Takapihalla paistaa aurinko kuumasti selkään kun irrottelen onkien siimoja toisistaan. Tein sitä ainakin tunnin ja sitten löysin sieltä keskeltä solmun, joka ei aukea. Tyypillistä. Vielä tyypillisempää on poikaystävä joka soittaa vain ilmottaakseen tekevänsä jotakin muuta. Selvä se. Huomenna pahvilaatikot matkaavat Ouluun ihanaan pieneen asuntooni. En vielä tiedä miltä tuntuu, kun ei oikein miltään. Ei jännitä, väsyttää vaan. Ei kai sitä oikein ymmärrä, että en tule enää ikinä asumaan tänne kotiin.
Että mun koti tulee olemaan jossain muualla huomisesta lähtien aina. Ei Osmonkadulla enää ikinä. Ymmärrä ja sisäistä se Anna.
Mutta ei Anna nyt pysty, kun sen kaikki huomio on lentänyt jo sunny beachille, jonne se lentää itse perässä tiistaina. Ihanaa. Niin ihanaa, että ihan, sanoisi mummo. No sorrow or pity for leaving i feel, sanoisi Chris Cornell.
Mummon kanssa on aina mukavaa puhua puhelimessa. Kukaan muu ei ilahdu soitostani yhtä vilpittömästi.
Essi tuli hakemaan matoja. Heippa
No comments:
Post a Comment