supijees

Saatoin juuri matkustusromantiikkaa hehkuneen essiliinin reissubussiinsa. Kateeksi käy. Minäkin haluan lakkiaiset ja uuden lakkiaismekon ja minäkin haluan Tanskaan ja Ruotsiin shoppailemaan ja tapaamaan Milkaa ja minäkin haluan reissuun ja minäki...! Sen sijaan pääsen huomenna myymään jäätelöä lumisateeseen. Eksoottista.
Palatessani omassa supisuomalaisessa ja supikahisevassa tuulipuvussani hyytävässä ilmassa kotiin tiskaamaan ja lukemaan, en voinut välttyä miettimästä, että elämä on.

...kivaakin toisinaan, sillä puhuin äsken villen kanssa puhelimessa ja perhe pysähtyy matkalla kemiin ja tulee käymään oulussa kanssani kiinalaisella. Olli rakastaa kiinalaista. Anna rakastaa Ollia. Ja voi kuinka paljon myös hänen pikkuista veljeään.

Shoppailin minäkin eilen kahdet kengät ja rantasortsit. Ja tänään vadelman tuoksuista kosteusvoidetta. Minulla on ruokaa kaapissa, rahaa, ystäviä, hellu, töitä, opiskeluja, hyvää ja letkeetä ja tunnelmallista musiikkia, ajatuksia, mielenkiintoisia kirjoja, kipsiä, runoja, helmiä, kukkia, puumansikoita ja kortin pohjia ja koko päivä aikaa (toteuttaa poikkitaiteellisesti itseään).

Tuudittaudun siihen, että kotonani on lämmin ja turvallista ja että kaikki on aivan supijees sillä aikaa kun elämä viuhahtelee ikkunani takana.

...miksi kiusaatte ja tuotatte vain harmii

Pojat.
Sellaisia huomioita tänään, että pojat ovat hankalia ja niistä on vain harmia. Varsinkin sellaiset pojat, jotka luulevat voivansa puhutella sinua kuinka ilkeästi ja tylysti hyvänsä vain koska satut olemaan heidän tyttöystävänsä. Hassua. Tyttöystävyyskin on kuitenkin siinä määrin veteen piirretty käsite ja tila, että en lähtisi sen turvin kyllä yhtään nakkelemaan mitään ikävää.

Pojista...
on kyllä jotain hyvääkin sanottavaa. Ei ole mitään liikuttavampaa kuin ne kaksi kymmenvuotiasta lippispäistä poikaa, jotka kävivät ostamassa jäätelöä ja halusivat välttämättä antaa tippiä kieltelyistäni huolimatta. "Eiku piä loput". "Mää haluan antaa nää sulle" sanoi toinen nyppiessään kylmälle tiskille tyhjentämänsä rahapussin viimeisiä senttejä kohmeisilla pikkusormillaan. Sen jälkeen sydämeni ei sulanut edes kauniisti hymyilevälle oranssiin munkin asuun sonnustautuneelle kasvoihinsa maalanneelle nuorelle miehelle, joka kutsui "jätskitytön" krishnaliike Iskconin kokoukseen. Meni jo.

Ei se Ruumensaari pärjää enää tässä yhteiskunnassa. Sehän uusii rikoksensa uudestaan ja uudestaan vain päästäkseen takaisin tuttuun ja turvalliseen vankilaan, jossa sillä on lämmintä ruokaa ja omat sosiaaliset suhteensa. Sille pitäis jonkun vinkata, että tekisi talousrikoksen tällä kertaa niin pääsisi sisään pidemmäksi aikaa.

baby i can make you feel

Posket punoittaa, niskaa särkee, ranne tuntuu murtuneelta. Hetkinen, joku on ollut selvästi jäätelökioskilla töissä kolmatta päivää.

Penni ajatuksistani tänään:
Supertiikeri, mangomeloni, Minttu, Mansikkasitrus, Wanhanajan vanilja, iso vai pieni pallo? Ai mitä se toinen oli? Kinuskipähkinää? (vai suklaanougattia? Voi luoja älä anna sen olla suklaanougattia pliis ei pliis), Noniin tietenki, ranne murtuu, 2,20+2,70=4,90, - kiitos, 20,00-4,90=.....15,10!, Tässä 15,10 takaisin, kiitos moimoi.

En malttanut pilata hampaattoman juoppopapan, (joka kantaa epäilemättä koko kotia mukanaan selkärinkassa,) iloa, kun se silmät kirkkaina mut nähdessään alkoi hehkuttaa sitä, miten hienoa on, että olen taas aloittanut työt ja kuinka mukava onkaan nähdä pitkästä aikaa. Nyökkäilin ja hymyilin, onhan se mukavaa juu, ja ennen pitkää löysin itseni papan kanssa arvioimasta sitä kävikö viimekeväänä tähän aikaan enemmän jäätelönnälkäisiä asiakkaita kuin nyt.

Kioskilla sattuu ja tapahtuu ja minuun sattuu. Eräät jäätelöistä ovat rakenteeltaan niin kovia, että niistä on lähes mahdotonta pusertaa palloa murtamatta rannettaan ja rikkomatta jänitettyjä niskojaan. Kyseiset lajikkeet ovat tietysti myös kaikkien suosikkeja. Siis seuraavalla jäätelönostokerralla kannattaa miettiä kahteen kertaan haluaako sittenkään niiiin ehdottoman välttämättä juuri suklaanougattia tai vanhanajansuklaata.

Tässä puolikuolleena, punoittavana, tahmaisena ja kankeana istuskellessani yrittäen löytää niskoille asentoa, joka sattuisi vähemmän samalla neljättä maksamakkaraleipää mutustaessani ja tyhjyyteen tuijotellessani (kunnes verkkokalvolle piirtyy utuinen kuva odottelevista tiskeistä) ja Britneyn ähistessä selkäni takaa voicelta tunnen olevani jotain epäseksikkäintä koko universumissa. Ja turhanpäiväisintä. Jäätelökioskin myyjä.

Katso ravaavaa hevosta, se on aitoja ylittävä ratsu

Viisi kerrostaloa, kaikki eriparia. Valkoinen, harmaa, kaksi keltaista ja punainen. Autio katu, jonka vierustalle on parkkeerattu tumma auto. Likaisia lumivuoria ja muutama vanha lasten kiipeilyteline, josta sininen maali on lohkeillut aikoja sitten paljastaen ruosteisen metallin. Västäräkkiparvi lehahtaa koivun latvaan. Tämä on kai se Kemi, jonka ulkopuolinen näkee. Ja mikko, koska tämä on näkymä hänen ikkunastaan. Minä näen vielä juuri vapaaksi päästetyn moninkertaisen raiskaajatappaja Ruumensaaren pyöräilemässä tuota autiota katua vaanien ja etsiskellen minua, haistaen, että olen kulmilla - Kiitos epäoikeudenmukaisen ja puutteellisen ja invalidisoituneen oikeuslaitoksemme.

Miksei sitä tapeta? kun kaikki tietää, että se tappaa ja raiskaa taas. Isälle oli turha protestoida. Sen mukaan kaikki tiesivät myös Saksassa 1940, että juutalaiset varastavat ja että heistä on päästävä eroon. Sama asia. Sille, mitä kaikki tietää, ei isän mukaan voi laittaa kovin suurta painoarvoa. Ehkä ei. Mutta en tiedä kuinka monta kertaa yhden ihmisen annetaan todistaa, että hän todella on vaaraksi muille. Tai tiedän, ihan liian monta. Ruumensaaren tapauksessa loputtomasti. Viis siitä kuinka monta elämää tuhoutuu, kunhan oikeus häntä kohtaan tapahtuu. Miten joku voidaan päästää vapaaksi terveenä ja todeta taas uuden raiskauksen sattuessa, että oli se sittenkin sairas, annetaan taas lievä tuomio. Hurraa miesten keksimät lait! Minusta koko syyntakeettomuus on ihan sieltä.

No jotain hyvääkin, meille buukkautui keikka kahen viikon päähän lauantaille. Laulan siis stemmoja. Tosi mukavaa kyllä, mutta mulle pitäis laittaa ne sellaiset suojalaput silmien eteen kuin niille herkimmille ravihevosille, jotta katsojat eivät häiritsisi sen suoritusta, jotta se keskittyisi vain olennaiseen eikä antaisi töllistelevän ja hurraavan väkijoukon hermostuttaa itseään.

Illalla pelailtiin lautapelejä essin ja raunon kanssa ja oli leppoisaa. Kävin juuri kylvyssä. Kylpyamme on terapeuttinen paikka. Näin siellä kuvia tulevaisuudesta ja tulin niiden kanssa sinuiksi. Puhtaaksi ja pehmeäksi tuleminen oli kaikki pelkkää plussaa. Illalla mennään Mikon veljen ja hänen tyttöystävänsä tupareihin, joissa on pukuteemana "joku artisti tai bändin jäsen". Minulla on tässä tunteja aikaa päästä pehmeydestäni ja löytää eräänlainen kovuus, vetäistä päälle verkkosukkahousut ja muuta sälää, lakata kynnet mustiksi ja meikata itsestäni rokkaava avril lavigne. Mikko lähtee matkaan Kumpulaisen Juusona, joka on sekä meidän rumpali, että Slapbettyn rumpali. (Stalingradcowgirlssien lämppäri) Seuraamme liittyvät illalla ainakin kummeleiden spiidin ja sakun spiidi, Amy Winehouse, puolet Abbasta, Anita Hirvonen ja monta muuta säkenöivää yllätystähteä, jotka luultavasti aloittavat iltansa kärppien mestaruuden todistamisella.

Salmarin ja sidukanhuurteista lauantaita! ja perheellisille omenamehun!

Tämä kaupunki valvoo

Sade tuntui tänään ihanalta pitkän kuivan kauden ja auringon paisteen jälkeen. Ilmasta tuli niin raikas. Pöly huuhtoutui viemäreihin. Sateessa ihmiset eivät ota itseään niin vakavasti pienten pisaroiden tihkutessa naamalle kiiruhtaessaan kadun yli hakemaan koko sisäpäiväksi vuokraamosta elokuvaa ja makeisia tai vaihtoehtoisesti sipsiä, kuten sipsihirmut tekevät. Krapulassa aina parempi. Olisin voinut vaikka vannoa, että tänään on sunnuntai.

Kaikessa rauhassa yläosattomissa tiskaava M kielii kuitenkin siitä, että huomenna ei ole vielä maanantai eikä aikaista herätystä eikä lähtöä mihinkään suuntaan. Ei edes polttele. Lekottelen tässä uuden hemmottelulahja-papayakuorinnan pehmittämänä ja odotan josko tiskipöytää tulvan jäljiltä kuivaava M lähtisi viemään minua yölliselle ajelulle keskelle kärppien juhlintaa. Automies. Kuorinnan kyljessä kylläkin aiheellisesti varoiteltiin, että tämän hehkuvan käsittelyn jälkeen saat kaikki paparazzit perääsi, mutta luvataan olla varovaisia.

Ahaa, kävikin niin, että sain perääni vain yhden kiukustuneen, jonka mukaan olin luvannut olla valmis jo ajat sitten. Paparazit. Onneksi kiukku on pyyhittävissä pois hellyyttävällä pyyheturbaanilla, joka jostain syystä aiheuttaa aina hilpeyttä kyseisessä kiukkuiivarissa.

Kuka sieltä veräjästä pääsi?

Viimevuonna näihin aikoihin painoivat päälle pääsykokeet. Siitä on vuosi! Nyt ei paina päälle mikään, korkeintaan lastenkirjallisuushistoriallinen tutkielma, Minna Canth-essee ja 5 miniesseetä kirjallisuuden teorioista ja metodeista. Eikä sole mikhään. Nuo nyt pyöräyttää. Hassua, että käytin sanaa pyöräyttää, sillä se muodostaakin luontevan aasinsillan seuraavaan aiheeseen: Kesätöihin. Vannomatta paras, sillä myyn jälleen tänäkin kesänä jäätelöä. Se homma on näköjään luotu minulle, en pääse siitä, eikä se minusta. Mutta tänäkesänä pyöräyttelen Oulun vilkkaassa ja iloisessa kesäisessä keskustassa, joten onhan se aina enemmän kuin Kemin pölyinen Täikön kuluma. Nyt on kaikkea enemmän.

Plussat:

kesätöitä

opiskelupaikka

oma koti

mekot

uudet ystävät

Miinukset:

raha

Plusmiinusnollat:

hellu (sama)


Olenpa hauska. Olen pahoillani, feisbuukki tappaa luovuuden. Yritin juuri kertoa, kuinka sovinistisika 1800-luvulla pääsi kuin .... veräjästä? Mitä ihmettä, en muista, kuka sieltä pääsi? tai mikä? tiedättekö sanonnan? Ainakin minusta tuntuu, että tällainen sanonta on ollut olemassa jo silloin kun synnyin ja se oli tulevinaan selkäytimestä, mutta jäikin tulematta. Hmmh, no se kuka sieltä nyt pääsi se tuo..tuo..tämä. Kettuko? Aika hassua, samalla aloin miettiä, että olenko tosiaan pienestä asti huomaamattani puhunut veräjästä, kuuluuko jokapäivän sanastooni sana veräjä. Cool. (tajunnanvirtatekniikkaa) Olen kirjoittanut aamun Minna Canthin työmiehen vaimosta, jonka nimi on siis vitsi, sillä "työmies" ei käy töissä vaan anniskelussa juomassa vaimonsa rahat. Silti näytelmän Johanna 1800-luvulla on määritettävissä vain miehensä kautta. Ei ole sellaista kuin työnainen.

Minunpa mieheni käykin töissä, asfalttihommissa, koko kesän täällä oulussa, mikä tarkoittaa jaettua annan asuntoa toukokuun puolesta välistä heinäkuulle, kouluunpääsemistuloksiin saakka, ja toivottavasti myös enemmän yhteistä aikaa. Iih asun kohta pojan kanssa.

Kesästä on tulossa juuri sellainen, kuin uskalsi vain vienosti hymyillen toivoa. Tänne tuli kesä eilen, paistoi kokopäivän kirkkaalta taivaalta lämmittävästi ja sai lahjakaktukseni avaamaan ensimmäisen hienon punaisen kukkansa. Terhi Kokkonen on oikeassa siinä, että lumen jälkeen tulee pöly. Ja kostean mudan haju. Ja hullut päivät, joilla kävin eilen ja joille kutsuin äidin perjantaina osallistumaan. Hän harkitsee. Käytiin Sirpankin kanssa kahvilla ja kaakaolla ja oli mukavaa. Kohta lähden toiseksi viimeiselle kirjallisuuden periodit ja genret 2. luennolle ja sitten melkein loppuu...ja sitten kohta alkaa...

Ja ne, joille kissa kehrää, eivät enää koskaan ota koiraa

Eräs suomalainen starttiluokka otti käyttöönsä voimaeläinprojektin. Kaikki valitsivat itselleen omat voimaeläimet, jotka kulkivat mukana koko vuoden ajan osana opetussuunnitelmaa. Jokainen kertoi tunteistaan ja itsestään oman voimaeläimensä kautta. Voimaeläimet olivat useinmiten suuria voimakkaita turvallisuuden tunnetta lapsissa herättäviä eläimiä, joiden kautta oli helpompi käsitellä esimerkiksi pelottavia asioita. Ujot lapset ottivat voimaeläimekseen kuitenkin usein pienen hiiren. Opettajallakin oli oma voimaeläimensä, susi. Voimaeläimet kulkivat mukana niin liikunnan, kuvamataidon kuin äidinkielenkin tunneilla. Niille esimerkiksi rakennettiin koteja ja niistä kirjoitettiin tarinoita, maalattiin kuvia ja tehtiin näytelmiä. Loukatessaan itsensä liikuntatunnilla eräskin tyttö kysyi opettajalta: Saako leijona itkeä, jos sitä sattuu oikein kovasti?
Vuoden lopuksi voimaeläimiä koskevista tehdyistä töistä kerättiin voimakansio, joka lähti lapsen mukaan tämän aloittaessa koulutien. Koko vuoden opettaja koetti uskoa ja uskotella omaksi voimaeläimekseen suden, mutta huomasi vuoden lopussa joutuneensa myöntämään itselleen, että se olikin koira.

Minun voimaeläimeni on lempeä, mutta arvoituksellinen musta kiiltäväkarvainen kissa, joka nauttii sekä itsenäisyydestä ja vapaudesta, että läheisyydestä ja seurasta omista nopeastikin vaihtelevista mielentiloistaan riippuen. Joskus se on mahdottoman hellyydenkipeä ja toivoo hartaasti pääsevänsä syliin. Kissa tulee surulliseksi menettämisestä ja ovista, jotka hänen edestään suljetaan. Se aistii helposti tunnelmia ja asenteita ja arvioi tilanteita niiden mukaan. Kissan voivat aliarvioida pienen kokonsa vuoksi ne, jotka eivät ole nähneet sen kynsiä, jotka ovat aina valppaina ja teroitettuina pahimman varalta. Ei se niitä mielellään käytäkään, mutta äärimmäisessä hädässä se osaa kyllä pitää puolensa. Kissa pitää lasagnen ja joulukuusen tuoksusta, mutta odottaa aina kesää, sillä auringon hivellessä sen sädehtivää turkkia pölyisellä kadulla mansikanmyyntikojun edessä, se on onnellisimmillaan. Kissan painajaisunissa sitä jahdataan ja loukataan. Kissa on herkkä. Toisinaan sillä on vielä aamullakin paha mieli, vaikka se ymmärtääkin nähneensä vain unta. Joskus kissa vaatii itseltään liikaa, joskus liian vähän. Usein se on liian ylpeä myöntääkseen erehtyneensä. Tietämättömät luulevat, ettei kissaa voi opettaa, koska se ei anna tassua kenelle hyvänsä. Ja ne, joille kissa kehrää, eivät enää koskaan ota koiraa.

Mageest skulaa, brothers and sisters!

Hiihtolomareissuni Oulu-Kemi-Helsinki-Tallinna-Helsinki-Turku-Jyväskylä-Oulu meni mukavasti. Viimeiset rahatkin menivät mukavasti myös. Siis pois minun luota, ja investoituivat erilaisiin kulkuneuvoihin, ruokiin, juomiin ja vaatteisiin. Juuri tänään se ei harmita sillä olen nyt matkalla Kemiin kotiin ylläpidettäväksi ja onhan minulla lappuhaalarishortsit. (Kiireellisyyden huippu on päivittää junasta!) Rahattomana sitä vain huomaa, ettei ole asiaa juuri minnekään, ei edes omana syntymäpäivänään, joka minulla on juuri tänään. Ensimmäisenä aurinkoisena oululaisena kevätpäivänä.

Helsinki yllättää joka kerta, vaikka mennessä yrittää varautua ihmisiin ja henkeäsalpaaviin vanhoihin rakennuksiin, jotka reunustavat mäkisiä katuja. Vaikka röyhistäisi rintaa yöjunaan hypätessä mielessään helsingin valtausaikeet ja tuntisi suurkaupunki-ihmisen ilmaa keuhkoissaan, tuntee perille päästyään itsensä vain pieneksi tiitteräksi metsäläiseksi. Kaunis kaupunki.

Ja niin olivat ne kaikki, joissa kävin. Ja ihmiset ihania ja tuttuja. Elina pienessä Etu-töölön katutason valkoiseksi maalatussa idyllisessä yksiössään, Tuukka yhdeksäntoista neliön savuisessa hautausmaanäköalalla varustetussa tilaihmeessään ja Ville, Miia, Opa ja Nopa noroviruksen järistämällä lämpimällä leikkiautotantereellaan.

Nyt olen menossa kotiin, jossa äiti ja tuukka ilmoittivat juuri valmistaneensa salaattikastiketta ja jotka tulevat hakemaan minua, lopen uupunutta tuhlaajatyttöä, asemalta. Kotona odottaa myös syntymäpäiväkakku, minulle on leivottu kakku! On siellä eräs Mickykin odottelemassa viereensä Rimakauhun ja rakkauden katsojaa, mikä on myös ihan PÄHEETÄ etten sanois. KOTI <3

Suoritin hygieniapassin muutama tunti sitten ja olen nyt kevään ylpein työnhakija. Uupunein, mutta ylpein. Kaikki järjestyy. Kaikki järjestyköön. Oulukin tuntui aurinkoisena ja sulaneena varsin siedettävältä. Ihastuttavaltakin. Kuoriikohan kevät kaupungista esiin ihan uuden puolen...

Ainiin ja hyvää syntymäpäivää Anna! Kiitti kiitti.

mutta suojeleeko meitä kukaan?

Nostalgista Maija Vilkkumaata ajalta, jonka keskeisimpiä kysymyksiä ja ongelmia oli se miks anssi tykkää sinistä eikä marjukasta ja moneltako voi ottaa viimeisen hörpyn niin, että suu ei haise viinalta enää kotona ja mille puolelle myllyn mäkeä polkupyörät kannattaa jättää. Tänään olen kiertänyt koko väsyneen kaupungin tupaten itseäni töihin. Jotkut esittivät kiinnostustakin kyllä ja antoivat ymmärtää ottavansa yhteyttä. Minussa asuu epäilys silti. Tämän kesätyönsaamisprojektin kanssa olen kyllä kaikkeni antanut. Pilkon kiiwejä, siivoan scandiccia, leikkaan hautausmaan nurmea tai myyn vaatteita, tai tällä menolla itseäni kohta. Nii, ei hätä ole tämän näköinen.

En jaksaisi enää uhrata ajatustakaan sille. Huomenna soitan vielä yhteen paikkaan, sitten vaikenen ja hiissaudun sossun kassalle.

Itkettää kun isi lähettää suklaalevyn tuliaisiksi. Itkettää kun joku voittaa oscarin. Itkettää joka kerta kun kuulee hellun huolestuneen äänen puhelimen päässä. Kamalaa huolestuttaa joku, mutta kun huolestuttaa itseäkin. Taloudellinen tilanne. Turhauttavuus. Rappio on kierre.

ja appelsiinien syönti.

Onneksi pää on kohonnut hiukan pystyyn sitten armottoman maanantain. Onneksi itsesuojeluvaisto pakottaa liikkeelle ja pakottaa tykkäämään itsestään ja olemaan vahva ja käymään suihkussa ja vaihtamaan vaatteet ja harjaamaan tukan ja kuorimaan appelsiinin.

OTTAKAA TÖIHIN!!!!!!!!!!!!!1

Täällä Anna, Oulu.

Eilen sain tuntumaa jostain tulevaisuudesta kun työntelin pelissä dramaattisesti loukkaantunutta hellua pyörätuolissa sairaalan käytävillä. Näin me sitten seitsemänkymmenen vuoden päästä viisaampina ja ruttuisempina.

Vasemmassa jalassa jotain siteiden repeytymiä, jää henkiin.

Viikonloppuun mahtui pikkuveljeni Kaisa Variksen penkkarit, tanssit (sekä oma disko, että wanhojen), rockkonsertti (Stalingrad cowgirls made me wanna kill myself), liian rankka elokuva, joka jätettiinkin kesken (ensimmäiset lasten tapot ja itsensä räjäytykset kestettiin, mutta raja tuli aika pian vastaan), ikeassa empimistä (kumman kokoinen baarijakkara?), autopesula (kahden tunnin jonotuksen jälkeen) ja paljon vuorotellen työtä ja unta. Sain valmiiksi tutkimukseni "Aihe, teema ja taiteellinen idea Knut Hamsunin romaanissa Nälkä" ja vitsit, että siitä tuli hyvä. Tänään 90 kopiota. Keskiviikkona tärinä, paniikki, esitys ja helpotus ja sitten kesä voi tulla. Ja työt. Niistäkin saa ilmoittaa. Ylikierroksilla on käyty vähän, saako nyt väsyä?

Juon teeni miten sattuu kylmänä kuumana haaleana puruisena ekologisena yksin kaksin sokerilla tai hunajalla ja mielellään hymyn kanssa tarjoiltuna

Ilmassa oli eilen pääsiäistä, vaikka siihen on kalenterin mukaan vielä aikaa. Kumppareiden alla lorskui loska kuin joskus virpomaan mennessä. Ripsivärit eivät vain olleet samanlailla poskilla, sillä onnistuin jättämään meikkini Kemiin. Ei paha, onneksi ei ole ollutkaan mitään menoja sen suuremmin. Ei virpomisia eikä tirpomisia.

Viimeksi uhonnut tutkijaääneni on nyt pahemman kerran liemessä Knut Hamsunin Nälän kanssa. Siviiliääneni on pahemman kerran liemessä flunssan kanssa, mutta siitä viis. Kumpparit, villasukat ja pipo eivät estä minua kahmimasta flunssaa itselleni. Ehei. Eniten, hassua kyllä, ressaa silti pakkaaminen. Ressaa lähtö kun pitää muistaa vaikka mitä. Ressaa ystävänpäiväkortit ja ressaa oikeanlaiset vaatteet ja ressaa niiden raahaaminen juna-asemalle ja citybussiin ehtiminen, hu, se vasta ressaakin. Hu hu. Kyllä minä Kemissä hoitelen Knut Hamsunit, jos saan hoideltua itseni sinne ensin kimpsuineni kampsuineni. Hamsunin lisäksi on tiedossa kivaa. Pertun penkkarit, vanhojen tanssit, Corona-rokki, Mikon vimppa peli, lauluharjoitukset...

Ja huominen lounas Anskun kanssa, jolla on taatusti rauhoittava vaikutus hätääntyneen tutkijaääneni äkilliseen paniikkikohtaukseen. Tänään päätimme, että meillä saa olla muutakin elämää kuin lukeminen, kirjoittaminen, tutkiminen ja koulu yleensä/eli koulu yleensä. Mistä muuten enää kirjoitamme, mistä muuten enää kerromme, jos emme tiedä mistään muusta. Emme mistään. Anskulla ei kyllä ole, niin sitä muuta elämää. Se tuntuu olevan yliopistolla aina kahdeksasta kahdeksaan kirjallisuuden tai saamelaisen kulttuurin tai fysiikan tai historian parissa, mutta ottaa silti tosi rauhallisesti. Mullekin tollanen mystinen saamelainen suorituskyky ja paineensietokyky ja sitte ihan vaan kyky.

Käydessäni läpi opintosuunnitelmaani säikähdin vähän. Tuntuu kuin olisin melkein puolessa välissä jo nyt. Kirjallisuuden ja Suomen kielen kurssit riittävät tällä tahdilla ehkä puoleksitoista vuodeksi. Kolmantena tosin olisikin tilaus niille pedagokisille. Kauhistus olenpa iso jo, sadan opintopisteen päässä kandidaattiudesta, enkä tämän valmiimpi, aikuisempi, parempi.

Hieroja tosin teki yllättävän huomion näkökulmasta, jonka itse olin kokonaan sivuuttanut ihaillessaan mustelmien, kolhujen ja arpien kirjavaa kokoelmaa jaloissani. Niistä näkee, että olen tehnyt asioita. Totta tosiaan. Pelannut palloa, kiekkoa ja jääpalloa aina hampaisiinikin asti. Rymynnyt ja riemuinnut. Ryöminyt, kontannut, syöksynyt, kaatunut ja noussut joka kerta pystyyn.

Haluatko aikaa vai haluatko aikaa ja rahaa?

Kysyy ärsyttävä mainos joka-aamu koulumatkani varrella. Molempia kiitos. Ja sitte haluan myös jotain mitä tehdä sillä ajalla. Ja haluan, että Milka tulee ruotsista olemaan mun kanssa. Ja haluan töihin. Ja haluan opettajaksi. Ja haluan höyryävää lasagnea peiteltynä ruudullisella liinalla tarjoiltuna mun sinisistä. Ja haluan osata laulaa paljon paremmin ja haluan osata kirjoittaa paljon paremmin. Ja haluan käydä takaisin lapsuudessa ja nuoruudessa ja tehdä kaiken tismalleen samoin, mutta ymmärtää nauttia siitä enemmän. Haluan lumien sulavan ja haluan aurinkoa ja lämmintä, lomakin kävisi. Ja haluan lempilaukkuni ja lempikenkäni ehjiksi. Ja haluan juhlat ja voileipäkakkua. Ja haluan osata soittaa kitaraa ja pianoa. Ja haluan viedä Ollin eläinpuistoon tai huvipuistoon. Ja haluan ottaa syliin ja tulla syliin. Ja haluan konservatiivista onnea. Tällaista:

"Paluumatkalla bussissa en jaksa lukea mitään,
olen likomärkä ja tärisen kylmästä.
Sitten yhtäkkiä kotipysäkki ja tuttu katu.
Avaan oven ja siinä hän on, valmistanut aterian,
ulkoiluttanut koirat
ja ojentaa minulle vilpoisan lasillisen onnea."

(Arja Tiainen, Puiden alla, vihreässä palaverissa)

Rahaa haluaisin vaatimattomasti shoppailua ja salikorttia varten. Nyt ei ole varaa jumpata, vaikka tekisi mieli.

Kaikki on hyvää paitsi nyt. Takana on hyvää. Edessä on hyvää. Oikeastaan nytkin on aika hyvää. Luen Knut Hamsunin Nälkää ja tunnen olevani teoksen päähenkilö: yhtälailla yksinäinen ja köyhä romantikko, jota kukaan ei huoli töihin. Mitä pidemmälle luen sen surkeammaksi tulen. Kukas se oli muumissa, (homssu, nyyti, mymmeli vai vilijonkka vai kuka?) joka ei pitänyt pukemisesta ja riisumisesta, koska ne muistuttivat häntä siitä, kuinka aika ja päivät kuluvat, mutta mitään ei tapahdu.

Aamuyöllä heräsin omaan kiljaisuuni. Heräsivätköhän naapurit? Mua pitkin kiipesi kaksi isoa karvaista myrkkyhämähäkkiä, joista toinen oli oranssi. Oli yllättävän vaikeaa hätistää hämähäkit pois seuraavan unen tieltä. Tutortapaamisen palautteessa sain kuulla olevani hyvä kirjoittaja ja muuta rohkaisevaa kuten että minulla on jo nyt vahva oma tutkijaääneni ja varsin viihdyttävä sellainen. Siis tämä ei ollut se toinen uni vaan tapahtui - kuinkas sattuikaan - oikeasti. Ha, siinä teille, älkää tulko kuulkaa mun tutkijaäänelle yhtään!

mikä lupaava vuosi

Tänään meni rikki monta asiaa. Yks virvelikin kuulemma. Hameen vetoketju ja tietysti juurikin sillä hetkellä kun yrittää käydä pikaisesti pöntöllä, kun on oikeen kiire, eikä hametta saa ujutettua ylä- eikä alakautta. Ei naurattanu. Nyt vähän. Iso peppu pudotti mennessään kirjapöydän reunalta punaisen savisen ruukun ja kasvin. Keräsin sirpaleet, mutta mullat saivat jäädä. Kasvi odottelee lavuaarissa. En kykene nyt. Kaikelle on aikansa.

Olen kirjoittanut Kivestä ja Runebergista ja lukenut hiukan. Runebergin usko ja lähimmäisen rakkaus vaikuttavat nykyajan ihmisestä tekopyhiltä, ja ristiriitaisilta sodan ja sotasankaruuden ihannoinnin kanssa. Ilmeisesti lähimmäisen rakastaminen ja auttaminen, toisenkin posken kääntäminen, ei ulottunut koskemaan venäläisiä. Toisaalta oli hyväkin asia, että JiiÄl poimi ihanteensa antiikista suomalaista moraalikäsitystä luodessaan, painoarvoa sai nimittäin urhoollisuuden lisäksi myös uskollisuus. Neljä sivua. En tiedä mitä muuta kirjoittaisin vielä, ja kirjoittaa pitäisi. Ei huvita toistaa muidenkaan ajatuksia. Mielummin kävisin kiinni Eppu Nuotion pokkariin, jota lukiessa voi käntää aivot pois päältä ja jatkaa mandariinien syömisen maailmanennätyksen tavoittelua.

Viimeiset viikot ovat olleet mukavia ja aktiivisia. Olen saanut vieraita ja käynyt vieraissa, (sanan eräässä merkityksessä). Oulun yöelämässäkin. Olen katsonut musiikkiesityksiä ja huomenna käydään Monan kanssa teatterin koeyleisönä. Siinä rinnalla olen käynyt koulua ja valmistellut joitain koulujuttuja ja kirjoituksia. Jumpannut jumppapallolla ja hakenut töitä. Virtuaalishoppaillut, kunnostanut kitaran (tai poikaystävä on, lasketaanko se?) ja tehnyt pyhän lupauksen opetella soittamaan sitä, jälleen kerran. Pitkästä aikaa tänään olen yksin kotona ja sulatan tyytyväisenä torttutaikinaa. Tunnin päästä etsitään teesun puolella huippumallia ja näyetään täydellisiä naisia. Mikä lupaava vuosi.

Viikonloppuna vuokraan Casanovan ja itken. Vielä ei pysty eikä tajua.

Joskus potkii ja yleensä sen jälkeen tulee parempi päivä. En kuitenkaan koskaan halua kuulla, että paistaa se aurinko risukasaankin. Hyi. Ketä se muka lohduttaa, kuka haluaa olla risukasa?!
Eilen oli se huonompi päivä. Bussi ei hakenutkaan kouluun ja elisa yritti laskuttaa jo kertaalleen maksettua nettilaskua uudestaan, josta seurasi hämmennystä, ärtymystä ja kaikenlaista säätöä enkä löytänyt isin Madridista tuomaa mekkoa, vaikka käänsin ylösalaisin koko asunnon. Eikä lohduttanut, vaikka pulu käveli vastaan neljännessä, minun kerroksessani.
Tänään paistoi aurinko kun tulin pieneen asuntooni mukavan koulupäivän (ja häränpihvin punaviinikastikkeella ja tikkuperunoilla) jälkeen. Äiti oli onneksi löytänyt mekkoni Kemistä. Illalla päivitetään tyttöjen kanssa kuulumiset ja käväistään euroilla. Sitä ennen käyn Anskulla päivittämässä erijuttuja.
Ja Kun miksa soittaa, että Heath Ledger on kuollut, pystyn ajattelemaan vain, että ei ei tänään, ei se ole mahdollista, ei tänään ole voinut kuolla kukaan. Enkä jostain syystä ylläty yhtään, kun tarkemmin asiaa selvitellessäni huomaan, että hän on kuollut eilen iltapäivällä. Tietysti. Ja minä täällä suomessa enteilin ja enteilin ja tiesin, enkä vain osannut antaa oikeaa nimeä sille ololle.

Heath on kuollut.

Suurin vääryys. Katalin väärinkäsitys. Kamalin virhe.
Hienoin näyttelijä, kaiken hienouden ruumiillistuma itseasiassa. Ja mitkä hymykuopat.

saa yllättää iloisesti

Talostani vapautui eilen kaksio. Siihen muuttaa joku muu, jotkut muut.

Tytti kävi teellä. On lohdullista kärsiä samoista ongelmista. Ystävystyminen on vaikeaa. Kavereita kyllä saa, mutta kiintyminen tuottaa ongelmia. On vaikea olla ja jutella yhdentekevyyksistä. Ei huvita puhua kun harvoin kukaan edes kuuntelee tai oikeasti on kiinnostunut siitä, mitä yritän sanoa, vaikka se sitten olisikin vain, että mää tykkään tästä runosta tai mää poltin aamulla nuudelit pohjaan tai mää oon laihtunut kilon tai mulla on paha mieli, koska...
Saati sitten, että puhuis jostain oikeesta.

Suurin osa tuttavuuksista jää "soitellaan" -asteelle. Kyllä sen tietää kuka soittaa ja kuka ei, ole soittanut tähänkään asti.

Omia ystäviä on ikävä. Niitä, jotka ihmettelevät jos et ole tullut kouluun. Niitä, jotka pitävät yhteyttä ihan vain kuullakseen mitä sinulle on tapahtunut ja mitä olet tehnyt viime päivinä ja miten rakkaus sujuu. Niitä, joiden kanssa voit vain makoilla hiljaa tai naureskella ihmisille ilman, että ne pitäisivät sinua ilkeänä tai sivistymättömänä tai ihan ääliönä. Niitä, jotka sanovat rehellisen mielipiteen uudesta tukastasi ja joille itse voit sanoa heidän tukastaan. Niitä, joille voit soittaa aamuyöllä itkien, että mulla ois nyt tällanen yks juttu. Niitä, joille on sanomattakin selvää, että tulet mukaan. Niitä, joille uskallat kertoa, jos pelkäät tai olet väsynyt. Niitä, jotka huolestuvat kanssasi jos läheisesi sairastuu. Niitä, joita ymmärrät yhdestä katseesta. Niitä, jotka välittävät oikeasti siitä mitä ajattelet tai mitä tunnet ja jotka ilahtuvat minusta ja joista minä ilahdun. On raskasta elää ilman rakkaitaan, vaikka muuten sujuiski.

Onneksi täälläkin joku huolehtii, että "et ota nyt sitten keväälle liikaa kursseja Anna ettet väsy niinkuin syksyllä". Sellainen yllättäen lämmittää kovasti. Muut välittäjät ovat Kemissä tai Helsingissä tai Göteborgissa ja sen sellaisissa. Onko vika itsessä? Jaksaako itsekään välittää muista tarpeeksi? Usein houkuttavimmalta seuralta tuntuu oma seura, enkä haluaisi sen olevan niin.

Koulussa on ollut kivaa. Kirjallisuudentutkimuksen perusteet 2. on mukava, kun eri luennoitsijat kertovat kirjallisuudentutkimuksen teorioista ja metodeista. Myös praktikum 2. alkaa huomenna (jes) ja lastenkirjallisuuden historia ensiviikolla.

Sooloilua elokuvan alussa oli just sellanen fiilis, että nyt näytellään! Kasvoin kuitenkin elokuvan mukana pitämään jopa siitä naisesta pääosassa (Saija joku?) ja vaikka loppuratkaisu herättikin minussa ärtymystä oli se silti ihan herttainen elokuva. Ehkä kuvakulmat ja musiikit ja sen sellaiset tekivät siitä hyvän. Kirja on kuulemma taas kerran paljon parempi.

Anna mun mennä, Anna mun mennä, mä oven avaan, en henkeä saa...

En saa taas mitään aikaiseksi. Istun tässä koneella ja mietin kuka olen ja missä on koti, enkä edes näe kun panda aivastaa.

iltaista höpöttelyä vain

En haluais heittäytyä hankalaksi, mutta naapurissa poltetaan taas röökiä sisällä ja haju tulmahtelee tuuletusaukon kautta pieneen savuttomaan yksiööni. En haluais heittäytyä avuttomaksikaan, mutta huomenna otan kyllä herättyäni junan kemiin. Mitä sitten jos ollaanki oltu jo kuukausi yhdessä ja pitäis olla välillä vähän itekseenkin...no miks pitäis? Kyllä tämä kevät tulee joka tapauksessa pitämään huolen yksinolostani ja itsenäisyyteni ylläpitämisestä (joka on by the way ihan yliarvostettua). Kun jos vaan viihtyy toisen kanssa niin hyvin.

Tänään sain arvioinnin toisesta kirjallisuuden kurssista. Toinen vitonen. Kirjallisuuden praktikumista (luetaan teoksia ja kirjoitetaan niistä kirjailijaesittelyjä, henkilöanalyysejä, kritiikkejä, takakansitekstejä, jne. ja niistä keskustellaan yhdessä, yksi lempikursseistani!). Ensimmäinen tuli kirjallisuuden tutkimuksen perusteista (tehtiin viisi tutkimustyötä etsien teksteistä esimerkiksi aikarakenteita ja esinemotiiveja ja osoitettiin mikä jostain tekstistä tekee kirjallisuutta). Olisin hymyillyt koko päivän, mutta näkymätön tainnutteli minua nuijallaan vastusteluistani huolimatta. Ehkä hymyilin unissani sittenkin.

Koti on ihana paikka. Minun kotinikin on. 29 neliötä ehtaa minua. Omia tavaroitani omilla paikoillaan. Mikrokin nyt. Tämän kodin liike on huomioitu hyvin suunnittelussa paitsi keittiön tiskausnurkassa, joka on vähän ahdas ja kömpelö. Muu keittiö on toimiva ja ihana ja kutsuu esimerkiksi juurikin kasvissosekeiton syömiseen.

heräilyä talviunesta

Hei! Olen elossa vielä, minäkin. Joulusta ja muusta huolimatta, uudesta vuodesta ja uusista kujeista - mitäs ne on? ja pakkasesta, joka kiristynee huhtikuulle asti. Minun kesälomani alkaa huhtikuussa. KESÄ! Sitä ennen ois vaan muutama homma ja muutama kuukausi Siperiaa. Eilen maksoin kevätlukukauden ylioppilaskunnan jäsenmaksun ja kauhukseni huomasin koulun alkavan jo tiistaina, ei viikon-päästä-tiistaina kuten olin luullut. Hirveää sähellystä. Missä ja millon ja monelta ja minkä kanssa mikäkin mennee päällekkäin. Tervetuloa arkeen. Kolmen viikon lempeässä joulupöhnässä kuljeskelun ja kiusaturnauksiin tuudittumisen jälkeen tuntui kovin ahdistavalta organisoida tulevaa kevättä. Kun se ei ole edes lämmin. Silti alimääräiset rahansa haluaisi kovasti käyttää hennesin kevätkuvaston mekkoihin! Kuvastossa povataan kevääksi Thaimaan ilmastoa, tämä soppii.

Minä oon muumi. Yhtä pehmeä. Ihan unessa ja hyödytön talvisin. Hukun kinoksiin, on niitä eli ei. Nään unia kesästä ja hillokellarista, mistä vaan missä on hilloa. Tai sokeria. Tai suolaa. Tai rasvaa. Mistä vaan pyöristävästä.

Kun pääsen huomenna Ouluun, jännitän onko asuntoni vielä tallella ja saanko raivattua polun ovelta postien läpi keittiöön, pyyhin pölyjä ja karistan ne itsestäni avaamalla koulukansion ja ostamalla cosmopolitanin vuosihoroskooppeineen. Käyn kirjastossa. Järjestelen joululahjat uusille paikoilleen, keitän kunnon teet uudella vedenkeittimellä ja teellä ja sihdillä ja kastan uuden leipäveitsen ja bambuleikkuulaudan silppuamalla jotakin terveellistä. Miksakin lupasi käydä Oulun cityssä alennusmyynneissä. Vielä Elisan kanssa Kemin huurteiseen lauantai-iltaan ja sitten, ryhtiä ihminen!

aa-a ku sille päälle satun

Jyväskylässä oltiin ja kitara soi. Villen kanssa arvioitiin parit talentit, ihan vierestä narisevat Saarat ja nolot hämähäkkimiehet. Mannenpojalla keikku sen sijaan lantio ihan mukavasti ja beatboksaajan voiton oisin antanu sille hauvalle.

Jotkut sanoivat tahdon ja jotkut paistoivat sillä aikaa torttuja parin suloisimman kanssa, joista toinen osallistui jalkoihin tarttumalla ja haluamalla kokoajan syliin. Kun äiti selitti mipelle ja vipelle edellisen illan tapahtumia viitaten oikeaoppisesti Onniin hän-pronominilla kertoessaan, että kun anna piti häntä sylissä,..
Olli keskeytti moisen hulvattomuuden nauraen "Mummo! ei ihmisillä ole häntää!"

Viikonloppu oli mukava ja aika raskas. Turns out, että en ole paras hereillä pysyjä. Raskaalta tuntui myös ressi koulusta. Silloin kun en tee opiskelutöitä, mietin niitä kuitenkin kokoajan. Tämän ajatuksen viisastuttamana aloitin heti aamusta lyriikan tutkielman tekemisen Arno Kotron runoteoksesta ja lopetin tunti sitten puoli seitsemältä ja ulkoilin sen verran, että sain nakit haetuksi valintatalosta ranskiksien sekaan. Enää viimeinen kappale puuttuu. Joskus oon aika tykkikin kun sille päälle satun. Viimeistelen huomenna ja lähetän, sitten teen sanataiteen seminaarityön ylihuomiseksi ja sanataideportfolion ensiviikon alussa, ja sitten -hetkinen- KYLLÄ VAIN työni tälle lukukaudelle on tehty ja voin alkaa jouluuntua rauhassa. Eilen tosin otin jo varaslähdön ja tein valmiiksi joulukortit ja niihin joulurunon.

Jos pysähtyy vain
hetkeksikin
voi kuulla sipinää, supinaa,
salaista paperin rapinaa
ja kuusen oksan kätkössä piparipossun
toivottavan
punaposkiselle omenalle
Hyvää joulua!

Nyt on ressitön olo. Vapaa. Levännyt. Ahkera. Tehokas. Ihan uutta mulle, joka on tottunu aina edellisenä iltana muistamaan, että ainiin, itku, sekin piti...

Huomenna luokan pikkujoulut, ylihuomenna seminaari (viimeinen päivä yliopistolla ennen tammikuun seitsemättä) ja jouluostokset Ellun kanssa, kun ei olla edes pitkään aikaan nähty. En ole pitkään aikaan nähnyt ketään. Mitään. Viikonloppuna on lauluharjoitukset Annen kanssa ja sitte ihan toisenlaiset pikkujoulut Kemissä tyttöjen kesken ja varokaa vaan päästämästä mua tanssilattialle, en ehkä koskaan lähde kotiin sieltä nimittäin. Tuntuu melkeen niinku sen vois tehdä nyt ihan hyvällä omalla tunnollakin pitkästä pitkästä aikaa.

Ulkoa kuului pamaus. Arvaillaan onko se puhjennut kumi vai laukaus. Epäillään tietysti laukausta, koska se on jännempi, ja koska ollaan katottu ihan liikaa c.s.i:tä. Nyt vuokraamaan suomalaista "Suden vuosi"-leffaa, jota on kehuttu kovasti. Voin sitten kertoa, onko aiheesta.
Mää ite voisin kehua kovasti tuota Kotroa, edelleen. Kun selasin Sanotaan sitä rakkaudeksi tänään, mietin että onko kuinka väärin sanoa, että tää on niin hyvä, että mun tekis mieli syödä tää. Ehkä se olis aika outoa ainakin. Onneks olin ihan hiljaa vaan.

myöhäistä

Päätä särkee ja silmiin sattuu. Ja joskus sattuu aika arvaamatta. Ja tapahtuu.

Asuntooni kantautuu pyttipannun tuoksu ilmastoinnin kautta ja yllätän itseni haaveilemasta siitä vesi kielellä. Olen opiskellut kokopäivän ja tiedän varmasti just nyt enemmän Haanpäästä kuin kukaan. Kysykää mitä vain.
Muusta en niin paljon. Mutta jostain onkin aina luovuttava toisen takia. Yksi sulkee usein pois toisen. Ainakin ajatuksista. Ainakin on sulkevinaan.

On turhauttavaa väitellä tai yrittää nätisti keskustella asioista sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät tunnu ymmärtävän sanaakaan oikein. Jotka ovat puhuvinaan samaa kieltä, mutta eivät itseasiassa sinne päinkään. Muutkin kuin saamelaiset, jotka eivät itseasiassa turhauta yhtään vaan ovat ainoastaan satumaisen epätodellisia ja hassuja.

ja vaikka on sunnuntai

Ihanaa. Mahtavaa. Kivaa. Muksaa. Niin muksaa.

En edes jaksa kirjoittaa. Enkä tiskata. Enkä mennä suihkuun. Enkä syödä. Tai ehkä syön..jos jaksan. Söinhän eilen.
Huomenna sitten. Nyt nautin tästä. Pelkästään tästä. Ehkä myös luen, koska Johanna Sinisalo kirjoittaa kaikesta fantasiasta huolimatta jotenkin koukuttavallakin tavalla. Jos pystyn keskittymään. Jos edes pystyn. Jos en niin ei haittaa, polkupyörän ketjutkin on öljytty.

En ole pitkään aikaan tuntenut tätä. En pitkään pitkään aikaan. Ihanaa.

Mikä typerä postaus, ihansama ihansama, minulla on hyvä olo. Ja minua hymyilyttää ja minua naurattaa. Ja minua laulattaa. Ja minä olen tärkeä ja minä olen rakas. Ja sinä olet.

Ja kun ollaan isoja ja asutaan siinä ruskeassa kerrostalossa, meillä on aina ruisleipää ja ei-pilaantunutta-juustoa ja kinkkua ja kauhupikkelsiä jääkaapissa ja me koristellaan oma joulukuusi ja saadaan yhteisiä kutsuja ja ollaan mestari-pihvinpaistajia ja opetetaan Esa-Einaria pitämään puoliaan.

joskus osakseni jää juuri vain se villi kuminan tuoksu hiljaisella aukiolla. Onko se huonokaan osa?

Pahinta on välinpitämättömyys.

"Katso minä opin
irrottamaan
Näetkö kuinka käteni
ei hae mitään
Sen mikä on pahaa
minä unohdan
Jos näen jotain hyvää
ohi kävelen...

Lopulta olemme kuitenkin yksin"

Äiti nukkuu. Anna valvoo. Ja miettii. Joskus yksi viineri tekee sen, mihin mikään muu ei enää pysty.
Joskus sen tekee lohduttava ja vakuuttava ääni puhelimessa, joka kertoo muistaneensa minut luontodokumentin pienestä itsepäisestä toiseen suuntaan lähtevästä norsusta. Älä huoli enää, minä rakastan sinua.

On mukavaa, että äiti on kylässä, vaikka unessakin.
On mukavaa, että äiti tukee ja myhäilee ja katsoo moittivasti kun menen äärimmäisyyksiin. Sellaiseen voi luottaa. Sellaisen lähellä on turvallista olla.
Menen nukkumaan. Milkakin nukahtaa Ruotsissa nyt.

Kaikille aisteille

Reseptittömästä mielenterveyslääkkeestä puheen ollen, mulla on myös ihan mieheltä haisevaa astianpesuainetta. Sillä onkin hyvä aloittaa aamu.
Tänään on parempi päivä. Essi tulee junan kyydissä ja viini ja härkä polkupyörän korissa. Illalla scandinavian music groupin konsertti ja Milkan läksiäiset. Toiset lähtee kuuhun ja toiset ruotsiin.
En sentään joutunut laittamaan ikkunaan pahvisuojaa, sillä yksi poika neuvoi mua kääntämään siitä termostaatista. Hyvä neuvo, heti tuli lämmin.

Jostain syystä onnistuin valitsemaan tänäviikonloppuna juuri sellaisia elokuvia, joissa petetään niin että rytisee: The last kiss ---> raskaana olevaa tyttöystävää, ja Breaking and entering ---> sairasta lasta kotona hoitavaa avovaimoa. Ihan hyviä elokuvia, vaikkakin aika kohtuuttomasti pahaa oloa tuottavia.

Lumi on satanut. Ikkunani näkymä on sellainen pysähtynyt, johon ei ole asteltu vielä yksiäkään jalan jälkiä. Vain valkeaa ja sitten muutama sininen risti. Poltan isille pullakynttilää.

HERÄTKÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!

Tähän asti olen ollut sairaanhoitajien lakon puolella. Tästä päivästä lähtien en. Hoitoa tarvitsevalle ja onnellisena hoitoon lähdössä olevalle syöpää sairastavalle ihmiselle ilmoitetaan, että hänet onkin rajattu hoidon saajien ulkopuolelle. Hoidon, joka on ainoa pelastus ja helpotus, turvallisuutta lisäävä tekijä, pelottavassa ja kaoottisessa taistelussa elämästä. Tätä tapahtuu, kuvitelkaa, SUOMESSA! En minä ainakaan voisi surutta nostaa suurempaa palkkaa tietäen, että tilanteeseen syyttömät sairaat ihmiset ovat saaneet maksaa siitä hengellään. Jonkun äiti, jonkun vaari, jonkun lapsi. Kuinka monen läheisen kuolema on parinsadan euron kuukaudessa arvoinen? En tiedä ketä pitäisi syyttää, muttei tähän tilanteeseen olisi koskaan pitänyt joutua. Tähän tilanteeseen tuskin oltaisikaan jouduttu ilman uutta entistä ehompaa hallitusta. Toivotan Niinistön ja muiden idioottien vaimoille hyvää sairastumista rintasyöpään!

Oli tarkoitus kirjoittaa ihanan ihastuttavasta vauvasanataidekerhosta, jossa olin aamulla, ensilumesta ilman sua, suuresta koulu-urakasta, jonka sain valmiiksi, kartongeista, joita kävin ostamassa tehdäkseni lisää kortteja ja joulusydämistä, joilla koristelin pikkuista asuntoani. Oli tarkoitus kirjoittaa ilosta ja onnesta, mutta en pysty. En pysty kun olen niin vihainen. Niin täynnä vihaa, että toivon juuri nyt, että Pekka-Eric Auvinen olisikin mennyt eduskuntatalolle hallituksen kokoukseen avaamaan tulensa.

Näin unta rusketuksesta

Olen käynyt meikkiostoksilla, askartelutarvikeostoksilla ja munkkiostoksilla tänään. Olen tehnyt joulukortteja, syönyt mahan pullolleen herkkuja ja käynyt sanataidekerhossa seurailemassa 10-12-vuotiaiden toimia. Osallistuinkin. Ehkä rentouttaa hetkeksi laittaa meikkipussiin uusi terhakkaharjainen ripsiväri tai ottaa kiinni Mimin lähettämä hymy, taikoa se omille kasvoilleen ja heittää se sitten eteenpäin Katariinalle. Mutta kuten mansikkavaniliamunkki häviää pohjattoman vatsan onkaloihin, niin rentoutuskin haihtuu kun pääsee kotiin ja muistaa mitä kaikkea olisi pitänyt tehdä tänään sen sijaan, että kierteli leipähyllyillä hykerrellen valinnan vaihtoehdoista. Ja entäs mitä makkaraa? Espanjalainen vai suomalainen kurkku? Mitä väliä, syöt kuitenkin yksin.

En ole unohtanut pimeää. Se vaanii minua ikkunasta. Edes pullan tuoksuinen kynttilä ei saa sitä ajetuksi pois. Lämmittävintä on se, että pullantuoksuinen kynttilä löytyi Onni-kullan piilottamana karusellipöydän kirjojen takaa, kolosta. Lämmittävintä on se, että on Onnikulta. On perhe.

Askartelen, tiskaan, askartelen taas. Käyn parvekkeella tupakilla, venyttelen, viimeistelen esseen ulkoasua, laitan villasukat jalkaani ja musiikkia soimaan, selailen mainoksia, teen kyykkyhyppyjä...Usko! En halua kaivata sinua nyt!

Ehkä selviän

Sinun nauravaan syliisi
Biisonikasvoisen pojan
painaudun tuttuun kohtaan
siihen muotoiseeni.
Kylmän nenänpääni painan niskan kuoppaan
muttei se lämmitä.
Minun reiteni
kaksi tulista hiiltä
polttavat merkkejä sinuun
siitä mitä joskus oli.

Ei kestä lähempää tarkastelua.
Tänään on taas päivä olla yksin pitkästä aikaa ja otan sen joskus aika raskaastikin.
Kärytin kalapuikkoja ja melkein pyörryin jumpalle. Lisäksi olin surullinen.

100. päivitys

Tänään. Nyt.

Aika juhlallista, sadas päivitys
Aika voimakasta, krokotiiliviini
Aika herkkää, "on allain avaruus, ja taivaan sini määränpää, on uusi maailma ja hämäräinen tie"
Aika kotoisaa, Kemissä
Aika petit´, minä ja hameeni (kuultua)
Aika täyttävää, kiinalainen ruoka
Aika mieluisaa, tuleva yö tuhisevan biisonin vieressä
Aika hauskaa, Knocked up eli paksuna
Aika jännittävää, sädehoito
Aika kaunista, Hectorin yhtenä iltana
Aika kalpeaa, ei aurinkoa pitkään aikaan
Aika turhaa, riidat
Aika haasteellista, soveltavan kielentutkimuksen tutkimusessee
Aika liikuttavaa, Jellona
Aika haikeaa, frendien viimeinen tuotantokausi, 10. ! niisks
Aika rasittavaa, näppy
Aika mieltä ylentävää, laulaminen ja kirjoittaminen
Aika harmillista, rikkinäiset kengät ja laukku
Aika kylmää, kylmyys
Aika rakastettavaa, perhe
Aika fressiä (extrafressiä), itsepuristettu appelsiinimehu
Aika kutkuttavaa, joulun odotus
Aika ahdistavaa, tieto tuloaan tekevästä maanantaista, sen läsnäolo
Aika kaivattavaa, Tuu
Aika raivostuttavaa, banaanikärpäset Mikon keittiössä
Aika voimistavaa, lukeminen, opiskelu ja tieto
Aika nostalgista, nintendo ja super mario
Aika ihanaa, sinun nauru
Aika ihastuttavaa, Bo Carpelanin ajatus siitä, että sinä olet täällä nyt, mutta nämä puut ovat olleet täällä ennen sinua ja ovat täällä sinun jälkeesikin

valittais nyt

Blogittais nyt, vaikka huomenna on suomenkielen sanaston ja nimistön tentti. Ei huvita. Erehynköhän kun ajattelen, että se on varmaan aika helppo. Kurssin asia ainakin on ollut. Pitäis lajitella lehet ja viedä roskikseen, ei huvita sekkään. Niitäki tulee luukusta ihan liikaa, mainoksia ja ilmaisjakeluja, mutta mitä lukisinkaan ilman niitä...Waltaria ja Haanpäätä! Enkä oo erityisen innostunu kummastakaan. Haa. Olen radikaali. Kuka saa päättää klassikot?

Jollakin nenään vetävällä cantripopparipojalla puhaltaa uuet tuulet tai jottain, mulla ei mitään sinnepäinkään. Ei ole aihetta lauluun, eikä aihetta kirjoittaa. Elämässäni ei tapahdu mitään. Tämän päivän kohokohta oli lihis ja illalla täydelliset naiset ja suklaanougatjäätelö. Eilisen kohokohta oli sanastoesseen valmiiksi saaminen ja villen ohjeen mukaan valmistamani tulinen tonnikalakastike. En kerkeä muualle kuin kouluun ja kotiin tekemään esseitä, oppismispäiväkirjoja, lukemaan kirjoja ja kirjoittamaan niistä analyysejä tai lukemaan luentomuistiinpanoja tenttiin. Miks teekkareilla näyttäs olevan aina aikaa ja mihin vaan?
Pahinta tehtävissä ei ole kirjoittaminen vaan se kaikki säätö mitä vaaditaan, kursivoinnit, tasaukset, rivivälit, sarkaimet ja sisennykset, lähdeluettelo ja muut säädöt, joihin kuluu kauemmin aikaa kuin itse työn tekemiseen. En minä edes ossaa käyttää tätä uutta enkun kielistä wordia, missä kaikki löytyy vääristä kohdista, eli ei löydy. Miten sellaista voidaan edes vaatia?

Sille mikä on mielenkiintoisinta jää vähiten aikaa, koska opettajalinjaa ajatellen peruskursseista on saatava parhaat numerot ja peruskurssit ovat justiinsa niitä muita. Työ ei lopu tekemällä. Laskin, että en ehdi millään kaikkea jäljellä olevassa seitsemässä viikossa, vaikka käyttäisin opiskeluun koko hereilläoloaikani miinus viikonloput. Änkesinpä vielä ylihuomenna alkavalle lyriikkakurssillekin, jossa saa istua iltaan asti. Mut sitä ei välttämättä enää myöhemmin järjestetä ja se kuulosti mukavalta ni otin varman päälle nyt. Ja vietin jo yhden yksinäisimmän-ikinä-illan viimelauantaina opiskelujen ääressä. Semmonen tekee olon niin surkeaksi. 13 kirjan pino odottelee lukijaansa, ihan hirveesti houkuttelee Aleksis Kivi ja kumppanit. Miksei saa lukea jotain hyvää? Vähemmälläkin on kipinä tapettu. Sittekö mää oon opettaja mää luetutan vaan hyviä.

Ensimmäisen vuoden jälkeen kuulemma helpottaa. En usko. Sitten alkaa panikointi gradusta. Tämmösessä pyörässä ollaan. Tässäkö tämä oli? kiittikiitti. Yhellä tytöllä oli tännään punaiset vaatteet. Tule joulu kultainen.

vanukkaansa ansainnut

Maailman mahtavin sänkyyn syöksy yöllä. Oikea sänkyyn syöksymisen talentti. Oli aika iso keitto. Aika iso humala. En tiennyt, että jeggubatterista saa pulittaa 7 euroa, SEITSEMÄN! Teki heti mieli lipsua laatimastani itse-omien-juomien-ostamis-periaatteesta.

Aamulla heräsin ysiltä siivoamaan koko pyörremyrskyn kohdanneen asuntoni, pesin vessan, imuroin, tiskasin hirviötiskin, söin, kävin suihkussa ja tein esseetä omista nimistäni suomenkielen sanasto ja nimistö-kurssille. Soitin ellulle, joka oli oksennukseltaan kerkeämättömänä nukkunut ja menossa suihkuun. Ja on vasta lauantai. Oh tätä reippautta. Olen kyllä nyt ansainnut karamellikaakaovanukkaan ja jutteluhetken jontun kanssa. Ei morkkista. Myönnettäköön, että douppaan toista päivää apteekin ravintolisää, rauta- ja vitamiinitehokuuria.

Loma oli mukava. Fröbelin palikoitten autonpesulaulun mukana laulava ja jammaava kolmivuotias on hellyyttävä näky. Kaksikymmentävuotias ehkä vähemmän, vaikka hyrräs ne harjat silläki. Ville teki mahottoman hyvää tulista tonnikalapastaa, jonka teossa minulla oli merkittävä osa juustovastaavana. Mummo, loistava lihakokki, tarjoili pihvejä ja kaalilaatikkoa. Äiti arnoldsin munkkeja. Mikko tillisipsiä. Mummi ja vaari hillakakkua ja lohileipiä. Enoni vaimoineen suklaata. Minulla kestää kuukausia urheilla syyslomalla kerääntyneet kilot ja sitten onkin jo taas joulu ja uuet kujeet. Olen kyltymätön syömäri ja onnellinen sellaisenaan.

syyslomanen

Olen ansaitun syysloman vietossa kotona, Kemissä. Mikään ei ole muuttunut. Paitsi Tiimari. Ärsyttää kun ostin riemulla söpön tarjoilukorin, josta oli -50% ja huomasin kotona, että en ollukaan saanut alennusta. (Ostin siis muutakin tarpeellista saippuaa, kuten teippiä, hehe vanha vitsi, mutta ostin oikeesti, ja liimaa ja lahjapaperia ja -narua). Meen kyllä niin huomenna takasin. Tulee paha mieli tuommosesta.

Isi on laittanut takkaan tulet. Äiti on tehnyt hyvää ruokaa ja vaikuttaa olevan nyt olohuoneessa Sydämen asialla. Minulla on villasukat. Lainasin TAAS kirjastosta Kotron "Sanovat sitä rakkaudeksi", koska tuota..sanottakoon sitä rakkaudeksi. Lomalla saa mässäillä. Myös Matti Johannes Koivun Puuhastellen-levy osoittautui mikon siskon lupausten mukaisesti ihastuttavaksi. Se on sellaista hyväntuulista ja tunnelmallista lempeilyä koko levy. Samalla vois laittaa vaikka oikein juustoista, valkosipulista, tomaattista lasagnea. Ehkä jos olis huonolla tuulella niin se saattais jopa ärsyttää.

Ulkona on tummaa ja hyytävää. Puiden mustat ääriviivat näyttävät uhkaavilta. Jos olisin muumilaaksossa, nyt olisi juuri sopiva hetki mörön tulla. Musiikin tahti kiristyisi ja muumitaloa kuvattaisiin etäältä, vieraan silmin. Laahustusefekti.

Mutta Kemissä en osaa pelätä. Meillä on hyvin lämpimät välit, Kemillä ja minulla. Monet kerrat se on suojannut minua puistoillaan, joiden halki olen yöllä juossut rannalta, kaupungista kotiin. Oulussa en sitä tekisi. Niin se vaan on käynyt minullekin, vaikka joskus se nauratti vaan ihan kamalasti...Kemivalssi kun soi huumaa se pään, meren peilistä nään kotikaupungin tään. En toden totta nää enää itseäni asumassa täällä, mutta tunnen silti suurta ylpeyttä kertoessani mistä olen, kun minulta sitä kysytään ja vaikkei kysytäkään. Ehkä se on vähän sellaista joojookemistäjakatomitenhyväoonsilti-ylpeyttä. En tiiä ihan sama elä analysoi nytte kun sulla on lomaa.

Ylihuomenna matkustetaan mummolaan Kouvolaan ja Kuusankoskelle. En edes muista kuinka monta vuotta siitä on kun olen viimeksi käynyt ja ikävä on. En muista missä mummi säilyttää kukkopillejään. En muista kumpi vaarin silmistä näkee. En muista monesko kerros pilvenpiirtäjästä on mummon kerros. Enkä muista Sakun opettaman pasianssin sääntöjä. Tulomatkalla poiketaan Jyväskylässä Opsun nopsun ja kumppaneiden luona. Ilmassa on sellaista "paras-loma-ikinä-haisua". Kivaa, ei vissiin.

- Hän kuoli rakkauden tähden

"Mika Waltarin vuonna 1928 ilmestyneessä kiihkoilevassa Suuri Illusioni- teoksessa asfaltti kiiltää ja omenapuut kukkivat. Tyypillinen koominen koulupoikaromantiikka ällömakeine kliseisine rakkauden kuvauksineen lähinnä haukotuttaa. Henkilökuviin, stereotyyppisiin ylilyönteihin, ei samastu kukaan. Näyttämöt ja dialogitkaan eivät ole uskottavia. Pitkäveteisen ja ja hidastempoisen esikoisteoksen esteettinen arvo kärsii pahasti ylimääräisestä, tarinan kannalta täysin epäolennaisen aineksen selittelystä. Waltarin kieli ontuu ja kompastelee. Teoksessa suggeroidaan ja illusioidaan epäluontevuuteen asti."

Näin esitin tänään ilkeän kritiikkini Waltarin esikoisesta. En ole täysin samaa mieltä itseni, ilkeän kriitikko-Annan, kanssa. Kriitikko-Annalla on kyllä pointti, mutta itse olen ällöromantiikan ystävä henkeen ja vereen, naivinkin. Koen olevani sen edustajakin jollain tapaa. Kato nyt, tässä istun himmeässä valossa ja kuuntelen Coldplayn The scientistiä.

Suuri illusioni ei iske, mutta ei se ihan paska ole. Välillä siinä oli myös ajatusta. Minusta vain on ihan tyhmää kuolla rakkauden tähden, kun sen pitäisi mennä ihan päinvastoin, pitäis ELÄÄ rakkauden tähden! Ei kuolemisessa rakkauden tähden ole mitään tekemistä rakkauden kanssa. Vain illusion säilymisen.
Pitäisi lukea Sinuhe, se on ikuisuusprojekti. Ei nyt kerkee, kun pitää lukea Carpelania ja 7 veljestä ja runebergiä, niitä sen yhen seikkailuja.
Ja ei niitäkään nyt kerkee kun piti käyä jumpalla, nyt päivittää ja sitten kattoa täydelliset naiset, mun rakkaus. Ja pittäähän ihmisen syyä, joskus kalapuikkoja, perunoita ja kermaviilikastiketta. Ai vitsi peruna on muuten jotain sellaista josta voi vielä tulla hyvälle tuulelle ruokakaupassa. Ja myöhemmin kotona. Se vaan kiehuu aika hitaasti.

Tänään tein myös yhden jutun. Valitsin talon johon joskus muutetaan, yhessä. :)

Kauniissa ja rohkeissa eilen

Tämä päivä on sunnuntai, siitä ei ole epäilystä.
Olen iloinen siitä, että kukaan ei odota minua minnekään, eikä minun tarvitse olla missään tänään. Olen iloinen uudesta villatakista, lämpimistä leivistä ja Scandinavian music groupista. Ulkona sataa. Sisällä on lämmin. Sytyttelen kynttilöitä. Ainekset ilkeään kritiikkiin Waltarin Suuri illusioni- teoksesta alkavat olla koossa.

Koossa olen muutenkin lopulta yhtenä palasena ja toivon, että muutkin sankarit ovat. En tykkää miehistä, jotka yrittävät saada autoonsa ja sen jälkeen tuppautua kotiini. Jos olen jo sanonut EI, niin miksi jatkaa: "No camoon hei mulla on viinaa" luuleeko se, että mää tosiaan sanoisin siihen että jaa no sitte tuu vaan. Ei aina ihan voi ymmärtää.
Eiliset Glitter&Glamour-bileet menivät osaltani mukavasti, vaikka hopeaunelma päälläni kolhaisinkin häntäluun pyllähdyksessä porrastasanteella. Aina paikalle sattuu kuitenkin joku ystävällinen ulkomaalainen ylösnostaja. Se oli draamansävyisen illan pienin kohaus. Kaikki muu kuohuikin sitten aikalailla yli.

Kun kävelin kotiin satoi lunta.

Ai että olen sitte

Olin ahkera, innokas ja latautunut tänään. Leikin, loruilin, kävin aineenopettajainfossa, syömässä lihapullia ja alustin Bo Carpelanin "mutamia merkintöjä runoudesta" muille. Olin, kunnes peppuni löysi tämän tietokonetuolin kotiin päästyäni ja paikallislehden luettuani. Joku puuttuu kansan valituspalstalla yhteiskuntamme yhteen huolestuttavimmista epäkohdista näin:

"Sinulle, joka suhistelet tuulipuvulla
aikaisin joka aamu kerrostalon
rapuissa: Herätät koko talon! Ota
seuraavalla kerralla tuulipuku pois
päältä, kun tulet aamulenkiltä."

Ihmeellistä piittaamattomuutta.

Toivon todella, että joku pilailee.

Aikuisuus mietityttää. Ja sitoutuminen. Se, että kaikessa on kaksi puolta, joista vain toisen voi valita ja pitää, korostuu. Vaikka Carpelan tekee kaikkensa purkaakseen vastakohtaisuuksia ja osoittaakseen niiden olevan ennemminkin päällekkäisyyksiä, en osta. Vastakohdat ja asetelmat ovat niitä syystä. Valo ja varjo voivat seurata toisiaan ja toisistaan, mutta ihminen voi valita niistä vain toisen kerrallaan. Ei minua sitoutumisessa mikään muu ahdista kuin se lopullisuus. Muutoin sitoutuminen tuntuu ihanalta ja toivottavaltakin. Silloin kun sitoutumisen tavoitteena on lopullisuus, epäonnistumisen pelko vain kasvaa.
Ja en tiiä. Se vika tässä just piileekin. Pitääkö aina tietää? Tai nyt jo? Vai millon? Ja kun haluais tietää ja luottaa ihan hirveesti enemmän. Mutta kertooko jostain valmiuksista jotain se, jos hermostuu ja ahdistuu joka kerta kun toinen laittaa sokeripussin väärälle hyllylle tai oikealle hyllylle väärään kohtaan!?

Pelkään että musta ei tule ikinä riskinottajaa. Ei ikinä vaimoa, eikä äitiä, eikä mihinkään sitoutunutta. tai kehenkään. Voisin lyyä vaikka vetoa että viiden vuoden päästä oon samassa jamassa ja sitten viidentoistakin, koska voin kertoa, että en tiiä ikinä. Enkä kasva ikinä niin isoksi.

Ja silti toinen on niin ihana, että se rakastaa mua vielä, mutta miten 15 vuoden päästä? onko se vaihtanu tietäjään...?


Onko hienompaa kuin vauvasanataide?! Ei ole. Minusta tulee isona vauvasanataiteilija tai vauvasanataidekerhon vetäjä. Viimeset viikot oon pyöriny ihan nuissa vauvoissakin. Toissayönä olin paksuna, tai oikeasti ehkä vain nälissäni, mutta unessa tunsin vauvan liikkeet mahassani ja se oli huikeaa. Seuraavana päivänä vaalea Anna-niminen ihanan ihana sanataidekerhon vetäjä kertoo (ja näyttää) odottavansa vauvaa. Niin epis!
Sinä samana yönä menin naimisiinkin, mutta kukaan ihanan ihana Anna ei ole vielä tullut kertomaan naimisiin menostaan. Olen selvästi vain katsonut ihan liikaa unelmahäitä televisiosta, ja itkenyt ihan liian monta kertaa liikutuksesta lopussa. Eiliseen Greyn anatomiassa lapsensa menettäneeseen nuoreen onnelliseen pariin ei kyllä kannata edes mennä nyt. Huh. Siitä ei millään pikkuniiskutuksella selvitty.

Ai että olet ihana,
reipas niin ja mahtava.
Suloinen ja tomera,
vakava ja naurava.

Silmä, silmä, nenä, suu,
otsa, korva, olkaluu.
Nilkka, polvi, peppu hassu,
Leuka, rinta sekä massu.

(Eppu Nuotio: Silkkipaperitaivas)

Hö.

Lyriikkakurssi oli peruttu. Professori on Helsingissä konferenssissaan.

Juuri kun olin tätä päivää varten ladannut soittimeen oikeat kappaleet, suunnitellut asun ja reitin ja innoissani lähdössä lenkille, KAPPAS vettä tulee kuin esterin perseestä! Mitä tarkoitusta se sitten palvelisi, jos menisin ulos nyt kastuttamaan ja vilustuttamaan itseni, kun pointtina oli juuri liikunnalla piristää ja piristyä, jotta jaksaisi enemmän. Jotta jaksaisi istua ja oppia luennolla ja vielä kotonakin. Jotta jaksaisi pimenevää syksyä ja jotta jaksaisi olla kiukuttelematta syyntakeettomalle poikakaverille. (Joskus sanoja voi käyttää väärin jos huvittaa.) Sitä yrittää kaatosateesta litimärkänäkin väistellä lätäköitä maassa, joka on puista pudonneista lehdistä keltaisenaan Lily Allenin kiekuessa korvaan ihanalla brittiaksentillaan Oh my god i can't believe it, i've never been this far away from home. Kuvasta puuttuvat kirkkaanpunaiset kumisaappaat, mutta sitten jalat eivät olisi olleet asiaankuuluvasti märät ja jäässä.

En tiedä, olenko kaukana kotoa vai olenko kotona, onko joku kotona jossain? Tiskeistä päätellen asun täällä ja olen asunut jo muutaman päivän, aika laiskasti.

Olisko ihana nyt pysytellä sisällä kaakaolla? Vaan ei pysty. Maailman parhaalla Mannisella on tänään syntymäpäivä. On vietävä sadetta uhmaten lahja postiin. Niin paljon tätisi rakastaa sinua Manninen. Tätisi rakastaa kuitenkin sen verran enemmän itseään, ettei tehnyt sitä jo eilen tämän saman sateen vuoksi ja näin ollen se tulee myöhässä. Mutta hei, eikös myöhässä tulevat ole parhaita. Juuri kun on ahneuksissaan avannut kaikki ja harmittaa kun ne loppuivat, saapuukin vielä yksi. Jes. Onneksi olkoon Manninen 1v. ! <3

Huomenna mennään Milkan kanssa steppiin, eikä mikään muu tieto vois just nyt lämmittää enemmän.

ps. En ole edes kiukutellut poikakaverille, mutta jossain vaiheessa syksyä on pelko, että se astuu kuvaan, jos ei pääse liikkeelle ja tunne olevansa liikkeessä! Sorry M, working on it, love you!

tavanomaisena sunnuntai-iltana

Eroahdistusta, eroahdistusta.

Eroahdistusta.



e
r
o
ahdistusta.

tahdotko suudella kaulaani porttikäytävässä?

Jossain Oulussa haisee aivan lapsuudelle, tai sille vuodelle, jonka asuimme paattiossa tehtaan lähellä. Eikä se edes ole paha haju ollenkaan. Se haisee Tuukan ja Jonin heinäpaalivillisioille, leikkikentälle ja kauppareissuille, joita tehtiin naapurien autolla, koska omaa ei ollut. Punaiselle mökille ja perunamaalle ja siniselle ja vihreälle keinulle. Pertulle, joka oli vasta vauva ja neljävuotiaalle minulle, joka suutuin, jos hävisin konttauskilpailussa. Tämä on siis vain hajuaistin täydellistyttämä tilakokemus i suppose. Tai ei voi sanoa vain, humaaneille arkkitehdeille hajuaistin täydellistyttämä tilakokemus on tärkeä, ainakin pitäisi olla. Ehkä muillekin.

Oli ensimmäinen pakkasyö. Aamulla taivas oli vaaleansininen ja pinkeä, ikäänkuin sininen ilmapallo, joka on puhallettu niin täyteen, kireälle, että väri alkaa haalistua.

Siivoaa, imuroi, tiskaa, ostaa kasviksia, kanaa ja jäätelöä, vie kesäkengät varastoon, menee saunaan, nyppii kulmat, tuulettaa petivaatteet, hakee elokuvaliput, hieroo itseensä tuoksuvaa rasvaa, tekee ruokaa ja sytyttelee kynttilöitä. Kaikkea tyttö tekeekin odotellessaan poikaystäväänsä saapuvaksi, ja vielä mielellään!

Minua häiritsee Paulan ja Terhin yhteispiisi. Hyvä se on, tykkään ja tykkään molemmista hirveesti, muttei niitä vaan sais sotkee! Ja miks se pitää sanoa, että osaa laulaa kuin enkeli? Blääh. No silti marraskuussa ihanaa SMG oulussa ja anna ja essi ja milka SIELÄ!

Meillä oli toissailtana fuksisuunnistus. Elämässä voi ehkä olla pohjemmallakin kuin vuokrattu minnihiiripuku päällä sitskupullo kädessä istumassa rappukäytävässä odottamassa kahdenkymmenen euron arvoista huoltomiestä avaamaan ovea ja löytää hajonnut raaka kananmuna laukusta. En tiiä, mulle se oli aika semmonen mieleensyöpyvä lowpoint-kuva. Suunnistuksessa oli kyllä huippuhauskaa. Kaupungilla oli pisteitä, missä meidän piti räpätä, tehdä eroottinen näytelmä, juoda viestissä, osallistua tietokilpailuun, muodostaa sanoista runo, säilyttää kananmuna laukussa e h j ä n ä, hakea eniten lasinalusia ja niin edelleen. Eräällä rastilla keksittiin uusi haalarimerkki. Paras luvattiin toteuttaa. Liekö se meidän asiaankuuluvasti riitaahaastava "Parempi humanisti pivossa, kuin kymmenen teekkaria oksalla".

Elämä täällä on mukavaa, rahat vain alkavat huveta. Kaikki muu lisääntyy ja kasvaa. (kts. maha, toim. huom.) Ikkunasta näkyy ruska. Pidän ihmisistä, joilla on järkeä ja niistä joita katsotaan kadulla. Oijoi, mutta nyt tulee jo kiire ton broilerikasvisvuoan kanssa.


ps. Marille tehtis! selitä paradigma niin että anna ymmärtää? Oon jäljillä, mutta en silti löyä paradigmaa vaikka "Lumi teki enkelin eteisestä"? kuolema? suru ja onnettomuus? kristillisyys? -kö?

Muutaman päivän kuluttua myös meillä on kantakohvik ja siellä kantapöytä

Ihanaa. Tänään aamulla kun olin juuri soittamassa vihaista puhelua elisalle, alkoi netti yllättäen toimia. Voi miten kivaa. Edellisestä päivityksestä on kauan. (Taas se aikoo puhua vain itsestään, isoveli huokaa. Niin aikookin.) Ajattelin aloittaa kertomalla epäloogisessa ja eheää kokonaisuutta muodostamattomassa järjestyksessä kaikista mukavista jutuista, joista en ole kerennyt näiden viikkojen aikana kirjoittaa.

Olen huomannut, että on syksy. Se ei ole ollenkaan niin paha juttu, vaikken kerennytkään syödä mansikoita ennen kuin kesä oli jo ohi. Minulla on muutama lämmittävä takki ja asunto, jossa on sauna, lattialämmitys, kynttilöitä ja teetä, jota Mikon sisko toi. Minulle tämä syksy on lämmin. Olen enemmän yksin kuin koskaan, mutten tunne itseäni vähääkään yksinäiseksi. Tyhjään asuntoon on itseasiassa mukava palata.

Viihdyn yliopistolla yleensä hyvin. Pääaineeni tuntuu lottovoitolta. Ruoka on hyvää. Lukemista ja tekemistä on hurjan paljon, mutta ainakaan vielä ei ahdista eikä stressaa. No ei kai, mutta kysy uudestaan marraskuun lopulla, kun on kaikki eräpäivät ja tentit.

Tänään astuin naperofinlandia-kirjoituskilpailun tuomariston saappaisiin, yhtiin niistä. Pääsen arvioimaan ykköskakkosten "punahilkkojen" kirjoitelmia. Tekstit oli jaettu neljään eri pinoon, yksi per tuomari, ja omaani alan tahkota heti kohta junaan noustuani. Juna vie minut siis Kemiin tänään, ihan mukavaa sekin. Otin osaa myös "Kaunokirjallisuuden tilaratkaisuja"-kurssille, jossa käsitellään arkkitehtuurin, kirjallisuuden ja kuvan kohtaamista. Pyrin kerkeämään myöhemmin syksyllä alkaville lyriikkakurssille ja sanataidekurssille, mutta niistä en juuri osaa vielä kertoa enempää. Nämä "sokerikurssit" kirjallisuuden praktikum 1:n ohella ovat lemppareitani. Myös (ainakin runojaan julkaisseen) professori Kari Sallamaan "kirjallisuuden tutkimuksen perusteet" vaikuttaa hyvältä. Suomenkielestä valitsin vain sanaston ja nimistön kurssin ja jätin suosiolla Viron alkeet ensivuodelle. Kirjallisuuden periodit ja genret tuottaa pieniä vastenmielisyyden väristyksiä runebergeineen ja seitsemine veljeksineen, taidan tutkimus tutuksi sen sijaan menee välillä yli ymmärrykseni kilometrikaupalla, mutta sitä suuremmalla syyllä olen kai sitten sen tarpeessa. Miten nuo ihmiset on omaksuneet kaikki nuo sanat? Vaikea osallistua keskusteluun, jos puhuu ihan erikieltä. Ostakaa minulle sivistyssanakirja nimipäivälahjaksi?!

Oulussa sataa aina. Oulussa ihmiset mielummin seisovat linja-autossa kuin istuvat kenenkään viereen. Jos bussipysäkillä seisoo jo joku (minä), jää toinen ihminen pysäkin ulkopuolelle ja seuraava taas kymmenen metrin päähän hänestä. Arvatkaa onko kivaa hämmentää pakkaa toimimalla vastoin kaikkia odotuksia ja sysäytymällä liian lähelle, ehkä aloittamalla keskustelunkin! Oulussa saa aina kuitenkin keskustelun aikaan valittamalla vielä aiempaakin huonommista muuttuvista bussireiteistä. Se on täkäläinen sammumaton lumilinnakeskustelu.

Iltamenoja riittäis, jos jaksais niissä juosta. Narrasin vaan, jaksanhan minä.

Eräänä iltapäivänä väsynyt Anna ei saanut oveaan auki tullessaan koulusta. Postinkantajapoika tuli hätiin. Yhdessä he kääntelivät avainta, tönivät ovea ja päivittelivät lukot toisen poissaollessa vaihtaneen talonmiehen käytäntöä. Anna oli juuri näpyttelemässä vihaisena talkkarinsa numeroa, kun postinkantaja keksi kysyä, missä kerroksessa Anna asuu. - No siis (haloo mitä se tommosta kyselee pitääkö se mua ihan blondina) tässä nelosessa!
-Tämä on kolmonen!

Eilen sensijaan oli tosi mukavaa tulla koulusta, kun postiluukusta oli tippunut lappu: "En saanut jätettyä kirjettä, koska se ei mahtunut postiluukustanne. Voitte noutaa sen postista." Ooh joku paketti! Siis meikäle! Samalla junaanmenoreissulla noudan. Kivvaa. Nyt paistaa aurinkoki selkään kuumasti ja sugababesit laulaa summertimesista jottain. Viikonloppu tuntuu niin hyvältä. Ikkunani edessä seisovan nostokurjen yläosa (sekö se on sitten se kurki) ei liiku enää. Se on kelloni ja kalenterini. Kaverini. Tosin nyt tänään, perjantaina, he ovat lopettaneet tavallista aikaisemmin. Kolina on loppunut. Silti mies istuu vielä ylhäällä ohjaamossa. Soisin hänenkin jo menevän kotiinsa pihaltani. Nähdään maanantaina!

Mikolla on läksyjä

Ei olla varmaan koskaan seurusteltu niin, siis sellaisella ajalla, että mikolla olisi ollut läksyjä. Tai minulla. Alussakin oli vain kirjoituksiin lukemista. Mutta läksyjä. Kohta minulla on..tai ainakin jotain sen tapaista ja tunnun olevan aivan ihanan etuoikeutettu. Olen taas täällä Kemissä kotona kun minun piti tulla hoitelemaan viimeinen avoimen yliopiston etätehtävä, jonka tein ja lähetin Jyväskylän yliopistoon eilen. Sain siitä vastauksen tänään (tarkistamiseen voi mennä kolmekin viikkoa) ja jos se menee läpi minulla on sivuaineen perusopinnot 25 opintopistettä valmiina. Niin tyytis. :)

Olen nukkunut kuin tainnutettu. Väsymystä pois. Ja kuunnellut kaunista Snow Patrolia. Ja lukenut Michael Gruberin Luiden laakson melkein loppuun. Se ei vieläkään säväytä, mutta jostain syystä en ole jättänyt kesken. Siinä on muutama taitavasti kirjoitettu kiinnostava henkilöhahmo, vaikka tarina tai kieli eivät ole hääppöisiä. Raakuudella mässäily ei puhuttele minua.

Äidin kanssa kierrettiin tänään kauppoja ja tehtiin viimeiset kotiini välttämättömät hankinnat: nitoja ja rei'ittäjä, niittejä, suihkuverho, kolme tyynyä, silitysrauta, mappi ja kansio, saunakauha ja saavi, raastin Alesta. Joo kyllä nyt tulee hyvä. Tästä minun syksystä.

Syksy on tullut hiipien salaa ja salakavalan nopeasti. Ehkä se oli jo täällä kun tulin lämpimästä. Tämä syksy on pitkästä aikaa sellainen, joka ei tunnu hiukkaakaan pahalta. No, ei vielä ainakaan. Minulla on myös niin ihana Helsingistä ostettu syystakki, että antaa sataa ja lehtien putoilla. Ja antaa vieläpä lumenkin tulla, ostin uuden villakangastakin myös. Ja punaisen mekon ensimmäistä koulupäivääni varten, joka on siis maanantaina. Ja kotikin minulla on. Toivottavasti aikaisin lämmittyvä.

Oulussa minulla ei ole vielä kannettavaa eikä nettiä, joten en varmaankaan voi kirjoittaa vähään aikaan. Minulla on kuitenkin telkkari ensimmäistä kertaa elämässäni ja olen löytänyt sen hohdon pitkän tauon jälkeen uudelleen. Syksyllä alkavat minun sarjani taas. Täydellisten naisten ja Greyn anatomian uudet jaksot. Vanha kunnon Viettelysten saari nostalgiansa vuoksi. Minulla ei ole koskaan ollut telkkaria omassa huoneessa, enkä ole koskaan saanut rentoutua Laguna beachin äärelle ilman että joku on vinkumassa taustalla elämäni hukkaamisesta tuollaisen paskan katseluun.
Pienenä Kauniit ja Rohkeat oli minulta ankarassa pannassa. Niinpä katsottiin niitä naapurin Elinan kanssa niillä niitten äitin kanssa. Minusta paskan katselukin voi muokata arvostelukykyä parempaan suuntaan ja antaa jotakin. Musiikkiteatterissa tehtiin usein harjoituksia tyylilajeja vaihdellen ja minä vedin pisteet kotiin kauniitjarohkeat-tyylissä. En katso, että olisin mennyt väärien televisiovalintojen vuoksi pilalle, mutta ehkä joku muu katsoo, ehkä se onkin sitä minun arvostelukykyni puutetta juuri.

Onneksi on kuitenkin sellaisia ihmisiä kuin isi, jotka tietävät aina ja joka tilanteessa mikä on oikein ja kuka on väärässä, joten sieltä voin aina tarpeen tullen tarkistaa. Tai ei oikeastaan niinkään, sillä enhän minä raukkaparka osaa oikeissa kohdissa arvostelukyvyn puutteeltani edes kysyä ja siksi hän kyllä kertoo kysymättäkin.

Vähän lomafiilistä sullekki hei

Ookei mistä aloittaisinkaan, Sunny beach, hohhoijaa. Meillä oli Elinan kanssa hauska reissu, oikein kiva, mutta siitä ei todellakaan käy kiittäminen sunny beachia. Koko paikka on ihan kamala. Turistirysä, siihen olin varautunutkin, mutta en rumaan, likaiseen, katkeroituneeseen ja korruptoituneeseen, epäystävälliseen, tylyyn ja oksettavaan turistirysään. Siellä olis varmaan pitäny olla koko viikko kännissä että vois olla ihan tyytis olo nyt, ja kivat klubit siellä oliki ja halvat drinksut, mutta en sitte tiiä kelle se riittää. Ja ranta oli tietysti aivan ihana. Ihan valkoista hiekkaa ja joka päivä +35. Otettiin siitä ihan kaikki irti ja nautittiin lämmöstä ja kirkkaan vihertävästä merestä. Käytiin ajamassa ensin sohvalla, jota vedettiin vesiskootterin perässä ja sitten myöhemmin saatiin ilmaseks ajaa vesiskootterillakin, Wou. Ehkis kantsii olla blondi joskus.

Toisinaan ei ois taas kantsinu yhtään. Ei ketään voinu loppujen lopuks kattoa silmiin eikä päinkään, kun ne oikeesti tarttu kiinni muuten. Se alko loppulomasta ihan hirveesti etomaan. Englannin taitokin niillä oli pahasti ränsistyny. Esimerkiks kukaan ei tienny mitä sana BOYFRIEND tarkottaa, tai suurin osa pysty alkeelliseen "Yeah, but he's not here." Kuinka voi alistua edes tapailemaan keskustelun tapaista näiden bulgarialaisten kanssa? Kun mentiin kyseltiin paikallisten ravintoloiden ja illanviettopaikkojen perään ja selitettiin että "We are not here to see swedesh, if we were interested in them we'd go to Sweden" viikko Bulgariassa sai rasistin nostamaan meissä päätään ja viimeisinä päivinä vain scandinavian partyt ruotsalaisessa Grabbarna bussissa tulivat kyseeseen ja söimmekin teatraalisesti mäcissä. (Banaanikaupassa, sanoisi Olspanen, koska mäcin keltainen M näyttäytyy sille kahtena banaanina)

Ensimmäisenä iltana myöhemmin psykopaattinakin tunnettu vastapäisen ravintolan tarjoilija ja sisäänheittäjä (28v)houkutteli meidät herkullisille uuniperunoille ja pippuripihveille. Myöhemmin hän istuutui pöytäämme juomaan olutta ja löyttäytyi mukaamme Lazur-klubille. Vaikka siellä oli monta kerrosta ja teimme kaikkemme eksyttääksemme hänet, mikään ei auttanut, psyko pysyi kannoillamme! Jos olisimme tienneet silloin mikä viikko meillä on edessä olisimme ehkä hukuttautuneet suosiolla yhteen Lazurin uima-altaista.

Koko loman ajan Psyko väijyi hotellimme uloskäynnin edessä kytäten liikkeitämme. Mihin olemme menossa, mistä olemme tulossa, olemmeko syöneet jo, mitä, miksi emme ole tulleet hänen ravintolaansa syömään?! Myöhemmin allaspoika aloitti saman väijynnän, emme siis voineet livahtaa enää edes takakauttakaan.

Sitä kysyisin myös mielelläni Finnmatkoilta minkä ihmeen takia Sunny beachia mainostetaan shoppailijan paratiisina. Ei yhtään ainoaa liikettä, jossa olisi katto, ovi ja seinät. Koju kojulta aitoa nahkaa ja pradaa ja guccia viidellä eurolla silmän kantamattomiin. Miten tuollaista voi olla? Miten siihen ei kukaan puutu?! Burgasin ostosmatka sitten...Voi hyvä luoja. Miten voisinkaan kuvailla sitä riittävän todenmukaisesti. Oli kuin olisimme tulleet Venäjälle. "Maineikkaat merkkiliikkeet, joista voi tehdä upeita edullisia löytöjä" osoittautuivat Playboypupu-logoilla varustettuja t-paitoja ja lumileopardi-seepra-kirahvi-tiikeri-sekoitus-kuosi-farkkuja kauppaaviksi Fiorelloiksi. Ou mai kaad. Täältä huorat siis löytävät vaatteensa! En ole koskaan -ja tarkoitan sitä- nauranut itseäni niin hengiltä kuin tuolla tajutessani miten meitä oli jysäytetty. Voiko tällaista olla! Onko tämä TOTTA?! Myös asuinrakennukset olivat sitä stereotyyppistä pahinta Pietari-slummia.

Ei ostettu mitään. Ei myöskään pystytty pitämään naamaa peruslukemilla kun ihmiset saapuivat bussille muutamien ostoskassien kanssa. Uteliaisuus kutkutti, mitä he ovat voineet täältä ostaa!! Linja-autossa kuuluin kuitenkin kovasti nurinaa Burgas-pettymyksestä.

Paitsi, että ostettiin muuten! Torilla oli ihania vanhoja mummoja, jotka virkkasivat käsin pitsiä. Näky oli niin liikuttava ja palvelu niin herttaista, ettemme raaskineet edes tinkiä ostamistamme pitsimekoista.

Ihmiset yleensäkin bulgariassa, toisin kuin olimme kuulleet ja luulleet, olivat erittäin töykeitä ja suorastaan röyhkeitä. Sinä iltana kun saavuimme poliisi oli raiskannut 15- vuotiaan. Se ei tuntunut Bulgariassa enää mitenkään käsittämättömältä vaan muuttui hyvin ymmärrettäväksi.

Ruotsalaisten bileet osoittautuivat huippukohdiksi ja niihin olimmekin valmiita sijoittamaan kalliin lipun hinnan verran, kun meille kerrottiin ettei yksikään ainut bulgarialainen ole tervetullut. Scandinavian ladies night. Naisille tervetuliaismalja ja shamppanjatarjoilu. Ruotsalaiset pojat strippasivat. Me tanssimme, joimme sex on the beacheja ja humalluimme. Juttelimmekin. Ruotsalaisten kanssa se sujuu. Niillä on nättejä tyttöjä omastakin takaa niin niiden ei tarvi iskeä kuin sika limppuun. Opetin yhtä Svenska pojkea sanomaan "Sinä olet kaunis" ja yhtä tyttöä sanomaan "ala laputtaa!" en keksinyt osuvampaakaan Fuck offia siihen hätään. Kuulin tytön huutavan kadulla mennessään "Alala phuttaa!" se kuulostikin paljon paremmalta, aika eksoottiselta, hawaijilta ehkä.

Yöllä juoksimme Elinan kanssa mereen. Se tuntui hyvältä illalta ja päätettiin antaa lomalle vielä mahdollisuus.

Jatkot Orangeklubilla. Hiekkaiset kengät painoivat ja jätimme ne baaritiskille hoivaan. Yllättäen humaltuessani liiaksi laitoin ellulle viestiä että jos et nyt tule ja hae minua pois täältä, herään aamulla ilman munuaisia. Ellu ymmärs yskän ja haki meiän kengät. Sillä erolla, että siellä oli nyt vaan yhdet. Arvatkaa vaan kumman kengät oli hävinny. No..meitsin. Ehkä järjestettiin kohtaus ja ehkä meitä piettiin hulluina ja yritettiin saada ulos sieltä, koska mitään kenkiä siellä ei ollut. Tietenkään ketään ei myöskään kiinnostanut etsiä kenkiä cause that's just how the bulgarians are. Ei minkäänlaista myötätuntoa eikä halukkuutta auttaa.

Seuraavana päivänä palattiin tiukkina ja tyttö alaovella ilmoitti, ettei siellä mitään kenkiä ole ja että hän tietäisi jos olisi. Sekin ah niin hyvä kuvaus perus bulgaarialaisesta luonteesta. Mutta voi nolo, mehän marssittiin sisälle ja haettiin kaikki tiskit läpi ja sama baarimikko, joka edellisenä iltana sanoi meitä hulluiksi, antoi minulle takaisin tiskiltänsä löytyneet kengät.

Ei edes anteeksipyyntöä. Mutta, palattiin voittajina ja se oli tärkeintä.

Päätettiin, että loma saa vielä yhden tsänssin: Scandinavian Vaahtopileet! Jippii. Päästiin melkein perille asti, kunnes huomattiin, että se paljon puhuttu rikollisuus oli nyt kohdannu mut, käyny mun laukulla, joka oli mun kainalossa kokoajan ja varastanut sen arvokkaimman; kameran. Isin kameran. En voi sanoin kuvailla sitä pettymystä. En myöskään halua kuvailla sitä miten seuraavien minuuttien aikana kerroin jokaikiselle bulgarialaiselle mielipiteeni heidän maastaan ja heistä siinä sivumennen sanoen. Allasbaarimme baarimikon kanssa jutellessani myöhemmin kerroin kamerasta. Ja olin aivan "This is not possible, it can't be". "No everythings possible in bulgaria". "Ooh, you must be so proud of your country."

Yö oli kaaos. Vaahtopileet menivät sivu suun. V*tun kalliit liput polttivat taskussa ja tyhjäksi v*tun kalliista kamerasta jäänyt kolo laukussa poltti sitäkin enemmän. Kyllä tästä selvitään, tämän jälkeen olemme vahvemmat. Ja niin ryntäsimme tunnekuohun vallassa poliisilaitokselle, johon satuimme ilmeisesti huonoon aikaan, sillä heidän lempiohjelmansa oli menossa ja he heittivät meidät siksi kylmästi ulos, viitottuaan ensin astumaan pois television edestä.

Mikään ei kuitenkaan pysäytä kahta raivonsekaita suomineitoa. Rynnimme takaisin ja löin television kiinni. Järjestimme ehkä kohtauksen ja huusimme ja itkimme, mutta ei se herra raiskaajia silti liikuttanut. Come tomorrow poliisisedät ärähtivät, johon ärähdimme takaisin "WE ARE FUCKING LEAVING TOMORROW!" Tajutessamme ettemme tosiaankaan saa rikosilmoitusta tehtyä emmekä muutakaan tukea tai empatiaa kerroimme poliiseille mikä on oikeasti heidän työtään ja mihin he voivat puolestamme työntää virkamerkkinsä. Saatoimme myös lisätä muutaman ylimääräisen ruman sanan, koska meidät ajettiin ulos, jälleen kerran. Ehkä he olivat kuitenkin liian väsyneitä tai me olimme liian vaarattomia, koska emme joutuneet putkaan tai muihin toimenpiteisiin. Hassua myöskin se, että vaikka ne väittivät "No english", näytti you fucking pig menevän perille ihan tehokkaasti.

Seuraavana päivänä tulimme kahdesti takaisin. Jälkimmäisellä kerralla minut otettiin kuulusteluihin, ALONE. Ellu oli ihan varma, että ne kiduttaa mua siellä. En tiedä miksi sen hirvittävän naistyrannin piti huutaa kokoajan. Istuin semmoisessa pienessä takahuoneessa kuuntelemassa kun minulle huudettiin ja vastasin kysymyksiin minkä kerkesin ja uskalsin suutani avata. Naisella ja hänen "Fuck-games" paitaan sonnustautuneella sihteeripojullaan tuntui olevan erittäin hauskaa mun passin kustannuksella. Ne pilkkasivat kuvaa, nimeä, synnyinpaikkaa ja mitä ikinä. Lopulta jouduin allekirjoittamaan bulgarian kielisiä papereita, enkä saanut tietää mitä niissä luki, puhumattakaan kopioista, joita pyysin. Onneksi olkoon nyt sää oot testamentannu niille sun munuaiset, Elina sano kun lopulta pääsin ulos sieltä. Älä huoli Elina, allekirjoitin kahdet kappaleet, joten siinä tais mennä sitten sinunki.

Okei, olen unohtanut varmaan sata ja yksi muuta epäkohtaa, joista olisi tarkoitus kertoa, mutta niska kipeytyy niin lopetan. Tästä lähin elämäni päätehtävä on tyrehdyttää Bulgarian matkailu, kuten huomaatte. En kuitenkaan tee sitä oman terveyteni uhalla.

Sen voisin lisätä, että tiistain ja keskiviikon välisenä yönä Helsingin lentokentälle elävänä pääsy kirvoitti kansallisen yhteenkuuluvuuden tunteen huippuunsa ja seuraavan päivän shoppailimme henkemme edestä.

halfwayhome

Takapihalla paistaa aurinko kuumasti selkään kun irrottelen onkien siimoja toisistaan. Tein sitä ainakin tunnin ja sitten löysin sieltä keskeltä solmun, joka ei aukea. Tyypillistä. Vielä tyypillisempää on poikaystävä joka soittaa vain ilmottaakseen tekevänsä jotakin muuta. Selvä se. Huomenna pahvilaatikot matkaavat Ouluun ihanaan pieneen asuntooni. En vielä tiedä miltä tuntuu, kun ei oikein miltään. Ei jännitä, väsyttää vaan. Ei kai sitä oikein ymmärrä, että en tule enää ikinä asumaan tänne kotiin.

Että mun koti tulee olemaan jossain muualla huomisesta lähtien aina. Ei Osmonkadulla enää ikinä. Ymmärrä ja sisäistä se Anna.

Mutta ei Anna nyt pysty, kun sen kaikki huomio on lentänyt jo sunny beachille, jonne se lentää itse perässä tiistaina. Ihanaa. Niin ihanaa, että ihan, sanoisi mummo. No sorrow or pity for leaving i feel, sanoisi Chris Cornell.

Mummon kanssa on aina mukavaa puhua puhelimessa. Kukaan muu ei ilahdu soitostani yhtä vilpittömästi.

Essi tuli hakemaan matoja. Heippa

Pikkukoira laulaa hau hau hau venyttelee kaulaa hau hau hau

Ei liity mihinkään.

Elämäni on kohta pahvilaatikoissa. Aika suuri osa siitä on roskiksessa myös, koska kaikkea ei voi ottaa mukaan. Mutta sitten M on taas kaatopaikalla lajittelemassa hautaamassa ja pitämässä niistä huolta. Tämä syksy mullistelee ja ravistaa asioita aika tavalla. Hyvällä tavalla.

Ihmeiden ihme. Olen tehnyt ihka ensimmäisen vuokrasopimukseni ihanaan Isokadun asuntoon 407. Pieneen ja sievään, minun asuntooni. APUA! :) Minulla on tumma parkettilattia, vihertävä kaakelinen kylpyhuone, pikkuinen puulle tuoksuva sauna, valkea tarjoilupöytä, iso pakastin ja jääkaappi, vilvoittava parveke ja 600 metriä Oulun keskustaan, jossa on muuten ihan ilmanen nettiyhteys. Nähtäväksi jää yltääkö se minulle asti. Toinen puoli totuutta on, että suurin osa muutenkin onnettomista tuista tulee menemään unelmien kodissani asumiseen ja vaikka velkajärjestelyissä ja asumistukipetoksessa korviaan myöten kieriskelevä ystäväni E kertoo suuresta oivalluksestaan "Mää oon huomannu että raha on semmonen mistä viimeseks kannattaa murehtia!", huolettaa vähäsen.

Asunto on kuitenkin juuri sellainen, jossa asumista ei jaksaisi odottaa ja ehkä se on tärkeä ja hyvä asia. Koulu on aika sellanen kanssa. Koulussa parasta on pääaine ja huonointa se, että se on ruma ja oranssi. Sit tarvin vielä läppärin ja oon oikea opiskelija. Sit tarvin vielä bussikortin ja oon oikia oululainen.

Tässä välissä yks hikinen peluri käy suukottamassa, huomaa että oon bisi tän päivityksen kans, lähtee uuteen kotiinsa suihkuun ja pyytää tulemaan perässä. Vitsit, aika kivaa. Siellä on sitä makaroonitonnikalamajoneesisalaattiakin, mitä tein eilen.
Meillä on yks haaste tälle illalle. Aiotaan pelata korttia tai kimbleä ja jutella ja olla ja...."No ota kuitenkin varmuuden vuoksi se vimppa frenditki mukaan.." hikinen huikkaa vielä mennessään. Nii-i ketä me huijataan. Mut ku ois vielä yks kasetti tosta seiskaboksista. Mulla vois lukea otsassa EI MINKÄÄNLAISTA ITSEKURIA.

Tein eilen pari testiä Helsingin sanomien sivulta, parisuhteen henkinen ikä oli kolme vuotta, mikä kuulemma tarkoittaa sitä että ihan ku oltais oltu yhdessä se kolme, ollaan jo ihan ku siellä menossa niinku. Mun elinikä sen sijaan on 79 vuotta ja oon 67% nainen ja 33% mies. Minkä sille mahtaa kun on elänyt koko pienen elämänsä naisalivoimaisessa perheessä. Tykkäätkö pelata pöytäjääkiekkoa? Kyllä. Muistatko ystäviesi syntymäpäiviä? No en.

Pakkaillessa olen hurahtanut hiukan hengelliseen Johanna Kurkelaan. Se ääni on vaan jotenkin kaunis. Kirjallisuuden saralla hurahdin tohon Arno Kotroon:

"Nuori vaalea nainen
tiedustelee horoskooppiani
sitä nousevaa

kertoo itse olevansa kauris
saisin siis kutsua häntä
bambiksi kuten

ystävänsäkin

puolilta öin vaalea tietää että
kellot on jo paljon
ja
siitä on kauan aikaa sitten kun tavattiin

noina hetkinä tietää minne kuuluu
minne ei
minä en kuulu tänne asti

äkkiä rakas ymmärtää
että se
että sinunlaisia ihmisiä
on olemassa

on jäänyt sinun vastuullesi"

Siis aaaah.

mansikat harakoille ja helmiä sioille

Prrrr. Puhelin soi ja soi ja soi. Laitoin asuntoilmoituksen Kalevaan. Yllättävän hyviä tarjouksia olen saanut, mutta jännittää vähän mennä katsomaan. 12 tarjousta ja kello on 10. Ensimmäinen soitti seitsemältä, Mitä? ei ei et herättänyt.

Me muutettiin eilen, Mikko. Tuntuu aika...muutokselliselta. Vietettiin jo ensimmäinen yö Mikon uudessa asunnossa, tai huoneessa, ja olihan se kyllä outoa. Ei oltaisi ehkä saatu unta, jos ei oltaisi oltu pelaamassa takajärvellä biitsvolleyta Tuun, Pertun, Pertun Annan ja Janin kanssa yöhön saakka. Oli mukavaa, vaikka olen surkea.

M otti perjantain vapaaksi töistä. Se tarvii puiset sälekaihtimet, ettei naapureiden tarvitse katsella suoraan sisälle kaiken päivää ja yötä. Mennään ikeaan huomenna tai ylihuomenna, riippuu siitä, mennäänkö katsomaan mulle asuntoa oulusta huomenna vai ylihuomenna. Uuh aika muutoksellista tosiaan. Tarviminenkin on muuten aika kivaa.

Eilen katseltiin ikkunasta Tuukan kanssa, kun harakka keräsi ja söi mansikoita meidän mansikkamaalla. Ei raaskittu pyytää sitä lopettamaan. Varsinkaan kun ei aina kuitenkaan jakseta syödä niitä itsekään.

Illalla on Essin synttärit ja sen jälkeen on Mikkoa ja frendejä sen uudessa asunnossa. Essi kysy että eikö me muuta tehdä ku katotaan frendejä. Katottiin toisia ja vastattiin että Ei. Ollaan seitsemännessä tuotantokaudessa menossa. Ollaan mietitty kyllä että miten meidän suhde kestää sen sitten kun ollaan katottu kaikki. Ehkä se kestää kuitenkin.