Ei tätä nyt voi ohittaa. Pakko se on myöntää nyt kun on mustaa valkoisellakin. Meillä puhutaan tuommoista ihmeellistä kieltä. Kaikki ensimmäisen tavun viimeiset r-kirjaimet ainakin tamppautuvat ja sulautuvat tavun ulkoasuun. Suomenkieltä lukeneena minun pitäisi kai pystyä sitä jotenkin analyyttisesti tarkastelemaan, mutta kuten muutkin kielen ilmiöt, se kiinnostaa minua tuhat kertaa enemmän esimerkiksi semanttisesta tai kulttuurisesta näkökulmasta. Niin ärsyttävää kuin se ulkopuolelta seurattuna onkin ja niin monta kertaa kuin olenkin katsonut sitä vierestä ja halunnut oksentaa, minäkin lässytän. En ole koskaan ymmärtänyt koiria, saati niitä, jotka eivät koiran nähdessään kykene muodostamaan yhtään järkevää kokonaista lausetta.
Kissat ovat tietysti asia erikseen. Ainakin yksi musta.
Joo, ehkä tuo koirakommentti oli epäoikeutettu ihmiseltä, josta on dokumentaarista kamaa Simon biisoneille lässyttämisestä. Minulla on myös ainutlaatuisen ihania videomateriaaleja rakkaista veljenpojistani - niitä vaan ei valitettavasti voi katsoa, koska joku kuvaajatäti lässyttää idioottimaisen häiritsevästi läpi videon Voi että niin, kuka siinä on, niin, onko Olli, onko, onko se meiän pieni Olli, voi että.
Tarkemmin ajateltuna olen tainnut lässyttää ystävillenikin. Muistan ainakin yhden kerran kun pyysin kilttiä ystävää numero yksi tuomaan siinä jalkeilla ollessaan minullekin lasin keittiöstä. Noteeraamatta pyyntöäni millään lailla ystävä numero yksi otti kylmästi lasin itselleen ja istuessaan takaisin viereeni totesi olevansa jo liian tuttu antaakseen lässytykseni enää tehota itseensä. Toisella kerralla anoin ystävää numero kaksi tuomaan amppali-mehujätskin tullessaan biitsille, kun oli kuuma ja rapsa ja teki mieli. Ystävän numero kaksi agressiivisuus yllätti mut täysin kun se totesi että olis muuten voinut tuodakin, mutta kun menin käyttämään tota vammasta vauvaääntä niin ei pysty!!!
Se muuten toi sen jätskin ja pakotti lupaamaan että vauvaääni olisi pannassa. Se varmaan piiloutuikin vakan alle viettämään seurannutta kyynisyyden ajanjaksoa, mutta kaivautui taas huulille hellien tunteiden ja niiden poikimien sanojen iholle kiinnittyäkseen.
Olen tainnut siis huomaamattani kuulua vanhan liiton pahimman luokan hc-lässyttäjiin aina. Tietoisuus siitä hiipii pitkin selkärankaa kiihkeästi etsiskellen minä-käsitystäni liittyäkseen osaksi sitä, vaikka haluaisin vähän laittaa hanttiin. Luen kasvatuspsykologian jättitenttiin, joten maailma esittäytyy psykososiaalisina rakenteina ja prosesseina ja sisäisen ja ulkoisen ja sen ja tämän ja tuon vuorovaikutuksena, tai ainakin siinä syntyneenä struktuurina.
Tässä struktuurissa, pienessä omassa maailmassamme, joka koostuu pääosin meistä, lauantai-iltaa vietetään kävelemällä läheiselle huoltoasemalle laittamaan lotto ja ostamaan lakritsijäätelöä. Lauantai-ilta jatkuu katsomalla loton arvonta ja syömällä lakritsijäätelöä.
Kasvatuspsykologia käyttää jonkun Levinsonin kehittelemää termiä dream kuvaamaan yhtä aikuistuvan nuoren elämänrakenteen sisällön keskeisistä elementeistä; sisäänrakennettua kuvitelmaa, joka kaikilla parikymppisillä on tiedostamattaankin aikuisuudesta ja aikuisten maailmasta sekä omasta paikastaan siinä. Dream ei ole pelkästään kuvittelua vaan se on yhteydessä todellisuuteen eräänlaisena utuisena suunnitelmana yksilön ammatista ja työurasta, perhe-elämästä, sosiaalisesta ympäristöstä ja muusta elämästä aikuisten maailmassa. Dream on kehitystehtävä, jonka toteuttamiseen aikuistuva pyrkii erilaisilla valinnoillaan ja ratkaisuillaan. Elämän hallittavuuden, tyytyväisyyden ja onnellisuuden elämysten on tutkittu olevan merkittävässä yhteydessä siihen, vastaako yksilön elämänrakenne dreamin sisältöä.
Onko siis ihme, etten osaa rentoutua, kun silotellun ja viimeistä yksityiskohtaa myöten hahmotellun päämäärätietoisen dreamini toteutuminen on yhtäkkiä ilman varoitusta keskeytetty. Dream-polo on käännetty ylös alaisin, pakattu pahvilaatikoihin, revitty irti juuriltaan, ravisteltu ja paiskottu ja riepoteltu monen sadan (seitsemän?) kilometrin päähän kaupunkiin, jossa sanotaan semmottiis tämmöttiis ja jossa sattus ja tapahtus ja jossa leipämaistiaisissa kuulees kunniansa, jos maistaas enembää gui yht sorttia. Ja jossa ammattiin valmistuminen taas kerran kyseenalaistetaan ja tehdään erityisen hankalaksi ja työlääksi.
Eikö lottoaminen ole surullisinta mitä on? Ainakin olen aina pitänyt sitä suomalaisen lohduttomuuden edustuksena. Ei, kovia kokeneessa dreamissani ei totta vie lotottu. Lauantai-illoissa oli sen muutoinkin enemmän vauhtia ja jännitystä. Ei ole ihme, että dream on melkoisessa kriisissä. Minulle on ehkä vielä ammattiuran epävarmuuttakin ahdistavampaa tämä sosiaaliseen ympäristöön ja verkostoon kohdistuva muutos. Uusi rakentuu hiljalleen ajan kanssa, tottakai, muttei se poista sitä että sattui rakastamaan sitä vanhaa. Ja että sitä joskus kaipaa niin että tekee kipeää. Tunnen toki jo joitain ihania eteläisiä ihmisiä. Mutta uusien ystävyyssuhteiden alussa vain on jotenkin kankeaa. Minä kai olen se kankea siinä.
Kun eivät nämä ihmiset tiedä, eivät voi tietää, miksi minulle ei kannata lainata baariin kenkiä. Eivätkä ne tiedä miksi mun ranteeseen on tatuoitu i love sunny beach. Tai mistä me haetaan vuosittain joulukuusi. Eivätkä osaisi pelätä meidän lumitöihin pakottavaa Tuukkaa tai nauraa riekkoveijarille. Eivätkä osaa reagoida oikein Jipun En osaa elää kajahtaessa radiosta eivätkä varmaan edes käy Lohjan meripäivillä. Tai wingerissä. Eikä niiden kanssa voi pystyttää paketointipajaa tai laulaa norsuimuria. Eikä niiden kanssa ole ainakaan yhtä hauskaa juoda minttukaakaota termarista, kun eivät ne tiedä, että se on itse asiassa perinne, että niin on tehty joka vuosi fuksirastilla. Eivätkä ne muista Kievskajan käytävillä otettuja juoksukilpailuja tai tiedä kuka oksensi sen käytävän seinälle, eivätkä saakaan tietää, sillä siivooja maksettiin hiljaiseksi. Eivätkä ne tiedä että osaan ulkoa kaikki Ultra bran biisit. Eikä niillä ole mitään hajua siitä kuka on Kauko Kemppinen. Eivätkä ne tiedä mitään pikkujulmuruudesta tai siitä miksi minusta on tullut juuri minä. Eikä niille voi suuttua, kun ne menisivät ehkä heti pois. Eivätkä ne tiedä että mun luokkasormuksessa lukee Ally Mc Beal, enkä minä jaksa selittää, kun en tiedä mistä aloittaisin.
Toisaalta kun tapasin sen, joka juuri vetää vapaapotkua radiossa, ajattelin, ettei mua nyt kyllä millään saa enää kiinnostumaan ihan mistään urheilusta tai tutustumaan sen sukulaisiin tai opettelemaan tuleeko sen leivälle ensin kinkku vai juusto. Nyt tiedän että vaikka se käy liian kuumassa suihkussa ja käyttää mun sukkia ilman lupaa, sillä on ihana perhe ja sen paahtoleivälle tulee omenamarmeladia tai paputomaattikeittoa aamuisin ja katkarapuja ja majoneesia iltapäivisin ja jos se on ruisleipä, maksamakkara on varma valinta.
Tämän päivän luennolla puhuttiin uuden tiedon omaksumiseen liittyvästä epävarmuuden sietokyvystä, joka aina liittyy uudella alueella liikkumiseen. Vaikka uudella alueella liikkumista käsiteltiin henkisenä oppimistilanteeseen liittyvänä muutoksessa olemisena, sitä voidaan yhtä hyvin soveltaa mihin hyvänsä sisäiseen ja ulkoiseen, uuteen, itselle vielä vieraaseen muutoksen tilaan. Vaikka uuden asian omaksuminen sisältäisi hurjiakin haasteita, uuden asian haltuun ottaminen jatkuu, kun kiinnostus haasteen ratkaisemikseksi on riittävän suuri. On metakognitiivinen taito yhdistää vanhaa ja uutta ja niiden välisiä ristiriitaisuuksia ja tähän kykenevät ne, jotka luottavat tilanteen ratkeamiseen ja omaan kykyynsä selvitä siitä.
Minä olen vähän sellainen tyyppi, joka on aina asettanut rakastumisen ja rakastamisen kaiken muun edelle. Enkä vaihtaisi siitä kyllä mitään pois. Kun Rosa Meriläiseltä kysyttiin pitääkö hän tärkeämpänä saavutuksia työssä vai saavutuksia rakkaudessa, hän vastasi olevansa urasuuntautunut - osaavathan luteetkin lisääntyä. Rosa on viisas, ihana ja hauska. Vuotta aiemmin olisin yhtynyt hänen kantaansa ja lisännyt että niiden luteidenkin kannattaisi miettiä kaksi kertaa.
Ja kas, kuinka ollakaan, tässä sitä jokellellaan hellyyttävimmälle sukkavarkaalle, joka röyhkeän tyytyväisenä uppoutuu autuaan rentouttavan miesäänen tunnelmointiin helmivelhokaloista ja pienistä piikkimakrilleista. Ei minulle mukaan lähteminen ole jaloutta laittaa yhteistä etua omani edelle. Kyllä siinä on puhtaasti kyse omien itsekkäiden intressien ja edun tavoittamisesta, niiden, jotka kuitenkin priorisoituvat kärkeen. Maailmassa, jossa ihan kaikkea ei voi saada, ainakaan yhtä aikaa, tämä on sitä parasta. Ja lisääntyminen on sitä parasta. Luojan kiitos ettei Päivi Räsänen voi viedä sitä minulta pois.
Ystävänikin, ne rakkaimmat, sitä paitsi pirstoutuvat kaikkialle rovaniemestä helsinkiin ja karkaavat espanjoihin ja alkavat lisääntyä tahoillaan eikä auttaisi, vaikka kuinka roikkuisi helmassa haluamassa ykkösketjun hätäpalaveriin ja rapsavilliin völläyspäivään pa*kapirttiin. Grow up ja get real.
Vaikka tämä sosiaalinen ympäristö ei ole vielä laajentunut edellisen mittaiseksi ja vaikken tunne ja hallitse sitä vielä yhtä omakseni, on se vähintäänkin yhtä kiinnostava, kaunis, merkillinen ja kiehtova, ja olen motivoitunut ottamaan selvää niistä mahdollisuuksista, joita vain se voi tarjota. Avara luonto. Uimapolyyppi saa sukkavarkaan kikattamaan onnesta. Kyseisen todistaminen saa minut. On sen syytä, että yleensä viihdyn niin mahdottoman hyvin, etten monesti muista olla edes urasuuntautunut tai sosiaalisesti suuntautunut ja itseäni toteuttava. Laadullisesti meidän akvaario vaan monesti päihittää Atlantin valtameren mennen tullen. Esimerkiksi nyt miettiessäni että ehdottomasti pitäisi lukea Seitsemän veljestä-tutkimusta suomalaisen kirjallisuuden tutkimushistorian tenttiin, minua askarruttaa vain olisko sen vielessä tilaa pikkuliikkiselle piikkimaklillille?
1 comment:
kiinnostavia mietteitä sinulla
hyvää jatkoa
kukin tekee parhaansa
Post a Comment