Happiness is real only when shared

Otsikko on siis In to the wild- elokuvasta, joka katsottiin.

Tämä ajatus ei sinänsä ole minulle uusi, olen tiennyt tämän aina. Mutta syntymäpäivänäni matkalla takaisin Ouluun, kun edessä siinsi seitsemän tuntia junaa väärään suuntaan, oli minulla aikaa miettiä kenen kanssa onni on jaettava? Perheen? Parhaiden ystävien? Pojan, joka vie jalat alta, ja roskatkin, kun pyytää?

Minulla on monta kotia. Kaikki merenrantakaupungeissa. Olen aika merellinen kaveri.

Tämän jakamiskysymyksen olen ratkaisemassa niin, että olen olemassa ensimmäistä kertaa elämässäni näin rohkea ja...melkein sanoin että antautumassa virran vietäväksi, mutta pikemminkin päin vastoin. Vaihdan suntaa vastavirtaan kesken kaiken. Ehkä hyppään kolmesta metristä (edelleen korkein hyppysaavutukseni - säälittävää, tiedän) ja sukellan niin kuin kuudennella luokalla.

Otti mahan pohjasta hulluna, mutta siinä hyppylaudalla seistessä tiesin, että haluan tehdä sen enemmän kuin mitään. Oikeastaan kun visioi itsensä jo hyppäämässä, ei sen jälkeen muita vaihtoehtoja ole enää edes. Tutut naamat kannustivat ponnekkaasti alhaalla silloinkin, vaikka varmasti osa luokkatovereista toivoi silmät kiiluen näkevänsä minun mätkähtävän mahalleni. Huimasi ja puristin silmät kiinni ilmassa, mutta voi sitä hymyä kun nousin altaassa pintaan. Ja hymyilen vieläkin. Uskalsinpa!

Näen kyllä vedessä väijyvät vaarat. Tai ehkä en sitten näe. Aivan sama, on niistä minulle kerrottu. Turvalliset ratkaisut tympivät. Sitä paitsi nyt en hyppää yksin, tai vähintäänkin minua ollaan vastassa, ottamassa kiinni.

Tämä vesiallegoria on suoraan lainattua Pmmp:n Veden varaan albumilta, josta teen touhuissani kandin tutkielmaa. Vesi on elämä. Sinänsä ei erityisen tuoretta tai yllättävää symboliikkaa, mutta se kuinka yhtenäinen ideologia vallitsee läpi koko teoksen, hämmentää. Pmmp nimittäin esittää, että vaikka yhteiskunnassa on puutteita, jotka on nähtävä ja joihin on puututtava kyllä, (esimerkiksi juuri puhumalla, kirjoittamalla, laulamalla niistä,) ja vaikka puitteet ja edellytykset uida ovat kaikilla erilaiset, on silti jokainen itse vastuussa oman suhteensa ja suhtautumisensa rakentamisesta veteen. Toinen tuntee uppoavansa, toinen kutsuu sitä sukeltamiseksi. Se, että joku on tai ei ole syntyessään kuin kala vedessä, ei siis määritä uimataitoa loppuiäksi.

Tein ensimmäisen hankinnan yhteiseen kotiin. Siihen, jonka parvekkeella katsellaan kaupungin valoja viltin alla iltaisin ja juodaan teetä, jonka paketin kyljessä lukee: Hovimme on lämmin ja onnellinen, vaikka seinät puttuisivat. Eilen katsoin ensimmäistä kertaa kokonaisen X-factor-jakson ja se poika, joka lauloi itsekin tulkinnastaan liikuttuneena Vesireittejä sai mut itkemään myös.

Jos kaupunki tulvisi, me oltaisi aika heikoilla. Minä uin alkeisselkää ja T siitä hiukan kehittelemäänsä muotoa; meduusaa. Onneksi hovi sijaitsee seitsemännessä kerroksessa ja seinätkin siinä on. Ja sauna. Ja parketti. Ja iso keittiö astianpesukoneineen, joka toimii taas. Ehkä siis vain katseltaisiin uimataitoisia alakerran naapureita ja heiteltäisiin niille eväitä. Vaikka tätä Italianpataa, jota otin itselleni vähän mukaan. Tää on hyvää, mukavan mausteista. Kehtais tarjota.

Viikko sitten...(netti lakkasi toimimasta kesken yrityksen oikeuttaa tätä sokerista hömppää)

Ei se muuten ollutkaan uni, se tapahtui.

Sen tietää näistä raidallisista boksereista ja valkoisesta hiattomasta paidasta, jotka se sulloi lähdön hetkellä mun kassiin ja joissa hiimailen epämääräisessä haikeuden ja hellien ajatusten tilassa kotosalla. Todistusaineistona mulla on myös vessassa vihreää saippuaa, joka haisee ihan miehelle ja kuihtunut iso punainen ruusu maljakossa pöydällä. Sain sen tutulta kantakahvilan sedältä teetilauksen yhteydessä terveisinä Espanjasta. Silloin olinkin keisarin morsian idioottimaisen pitkää tajuamiseen kuluvaa aikaa ja sitä seurannutta vielä idioottimaisempaa hölmistynyttä hymyä myöten.

Välillä iskee nolous tästä ylipateettisesta tunteista tiedottamisesta. Teen sitä silti, kun en tiedä muutakaan tapaa elää, ainakaan kivempaa. Kirjoittaudun ehjäksi. Sitäpaitsi voin selittää...

Viimekevään kolarointien jälkeen ystäviensä kanssa seurustelemattomuussopimuksen solminut itsenäisistä itsenäisin minä ilmoitin, että JOS joskus vielä löydän jonkun, JOS joskus vielä rakastun, kirjoitan sen isolla mun fb-statukseen ja kerron sen kaikille. Menen heti kihloihin, naimisiin, otan koiran ja chinchillan ja tatuoinnin ja muutan yhteen ja elän koko elämäni onnellisena loppuun asti. Suutelen junan oviaukossa, vaikka muut odottavat ja yliopiston käytävällä enkä välitä vaikka jottain oksettais. Annan tanssittaa itseäni aurinkoisella parvekkeella niin että viimesyksyn vastapäisen talon asukit jäävät kakkosiksi. Ainiin ja nautin röyhkeästi joka hetkestä myös, enkä enää epäröi tai pyytele etuoikeutettua onneani anteeksi peläten, että se viedään minulta.

Ne viedään aina, ja siksihän siitä hetkestä kun on rakastunut ja sitä ei muista, kun kaikki on vaan niin sietämättömän ihanaa, vaikka toinen ei veisi ikinä astioita tiskipöydälle, kannattaa ottaa kaikki irti.

Koska niin ei oikeasti pitänyt missään nimessä käydä, koska sen ei pitänyt missään nimessä olla edes mitenkään mahdollista ja koska mustavalkoisuus ja yksinkertaisuus ovat enimmäkseen jääneet lapsuuteen (paitsi Jussilta) ja koska rehvastelusta huolimatta vedän usein tosipaikan tullen hännän koipien väliin, tyydyn toteutuksessani kohtaan kaksi: Minä taisin rakastua.

Rehvakas näyttäminen muutenkin lakkaa oikeastaan olemasta se juttu silloin kun toisesta ihmisestä tulee se.

Välillä järkeistän asioita ja halveksin itseäni siitä lohduttomuudesta ja avuttomuudesta, joka saa alkunsa 600 kilometrin etäisyydestä johonkin, joka on vain samanlainen luuranko kuin muutkin - niinhän? - jonka päälle on viritetty nahka. Se nahka, jota vasten vain satuin nukkumaan kaikki ne yöt, joina sai valita ja jolle puhalsin viilentävää ilmaa, kun se kuumeni 39,5-asteiseksi ja hikoili kohtuuttomasti ja johon kirjoitin viimeisenä yönä labradorinnoutaja. Ainakin melkein.

Iso on ikävä. Tää Alicia Keys ei muuten auta asiaa sitte yhtään.

Huominen Turkuun lähtö saattaa auttaa. Wait till you see my smile.

Try sleeping with a broken heart

Muistin taas miksi olen olemassa, kun kävin opettamassa lukiolaisille äidinkieltä. Ehkä se on jonkun mielestä surullista. Mutta rehtori sanoi: Voi että olet sitten mainio.

Oppilaat ovat fiksuja ja ihania, melkein kaikki. Nyt kun ne on jo niin isoja, eivät paljon itseäni nuorempia, niin ajattelin, että saa sanoa melkein. Kun se kerta on totta. Joo kyllä huomasin että sekoitan tässä puhekieltä kirjoitettuun, vaikka opetin niiden eroja tänään. Mutta kun sehän siinä vaan on, että tyylin täytyy tukea parhaalla mahdollisella tavalla viestin tavoitetta ja tän viestin tavoitehan on viihdyttää - mua itteä lähinnä - ja teraposoida myös. Niitä tyylejä tarkasteltiin sitten kanssa. Aika vähän loppujen lopuksi opetin, enemmän annoin niiden itse huomata ja etsiä ja löytää.

Vaikka suhtaudun joskus aika löyhästi kielenhuoltoon, piti purra huulta, etten olisi nauranut ääneen jonkun sedän kirjoittamalle pakinalle tekstitaitokokeen yo-valvonnassa. Se otti kantaa Kotuksen (Kotimaisten kielten tutkimuslaitos) työväkivähennykseen ja suomalaiseen kielenkäytön tilaan ah niin terävästi. Koska ihan oikeesti, sellanen ihminen joka osaa puhua, ajatella ja olla kärsii siitä, että toinen ei osaa kirjoittaa sanaa isoveli yhteen. Joku harjaantuneempi varmaan kärsii näistä mun miten sattuu ja minne huvittaa kylvetyistä välimerkeistä, mutta olen aina sinnikkäästi puolustautunut termin taiteellinen pilkuttaja taakse.

Pakina oli aineistona tehtävään, jossa piti eritellä huumorin keinoja. Minusta tekstitaidon koe oli aika vaikea viimeistä tehtävää lukuunottamatta.

Arvostamani lempikolleega, vanha historianopettajani, toivotti "vakiokaluston" tervetulleeksi ja totesi aamusavuilta tullessamme muille, että tämä tietää minne tämä on tulossa, tästähän taitaa tulla ihan opettaja, tämä on kuulkaa vanha tekijä jo tämä Anna. Minä nauroin. OIen maailman onnellisin tyttö.

Tähän asti kirjoitin perjantaina. Sitten minulla soi puhelin. Sitten en enää ollut. Enkä ainakaan voinut kirjoittaa. Enää mistään.

Nyt se tapahtuisi. Dodo-sorsan räpylöitten läpse vaimenisi sen lähdön myötä. Tarjotusta sopimuksesta ei kuulemma voisi enää kieltäytyä. Miten niin ei voisi? Voin auttaa, näin vaan: En tuu.

Puhelua seuranneet minuutit voisi joku koomikko asettaa otsikon Kokemusta rikkaampana alle. Siltä siis tuntuu vapaapudotus, josta päätyy naamalleen. Siltä tuntuu epäoikeudenmukaisuus. Siltä tuntuu kohtalolleen hiljaa alistuminen, sillä oikeasti en syyllistänyt hetkeäkään, koska siksikinhän tykkään toisesta niin paljon, että se on juuri sellainen, joka menee silloin kun on mentävä, vaikka tuntuisi pahaltakin.
Siltä tuntuu katsoa kun onni karkaa kasvoilta muutamissa sekunneissa, pakenee päästä, kiertää suonissa niin kovaa, että suhisee, rummuttaa sydäntä ja valuu kyynelinä kasvoille. Onni on tänä tuskallisena aikana tehnyt väkevän muistutuksen häilyvästä luonteestaan muutaman hikisen yön ja itkua niellen pakattujen kamojen lomassa.

Vaikka eikö luopuminen olekin helppoa? Minun ei ainakaan tarvinut tehdä paljon mitään, vain vilkuttaa.

Ja juuri silloin kun luulee, että elämä loppuu, kun on ihan vakuuttunut siitä, että se on auttamatta O H I, se jatkuukin. Moikkasin naapuria ja vaihdoin kuulumiset, näennäiset, en niitä oikeita. Menin kouluun niin kuin aina ennenkin, minä tahansa tavallisena tiistaiaamuna. Join paljon teetä. Voin jo paremmin, ruotsin tunnilla tarjottu laskiaispullakin maistui. Hymyilin, nauroin, vitsailin. Yllätyin kun näytin vessan peilistä ihan minulta. Koulussa tuntui pitkästä aikaa siltä, että oli koulussa - sain jotain aikaankin. Poltin ihan monta savuketta, mutta annoin sen jo tilanteeseen vedoten itselleni anteeksi. Kalenteri täyttyi suunnitelmista. Tulomatkalla rupattelin toisen naapurin kanssa bussissa. Sain paljon puheluita ystäviltä. Ja yhden viestin:

Illalla u, me, roseviinipullo
ja syvien ajatusten vaihtoa,
jokka unohettaan sitte
haalarihumussa <3

Sounds like a plan for laskiaistuesday. Ja nyt kun aurinko lämmittää uskomattoman suloisesti niskaa ja Suzanne Vega laulaa punaisia ja harmaita lauluja itsenäisyydestä ja vapaudesta ja löytämisistä tuntuu kuin kaikki olisi ennallaan. Samaa kuin ajassa ennen sinua, ennen meitä. Ehkä vain kuvittelinkin kaiken, ehkä siksi olit niin ihana.

Jokseenkin kummallista, mutta helpottavaa huomata, että sehän olen yhä minä. Vastoin kaikkia odotuksia, olen yhä koossa, yhtenä ja samana kappaleena. On keskityttävä iloitsemaan pienistä havainnoista, joita maailmasta tehdään näillä samoilla silmillä, näillä, jotka omistan. Samat jalat kipittävät samat rappuset, vaikka et odotakaan alhaalla. Samat kädet avaavat ja sulkevat ovia, tarttuvat teekuppiin, tarttuvat mahdollisuuksiin - eivät ne voi jäädä ikuisiksi ajoiksi vilkuttamaankaan.

Totta on sekin, että jos voisin nyt mennä minne vain, palaisin itsenäisyyspäivään, sulkisin silmät ja nukahtaisin uudelleen.

Minä käännyin, olit poissa.

Herään.

Ehkä vielä toivunkin.

Ja toivon, joskus vielä uskonkin...

Talvinen aamu etulyötyn residenssissä, ykköstukikohdassa. Yksi varmistaa tekstiteeveeltä omaa lottovoittajuuttaan, mutta toteaa, että suunnitelmat norsulla ratsastamisesta Thaimaassa siirtyvätkin taas viikon päähän. Toinen, se, jolle hammasharja on pyhä, kikattaa ja siivoilee vähän. Kolmas kirjoittaa pois pahaa mieltä. Ei mitään uutta auringon alla. Onneksi on mukana pyjamat eilisistä pyjamaralleista ja muutama köllimisen kipeä rallittelija ilmoittaa liittyvänsä joukkoon myös. Nää on ne tyypit, nää on ne mun, joista tykkään. Anna Puun Kaunis päivä soi. Minnekään ei ole kiire. Kukaan ei odota missään, ketään.

Jalat vahvistuvat, jalat kantavat...

Vaikka nilkat ja polvet ovat ottaneet damagea (tekevälle sattuu), jalat kantavat silti mäkkärin kulmalta kotiin. Ja jos eivät kannakaan, ystävät kantavat. Minulla on juuri sellaisia. Eikä sitten paljon muuta.

Huonot kengät saavat melkein yhtä pysyvää vahinkoa aikaan kuin ihmiset, mutta ne voi onneksi vaihtaa hyviin.

Ja jalat kantavat lauantaista sunnuntaihin. Tähän klassiseen hehkeyteen ja nöyryyttämättömyyteen ja iloon edustuksekkaan illan jälkeen. Nuih.

Oman elämänsä sankaruuden hetkillä, kun on vaikka pettynyt niin pahasti ettei sängystä tee alkuunkaan mieli nousta, parhaan ystävän lusikassa voi hetken uskoa olevansa vielä ala-asteella, yökylässä. Poikien julmuus kiteytyi takaraivoon iskeytyvään lumipalloon tai penaalista anastettuun pyyhekumiin. Ja jos esimerkiksi Joonas ei päässyt valopiiloon, sitä saattokin tykätä enemmän Tuomaksesta, kun sen ei tarvi mennä perjantaisin kuuelta saunaan tai Aaposta, kun sille oli leikattu tosi söpö piilokaljukin, tai Harrista, kun sillä on se kilpikonna. Niistä puhuttiin vähän - kuka otti kenenkin lippiksen ja mikä NHL-kuva siinä on - ja jatkettiin sitten tärkeämmistä puheenaiheesta niin kuin spice girlsistä ja eläimistä ja sinisestä limpparista ja koulusta ja tarroista ja pääsiäisestä ja yleisurheilusta. Onnistuttaisiin kaikessa mihin koskaan keksittäisiin ryhtyä. Lueteltiin Disneyn elokuvien vuorosanoja ulkomuistista. Kasvatettiin rairuohoa. Tehtiin musiikkivideoita Taikapeilin biiseille. Perustettiin salaseuroja. Leikittiin poliiseja ja rosvoja tietämättä, että molempia asui meidän kotikaduilla. Oltiin turvassa, sillä miten pahaa voisi olla kasvaa maailmassa, jossa oli ampparimehujäätelöitä? Isona niitä voisi syödä niin paljon kuin huvittaa.

Äiti ja isi olisivat varmaankin jo kattaneet aamiaisen.

No eivät ihan, mutta ystäväni eet loihtivat rapsapäivämenuun nakeista ja perunasalaatista.

...vaikka illat tuhlaan, aamut antavat.

Ja minä nousen, vaikka putoan.

Nousen, vaikka putoan.

Ja putoamisen tunne, se se vasta on hieno. Varsinkin silloin kun putoaa korkealta, niin kuin suoraan jostain huippukohdasta. Kun makaa kaksinkerroin lattialla ja haukkoo happea niiden pihalle sihahtaneiden tilalle, voi olla vihainen vain itselleen. Lopputuloksenhan tavallaan tiesi ja silti huijasi itseään. Kai se oli sen arvoista. Sen pitäis myös toimia jonkinlaisena lohtuna, että ainakin tietää, että on elossa, kun tuntuu. Ja mitä näitä nyt oli.

Ainiin, kaikki mikä ei tapa vahvistaa on muuten ihan ripulia. Kun ei vahvista, ei vittu yhtään.

Vastoinkäymiset kuitenkin kirkastavat sen mikä on oikeasti hyvää ja tärkeää. Huonojen juttujen rinnalla hyvien merkitys korostuu. Viisi ystävystä jakamassa näkemyksiä elämästä. Vaeltamassa auringon paisteessa lumisen kaupungin halki. Pyjamissaan herkuttelemassa homejuustolla ja piparilla. Lohduttamassa, nauramassa, völläämässä, hipsuttamassa.

...sillä päivä, se on kaunis!

The coldest story ever told

Rakkaudet loppuvat. Rakkaudet alkavat. Tämä toinen useinkin sen edellisen savuavilta raunioilta. Ei mikään mukava ajatus.

Suurimman osan hereillä tai suloisessa unessa olosta nuo rauniot kasvavat sammalta helpottavan syvällä unohduksissa. Jossain niihin kuitenkin törmää. PAM, syyllisyys läjähtää päin näköä. Tahtomattaankin sitä tuntee syyllisyyttä edellisten rakkauksien loppumisista, vaikka niillä ei olisikaan suoraa yhteyttä uusiin rakkauksiin. Vaikka uutta tonttia kaavailtaisiin kuinka kauas ja vaikka pohjapiirustus olisi jotain ihan muuta - tuntuisi omalta, tuntuisi kivalta.

Ehkä syyllisyyttä tunteekin siitä, että ei vain voi olla vilpittömästi pahoillaan rakkauksien loppumisista, hyvienkään rakkauksien, koska ne ovat mahdollistaneet uuden kivijalan muuraustyöt. Siinä se yhteys.

Välillä kun toinen juttelee; sanoo asioita niin sattuvasti ja näyttää ihan enkeliltä (anteeksi, kauheata, mutta totta se on!!) saan ihan pienesti kiinni siitä miten hirvittävältä luopuminen mahtaisi tuntua ja olen oikeasti häpeissäni siitä kivusta, jonka aiheuttamisessa oletan olleeni ja olevani yhä edes jollain epäsuoralla tavalla mukana.

Ja kun tässä nyt aletaan olemaan pahoillaan, voin kertoa, että kyllä muuten kolahti, kun musiikkikanava arpoi minun laulukseni The Frayn version Heartless-biisistä:

In the night I hear them talk
the coldest story ever told
somewhere far along this road,
he lost his soul to a woman so heartless

How could you be so heartless ?
How could you be so heartless ?

How could you be so
cold as the winter wind, when it breeze yo?

Tuo kylmä talvinen pyrähdys käy minut läpi nikama nikamalta. Tiedän kyllä kuka tätä laulua laulaa. Kohauttelin vain olkiani joulupäivän nillitykselle itsekkyydestäni ja narsistiudestani; myöhästyit, joulukirkon ja ihastuksen vapautuksessa luulin jo saaneeni ja antaneeni syntini anteeksi. Olenko sittenkään kovin hyvä ihminen? Melkein sain kaatuvan tee-mukin kiinni. En ihan. Ollaankos märkien papereiden ja parketin jälkeenkään vielä sujut?

Pahimpina syyllisyyden ja muiden tuntemusten ylivoiman hetkinä muuraustyöt tekee mieli jättää sikseen: Tämän olen kokenut ennenkin, miksi hukata hyvää laastia? Ja tarmoa ja aikaa, varsinkaan toisen. Varsinkaan kun on itse osoittautunut melkoiseksi laastinhukkaajaksi. Aivan liian kärsimättömäksi ja itsekkääksi muurariksi. Mikä on pitkäjänteisyyden vastakohta? Minä se olen.

Minuun on kuitenkin taottu järkeä...tai pikemminkin tunnetta...siitä, että märkään laastiin painetut sormenjäljet ovat joka tapauksessa arvokkainta mitä on, vaikka rakennelma joskus hylättäisiinkin asumiskelvottomana. Ei ole syytä ressata tai panikoida omasta tai toisen sitoutumisesta eikä sortumistapauksessakaan olla pahoillaan tai pyydellä anteeksi, koska aikaa ei kuulemma olisi voinut kuitenkaan käyttää paremmin kuin jättämällä jälkiä yhdessä toisen kanssa, juuri sen, jonka kanssa teki mieli.

Enpä tiedä. Sellaisen on helppo sanoa, joka ei tiedä miltä tuntuu lämmittää käsiään palaneiden kotien tuhkassa uudelleen ja uudelleen. Itsestä taas tuntuu, että vielä yhdet rauniot ja roikun niiden verhotangosta.

Se oli sitten vitsi.

Joinain päivinä on liikaa aikaa miettiä. Sellaisina, joina upea kirjahylly seisoo tukevana seinää vasten, pyykit on pesty ja urheiltukin on. Vain kirjat ovat asettelematta aakkosjärjestykseen. Sellaisina päivinä kuluu monta omenaa ja tuntia tuijottaen eteenpäin näkemättä mitään. Miettiminenhän on ahdistavaa ja turhaa, koska päivät eivät tuo yhtään lähemmäksi sitä vastausta tuoko jälkien yhdessä jättäminen jäljille lisäarvoa, jos ne ovat kahdet erilliset jäljet aina vaan.

Myönnytyksiä

Oma hömelyyteni hymyilyttää. Kun sille antaa pikkusormen, niin kuin suostuu teelle Wingeriin, löytää pian itsensä suunnittelemasta muuttoa Kazakstaniin.

Voihan se olla pelottavaakin. Yhtä pelottavaa kuin havaita vieroitusoireita puuhaillessaan jotain itsekseen tai jättää vastaamatta yhteen kysymykseen tentissä, jotta kerkeää paremmin lounaalle. Olen luopunut monesta periaatteestani huolettomalla ylimielisyydellä maailmanmenoon suhtautuvan etsintäkuulutusten partaalla taiteilevan epä-Alvarin kanssa, jonka läsnäolo kaikkien ihan kivojen läsnäolojen jälkeen ja seassa ihastuttaa selittämättömästi. On monta tapaa suhtautua avuttomuuteen niinä hetkinä, jotka viettää erossa siitä, joka kuorii mandariinit hassusti. Kuvotuksen sijaan se voi ehkä tuntua yhtäkkiä yhdeltä maailman vilpittömimmistä, puhtaimmista ja suloisimmista asioista.

Jää hyvästi kerrassaan moitteettomasti palvellut suojakuplani, jonka ulkopuolelta löytyy ehkä sittenkin jotakin luodinkestävyyttä arvokkaampaa. Eiväthän toukatkaan koteloidu ikuisiksi ajoiksi.

Arno Kotro tietää kertoa, että kaikkiin suhteisiin on alusta asti säilytettynä sama katoamisen kaava. Eikä musta enää niin lällyä romantikkoa saa, että lähtisin sitä kiistämään, mutta kuolinprosenttikin on sata ja silti satsaamme elämään. Ihmiset ottavat varman päälle ja kuolevat silti ihosyöpiin ja keuhkosyöpiin. Kai se ottaa vielä enemmän päähän niitä kuolijoita, jotka ovat pysyneet koko elämänsä varjossa polttamatta yhtään ainoata tupakkia.

Päivä kerrallaan. Seuraavaksi kiitos se, jona toista kuukautta lattialla pahvilaatikossa huilaavan kirjahyllyn kokoaminen on kaikenlaisia tekosyitä ja äkillisiä esteitä, kuten sylissä nukuttuja päiväunia houkuttelevampaa. Kiitos.

Tehhään historiaa

Uusi vuosi. Uusien kujeiden laatu täysin ennalta arvaamattomissa. Sattuneesta syystä en ole ajatellut koko kevättä vielä vaan koettanut omaksua toiselta perusluonnettani vastaan sotivan päivä-kerrallaan-mentaliteetin. Ei-se-ei-ole-lähdössä-toiselle-puolelle-maailmaa-kahden-viikon-päästä-mentaliteetin. Itsensä huijaamisesta huolimatta tulee aamu, tulee ilta, tulee uusi vuosi, tammikuu; vaihtoikkunat avautuvat.

Enkä tiedä yhtään mitä minulle avautuu. Olen luottavaisin mielin. Vuosi 2010 kicks ääs, näin on kirjoitettu.

Ainakin nyt.

Olen vissiin itsekin kuvitellut olevani lähdössä. En ole valinnut yhtään kurssia keväälle, en ole edes kurkistanut mitä on tarjolla, eikä minulle ehkä enää ole mitään. Taisin unohtaa että elämän täytyy jatkua. Taisin unohtaa itseni - sen, joka käy koulua ja palauttaa kirjaston kirjat.

Huomenna ristin käteni ja koetan mahtua mukaan vielä joillekin kursseille. Saatanpa olla niinkin uhmakas, että menen kandiseminaariin ja alan ahertamaan alempaa tutkintoani valmiiksi.

Uusi vuosikymmen. Neljäs, jolla elän. Kun sitä miettii tulee sellainen kummallisen konkreettinen ymmärryksen välähdys siitä, että itse on mukana jossakin todella historiallisessa, vaikkakin vain suuri sädetikku kädessä alasti saunasta lumihankeen juosseena. Hey Molly, welcome to Finland.

Meillä oli tunturissa kansainvälinen yli kahdenkymmenen hengen mökki, jossa tutustutimme haltioituneet tshekit ja jenkit leviläiseen uudenvuodenviettoon. Siitä sai kyllä olla ylpeä. Juuri tuolla tavalla vuoden kuuluukin vaihtua; ihanien ystävien ja tuttujen, niiden, joiden kanssa on kasvanut (ja joiden kanssa Annukka on KEHITTYNYT :D ) ympäröimänä samalla uusiin siisteihin tyyppeihin ja niiden hassuihin tapoihin tutustuen. Musisoitiin, tanssittiin, saunottiin, pelattiin, paleltiin ulkona ja lämpöiltiin sisällä, syötiin, juotiin, halailtiin, naurettiin ja aamuun asti valvottiin.

Vähän hiljaista se on aina tuollaisten kokemusten jälkeen kotona. Sitä vaan katselee hymy huulilla reissuvalokuvia ja löytää itsestään muinaisen jäänteen esi-isiltään perimästään laumaeläimellisyydestä. On kiva herätä toisten ääniin, tuhisevaan nyyttiin ihan vieressä, joka osoittautuu unissaan puhuvaksi noloksi Elluksi: "Vähän me ollaan kuumaa kamaa täällä mökissä". Völlätä vieri vieressä sohvalla ja puida edellisen illan tapahtumia, kenen kikatus kuului pisimpään, kuka avautui mistäkin, kuka kannettiin kotiin taksijonoon nukahtaneena, kenet haluttiin viedä Hyvinkäälle vaimoksi, kenen kalsarit ovat hukassa, kuka etuili miss suomea vessajonossa. Kika kika.

Mää sitte beeteevee myös rakastan tota leviareenameininkiä, kaikkine tanssilattialla pyllähtelyineen. Vuodella, joka alkaa vaahtoamalla puhelimeen, että mää tykkään susta, mutta en nyt voi puhua, koska en kuule mitään, koska täällä on ihan päätöntä, on kaikki onnistumisen elementit. Ajattelin muistaa vuoden 2010 aina siitä, että se on maailmankaikkeuden paras!

Ps. Olen pahoillani siitä että flippasin, mutta unohdinko kertoa, että en pidä tyhmistä ihmisistä?

Siksi en viihtynyt omassa ihossanikaan eilen.

Olen oppinut tässä elämässä sen, että en ole oppinut tässä elämässä yhtään mitään. Virheistäni varsinkaan. Kuka niistä muka oppii? Ei meikä ainakaan. Sanotaan se nyt yhdessä ääneen, että tuo ikivanha lohdutusclishee on vain säälittävä yritys repimällä repiä paskoista jutuista esiin edes joitain positiivisia aspekteja. Ei niitä ole, ei ole tarkoituskaan olla, siksihän ne juuri ovat paskoja juttuja!

Puhtaasti läpikotaisin hyviä juttuja taas ovat saunat, mausteiset fetamakkarasalaatit ja itsekkyys, niistä, joihin luotan, muutaman mainitakseni.

Sitten on sellaisia juttuja, joita ei suorilta käsin voikaan tuupata hyvien tai huonojen puolelle. Ne ovat erityisen pulmallisia juttuja. Niin kuin toisen enkelikiharat tyynyllä. Okei, ne saattavat hämäävästi muistuttaa hyvää juttua, mutta varsin pian alkavat paljastaa huonon jutun piirteitä. Pienen pään pyörälle saattamista edesauttaa se, että usein ne alkavat tuntua oikein oikein hyvältä jutulta vasta jälkeen päin, vasta juuri silloin kun ne itseasiassa lakkaavat olemasta hyvä juttu. Pahimmillaan ne paljastuvat paskaksi jutuksi. Ne saattavat esimerkiksi esittää mielipiteensä heitukkuudestasi ja kiperästi kaipaamastasi ryhtiliikkeestä. Ihan oikeasti, saattavat ne, niin käsittämättömältä kuin se tuntuukin. On niillä otsaa. Silloin kyseessä on röyhkeä juttu. Silloin mitään ei ole tehtävissä.

Silloin ystävät soittelevat ja kysyvät haluatko heidän tulevan yökylään. Entä haluatko heidän murisevan enkelikiharapäisille pojille näitä kohdatessaan ihan vain ollakseen hengessä mukana. Et halua. Et myöskään halua, että he menevät tatuoimaan mieshuora enkelikiharapäisen otsaan tämän nukkuessa. Niin ikään et halua kuulla sitäkään, että ei kannata huolehtia ja murehtia, et, että paistaa se aurinko risukasaankin etkä että everything's gonna be allright.

Ja kuka se pullanaama on, joka laulaa, että onhan päivä vielä huomennakin. Sitä sais kans laittaa pataan.

Allright ei tunnu miltään verrattuna siihen mitä ihan äsken oli. Huomisen houkuttelevuus kalpenee eilisen rinnalla. Saiskos sen takaisin? Takaisin sen hetken, jona enkelikiharat tyynyllä olivat vain muutama hassu vaalea karva, niin viaton ja kyvytön minkäänlaisen harmin aiheuttamiseen. Aivan kuin sydän on lihasta koostuva möykky, joka pumppaa verta.

Siinä tulee se virhe. Kun annamme liikaa merkitystä kellekään muulle kuin itsellemme, unohdamme, että oikeastihan huominen on hyvä. Jos mietin yläasteikäistä minua, joka valvoi koko yön paniikissa rukoillen ikkunasta näkyvältä tähdeltä, että oravahampainen kääpiö haluaisi minut hulluna ja halusihan se, ja sitten sitä kuinka viiltelin käsiini ja roikuin Relletin katon reunalta, koska ei enää halunnutkaan, voin todeta, että sattuuhan näitä.
Ei kannata päästää irti. Reunasta. Aika turhaa olisi ollut uhrata hyvä huominen sen pojan takia. Siinä roikkuessa ei tarkkaavaisuus ole parhaassa terässä. Vasta myöhemmin alkaa kiinnittää huomiota siihen, että ha! oravathan ovat oikeastaan rottia, joilla on pörröinen häntä. Ja että tämä rotta on lisäksi tosi lyhyt ja ehkä vähän häiriintynyt.

Etteenpäin sano mummo lumessa ja Anna raukeana saunan jälkeen kynttilän valossa tukka turvalliselle pyyheturbaanille kiedottuna vapaudesta unelmoiden.

Pittää olla tarkempana näiden merkitysten luomisessa. Yöt ovat liian kylmiä kaikkialla.

Ihan kipeetä

Tähän tultiin. Olen sanaton.

Minulla oli erinomainen suunnitelma. Olin perillä itsestäni, viihdyin minuna. Kaikki oli selkeää. Kunnes maan päällään kantamista pojista se epäalvarimaisin päätti tehdä käsikirjoitukseen muutamia lisäyksiä, melkoisella päättäväisyydellä vieläpä. Olen tuntenut itseni lurjukseksi, hanannut vastaan, torjunut ja väistellyt, ollut epävarma ja tehnyt tyhmyyksiä, joiden kuvittelin ajavani muutoksen pois. Pääseväni takaisin siihen kuplaan, jossa kaikki oli varmaa ja jossa eivät vaarat vaani.

Nuuskamuikkunen tietää, että kaikki muuttuu vaikeaksi jos haluaa omistaa esineitä, kantaa niitä mukanaan ja pitää ominaan. Minä vain katselen niitä - ja kun lähden tieheni, ovat ne minulla päässäni. Minusta se on hauskempaa kuin matkalaukkujen raahaaminen.

Mutta jo mietin, kuinka saatoin nimittää elämäksi sitä, josta puuttui tuo mahanpohjasta sinkoutuvan hymyn laukaiseva katse. Ja kun ne matkalaukut oikeasti tammikuussa pakataan, saatan hyvinkin olla ihan pihalla taas. Vaikka se surettaa vähän jo valmiiksikin, (oikeastaan sitä ei uskalla tai tahdo ollenkaan edes miettiä,) olkoon se kaikkien niiden ihastuttavien talvipäivien arvoinen, joina herää hämmästyneenä ihmettelemään voiko se olla todellinen? Onko se vieläkin siinä? Ja siinä se on, vaikka vain lainassa.

Hyvvää elämää?

Vieläkin on ihan uskomaton tunne kuulla, että joku lukee. Vaikka kirjoittaakin vain itselleen - ja ehkä juuri siitä syystä. Ei sellaista osaa oikein odottaa, eikä sitä ymmärrä; joku lukee!

Silloin kun on äiti, joka hakee pienessä merenrantakaupungissa juna-asemalta lapsuuden kotiin juhlajuomakaupan kautta, pikkuveli, joka kiihkeästi meuhkaten tiedustelee uudesta hellusta (tässä perheessä sana kulkee, paisuu ja värittyy) ja joka korjaa rikkinäisen tietokoneen, johon on arkistoituna allekirjoittaneen koko elämä sekä pikkujoulut, joissa kaikki ihanat old-school-tytöt kerääntyvät yhteisten muistojen ja saman uima-altaan äärelle voi vain todeta, että hyvvää elämää! Minä elän, aa-haa.

Kävin aamulla draamakasvatuskoulutuksessa, jonka teemana oli yksinäisyys. Olin rikki, eksynyt ja myöhässä, kun saavuin paikalle, mutta kun sain (AA-kerhon omaisesti) tunnustaa muille nukkuneeni viimeyönä kolme tuntia ja ahmivani kotimaisia omenoita ja Arno Kotroa, alkoi helpottaa. Toisten mielestä Arno saisi ylpistyä tästä rinnastuksesta.
Päivän oivallus liittyi erilaisuuden samanlaisuuteen. Toisten kohtaamiseen. Hakeutuvatko ihmiset samanlaisten ihmisten seuraan? Muutaman puheenvuoron kuunneltuani rohkenin esittämään mielipiteeni siitä, että kyllä hakeutuvat. Samanlaisuus on nimittäin erittäin suhteellista. Asun kerrostalossa, joka on täynnä opiskelijoita. Silti tunnen voimakkainta samanlaisuutta 50-vuotiaan bussinkuljettajamiehen kanssa.

Henkilökohtaisella tasolla tärkeintä oli tietysti itsensä voittaminen. Monta kertaa. Tein jännittäviä, pelottavia, vapauttavia, ihania draamaharjoituksia, jollaisiin kaikilla ihmisillä pitäisi olla mahdollisuus. Kauheeta miten sitä herää siitä todellisuudesta, jossa ottaa itsensä aivan liian vakavasti. Minä otan.

Sen sijaan en osaa ottaa vakavasti toista. En osaa tai en uskalla. En ketään muuta kuin Alvarin, joka ei satuta, joka ei tee inhimillisiä virheitä. Koska ei ole todellinen. Pelkään ihastua. Pelkään haavoittua. Haluan pysyä siinä, missä langat ovat käsissäni, vaikka niiden päässä ei sitten tanssisi ketään. Jotain olen siis viime keväästä ottanut mukaan, vaikka en tiedä onko oppi minulle hyväksi. Eikä kukaan tiedä. Mihin luottaa silloin kun ei mihinkään?

Onneksi on tällaisia iltoja, joina kaiken saa nollata ja kaiken saa unohtaa. Olla tai olla olevinaan oma sama itsensä kuin joskus, se jota odotetaan juhliin ja se jota halataan pitkin iltaa ja se jonka kanssa rupatellaan ja nauretaan. Se, joka näyttää siltä kuin tietäisi mitä tekee. Se joka voi kertoa opiskelevansa, hyvin menee juu juu, joo ja Oulussa kans oikein tosi hyvin, ja kertoa töistä, joita niitäkin on saanut.

Oikeasti, älkää antako mulle enää yhtään tota terästettyä glögiä.

Prinssitön joulu tekee tuloaan ja silti.

Olen joutunut myöntämään, että tarvin miestä. Tarvin miestä kirjahyllyni kuljettamiseen. Tarvin miestä kirjahyllyni kokoamiseen. En halua pyytää apua, sillä ennen kuin huomaankaan mies asettelee jo omia kirjojansa hyllyyni.

Tällaisista unista ja tunnelmista herään kauhuissani ja rutistan Teroa onnellisena siitä, että se ei ole aikeissa vallata mitään.

Okei, myönnettäköön että miehenkaipuu on viime aikoina saanut myös muita naurettavia ulottuvuuksia.

Koulun ruokalassa katselimme häikäistyneinä nuoria pariskuntia, joiden pikkuruiset vauvat ehkä tapasivat toisensa ensimmäistä kertaa. Äitiensä ja isiensä sylissä nuo suloiset pallerot riehaantuivat nauramaan ja kurottelivat toisiaan kohti. Näky oli todella koskettava ja seurasimme tilanteen kehittymistä pitkään.
Essi: Mää alkaisin varmaan itkemään, jos saisin pidellä sylissä tuollaista vauvaa.
Minä: Mää alkaisin varmaan itkemään, jos saisin pidellä sylissä tuollaista miestä.

Ja tytöt ymmärtävät. Meillä on samat kosketukselle herkistyneet aistit, sama käyttämätön iho. Yksi liikuttuu pallopelin katsomossa painautuessaan takana istuvaa vasten ja nauttii ruuhkabussien lämmöstä ja läheisyydestä, toinen toivoo puudutettua poskea sivelevän hammaslääkärin jatkavan vielä, kolmas suostuu lopulta työkaverinsa hierottavaksi, vaikka on koko elämänsä ajan inhonnut sitä - hieromista ja työkaveriaan.

Ryhmäytymisharjoituksia tehdessämme koulussa tunnen fyysistä kipua, kun selkään piirtäminen loppuu. Kierrellässäni miesten vaateosastolla hymistelen mielessäni. Eiväthän nämä tiedä, että se tulee mun pikkuveljelle.

Joulu tulee, veljet lipuvat kotiin tyttöystävineen, onnellisine parisuhteineen. Kuka minun laivani keikautti näin? On ankkuroiduttava omin voimin. Minulle ei tipu raaputuskalentereita postiluukuista. Neuvokkaana tyttönä kävelen stockalle ja ostan kalenterin itse itselleni, olenhan oman onneni seppä. Ja yhtä joulupukkia lähempänä pääpotista.

Puheviestinnässä kävimme mielenkiintoisia keskusteluja nonverbaalisesta viestinnästä. Nonverbaaliset viestit ovat paljon voimakkaampia kuin verbaaliset viestit ja niissä on herttaista myös se, että ne ovat yleensä tahattomia, vilpittömiä. Kehonkielellä toista on vaikeampi huijata, vaikka pokerinpelaajat ja muut pelaajat yrittävät kyllä sitäkin.

Emme voi olla olemassa lähettämättä nonverbaalisia signaaleja. Niitä on kaikkialla vuorovaikutuksessa. Oli hassua kiinnittää huomiota siihen miten suhtaudumme eri murteita puhuviin ihmisiin, tai pizzanpyörittäjään, joka ystävällisyyttään laskee kätensä olalle kysyessään maistuiko ruoka. Ja sitä kuinka monin eri tavoin voimme tulkita niinkin pienen eleen kuin sen, että toinen vilkaisee kelloon silloin kun puhumme hänelle. Omaan nonverbaliikkaan on melko häiritsevää ruveta kiinnittämään huomiota, tällainen elehtijä tuntee nimittäin itsensä äkkiä hyvin paljaaksi.

Lukevatkohan vastaantulijat kehoni huulilta, että pidä minua hyvänä tai kuolen!? Eivät ne tunnu ainakaan piittaavan syyllistymisestään törkeään heitteillejättöön!

Nonverbaliikasta esitelmöivä poika pohti sen kulttuurisidonnaisuutta sanomalla, että olishan se aika hassua, jos mää alkaisin tässä suutelemaan sinua poskille kun me nähdään tuolla koulun käytävällä. Paitsi humalassa, lisäsin, koska kehitin mielestäni hienon teorian siitä, että kulttuurisidonnaisuus ei vallitse ainoastaan eri maiden tai alueiden välillä vaan esimerkiksi baarikulttuurissa pätee ihan omat nonverbaaliset sääntönsä. Joo mutta humalassahan muutenkin kaikki onkin mahdollista, poika suihkautti takaisin, määki kuulin kerran yhdestä tytöstä, joka tuli kotiin kenkä vain toisessa jalassaan! Ihailtavan nopea reaktiokyky. Pakko sanoa.

Kysyin nonverbaliikasta esitelmöivältä pojalta lukiko siinä sen kirjassa mitään tukan sukimisesta, koska huomasin tekeväni sitä taukoamatta. Ei siellä kuulemma lukenut. Opettajan arvio oli, että sillä haetaan hermostuttavissa tilanteissa jotain turvaa. Pojan arvio oli, että olen vain lukenut niin paljon satuja, että olen oppinut, että prinsessat sukivat.

Pienestä asti meitä aivopestään visiolla puolesta valtakunnasta, jonka prinsessa ja prinssi yhdessä jakavat onnellisina elämänsä loppuun saakka. Se on se onni, jota kohti opimme pyristelemään. Onko se siis ihme, että olen turvaton prinsessa?

Onneksi perheitä on monenlaisia. Yksi on se, joka viettää koko viikonlopun mittaisen pikkujoulun ensin pärtsäämällä Oulun yössä ja sitten herkutellen ja völläten sunnuntain itsenäisyyspäivän kunniaksi. Meillä onkin aika monta itsenäisyyttä siinä juhlittavana. Ykköstukikohtaan linnoittautuneina voimme antaa toisillemme sitä lämpöä, jota kaipaamme ihmissuhteista, joita muutoin emme kaipaa.

Kun verbaalinen ja nonverbaalinen viesti ovat keskenään ristiriidassa, uskomme nonverbaalista viestiä. Elän melkoisessa ristiriidassa itsekin kokoajan enkä aina tiedä mitä elämässäni tehdä. Se, että Jose Gonzales laulaa What's the point with our lives if we've aint time care for love ei varsinaisesti auta asiaa. Puhun miehistä. Puhun miehestä. Varsinkin siitä, jota ei ole.

Mutta näkisittepä kun nukahdan, kun istun parvekkeellani aamuteellä, kun tulen kotiin pitkän päivän jälkeen keskelle hiljaisuutta, haukkaan omppua, askartelen joululaulujen soidessa tai kun siivoan omia jälkiäni. Muikeasti hymyillen.

Murheille stop!

Korjaan aineistoaineita ja luen musikaaliarvosteluja, ja kukkakärpäset tekevät itsemurhaiskuja teeheni. Kohta tämä on ohi. Kelailen läpi kokemuksia, joiden ansiosta olen nyt tässä, kaikkea mitä olen saanut. Minkä takia tuntuu pelottavan hyvältä? Ihan niin kuin kaikki pitäisi ansaita ja minulle olisi vahingossa tullut vähän liikaa. Ehkä siitä verotetaan myöhemmin. Ehkä se on se pelottava juttu, vaikka pitäisihän mun jo tietää, että tilit eivät vaan mene elämässä tasan.

Tämä on tätä 5-vuotiaan veljenpojan logiikkaa: Ei voittaminen oo tärkeintä, vaan häviäminen. Koska silloin kukaan ei voi varastaa sun kultamitalia. Olkku tulee kerran vielä suistamaan isänsä filosofian valtaistuimelta.

On se vähän raskasta puristaa kultamitaliaan rystyset valkoisina, mutta teen sitä silti. Ehkä sen vois yrittää piilottaa paidan alle myös, mutta en oo koskaan ollut piilottajatyyppiä. Joissain asioissa kallistun tavoittelemaan voittoa, toisissa valitsen suosiolla häviämisen. Stop, en rakastua saa, se tietää vain surua ja murheeksi käy. Murheille Stop.

Saako suojakuplaan jäädä vähäksi aikaa makaamaan, jos se on sisustettu monilla mukavuuksilla ja jos siellä viihtyy? Ainakin jonkin aikaa vielä. Kuplassani ei ole yhtään terävää kulmaa, sillä ne jotka olivat, hioin sileiksi. Enkö silloin olekin pehmeydessä, seesteisyydessä ja rauhassa lillumiseni ansainnut?

Pidin kaksoistutkintoryhmälle hienon eettisiä kysymyksiä pohtivan tunnin. Tai ne pitivät sen mulle, ihan kuinka vain. Luokassa piti siirtyä kohti etuseinää sen mukaan kuinka paljon samaa mieltä oli aina kulloisenkin väitteen kanssa ja vastaavasti kohti takaseinää, jos oma näkemys oli vastakkainen. Otin aika provosoivia ja rankkojakin aiheita, kun huomasin, että ne synnyttivät myrskyisimmät ja upeimmat keskustelut. Silti kiihkeä argumentointi ja halu osallistua yllätti minut. Unohtivat katsoa kelloakin ja kitistä myöhästyvänsä kohta bussista.

Vain muutaman mielestä elämässä parasta mitä voi olla, on omien lasten saaminen. Eräs heistä tuuletti ja sai koko luokan nauramaan: Ai mitä? Viittasko opettajakin? Haluisko opettajakin lapsia? JESSSS.

Mun oppilaideni mielestä esimerkiksi: suomessa tulee olla pakollinen asepalvelus, kuolemanrangaistuksen käyttöönottoa voisi ainakin harkita, facebook ei edistä sosiaalisten suhteiden syntymistä ja ylläpitämistä, Etelä- ja Pohjois-Suomessa on ihan yhtä hyvä asua, alle 15-vuotias voi ihan hyvin olla valmis harrastamaan seksiä eikä äidinkieli todellakaan ole se tärkein lukiossa opiskeltava aine, no koska sehän opitaan jo lapsena, ja koska matikka on tärkeempää ja vieraat kielet!

En ollut kaikesta ihana samaa mieltä, eivätkä ne itsekään olleet. Keskustelut aiheiden tiimoilta olivat pääasiassa aika korkeatasoisia. Oli mahtavaa huomata, kuinka suvaitsevainen porukka sieltä onkaan kasvamassa.

Erään mielestä homojen ei pitäisi saada adoptoida, koska mieti sitä lasta, sitähän potkittaisi päähän koko peruskoulu! Niinkö todella? Pyysin takaseinään kolmen muun kanssa nojailevaa huomauttajaa harkitsemaan tilannetta uudelleen ja katsomaan vähän ympärilleen. Kaikki 25 muuta tönöttivät etuseinällä rinta rottingilla ja minut valtasi ylpeys. Eivät näiden lapset ainakaan ketään potki!

Kun luokassa suurta arvostusta nauttiva poika ilmoitti, että mun isä on homo, eikä muakaan oo silti koskaan kiusattu, tuli hiljaista. Sitten vaikeaksi menneeltä takaseinältä kaikui luokan koviksen vastaus: No ku emmää oo tienny!

Pitää muistaa elää, elää, elää, ee, ee, ee, under my umbrellaa, elää elää ee ee ee ee e ee!

Riidassa risteileviä ajatuksia pienessä päässä. Elämästä. Tänään ei niinkään muiden - omasta.

Se on yksinäisintä ikinä. Se elämä, joka ennen oli, kasvaa villiä nurmea ja rehottaa ja lojuu. Varmaan siinä viidakossa asuukin jo joku muu. Ahdistus omista väliin jääneistä tenteistä (ryhdisty! niitä on yhteensä yksi!) ja omista laiminlyödyistä, odottavista opinnoista pilkahtaa välillä mielessä. Nämä, pölyn rinnalla, ovat lähinnä niitä lojuvia asioita.
Kasvaviin kuuluvat maksamattomat laskupinot sekä paniikki verkkokurssille tehtävästä runokurssisuunnitelmasta ja ensi lauantain laulukeikasta, jota varten reenaaminen ansaitsisi enemmän aikaa. Kysyivät oliko meidän nimi Unohdettu juhannus vain Unohtumaton juhannus, julisteet piti saada painoon. Tässä tilanteessa unohtumaton olisi ollutkin aika paljon liikaa luvattu!

Ehkä tekemiseni olivat ennen sen laatuisia, että ne oli helpompi pitää järjestyksessä; olla tilanteen tasalla ja organisoitu. Mutta silti! Kuka on tämä Anna, joka saa ylinopeussakot taas, unohtaa peruuttaa hammaslääkäriaikansa ja nukkuu toista viikkoa ilman lakanaa, koska ei ole ehtinyt vaihtaa uutta?

Toisinaan perfektionistiksikin tituleeratulle asioiden järjestymistä rakastavalle ihmiselle on sietämättömän hirveää tulla riivatuksi tiedolla valkotakkisesta miehestä hermostuneesti ravaamassa työhuoneensa ovella toistelemassa nimeäni, joka ottaa kaiun pitkän käytävän tyhjistä seinistä. Ja niin turhaan oman huolimattomuuteni vuoksi hukkaan kuluvasta arvokkaasta ajasta, jonka mies käyttää laskua peruuttamattomasta ajasta kirjoittaen ja inhosta tällaista itsekkyyttä kohtaan väristen.

Joulufiksaatiolleni vuosikausia selän takana naureskelleet läheiseni voisivat järkyttyä, jos kuulisivat, että en ole askarrellut vielä joulukortteja, olen ostanut yhden ainoan joululahjan ja leiponut torttuja vasta kahdesti, vaikka on jo marraskuun loppu! Onko tosiaan? Minne se marraskuun alku meni? Olen unohtanut olla olemassa.

Toisaalta elämä juuri nyt on parempaa kuin koskaan. Olen pidemmällä, olen enemmän. Luokassa olen välillä aivan täysillä. Kotona saatan huomata, että mikään muu ei tuokaan samanlaista iloa kuin työ, mikään muu ei välttämättä huvita.
Olen huono ystävä. Pikkuisen täytyy pinnistellä keksiäkseen muita puheenaiheita, jotta en kävisi muiden hermoille, ja siksikin, että kukaan ei kuitenkaan voi ymmärtää miten mukavaa tämä on, miten paljon olen oppinut, miten paljon olen saanut. Tämä on vain mun ihan oma juttu. Ja juuri se tekee vähän yksinäiseksi.

Taidan olla naimisissa tän työn kanssa, tai ainakin, jos se kysyisi, vastaisin hetkeäkään empimättä tahdon.

Junamatka sujahti ihan liian nopeasti kirjallisuusportfolioita lukien ja kommentoiden. Tunsin halua istua pokkana kyydissä ainakin Raaheen, jotta olisin voinut vielä jatkaa viisaiden lukiolaisten tunnelmien parissa. Hulluutta - I know, RAAHEEN!? Joku raja.

Olisi helpottanut, jos saunatonttu ei laiminlöisi kodin siivous- ja ylläpitämisaskareitaan. Olisi se edes voinut käydä kaupassa! Joka tapauksessa tuntui suurenmoiselta päästä omaan kotiin Ouluun, vaikka sateiseenkin. Nukkua omassa lakanattomassakin sängyssä, saada kiinni omista unista, polttaa kynttilää, joka tuoksuu täällä viettämilleni vuosille. Oli ihanaa nähdä parasta ystävää ja vapauttavaa itkeä elokuvissa (500 Days Of Summer!!!), kun joku oli lukenut mun ajatukset ja tehnyt niistä leffan. Tärkeää oli muistutus siitä miltä rakastuminen tuntui. Pohtia sitä vielä hetki glögin ääressä.

Työ ja vapaa-aika. Kun minusta isona tulee opettaja, täytyy minun löytää aikaa ja oikeanlainen tapa yhdistää nämä kaksi, erottaa nämä kaksi. Havahduin työpäivän päätteeksi saapuneeseen viestiin Somebody call 911, that little shorty is coming to Oulu today! En halua työn, oli se kuinka hyvää tahansa, jyräävän kaikkea sitä muuta, mitä rakastan. Jyräävän minua. Aionkin viettää mahdollisimman epäopettavaisen lauantain ykkösketjun + Kuopion vahvistuksen kanssa parhaille jutuille naurusta ulvoen ja tanssilattialla valomerkkiin jortsaten. Siis heti kun saan nämä loput portfoliot luettua, ensiviikon kokeet ja valmistavat tunnit suunniteltua, runokurssisuunnitelman tehtyä ja käytyä musareeneissä.

Tai sitten AHAA, suunnitelman muutos, join juuri 20 päivää vanhaa maitoa ja nyt vain odotan kuolemaa.

Rakkaat vastaanottajat!

Tulipa tässä vain mieleeni että tämä uuden sosiaalisen median käyttö, josta niin kollektiivisesti on otettu oikein asiaksi olla huolissaan, edellyttää entistä parempaa arviointikykyä. Minä opetan sitä, vaikka en osaa itsekään. Tarkastelen kriittisesti toisten tekstejä kyllä, mutta omat soljuvat sormien lävitse. Kannattaisi tosiaan miettiä mitä kirjoittaa. Ja kenestä. Voi käydä niinkin, että veli ottaa turpiin saamisen kirjaimellisesti ja soittaa herttaisesti kysyäkseen kuka pitää ottaa hengiltä.

Mutta silloin, kun miettii, halvaantuu.

Minulle on kaikkein tärkeintä että ylipäänsä kirjoitetaan. Siitä mistä aidosti halutaan puhua. Ei ole mitään järkeä kirjoittaa, ei mitään järkeä olla olemassa, jos oleminen on niin kapeaa kuin millaiseksi se monelta taholta halutaan tehdä. Loppujen lopuksi yleisesti hyväksyttävää on vain mutista säästä, teilata Jutta Urpilaista tai kertoa mitä minulla oli tänään päällä, mistä olin ostanut, paljon maksoi ja mitä kokoja oli jäljellä. Ainiin paitsi eihän se ole, kyllä kai muotiblogeista, kuten aikansa tuotteista aina, sentään kitistään.

Olisi toivottavaa, että kenenkään elämä ei nojaisi siihen mitä joku kirjoittaa netissä. Tai siis siihen, että ei kirjoita. Mitään. Kukaan. Minusta ainakaan!
Ja jos nojaa, jää kotiin! Silloin kukaan ei ole sinusta mitään mieltä.

Ihmisten välinen kanssakäyminenhän on ja on aina ollut jo 2000 efb. (ennen facebookkia) luonteeltaan sillä lailla riskaabelia hommaa, että jollakin voi röyhkeästi olla jotain sellaista sanottavaa, jonka sanomiseen ei ole pyytänyt sinulta ensin lupaa. Esimerkiksi oma mielipide. Esimerkiksi siitä - täysin hypoteettinen esimerkki - että olet ihan huora.
Ehdottaisin, että tässäkin sinänsä harmillisessa tapauksessa viestin vastaanottajalta edellytettäisiin vastuuta siitä uskooko hän sinun todella myyvän itseäsi ennen kuin näppäilee numerosi tehdäkseen tarjouksen vai onko esimerkiksi inhimillisellä katkeruudella osaa asiaan. Ainakin minä koen, että tällainen julkinen lausunto kääntyy lausujaansa vastaan niin täysivoimaisesti, ettei se millään tavalla onnistu vahingoittamaan huorittelun kohdetta.

Tai nojoo, tottakai huoriteltavalle tulee hetkeksi paha mieli, mutta niin tulee bussista myöhästymisestäkin. Tai pilaantuneesta maksalaatikosta roskiksessa. No koska se haisee pahalle. Ja paljon pahempi mieli tulee monista muista asioista, joilla on oikeasti väliä, mutta joita kukaan ei kontrolloi. Kestäminen on se elämisen hinta. Jos esimerkiksi puukottaa toista selkään (metaforisella tasolla velikulta) voi varautua kestämään sen, että puukotettu voi avautua siitä jollekin. Vaikka netissä.

ps. En kannata huorittelua.
pps. En ole saanut puukostakaan.
ppps. Enkä antanut. Ainakaan lähiaikoina.

Jälki

Ihminen on varmasti onnellisimmillaan silloin kun saa käyttää koko kapasiteettiaan. Kun saa haastaa itsensä, kun selviytyy, kun saa jotain aikaan. Jonkin jäljen.

Toisin sanottuna juurikin silloin kun voi käydä ostamassa oman runonsa kaupasta painettuna runoantologian ensimmäiselle lehdelle. Saadessaan laulaa valitsemiaan tekstejä, melodioita, tunnelmia niin että joku säestää ja joku toinen kuuntelee. Suunnitellessaan oppitunteja kaiken luovuutensa voimasta. Nähdessään myöhemmin oppilaansa silmiin syttyvän kiillon, kun opetus synnyttää oivalluksen pienessä ihmisessä. Ei ole parempaa. Niin, ei kai.

Minä olen onnellinen. Olen kuitenkin myös kohtuuton, ja pölyjä kirjahyllystä pyyhkiessäni kolahtaa tää aika lujaa:

Sitä unta
jossa riipun, riipun ja putoan
en ole enää nähnyt.
Nyt harhailen tuntemattomilla asemilla
matkalaukkuja raahaten
vain muutama minuutti aikaa junan lähtöön.

Pidä kiirettä, minä vanhenen.

Eeva Kilven se on. Niin kuin suurin osa maailman hienoimmista runoista. Tunnen toisinaan itseni vähän hölmöksi odottaessani iltateen aikaan, että joku kiipeäisi parvekkeelleni katsomaan kuinka ihana tyttö oikeasti olen, että en menisi aivan hukkaan.

Onneksi iltateehetki on vain kerran päivässä, tulee ja menee. Junat ja rautatieasemat ovat halpa konsti koskettaa minua. Jokin niiden kaihoisuudessa on aina vain vailla vertaansa. Ja minä aina pakkaan.

Sunnuntaina on isänpäivä. Askartelin oppilaitteni kanssa kortin ja ajattelin leipoa. Isät ovat tärkeitä ihmisiä. Heiltä opitaan madon asettaminen koukkuun, pyöränkumien pumppaaminen, sähköyhtiöiden kilpailuttaminen, haaparouskun ja leppärouskun erottaminen toisistaan, ja oikean ja väärän, se, mitä puoluetta kannatetaan ja se, että on muistettava olla varovainen liikenteessä!
Heidän kanssaan nostetaan oman pihan perunat, käydään raveissa, nauretaan Uutisvuodolle ja käännetään lettuja ilmassa silloin kun äiti ei ole kotona. Lohduttomuus (esimerkiksi paperiseinien läpi kuultu koko yön kestänyt sellainen) vetää isän sanattomaksi ja saa hänet tuomaan aamulla vuoteeseen kupillisen itsekerättyjä ja sokeroituja hilloja. Olemassaolomme perustuu isiemme olemassaololle.

Hymyilyttää kun sullon viikonloppukassiini myös tanssikengät ja -laukun. Muutkin tytöt, minun tyttöni, kerääntyvät pieneen sympaattiseen paperitehtaiden, huumeiden, kampaamoiden ja vasemmistopuolueen luvattuun merenrantakaupunkiin osoittaakseen kiitoksensa kömpelöiden lohdutusten ja vaivaantuneiden hellyydenosoitusten vuosista ja niistä, joina pääsi vielä istumaan hartioille nähdäkseen pidemmälle.

Kemiläisen klubin tanssilattia ja karaokestage kutsuvat muistoja verestäviä veteraanibailaajia. Niissä on monia jälkiä, joihin on kivaa aina pitkästä aikaa koettaa sovittaa itseään. Ottaa mittaa, tehdä uusia. Mutta ei pää edellä enää. Kemin yöt eivät aina ole olleet niitä kaikkein armollisimpia. Tällä kertaa turvatyynykavalkaadini saa kuitenkin jäädä toimettomaksi juhlamielin, koska ajattelin ihan oikeasti muistaa.
Olla varovainen liikenteessä.

Thriller night

Ai kun on sähköä ilmassa.

Ykkösketju viettää tänään, halloweenina, lempeää kauhujen yötä.Tunnen itseni ihan pieneksi tytöksi, joka tekee kauhean numeron yökylään lähtemisestä ja pakkaa mukaan kaikki unikaveritkin. Tai itseasiassa ne jotka tunsivat minut silloin, tietävät, etten tietenkään pakannut mukaan kaikkia unikavereita vaan järjestin muutaman tunnin kestoiset unikaverivaalit, joiden päätteeksi vain onnekkaat tiukan seulan läpäisseet tarkoin harkitut ja lopulta valitut pääsivät mukaan. Unikavereille sen täytyi olla kamalan uuvuttavaa, sillä vahva ennakkosuosikki, Bonzo - iso vaalenpunainen porsas, kiri kerta toisensa jälkeen itsensä voittoon puolueettomasta tuomaroinnista huolimatta.

Pitkää pilkkopimeässä pakkasillassa suoritettavaa kävelylenkkiä seuraa saunominen, herkuttelu ja yritys katsoa ihan kokonainen kauhuleffa kynttilän valossa herkutellen. Tehtävää ei helpota se, että koko joukkue, joka on luonnostaan todennut hyvin järkkymättömin perustein parhaaksi jättäytyä kauhuelokuvien parista koko tähän astisen elämänsä ajaksi, tärisee jo pelkästä ajatuksesta. Ulos mukavuusalueelta ja susien syötäväksi ja moottorisahamurhaajien. Patjalle lattialle hakemaan lämpöä universumin ihanimmista pelkureista. Nyt mennään eikä meinata ja ollaan pienistä urheista itsestämme aikamoisen ylpeitä, jos ollaan aamun valjetessa vielä kaikki tallella.

Tumma juttu. Ja kumma.

Kummallista miten Jyväskylällä on ollut aina hoitava vaikutus minuun. Siellä aika on pysähtynyt ja elvyttänyt kerta toisensa jälkeen.

Karkasin sinne kotoa 16-vuotiaana, kun kuviot kävivät liian ahtaiksi ja maailma kaatui päälle. Isoveljeni kertoi juuri löytäneensä valokuvia ajasta, jolloin pikkupojista ei ollut tietoakaan; istuin boheemin nyt jo puretun kaksion sohvalla lukemassa Sweet walley highta. Olin niin alussa. Söimme tulista keittoa, pelasimme aliasta ja pääsin mukaan keskusteluihin, joita muualla ei käyty. Mikä tärkeintä, kauaksi keskusteluista, joita muualla käytiin. Isoveljen kaverit olivat kylässä Venäjän tuliais-aperatiiveineen. Minuakin kestittiin ja kohdeltiin kuin prinsessaa - ja mikä huomionarvoista ja epätavanomaista - kuin prinsessaa, jolla oli jotain sanottavaa. Eikös meillä ollut silloin aika mukavaa?

Karkasin sinne, kun odotin sotatantereiden kauhua takaisin kotiin ja murruin ikävään ja pettymykseen, kun tätä ei ennakkotiedoista poiketen päästettykään lomalle, vaan mielivaltaisesti työllistettiin ihmisten tappamisharjoituksilla vielä kolmannenkin viikon ajaksi. Silloinkin Jyväskylän kehto keinutti parhaisiin uniin ja siihen oloon, joka niitä seuraa.

Samojen metsäkauriin silmien heijastus linja-auton ikkunasta, kun on niin pimeää, ettei ulos enää voi nähdä. Vuosia on tuota väliä ravattu - isoveljen mielestä turhan harvoin - mutta silti. Särjytty, eheydytty, iloittu, pelätty, vihattu, rakastettu, kai sekin on sanottava. Kastettu lapsiakin. Kouluja on käyty, niistä on joitain todistuksiakin olemassa. Läksyjä on luettu, jätetty lukematta ja nyttemmin myös annettu. Samoja asioita pakenevat oppilaat ja opettajat.
Samoja asioita pelkäävät. Viimeisellä tunnilla opetin tänään aivan ihanalle ekaluokalle uskontoa. Laitoin luokan nurkkiin kiinni tunnekortit, joissa oli iloiset, surulliset, vihaiset ja pelokkaat kasvot. Sanoin aina jonkin asian kuten isoäiti, pimeä, maksalaatikko, lumisade, matematiikka, sumopaini ja oppilaat hakivat paikkansa luokasta sen mukaan millaisia tunteita asia heissä herätti. Tehtävää jatkettiin niin, että he kiersivät ryhmissä eri nurkissa ja keskustelivat siitä mikä heidät tekee oikein surullisiksi tai vihaisiksi.

Pelkonurkassa veti sanattomaksi, kun viisas ja kaunis pieni tyttö vakavoitui ja kertoi ääni väristen pelkäävänsä vanhempiensa eroa. Siihen toinen jatkoi, että pelkää vanhempiensa kuolemaa. Muut nyökyttelivät ja katsoivat anovasti kuin odottaen minun vakuuttavan, ettei ole syytä huoleen. En pystynyt siihen. Kamalaa olla kyvytön tuollaisen haavoittuvaisuuden ja lohduttomuuden edessä. Pelosta voi vain keskustella, sen aiheuttamista tuntemuksista, ehkä se lieventää niitä. Totesin avuttomana, että ymmärrän hyvin, että se pelottaa. Iho meni melkein kananlihalle. Että tiedänkin kuinka voi pelottaa. Että näitä pelkoja ei voi tehdä tyhjiksi. Että niitä tulee lisää ja että niiden aiheellisuus tuodaan hyvinkin näkyviin sitä mukaan kun kasvaa vanhemmaksi.

Poikiin, jotka vihasivat tyttöjä, koska nämä saattavat suudella suulle (sanasta sanaan näin - aika hellyyttävää tohkean seitsenvuotiaan suusta!), vihasivat koulua, koska siellä on tyttöjä, jotka saattavat suudella suulle ja pelkäsivät auttamista, koska jos auttaa tyttöä, se saattaa suudella kiitokseksi suulle, oli paljon helpompi suhtautua. Okei ja sitten siihen, joka perusteli auttamispelkonsa sikainfluenssalla, mikä oli minusta aika terävää, kun todellinen syy siirtyä pelkonurkkaan oli tietysti ryhmäpaine.

En loppujen lopuksi tiedä missä Jyväskylän taika tällä kertaa piili. Ehkä pienissä veljenpojissa, joista pienemmänkin luottamuksen vihdoin voittaa itselleen. Yöllisissä itkupotkuraivareissa, joita välttääkseen lakkaa itse vaikka hengittämästä. On vapauttavaa huomata murehtivansa vain sitä, miten pienen ihmisen voi tehdä onnelliseksi, kuinka hänet saa kokemaan maailman turvallisempana paikkana, kuinka riippuvainen pieni ihminen voi olla, kuinka joku voi olla kokonaan minun varassani. En tiedä mitään suurempaa, kuin olla häntä varten.

Oma oleminen ja kaikki mikä siihen liittyy on silloin aivan toisarvoista.

Tai ehkä taika oli vanhemman enkelin äänessä aamulla, kun se herättää silittämällä päätä pikkuruisilla kätösillään, haluaa tulla viereen sohvalle nukkumaan ja ottaa pikkuautotkin mukaan, jotta voidaan heti herättyämme leikkiä. Tietämättään se puhuu niin viisaita. Tykkää kaikista hyvistä jutuista niin kuin mustista torvisienistä, hipsuttamisesta ja minusta.

Tai amerikkalaisen Alvarin kohtaamisessa tanssilattialla ja ihan vain sen huomaamisessa, että tällaisetkin kohtaamiset ovat mahdollisia. Toisin kuin yleisesti kuvitellaan alvaruus ei ole kuollut sukupuuttoon. Jotkut voivat vielä oikeasti koskettaa ja ainakin joillain heistä on prinssin nimi.

Tai sitten Dave Lindholmin keikan seuraamisessa kosketusetäisyydeltä. Tunteet ryöppysivät ja ravistelivat ja olin ymmärtävinäni mistä tässä elämässä on oikein kysymys.Viimeisen biisin soidessa kaikki loksahti kohdilleen, pidin sinusta siinä kaikki. Siinä kaikki.

Ja taas, sunnuntaina, istui linja-auton kyydissä sieluhoitoa vastaanottanut nuori neiti rauhoittuneena, saapumistaan paljon eheämpänä, tasapainoisempana, omanarvontuntoisempana. Asiat järjestäytyneenä mittasuhteisiinsa. Perui vannomiset itselleen siitä, ettei kuule enää loppuvuonna kertaakaan tiettyyn yhtäaikaa huvittuneeseen ja epäuskoiseen et-voi-tosissasi-elää-tuota-elämääsi-noin-vaikka-se-olisi-kuinka-sinun-äänensävyyn lausuttua Voooi Anna-a:ta, jota seuraa tiuha puhelimen voluumin näpytys myötähäpeän vallassa hiljemmalle, jotta ihana ja kunnollinen poikaystävä toisesta maailmasta siinä vieressä ei kauhistuisi aivan suunniltaan.

Ainoastaan enää hymyilytti; niinpä, voi minua, voi elämää. Se on aika ihmeellinen. Ja hyvä ironian ja huumorintaju sillä on myös. Ja draaman. Meillä on siinä juurikin aika monta yhdistävää tekijää.

Game on

Junassa ihmiset

koettavat arvailla miksi tyttö itkee.

Kirjoittaa pois pettymystä valvotuista öistä,

naurettavista odotuksista.

Katselee ulos, ei ole enää matkalla minnekään.

Hapuilee maisemasta sanoja, joihin sitoa

lamaannuksen ja epäuskon,

katseen, jonka tietää pyytävän lähtemään

mutta jalat eivät liiku.

Kuristava arvottomuus.

On yksi asia kulkea pässinä narussa

ja toinen jäädä seuraamaan, vaikka narukin

on katkaistu,

ja vaikka pässin on moneen kertaan jo

käsketty painua helvettiin.

Yritys maalailla mitään odotettavaa tuleviin vuosiin

- onko niihin pakko herätä voi luoja -

on todellakin yritys.

Kun on saanut kunnolla turpaan, jos edes sitäkään,

se, että itse on ollut kiltti ja hyvä(uskoinen)

että tietää tehneensä monta asiaa oikein

ja että hämärästi muistaa olleensa aikaisemmin elämässään hiton hyvä tyyppi

on anorektinen lohtu.

Mikä suhun on mennyt, oi pieni kielipoliisinarsisti?

Olen useana aamuna herännyt paitsi taianomaiseen näkymään, jossa villit hiutaleet leikkivät keltaisten koivun oksien yllä, voimakkaaseen ystävyyden ylistyksen tunteeseen. Sellaiseen äkilliseen onnenpuuskaan, joka iskee kesken aamuteen juonnin pyjaman housut jalassa istuessa puulattialla, jota vasten voi tuntea omat hölmistyttävän tutut ääriviivansa. Tunne on varmuutta siitä, että nämä ääriviivat saavat arvostusta ja ymmärrystä ja rakkautta niiltä, joita itsekin arvostaa ja rakastaa.

On niitä, jotka löytävät aina puolestani perustelut ratkaisuilleni, olivatpa ne sitten millaisia hyvänsä.

Ystävät eivät koskaan tuomitse kun heille soittaa sunnuntaisin kertoakseen kadonneesta kengästä tai 15 yöllä lähetetystä känniviestistä. He kääntävät tilanteen voitoksi, muistuttavat miten tuhkimollekin kävi. Muistuttavat itse soittamastaan mää hyppään tosta sillalta jokeen, jos sää et nyt tykkää musta-puhelusta ja saavat vaivaiset pikkuviestit tuntumaan amatöörimäiseltä mokailulta, jolle on vaan kiva kikatella.

Joskushan he eivät sitäpaitsi vastaa ollenkaan puhelimeen, koska jos eivät heittäneet sitä itsensä sijasta sillalta jokeen, pudottivat sen kiivetessään kolmannen kerroksen parvekkeelleen.

He ymmärtävät myös kun heille nolona tunnustaa tanssineensa taas edellisiltana pikkujulmurin pillin tahdissa tämän kotiovelle saakka. Heillä on aatelinen kyky saada siirtämään suihkuverhotankoon hirttäytymisaikeet seuraavalle päivälle. He eivät koskaan muistuta, että mitä me sovittiin siitä miten pikkujulmurin kanssa toimitaan, vaikka voisivat ihan hyvin. Se olisi varsin kohtuullistakin ottaen huomioon toimintasuunnitelmaan laaditun tuntimäärän.

Ystävät löytävät vian AINA pikkujulmurista. Kun seuraavalla kerralla uhoaa antavansa samalla mitalla takaisin, ystävät korkeintaan vaihtavat katseita, ei heillä ole tarvetta iskeä vyön alle. Vasta sopivan ajan päästä he virnuillen lainaavat bile-piikkareitaan sillä ehdolla, että pystyn varmasti pitämään koko parin tallessa.

Ystävät ovat hyvin tietoisia puutteistani. He eivät menetä hermojaan vaatekriisin iskiessä vaan ymmärtävät pysyä hoputtamatta sivussa pahimman hermoromahduksen ajan ja kaatavat diplomaattisina viiniä valmiiksi minunkin lasiini.

Jokohan voin pitää ystävänäni häntäkin, joka kapaloi minut hellästi peittoonsa, kun sitä oli kaadettu hippanen liikaa?

On niitä, joiden kanssa tehdään hassuja sopimuksia ja mennään eikä meinata.

Ystävä saattaa esimerkiksi jättää superhienot skandinaaviset vaahtobileet väliin ja juosta pitkin öistä Bulgaariaa etsimässä varastettua kameraasi, poliisiasemalla pantata munuaisensakin kameran löytymisen puolesta ja tulla lähes pidätetyksi.

On niitä, joiden edessä ei tarvitse hetkeäkään esittää että ei satu.

Nämä myötäeläjät puhdistavat haavani juhannustaikojen jäljiltä, ottavat syliin ja puhaltavat ilmaa, kun olen saanut puukosta selkään ja keuhkoihin. He kyynelehtivät kanssani Jipun soidessa, pitävät kädestä kiinni, eivät myöskään osaa elää. Lopulta juurikin he letittävät hiukseni, määräävät nousemaan ylös ja viettämään elämämme ihanimman kesän. Syksyn. Talven. Heidän kanssaan päätetään olla yhdessä upeita kaikkina vuodenaikoina, sytytellään kynttilöitä pimeyteen ja saunotaan.

Jotkut ystävät ovat aina sopivasti huolissaan. He saattavat koputtaa selkään kesken puheviestinnän luennon kysyäkseen hämmästyttävällä vakavuudella mitä muuten sille sinun kissallesi kuuluu? Voiko se jo ihan hyvin? Heidän mielestään olen jotenkin vaisu, yskäni kuulostaa pahalta, minun pitäisi ehkä syödä muutakin kuin omenoita ja olen ottanut taas ihan liikaa kursseja syksylle. He kurtistavat kulmiaan ja patistavat herkuttelemaan, lepäämään ja nauramaan. Välittävät tavalla, jota joskus kaipaa.

Ystävä saa minut heikkona hetkenäni hymyilemään lohkaisemalla: Kielivirheitä, vähäsanaisuutta, vastahakoisuutta itsestään puhumiseen, mikä suhun on mennyt, oi pieni kielipoliisinarsisti? Ystävät tietävät kaikki virheeni, huonot ominaisuuteni ja puutteeni ja tykkäävät minusta silti. Ehkä jopa juurikin siksi.

Ystäväni tietävät mitä tarvitsen.

Eräs, jossa ystävyyden piirteet kulminoituvat kuljettaa minut syyslomalla Helsinkiin ja tanssittaa niin, että ei todellakaan muisteta mikä kotona odottaa. Koulussa.

Minun ystäväni ovat ihania, aivan ihania. Ja nyt lähden viettämään heidän kanssaan iltaa. Eikä todellakaan muisteta mitä on huomenna - tai vittu ikinä!

Tajuamisia lumen ja meren kaupungissa

Kännipuheluiden tuska hälvenee, kun sellaisen vastaanottaa.

Sen mukana saadun perspektiivin turvin kännipuhelut voi pudottaa omaan niille varattuun surkeaan lokeroonsa. Ne vain kuuluvat elämän kiertokulkuun. Pikkujulmuruus on evoluution tulosta. Ilkeät ja itsekkäät - ihmiset - selviävät. Sitä ymmärtää pikkujulmurillakin olevan oma pikkujulmurinsa ja olevansa itsekin pikkujulmuri jollekin. Silti on kurjaa, etteivät pikkujulmurit voi vain kääntää kelkkaansa, ruveta pikkuihanuksiksi ja lakata kärsimästä. Ennenkaikkea aiheuttamasta kärsimystä.

Opettajaharjoittelu loppui. Yksi oikein rikastuttava, rankista rankin, mutta ihanin periodi elämästä on ohi. Yhtä aikaa sekava, onnellinen ja haikea olo. Ihan mahtavaa on ollut tajuta että minusta tulee opettaja. Ja ihan tosi tykki sellanen. Enää ei epäilytä yhtään. Hämmennystä aiheuttaa vain paitsi kasiluokkalaisiin kiintyminen, neljä vapaata päivää viiden viikon hengästyttävän kiireen jälkeen. Silloin ei voi muuta kuin matkustaa kotiin pysähtymään, toiseen merenrantakaupunkiin, siihen pohjoisempaan ja pienempään.

Oli jälleen uusi aamu aurinkoisella preerialla - niin äiti ja isä sanoivat herättäessään aamuisin kun olin lapsi - kun kävelin merenrantaan. En oikeastaan edes tiedä miksi he sanoivat niin. Se on niin iskostautunut osa muistojeni päiväkotiaamuja, ettei mieleeni ole tullut kyseenalaistaa sitä aiemmin.

Keräsin ajopuuta, ajattelin askarrella siitä jotain, ja etsin pitkään merenrannasta kiveä, jonka kylkeen kerran tunnustin ensirakkauteni.

Se kesti pitkään.

Ainakin kolmena keväänä Aa sydän Äs 4-ever ilmestyi aina hiukan haalistuneempana mutta sitkeänä lumen alta. Ainakin kolmena keväänä tuijotimme merkitsevästi toisiamme. Matikan tunneilla, nuorisotalon invavessassa, moottoritien äänivallilla katulamppujen neonvalossa. Maleksimme öisillä kaduilla, teimme typeryyksiä ja niillä vaikutusta toisiimme. Aina oli satanut. Juoksimme kilpaa ja sodimme pihlajanmarjoilla. Unelmoimme, riuduimme, pakahduimme. Lakastuneiden lehtien keskellä puistossa lopulta suutelimme. Ja sen jälkeen kaikkialla.

Teimme hölmöjä lupauksia ja uskoimme niihin. Kaikki oli selvää. Kaikki oli täydellistä.

Pettymystäni nieleskellen jouduin lopettamaan etsinnät ja myöntämään ettei ikuinen tarkoita ikuista. Mikään ei kestä niin kauan. Eivät edes sormivärit.

Kun katselin auringon nousussa kylpevää toista rantaa, tuulimyllyrivistöä (ennen niitä oli vain kolme) ja purjeveneiden mastoista heijastuvaa valoa, teki hetken kipeää, ettei kukaan koskaan olisi jakamassa kaikkea tätä. Näkemässä. Tuntemassa. Aamua aurinkoisella preerialla.