minulla on oppimista.