Thursday, December 16, 2010
Stora stund, heliga stund
Mua itkettikin, mutta se johtui ehkä siitä kun menin siinä seremonian aikana mielessäni 18 kertaa naimisiin. Häät ovat ihania, varsinkin mun omat.
Arki on ollut lempeätä. Aamulla herään juuri ja juuri aamureenien aikaan ja pääsen kyydillä kirjastoon. Kirjoitan pään tyhjäksi unesta ja kaikista tutkimukseen liittyvistä ajatuksista. Sen jälkeen olen pystynyt nauttimaan vuodenajasta ja seurasta ja kertomaan aina uudesta alati muutoksessa olevasta tutkimusongelman rajauksesta, tänään se on huono-osaisuuden representaatiot ja vesimotiivi Pmmp:n teoksessa Veden varaan, mutta huomenna se voi taas olla jo jotakin ihan muuta. Tutkimuksen tekeminen on kyllä luonteeltaan merkillistä, koska koko ajan edetessä kaikki muuttuu, jolloin tutkija alkaa nähdä asioita, jotka muuttavat kaiken aiemman ja se on ikään kuin tarkoituskin, mutta ei loputtomasti, koska tutkimus ei siten koskaan tule valmiiksi.
Kotiin Kemiin meneminen jouluksi tuntuu ihanammalta kuin koskaan. Aika tosiaan kultaa muistot, koska olen kuullut itseni sanovan useita kertoja viime aikoina että Kemissä tämä tai tuokin asia olisi paremmin, yleensä jonottaessa tai parkkipaikkaa tai kiinalaista ruokaa hakiessa, mutta silti. Eräät turkulaiset tai Oulusta Turkuun muutaneet avomiehet saattaisivat nytkin pakkasessa hölkätessään kyllä arvostaa sitä kemiläistä suurta monumenttia, jonka avulla olen ohjannut lukuisia keminmaalaisia löytämään perille Osmonkadulle - sisähallia, jota täällä ei ole. "Kemissä tämäkin olisi paremmin". Samalla kun sanon sen minua naurattaa vähän, minusta se on aika hyvä vitsi.
Thursday, December 09, 2010
Rakas joulupukki, menen suoraan asiaan, toivon 30 erinomaista sivua kirjallisuudentutkimusta, kiitos!
Nyt ollaan taas kotona, onnellisia ja odotetaan joulua. Loman jälkeen entistä enemmän olen ollut olemassa vain monikossa. Sitä haastavammaksi käy tutkimuksen kirjoittaminen. Jotain mikä on tehtävä itse, ihan yksin. Mutta en sairastunut pelkästä ajatuksesta vaan kuudesta työteliäästä tunnista yliopiston kirjastolla ja makuuhuoneen patterista, jota tullaan vasta huomenna korjaamaan.
Meihin iski molempiin loman jälkeen pieni joulumasennus, joka mun kohdalla merkitsee rusketuksesta kuoriutumisen ja miinus 40 celsiuksen muutoksesta aiheutuvan shokin lisäksi sitä että kun teen piparitaikinaa, tiedän että pitäisi oikeasti kirjoittaa ja kun paketoin lahjoja, tiedän että pitäisi oikeasti kirjoittaa ja kun sytytän kynttilöitä ja poltan äitille perinteistä vuoden rakkauslauluista koostuvaa joululahjalevyä, tiedän että pitäisi kirjoittaa. En nyt ihan heti keksi surullisempaa kohtaloa joulueläimelle kuin saapuvan joulun, josta ei voi täysivaltaisesti iloita.
Joulumasennuksen pois ajamiseksi otettiin käyttöön järeät aseet, joista tehokkaaksi on osoittautunut lapsuudessanikin iloa tuottanut vanha kunnon tavarakalenteri. Ketarantien versiossa joulusukka roikkuu tyhjänä katonrajassa. Päivittäin sukkaan sujahtaa jokin yllätys, jolloin se myös piiloutuu. Vuorotellen toinen meistä uhrautuu etsimään yllätyssukan.
Hei, perinteet ovat tärkeitä. Kotimatkaa tekevälle tontulle näpytän viestin, josko se toisi kuitenkin tullessaan vielä pullollisen keltaista jaffaa.
Monday, November 15, 2010
"Jos jumala siirtää vuoriakin niin miksei sitten pientä tahtomatonta naista"
Hahmotan ehkä elämääni Turussa vast edes aikana ennen entisen lempiasiakkaani paljastumista vainoavaksi psykopaatiksi ja aikana paljastumisen jälkeen.
Nyt vartaloni vetäytyy paniikista kippuralle ja jokainen lihas jännittyy pelosta. Tunnen itseni avuttomaksi ja puolustuskyvyttämöksi. Onneksi tulen siitä vihaiseksi ja annan itseni tullakin. Niin vihaiseksi että siitä tulee minua suojelevaa voimaa tulevien tilanteiden varalle. En jaksa elää pelossa, en suostu. En yhden enkä toisen enkä kolmannen hullun takia.
Jostain syystä elämässäni on tämä toistuva kuvio, jossa luottamani vanhempi mieshenkilö osoittautuu jollain tavalla mieleltään henkisesti ja seksuaalisesti kieroutuneeksi. Toistaiseksi olen kuitenkin ehtinyt aina pois alta. Jotkut muut eivät.
Oksettavan totuuden paljastuminen tuottaa pelastumisesta huolimatta suurta ahdistusta, pettymystä, pelkoa ja vihaa minulle, jonka hyväuskoisuutta on käytetty ponnahdusalustana pahoille aikeille, joita nämä pimeät tapaukset eivät itse edes miellä pahoiksi.
Jostain syystä en siltikään ole menettänyt uskoani miehiin.
Onneksi, sillä minulla on kolme hienoa veljeä, upea isä ja upea avomies. Ja vaikka jumalan tahtoa ei kuulemma pääse karkuun, tuntuu silti hyvältä lentää jälkimmäisen (ei jumalan vaan avomiehen) kanssa ylihuomenna Thaimaahan, sillä minua ei kidnapattu ainakaan eilen.
Ja epäonneksi, sillä sen johdosta kulkeudun aina uudestaan erilaisten sairaiden mieltymysten täyttöön panon kohteeksi. Kai minulla silti on niin paljon voimakkaammat kokemukset hyvistä miehistä, niistä jotka eivät suorita oksettavia itsekkäitä ja muiden elämää ratkaisevasti häiritseviä tai onnistuessaan tuhoavia toimia auktoriteettiaseman tai fyysisen vahvuuden tai jumalan sanan antamin valtuuksin.
Ja herätkää nyt, jos joku vielä perustelee moraalittomuuttaan, omia sairaita mieltymyksiään ja niiden toteuttamista, vainoa ja sortoa ynnä muuta mitä tahansa sairasta paskaa uskolla niin minä alan kirkua. Pitäkää se fasistinen uskonne ihan veeiiteeteeuun kaukana minusta!
Yök yök yök yök yök.
Thursday, November 11, 2010
Hämärää ympärillä
Saturday, October 16, 2010
Akvaaliolakkaus
Friday, September 24, 2010
Tää ei oo sattumaa, tää on kohtaloo, tää on kaikki tässä nyt
Friday, September 10, 2010
Epäprinsessan päiväkirja
Saturday, August 21, 2010
Kiitos lainasta!
Kurkuma teki alkuviikosta seuraa Jellonalle. Lepää rauhassa kurkuma, rakkauden kukka. Juuri tällä samaisella nanosekunnilla kun makaan sohvalla pimeydessä kuunnellen dramaattisesti Maria Menan ihanaa versiota It must have been lovesta ja katselen lasin läpi parhaillaan kastuvaa Suomen entistä pääkaupunkia en kuitenkaan jostain syystä jaksa olla huolissani kurkuman menehtymisen symboliikasta. Kuin tuo ilmeinen symbolinen taso ei olisi se kaikkein ensisijaisesti huolettavin.
Friday, August 06, 2010
Kulta emmää antanu sulle lupaa vielä...
Eikä kuitenkaan olla. Minä en halua elää maailmassa, jossa Jellona kuolee. Ei huvita.
Koko pienen elämäni, jota Jellona on rikastuttanut aina siitä asti kun täytin kuusi vuotta, pelkäsin että joku tekisi sille pahaa. Juoksin nopeimmat ajat liikuntatunneilla ja yleisurheilukilpailuissa kuvitellen, että maalissa joku koettaisi satuttaa Jellonaa ja minun olisi ehdittävä estämään se. Pelkäsin että se jäisi jonnekin loukkuun, auton alle tai nappaisi myrkkyä nielleen rotan. Että naapurin lapset tai aikuiset kiusaisivat sitä.
Minulla on ollut aikaa valmistautua Jellonan lähtöön. Olen hyvästellyt sen lukuisia kertoja. Enkä silti ollut vielä lähellekään valmis. Ei kukaan meistä ollut eikä olisi tullut olemaankaan. Aina haluaisi silittää Jellonaa vielä kerran. Ottaa sen syliin. Nukkua sen vieressä. Katsoa sen touhuja. Jutella sille.
Vaikeaa Jellonan suremisessa on myös se, että sitä joutuu selittelemään. Tuntuu epäreilulta, ettei kissan suremista pidetä itsestäänselvänä tai puoliksikaan yhtä oikeutettuna kuin ihmisen, vaikka totuus on, että maailmassa ei ole kovin montaa ihmistä, jotka haluaisin pitää yhtä hanakasti elossa kuin meidän Jellonan.
Se oli paljon enemmän kuin kissa. Se oli tasa-arvoinen perheenjäsen ja se tiesi sen.
Kuolemasta olen tähän mennessä oppinut sen, että sitä on vaikea kestää. Minä en halua että kukaan enää kuolee!
Kuolemassa ei ole paljon helpotusta tai lieventäviä asianhaaroja. Ei vaikka kaikki olisi mennyt käsikirjoituksen mukaan. Sitä että toinen otetaan pois, on mahdottoman vaikeaa hyväksyä. Suru on niin valtava. Koetan pukea sen kaikenlaisiin ajatuksiin elämän kiertokulusta ja kissojen taivaasta, jossa Jellona jaksaa taas kiivetä puihin ja metsästää koristeita joulukuusen alimmilta oksilta. Muistot hymyilyttävät hetken. Torjuvat ja väistelevät liian suurta ikävää ja raakaa surua, jonka kohtaaminen ja hyväksyminen vaatii mitä suurinta urheutta. Oman heikkouden myöntämistä. Kuolemaa ei vain voi selittää hyväksi eikä itseä ehjäksi.
Hyvässä tarkoituksessa todettu "ehkä sillä on nyt parempi olla" ei vaan tunnu minusta uskottavalta lohdutukselta. Eihän sillä voi olla parempi olla ilman minua, ilman meidän perhettä, joka rakasti sitä ja jota se rakasti. Kuinka sillä voisi olla olematta yhtä kova ikävä, kuinka sillä voisi olla nyt hyvä olla, sillä joka piti tärkeimpänä tehtävänään meidän muiden lohduttamista, sillä joka varmisti aina että me muut voimme hyvin.
Tapahtuneesta alkaa olla kuukausi, mutta kun soitan kotiin, isä huokaa raskaasti. Se leikkaa nurmikkoa, joksi Jellonan on siten kuulemma arvokkaampi muuttua. Milloin hyväksyminen alkaa? Kun minä mietin sitä pientä, joka makaa lempikoivunsa juurella tästä ikuisuuteen, haluan vain nostaa sen syliin, puhaltaa eloon ja kertoa sille kuinka paljon sitä rakastan. Näitä itkuja itketään vielä pitkään.
Friday, July 30, 2010
Onnimössöä jaossa
Sunday, July 18, 2010
Kuka lohduttaisi muujojaa?
Avomies vilvoittelee Belgiassa ja Brittein saarilla ja milloin missäkin, mutta työmatkojen välissä ehdimme silti ymmärtää toisemme väärin. Koska häkellyttävää onnea on vaikea pukea sanoiksi, kirjoitan vasta kun muistan miltä suru tuntui. Raskaalta ja dramaattiselta. Muutoksentekevältä ja musertavalta. Turhista syytöksistä lamaantuneena luen muumikirjaa ja mietin, kuinka väärin on olla inhottava pienelle itkuiselle tytölle, joka lukee muumikirjaa.
Thursday, July 01, 2010
Oma pilaus
Tuesday, June 22, 2010
Oikein lannoitettu
Ehkä siksi tärisin kauhusta, kun eilen näin heinäkuun työvuorolistan. Se ei vaan mitenkään ole mahdollista, työnantaja pahoitteli ja hymisi perrään, etteihän elämä yhteen ruisrockiin kaadu. Minä tekohymmyilin ja mietin, että sinä et tiedä minun elämästä mitään. Ne, jotka tietävät, suunnittelevat parhaillaan pommiuhan langettamista erään turkulaisen kebabravintolan ylle.
Koetan vetää ilmaa keuhkoihin hetken kerrallaan ja sopeutua tilanteeseen. Niinhän tuo kurkumakin tekee tuossa meidän olohuoneen nurkassa, luojan luoma. Sinnittelee hengissä ja kukkii, vaikka sitä hoitaa kaksi kurkumoista mitään ymmärtämätöntä heräteostoksentekijää. Riittääkö kasteleminen ja hellät ajatukset? Vaihdettiin sille mukavampi ruukkukin, ihan vain jotta se tietäisi, että siitä huolehditaan.
Tuo olo on tärkeä edellytys kukkimisen kannalta. Siinä se on, se taika, joka ehkäisee kellastumisen ruissittominakin kesinä.
Thursday, June 10, 2010
Yhtä itsekeskeisyyttä kaikki tyynni...
Thursday, June 03, 2010
Lomalla
Sunday, May 16, 2010
Maailman rauha, poskessaan painauma sohvan neuloksen jäljiltä
Muuankin jäsen siellä niin aurinkoisesti hymyillen väläyttää olevansa kaikista maailman historiallisista henkilöistä Bill Clinton. Oli mennä teet väärään kurkkuun sinä kevättalvisena aamuna, kun pahaa-aavistamattomana käänsin ikävissäni pelaajakortin ensiesitykseensä. Mutta okei, ei mennä nyt enää siihen jo käsiteltyyn (-No ei mulla siinä tilanteessa tullut ketään muuta mieleen ja...-Eikö ihan totta tullut?! No mikset muistanut Tiger Woodsia?!) asiaan, sillä jäsenen perustelut, jotka videohaastattelusta on leikattu pois, olivat vastauksesta edes jokseenkin siedettävän tekeviä.
Jyväskylässä isoveljeni kotona mietittiin ankarasti omia pelaajakorttejamme. Minä olen jatkanut miettimistä aina siitä lähtien. On olevinaan tärkeää pystyä määrittämään profiilinsa oikein. Historiallinen henkilö on sinänsä helppo, miettimättä vastaisin Minna Canth, vaikka isoveli kiusasikin, että minä olisin sitten tietysti se Hilary. Ruuista olisin lasagne, näyttelijöistä vaikka Michael Douglas ja euroopan kaupungeista ehkä Barcelona.
Se, mihin pelaajakortti todenteolla jäi jumiin meillä kaikilla, oli mikä laulu olisit? Pitkän itsetutkiskelun ja lukuisten kuunneltujen biisien jälkeen päädyn yhä kahteen, jotka ensi-intuitiossanikin tuntuivat omilta: olisin joko Joni Mitchelin All I want tai Dave Lindholmin Sinun äänesi. Koska Billin vastaus oli Pieni ja hento ote, säntäsimme eilen jännittävän paikallisderbyn päätteeksi sopivasti tunkkaiseen Gracelandiin kuuntelemaan kuinka Dave määritti meitä. Keikan jälkeen se määritti mua myös sanoin tarkka tyttö ja sai mut kyllä hymyilemään!
Musiikista ja ylimääräisestä kahden päivän vapaasta haltioituneina suunnattiin melkoisina katujen valtaajina Börs-yökerhoon. Se osoittautui juuri sellaiseksi yökerhoksi, minne vien mun tytöt. Oli mahdottoman mukavaa.
Meidän kotikadulla sijaitsee muuten kaksi seksibaaria, yksi kyseisen genren erinäistä välineistöä tarjoava myymälä, valokuvausliike ja pieni surullisen näköinen avoliitossamme sekä suuria epäluuloja että toiveita herättänyt kebabravintola Mir, johon ei aiemmin olla uskaltauduttu sisälle asti. Toinen meistä tietää, että joskus ilo tulee litteässä paketissa ja niinpä lompsin eilen rohkeana rokansyöjänä Mirrin kebabrulla kainalossa kotiin. Kävi ilmi, että ei näin litteässä. Vaatimattomuudellakin on rajansa.
Heräsin säikähdykseen, mutta huojennuin pian, kun toinen valtaaja löytyikin sohvalta. Se näyttää ehjältä. Mikä onni. Sillä meni mua myöhempään, mitä ei tälläkään kertaa voi lukea minun edukseni. Ne, jotka tietävät, etten poistu yökerhoista ennen pilkkua ilman hyvää syytä, tietävät sen. En vain ole poistuvaa sorttia.
Nyt olen malttamaton varpunen jouluaamuna, joka haluaa kuulla menettämistään pikkutunneista ja kertoa omasta seikkailustaan. Nauraa, vaihtaa tuntemuksia keikasta ja tavatuista ihmisistä se ja se oli sympaattinen ja mennäänhän kun se ja tuo ehdottivat sitä ja tätä ja tulla syliin ja hipsutetuksi. Päästä ihmettelemään, miksi valtaaja nukkuu sohvalla ja kertomaan, että se on joka tapauksessa näin tehdessään itse syötävyys.
Aurinkoinen lepopäivä vasta availee silmiään casa de KolehmainenSaarelalla, mutta jo se näkee asioita, joista se pitää.
Wednesday, May 12, 2010
Ylivoimaa
Tuesday, April 27, 2010
License to kill
Hyvä kun meet, T ymmärsi, Rakkaudesta lajiin.
Tehtiin siis kaikenlaista kivaa kahden ihanan ysiluokan kanssa. Sitten tuli maineestaan tietoinen "koulun pahin" kasiluokka ja nujersi mut. Sisälle vyöryessään ne kysyivät ensimmäiseksi mitä pahaa olin tehnyt kun mut oli laitettu opettamaan niitä. Siinä vaiheessa olin vielä ihan että he he älkääs nyt. Kun lopulta hengästyneenä ja murhanhimoisena päästin ne etuajassa syömään, yksi kovistytöistä mutisi mennessään "ei jumalauta, mua kyllä vähän hävettää miten me käyttäydyttään.." En hehetellyt vähääkään.
Hyvin osaavat varmaan huomisessa lauseopin kokeessa kertoa, että näytän ihan Tea Hiillosteelta, no näytänhän siis iiiihan Tea Hiillosteelta ja tanssijalta ja että mitä enkö muka oo tanssija, no mitä enkö muka oo koskaan ollutkaan tanssija, ihan oikeesti, ja että kannattais olla mielummin kuin äidinkielen opettaja, koska kaikki inhoo just eniten äidinkielen opettajia. Ja siitä tehtävästä saavat varmasti myös kaikki pisteet kotiin, missä tulee todistaa, että opettajalla ei vain ole kovinkaan paljon keinoja käytössään, jos oppilas yksinkertaisesti päättää nostaa pulpetin ilmaan, juosta ympäri luokkaa, kirjoitella liitutaululle, laittaa musat korville kymmenettä kertaa, olla ottamatta kynää käteen ja kirjaa esille tai kävelee ulos luokasta. Tai kuinka paljon vaikutus tehostuu kun monta oppilasta suorittaa edellä mainittuja toimintoja yhtä aikaa.
Rakkauteni tätä lajia kohtaan ei välttämättä olekaan niin vankalla pohjalla kuin olen olettanut.
Sen jälkeen tehtiin loppumuutto Kemmiin pikkuveljelle siirtyvien tavaroiden osalta, vedin äidin marimekkoyöpaidan päälle, keittoa, pitsaa ja omenahillopiirakkaa ja opponoin parikymmentä sivua kandin työtä. Rakkaus kulminoituu pieneen linnunluiseen kissaan, joka yrittää hypätä syliin hiljattain halvaantuneella jalallaan, muttei onnistu. Nostan sen, pienen ja hauraan ja nolon, mutta kiitollisen nyytin ja täytyn halulla olla pelkästään hyvä.
Thursday, April 22, 2010
1 day to go
En pysy paikoillani enää, jalkojen alla on paljon intoa, vauhtia ja odotusta.
Illalla ei varmaan enää, kun tuhat ja yksi asiaa on hoidettu. Vietän viimeistä iltaa olemalla hölmö ja ihan liian herkkä oma itseni oman napani ympärillä omassa pikku-lukaalissani - Hääohjelmailtaa nimittäin. Itkufestarit.
Käyn myös viimeisen kerran siinä saunassa ja hörpin viimeiset iltateet siinä parvekkeella ja mietin varmaan joka askeleella, että tää on jottain tosi uniikkia ja viimeistä, koska voihan näistä lähtemisistä tehdä itselleen myös mahdollisimman vaikeita ja ikäviä.
Yhteisessä kodissahan askel on olevinaan ihan toinen jo, paljon vähemmän itsenäinen.
Tämä asenne imeytyy ympäristön negatiivisuudesta. Ei edes lähiympäristön, niiden jotka tietävät miten asiat ovat, vaan niiden jotka eivät tiedä yhtään. Jostain syystä se, että joku tekkee jottain odotuksista poikkeavaa, ja erityisesti jotain, mitä ympäristö itse ei uskalla tehdä, aiheuttaa paljon paheksuntaa. Sitten jos se kehtaa vielä röyhkeästi tulla onnelliseksi valinnastaan ja näyttää sen, on ympäristön keksittävä syitä todistaa itselleen eli toisille ympäristön mielenrauhaa, yhteisötasapainoa ja tyytyväisyyttä tyytymiseen järkyttäneen jäsenen ratkaisun kelvottomuus. Todella keksittävä.
Se loru jonka mukkaan pojat tehhään etanoista, sammakoista ja koiranhännän tupsukoista, ei kerro, mitä varten! Minäpä kerron. Kaikkein hurmaavimmat ainakin ovat olemassa, jotta tällaiset ympärilleen pesää rakentavat ja tunnesiteitä helposti ympäristöönsä (eri ympäristöön kuin edellä) muodostavat hömötiaiset pääsisivät joskus lähtemään etelään, jonne muutoin tulisivat varmaan aina vain haikailemaan, koska se pyrähtäminen on niille niin haastavaa.
Se loru oli musta aika epäoikeudenmukainen ja tyhmä jo pienenä. Mua säälitti tytöt, kun ne oli tehty paljon vähemmän siisteistä jutuista niin kuin sokerista, kukkasista, inkivääristä ja kanelista, raukat. Myöhemmin mulle valkeni että edustin itsekin tuota epäonnisempaa joukkoa, vaikka käytinkin isoveljieni vaatteita, leikin autoilla, legoilla ja dinosauruksilla, juoksin naapurin poikia kovempaa ja mulla oli lyhyt tukka.
Nyt se on pitkä ja olen oppinut arvostamaan kaikkea mihin tulee sokeria, kanelia ja inkivääriä. Vähän liikaa. Ja ruusun saamista pikapostina Espanjasta. Dinsosauruksilla ja legoilla leikin aika harvoin ja istun mielummin auton kyydissä kuin ajan itse. Silloin kun ajan itse, ajan liian lujaa, aiheutan vaaraa ja sekaannusta ja saatan jättää pyyhkimet keskelle tuulilasia, kun sammutan auton. Epäilen, että sammakot ovat sellaisia satuolentoja, joita vain lapset näkevät tai sitten ne ovat kuolleet sukupuuttoon ajat sitten. Juoksen pääasiassa linja-autojen perässä tai bodycompat-tunnilla kun käsketään. Vaikka meillä on Tuukan kanssa varmaan sama farkkukoko, käytän omia. Olen sosialisaation luomien sukupuoliroolini odotusten vanki ja kuuliainen alamainen, avovaimo huomisesta lukien.
Ja mut on ajettu sisään esimerkillisen huolellisesti, koska olen just nyt just näissä hetkissä (uskaltaako sanoo ääneen?) täydellisen onnellinen.
Thursday, April 15, 2010
Onko pakkaaminen maailman sentimentaalisin prosessi?
Tänään vietin aamupäivän sullomalla tavaroitani laatikoihin kuunnellen samaa musiikkia, jonka tahdissa ne kolmisen vuotta sitten purin kaappeihin. Tiesin silloin aika paljon vähemmän elämästä ja minusta; siitä mitä haluan ja mistä tykkään. Ruisrockista ja piparista ja homejuustosta ja Kaarlen patiosta ja Barcelonasta ja kirjallisuudesta ja Tuiran biitsistä ja torikahvilasta ja sanataidekerhoista ja kesäöistä, joina istutaan puistossa Ninweä vastapäätä ja syödään kebebmajoneesipitsaa. Tai niitä seuraavista aamuista, jotka alkavat Anna Puun kauniilla päivällä ja hipsutuksella. Hitto - en tiennyt mitään.
En tiennyt aika monesta ihmisestä, mutta siitä en edes aloita tai tulee itku. Enkä ois uskonu niitä koskaan löytäväni tästä kolkosta teknologiakaupungista, jonka yliopistossa, jossa joka kerta eksyi, oli oranssit seinät. Ja jossa ihmiset tunkivat joka lauseeseen, mainoksiin, yirtysten ja tapahtumien nimiin nää, (raukkojen käsitys persoonallisuuden ja yhteenkuuluvuuden tunteen lisäämisestä). Ja jossa kaiken lisäksi satoi aina.
Toisaalta nyt on kuitenkin jollain tavalla samanlainen fiilis kuin kolme vuotta sitten. Olen irrallaan. mikään ei ole paikallaan vielä, enkä tiedä kuinka kauan kestää, että on. Nyt minua kuitenkin odotetaan siellä minne menen. Minua ja neljiä salaattiottimiani ja sauvasekoitintani - en edes tiennyt, että minulla on sellainen! Olen näköjään kunnostautunut kaikenlaisen turhan materian keräämisessä, mistä on aamun aikana irronnut useat hyvät naurut, joita apuun rientävä ykkösketju taitaa tulla illalla jakamaan. Olen aika huono luopumaan, myös esineistä. Nyt tosin tein Kemiin menevät- laatikon, johon lahjoitin pikkuveljeä varten esimerkiksi suuren osan mukeista, joita silti on koko Tontan futisjoukkueelle vieläkin.
Olen ottanut puolustuslinjan. Elämässä joutuu muutenkin ihan tarpeeksi monta kertaa tekemään päätöksiä, joita ei tahdo tehdä ja luopumaan asioista ja ihmisistä ja kissoista, joista ei tahdo luopua. Nyt ei tarvi. Ei sellaisesta, minkä luopumisesta tulee paha mieli. Kyllä sopu sijaa antaa ja mukit on helppo pinota. Eivät lopu kesken, jos mennään talvella naimisiin ja tehhään koko tuomiokirkolliselle minttukaakaota, niille seisomapaikkalaisillekin.
Saturday, April 10, 2010
Tiistaipäivä
Ja jottei sillä olisi ollut liian helppoa, kaikki teknologia petti yhtä aikaa. Sen mp-3-soittimen (joka on siis yksi sen elintärkeimmistä esineistä) lisäksi hajalle pamahtivat nettimokkula ja microaaltouuni. Jännitystä osaltaan lisäsi tietokoneen uusi omintakeinen harrastus sammuilla tuon tuosta itse valitseminaan ajankohtina.
Sitä tunnetta on vaikea kuvailla, kun se kahdessa viikossa kasaan raavittu puolen vuoden työ lopulta valmistui. Siinä kun on vielä semmonen homma, että vaikka en muuten tunnustaudu perfektionistiksi, oon sitä joskus näitten kirjallisuuden ja opettaja-opiskelujuttujen kanssa. Ne on vissiin jotenkin määrittävinään mua ihmisenä...
Tämä painajainen sai alkunsa siitä, kun palautuspäivä aikaistui kuukaudella sinä hetkenä, kun huomasin hakevani Turun yliopistoon maisteriopintoihin. Hakuajan loppuun mennessä muiden papereiden mukaan pitää nimittäin liittää opintotodistus kandintutkielman arviointeineen. Siksi päätös hakemisesta syntyi minuutissa.
Tällaisten puristusten jälkeen menee joitain päiviä ennen kuin taas ottaa itsestäänselvyytenä sen että saa tiskata, viikata vaatteita kaappiin, selata huonekalulehtien mainoksia, valita kauan mihin pukeutua, kiinnittää huomiota yksityiskohtiin, lukea syntymäpäiväkortit uudelleen, liikuttua äidin runosta ja sitten istuksia tässä auringon taas kerran lämmittäessä selkää ja heittäessä valoja ympäri huonetta. Kirjoittaa ja kuunnella Aladdin-elokuvan musiikkeja hymistellen ajalle, jona oli kovin juttu osata dialogit alusta loppuun ulkoa. Ja miettiä sitä matkaa, jonka sieltä on kulkenut tänne ja sitten niitä askelia, jotka on aikeissa seuraavaksi ottaa. Kun niistä ei voi koskaan yhtään tietää minne ne vie, ei niin yhtään. Aika hienoa.
Tällaisten puristusten jälkeen menee kuitenkin vain joitain päiviä ennen kuin taas ottaa itsestäänselvyytenä
sen että saa tiskata. Ja vastentahtoinen kirjoitustauko muuten (julkaisutauko oikeellisuuden nimissä, kirjoitan kyllä) johtuu internet-yhteyden puuttumisesta Oulun kodissa. Vaan kestän sen kuin nainen, joka elää kuin varastossa muutenkin toinen jalka oven välissä jo. Kääntelen avainta lukossa ja huonekaluja vuoraavaan pölyyn kirjoitan hei hei.
Tuesday, March 16, 2010
Happiness is real only when shared
Otsikko on siis In to the wild- elokuvasta, joka katsottiin.
Tämä ajatus ei sinänsä ole minulle uusi, olen tiennyt tämän aina. Mutta syntymäpäivänäni matkalla takaisin Ouluun, kun edessä siinsi seitsemän tuntia junaa väärään suuntaan, oli minulla aikaa miettiä kenen kanssa onni on jaettava? Perheen? Parhaiden ystävien? Pojan, joka vie jalat alta, ja roskatkin, kun pyytää?
Minulla on monta kotia. Kaikki merenrantakaupungeissa. Olen aika merellinen kaveri.
Tämän jakamiskysymyksen olen ratkaisemassa niin, että olen olemassa ensimmäistä kertaa elämässäni näin rohkea ja...melkein sanoin että antautumassa virran vietäväksi, mutta pikemminkin päin vastoin. Vaihdan suntaa vastavirtaan kesken kaiken. Ehkä hyppään kolmesta metristä (edelleen korkein hyppysaavutukseni - säälittävää, tiedän) ja sukellan niin kuin kuudennella luokalla.
Otti mahan pohjasta hulluna, mutta siinä hyppylaudalla seistessä tiesin, että haluan tehdä sen enemmän kuin mitään. Oikeastaan kun visioi itsensä jo hyppäämässä, ei sen jälkeen muita vaihtoehtoja ole enää edes. Tutut naamat kannustivat ponnekkaasti alhaalla silloinkin, vaikka varmasti osa luokkatovereista toivoi silmät kiiluen näkevänsä minun mätkähtävän mahalleni. Huimasi ja puristin silmät kiinni ilmassa, mutta voi sitä hymyä kun nousin altaassa pintaan. Ja hymyilen vieläkin. Uskalsinpa!
Näen kyllä vedessä väijyvät vaarat. Tai ehkä en sitten näe. Aivan sama, on niistä minulle kerrottu. Turvalliset ratkaisut tympivät. Sitä paitsi nyt en hyppää yksin, tai vähintäänkin minua ollaan vastassa, ottamassa kiinni.
Tämä vesiallegoria on suoraan lainattua Pmmp:n Veden varaan albumilta, josta teen touhuissani kandin tutkielmaa. Vesi on elämä. Sinänsä ei erityisen tuoretta tai yllättävää symboliikkaa, mutta se kuinka yhtenäinen ideologia vallitsee läpi koko teoksen, hämmentää. Pmmp nimittäin esittää, että vaikka yhteiskunnassa on puutteita, jotka on nähtävä ja joihin on puututtava kyllä, (esimerkiksi juuri puhumalla, kirjoittamalla, laulamalla niistä,) ja vaikka puitteet ja edellytykset uida ovat kaikilla erilaiset, on silti jokainen itse vastuussa oman suhteensa ja suhtautumisensa rakentamisesta veteen. Toinen tuntee uppoavansa, toinen kutsuu sitä sukeltamiseksi. Se, että joku on tai ei ole syntyessään kuin kala vedessä, ei siis määritä uimataitoa loppuiäksi.
Tein ensimmäisen hankinnan yhteiseen kotiin. Siihen, jonka parvekkeella katsellaan kaupungin valoja viltin alla iltaisin ja juodaan teetä, jonka paketin kyljessä lukee: Hovimme on lämmin ja onnellinen, vaikka seinät puttuisivat. Eilen katsoin ensimmäistä kertaa kokonaisen X-factor-jakson ja se poika, joka lauloi itsekin tulkinnastaan liikuttuneena Vesireittejä sai mut itkemään myös.
Jos kaupunki tulvisi, me oltaisi aika heikoilla. Minä uin alkeisselkää ja T siitä hiukan kehittelemäänsä muotoa; meduusaa. Onneksi hovi sijaitsee seitsemännessä kerroksessa ja seinätkin siinä on. Ja sauna. Ja parketti. Ja iso keittiö astianpesukoneineen, joka toimii taas. Ehkä siis vain katseltaisiin uimataitoisia alakerran naapureita ja heiteltäisiin niille eväitä. Vaikka tätä Italianpataa, jota otin itselleni vähän mukaan. Tää on hyvää, mukavan mausteista. Kehtais tarjota.
Tuesday, February 16, 2010
Viikko sitten...(netti lakkasi toimimasta kesken yrityksen oikeuttaa tätä sokerista hömppää)
Voittaja ei välitä. Eiku.
Eräs ystäväni tapaili Tinder-matchiaan joitain viikkoja jo jokseenkin innoissaan. Lupaavasti alkanut suhde kohtasi päätöksensä, kun Tinder-m...
-
Pojat. Sellaisia huomioita tänään, että pojat ovat hankalia ja niistä on vain harmia. Varsinkin sellaiset pojat, jotka luulevat voivansa puh...
-
Tänään on se päivä, jolloin olen päättänyt päättää. En vain tiedä vieläkään mitä..tai en ole ihan varma. Molemmat vaihtoehdot houkuttelevat ...
-
Kuuntele tällaista herkkää John Mayer-radiota illalla ja pakahdu ja ikävöi. Ihan oma syy. On sitä tyhymä. Aina luulee tietävänsä eikä ikinä ...