Ja levoton sydän.

Onnellisen tytön elämää. Se oon minä. Hypätkää yli jos ärsyttää, koska nyt tullee paksua settiä.

Opetin runon kuvallisuuden esiintymistaidon kurssilla ja se meni jo aika kivasti. Kamppailussa esiintymisjännityksen kanssa olen vahvasti niskan päällä. Se näkyy videollakin. Opettaja kehui näkyvää edistymistäni lyhyessä ajassa. Itsekin huomaan muutoksen. Tuomiopäiväfiilis on muuttunut nautinnoksi. Kuunnelkaa minua, minulla on sanottavaa. Olen tärkeä.

En pystynyt pidättelemään iloa kirjallisia arviointeja lukiessani. Joku kehui minun herättäneen hukkuneen kiinnostuksen runoja kohtaan. Suurimmassa osassa palautteista toistui sama pirteä ja iloinen esiintyjä, monipuolinen tuntisuunnitelma, sinusta tulee tosi hyvä opettaja. Varsinkin jälkimmäinen lämmitti. Ekaluokalla saamani amanuenssin palautteen, josta muistan ainoastaan päähäni hakkaamaan jääneen lauseen Sää et oo kaikkein kingein esiintyjä, mutta... jälkeen näin kingi palaute tuntuu ihan käsittämättömän hyvältä. Varsinkin kun lohdutonna soitin vuosi sitten poikaystävälle, joka rohkaisi sanoin Ehkä sun pitäis sitten vielä miettiä, että mitä muita vaihtoehtoja sulla on, että ootko sää ihan varma, että sää haluat opettajaksi?

???!!!!##!1jhfödlkvsöfkoqjeh"fewlc#oieu3ie??!!?!11

Onneksi oon sellainen, joka saa buustia epätoivon hetkistä hetkellisten lannistumisien jälkeen. Muillakin oli menneisyydessään samantyyppisiä jäätymisiä, jotka olivat ajaneet kurssille.

Pistin hyvän kiertämään ja annoin opettajalle tunnustusta hienosta työstä ja kurssista ja rentoutumisharjoituksista. Yhdessä harjoituksessa ylävartaloa roikutetaan velttona ilmassa ja huojutaan pää alaspäin niin kuin räsynukke tuulessa ja huudetaan, että millään ei ole mitään väliä. Enää ei tarvi kuin käyttää räsynukke mielessä ja millään ei todellakaan ole mitään väliä, vähiten toisten katseilla ja ajatuksilla.

Esiintymistaito loppuu ensiviikolla. Haikeaa. Meillä on niin tiivis ryhmä, että siitä on tullut enemmän oma luokka kuin meidän kirjallisuuden ryhmä on ikinä ollut!! Oliskohan sittenkin pitänyt lähtä lukemaan puheviestintää?

En halua enkä tarkoita käydä koppavaksi. Mikon mielestä kuuseen kurkottaja saakin aina kapsahtaa katajaan, mutta jos ei ikinä uskalla iloita mistään tai olla ylpeä saavutuksistaan, niin kuinka alavireistä elämästä tuleekaan? Kyllä minä tiedän että pitkää iloa seuraa itku, mutta sitä suuremmalla syyllä ilosta on nautittava eikä pelkästään täysin rinnoin vaan päin, nilkoin, vatsoin, pohkein, rantein, pepuin, lonkin ja kyynärpäin, koko 156:n ja puolen senttimetrin voimalla!

Tämä kysymys on meille yksi suurimmista erimielisyyden aiheista. Toisen mielestä ylpeily (lesoilu, se on aina lesoilua!) ei koskaan missään tilanteessa ole oikein. Minun mielestäni ylpeä saa ja pitää olla silloin kun siihen on aihetta. Ei minua ärsyttänyt yhtään kun hiihtäjä-Anssi totesi blogissaan, että olipas noloa käydä voittamassa ammatikseen mäkeä hyppäävät kilpakumppanit suomenmestaruuskisoissa. Olihan se. Miten tekopyhää olisi ollut jättää sanomatta sitä ääneen!

Käytiin luokkakaverini Anskun kanssa kaupungilla ja mielihyväshoppailin pitkästä aikaa. Ostin ihanan räikeän sinisen paidan ja annoin viimein periksi himoamilleni nahkakengille, kun ne olivat vielä kahdenkymmenen prosentin alennuksessakin ja ainoa pari kokoaan. Istuskeltiin Roberts Coffeessa haudutetulla talviteellä ja laskiaispullalla ja mielikuvamatkailtiin Pietariin. Me lähdetään sinne toukokuussa. Upeaa. Historianopiskelijat ja taideaineiden opiskelijat yhdessä. Tehdään sellainen kulttuurimatka. Oltiin ensin Anskun kanssa varasijoilla, mutta sitten yksi perui ja lopulta toinenkin, joten mahduttiin mukaan. Kuulitteko kengät, te lähdette Pietariin!

Ennen sitä olen kuitenkin matkustamassa Espanjaan ja vielä Tukholmaankin. Levottomat jalat levottomat jalat levottomat jalat levottomat jalat leevottoomat. Ja levoton sydän. Ilmeisesti se on niin pakahtumaisillaan onnesta, että se ei mahdu oikein lyömään sille varatussa onkalossa, koska muutaman päivän ajan se on vähän väliä vihlaissut ikävästi.

Okei huh huh nyt - mikä mua oikein vaivaa? - Jenni Vartiainenkin on alkamassa kuulostaa hyvältä !

En ole enää koskaan 19.

Säpsähdin ajankuluun, kun koulubussini pysähtyi tänään kymmeneksi minuutiksi paikalleen, väistettiin penkkari-rekkoja! Penkkarit, jollain! Ai niitä järjestetään vieläkin, joillekin toisille.

Siitä tietää, että on iso, kun ei ole enää ketään kelle vilkuttaa tien laidassa. Voi sitä penkkaririemua. Ihania iloisia banaaneja, pikkupossu, barbi ja inkkareita...ja mitähän niitä oli muita. En tiedä, keskityin iloisiin ilmeisiin, koetin saada osani siitä tunteesta ja yhtäaikaa pitää omani peruslukemilla, ihan koolina vaan niin kuin nyt hiljaisessa bussissa kuuluu olla. Tiedättehän, nyt matkustetaan bussilla, se ei ole naurun asia.

Mutta oli ne kyllä pieniä. Itse sitä vaan oli silloinkin niin iso. Ja tässä sitä nyt istuttiin vaan matkalla luennolle päässä vielä äsken valmistelemani psykoanalyyttinen kirjallisuudentutkimus-metodin pohdinta ja sisäisesti itketti. Tunteiden näyttämättä jättäminen tekee toisinaan tiukkaa. Herkistyn helposti, samaistun helposti. On haikeaa kun niin moni asia on takana. Huomenna olen menossa Kemiin katsomaan pala kurkussa wanhojen tansseja.

Mikko sanoi eilen, että olen kyllä herkin ihminen, jonka se tietää. Kiertelevästä mutinasta en saanut ihan täyttä varmistusta siitä, pitikö se sitä hyvänä asiana. Luulen että 10 miljoonaa muutakin liikuttui Greyn anatomiaa katsellessaan ihanan vanhan papan sinnikkäästi pumpatessa rakkaan vaimonsa sydäntä liikkeelle, kun tämä teki pitkän elämänsä päätteeksi kuolemaa.

Hitsi kun saattaa olla niinkin, että näitä elämiä on vain yksi ja sillä pitäisi sitten tehdä jotakin erinomaista. Kello käy kello käy. Minusta ei voi esimerkiksi enää koskaan tulla maailman parasta 19-vuotiasta mitään. Eikä edes puitteita voi ainakaan syyttää nyt, kun on tarjottu aika superit lähtökohdat ja silti itse on vain ihan tavallinen tyttö.

Jonka tanssit on kaiken lisäksi jo tanssittu.

Ei niin helmi kuu

Tällä kuukaudella on ihan väärä nimi. Tylsyyskuu tai Kylmäinhotuskuu sopisivat paljon paremmin. Tai ehkäpä tekemättömien-asioiden-vielä-pitemmäksi-aikaa-tekemättä-jättämisen-ja-siitä-ahdistumisen-kuu.

Anna ei nyt hoida. Ei sitten mitään. Herääminen aamulla on jo suoritus sinänsä. Klementtiinien päätön douppaaminenkin alkaa kääntyä käyttäjäänsä vastaan. Väsyttää ja masentaa ja kyllästyttää. Nää tämmöset siirtymät on jostain syystä minulle jotenkin vaikeita. Syksy ja kevät. Voi levottomuus. Laskujakin työnnetään postiluukusta sisään varmasti enemmän kuin kuin muina kuukausina.

Kun on liikaa tekemistä, ei tiedä enää yhtään mistä aloittaa ja sitten sitä menee vaan feisbuukkiin.

Esiintymistaidon kurssilla sentään esitelmöin sanataidekasvatuksesta. Kun myöhemmin katsoin itseäni videolta saatoin todeta, että en ollutkaan niin nolo ja kömpelö kuin kuvittelin, en itse asiassa ollenkaan hassumpi. Äiti ja isi sanoivat videon katsottuaan, että kyllä minusta tulee sitten hyvä opettaja. Mikko sanoi, ettei anna mun enää koskaan valittaa mistään jännittämisestä. Hö. Miksi tuota esiintymisen videointia ei voitu tehdä yläasteella tai lukiossa? Olisin säästynyt monen vuoden paniikilta ja häpeältä ja itseinhossa märehtimiseltä.

Mun elämä on nyt, ainakin tässä kuussa, pysäkillä. Onko siis ihme ettei ole mitään kirjoitettavaa? Vaikka jos olisikin, kädet kokevat kirjoittamisaktin liian haastavaksi tehtäväksi. Aivoista lähtevä signaali hyytyy liian pitkälle kiitoradalleen ylettääkseen käden keskukseen saakka. Onneksi tätä flegmatiikkaa tahdittaa Zen Cafeen minun kaupunkini, koska esimerkiksi tuo Children of bodom ei toimis nyt yhtään.

Sunnuntaimussutusta

Kahden viikon täydeltä uusia asioita. Hymy tähän.
Olen pelannut epäeettisesti X-boxia, uusinut jäukkäkouristusrokotteeni ja suojautunut A-hepatiitilta seuraavien kahdenkymmenenviiden vuoden ajaksi. Olen leiponut korvapuusteja, rehkinyt salilla, varannut kampaamoajan (ensimmäisen kahteen vuoteen), sopinut kesätöistä ja käynyt luistelemassa ja leikittämässä kultaisennoutajan pentua. Olen porhaltanut esiintymistaidon kurssillani eteenpäin ja tuntenut itseni vuoroin hyväksi vuoroin huonoksi.

Aijoo, ja sitten sain tietää, että musta tulee opettaja.

Nyt kuuntelen SMGn hölmö rakkaus, ylpeä sydän -levyä ja muistan eläneeni ja hengittäneeni sitä joskus. Puisto humisi, katu päättyi aurinkoon ja kuisti tuntui kylmältä paljaiden jalkojeni alla. Korvalehteni läpi kuulsi valo. Aamut olivat kauniita, sinä niitä vasten. Nyt en löydä tästä musiikista itseäni, olen vain kömpelö ja arkinen sen vierellä.

Vieläkin kömpelömmäksi minut tekee se, että alaruumiini on täysin invalidisoitunut toissapäiväisen salilla punttaamisen seurauksena. Jokaikinen lihas kramppaa, ja se ja kipu tekevät kävelemisestä uskomattoman vaikeaa. Pystynpähän ainakin sanomaan ei talviauringon ikkunasta esittämälle ulkoilukutsulle, sillä mun onkin tehtävä valmiiksi esitelmä sanataidekasvatuksesta. Rajauksen kanssa on ongelmia. Ei kymmenessä minuutissa kerkeä yhtään mitään. Turhauttaa.

Esiintymistaidon kurssilla eräs taloustieteilijä-nuorukainen huomautti pitämäni alustuksen talvi- ja jatkosodan vaietusta historiasta päätteeksi, että jos olin innostunut aiheesta, olisinhan voinut tietysti näyttääkin sen. Aha.

Sama taloustieteilijä piti oman esitelmänsä aiheesta "Haluatko miljonääriksi" jossa hän esitteli omaa rikastumismentaliteettiaan ja kertoi ihailevansa amerikkalaista viestintäkulttuuria. "Ku se on niin siistiä, ku vaikka markkinoinnissa, ei sun periaatteessa tarvi tietää ees siitä tuotteesta mitään, jos sää vaan osaat esiintyä ja myydä sen tuotteen oikeen".

Jotain toista häiritsi se, että en osannut käyttää sitä semmosta diatykkiä ja kysyin mistä napista pitää painaa että saan powerpointin näkymään. Tekniikka pitäis kuulemma ottaa haltuun uskottavuuden luomiseksi. Näin on, kaikkea ei voi saada.

Eilen Kaisa tarjoili superduperihania amerikkalaisia pannukakkuja. Jotain hyvää ovat jenkitkin keksineet. Ne olivat paksuja kuin muumilaaksossa ja maistuivat taivaallisilta vaniliajäätelön ja siirapin kera. Mussuti. Ilta päättyi baariin, vai aamuko se jo oli? Siihen nähden olen varsin pirteänä. Tai pakotan itseni olemaan, sillä baari ei kuulunut suunnitelmiin, esitelmän teko kuului. Häpeä. Nyt päivän työt ovat armotonta pyykkäystä vaille pulkassa ja ansaittu mähötys kirjan, ruuan ja leffan merkeissä voi alkaa.

Miten kaikki voi olla valmista, kun ei oo edes tehty mitään?

Istun tässä Pienen ja hennon otteen äärellä, kuten usein, ja haaveilen toisesta kaupungista. Vaikka tarkemmin ajatellen tämä kaupunki on aika hyvä, en keksi tästä ainakaan paljon vikaa. On helpompi syyttää ympäristöä kuin itseään kun mitään ei tapahdu. Mollattiin eilen aika urakalla toistemme urautuneita elämiä - aina tietää mitä toinen on tehnyt, vaikka ei kysyisikään. Mää luulin voivani yllättää vetämällä kävin mää kirjastossa -kortin esiin, mutta kävi ilmi, että juuri se kortti selättikin mut. Taidan olla aika ennalta arvattava.

Niin yksi asia johti toiseen ja otin vastaan haasteen, jossa pitää joka päivä tehdä yksi asia, jota ei tavallisesti tee. Hetkinen, olinkohan minä sittenkin se haastaja. No nyt koetan keksiä sitä uutta juttua ja astua ulos mukavuusalueeltani, sillä minähän en suostu tätä häviämään! Ahahaa määhän vielä pyyhin sen ylimielisen virneen siltä naamalta, joka tänään huikkasi perääni Tsemppiä!

Opiskelumotivaatiosta...

Silloin kun pitäis tehdä tosi monta asiaa, ei kykene niistä ensimmäiseenkään. Silloin otan aina avuksi listan.

- esiintymistaidon oppimispäiväkirjan teko
- oman sanataidekasvatusta käsittelevän powerpoint-esitelmän teko
- romaaniteknisesti (onkohan tuo sana) vaikean romaanin valinta ja esitelmän teko
- oman oppitunnin suunnittelu ja teko
- murre-tenttiin lukeminen
- kirjastossa käyminen
- matkojen varaaminen
- kaupassa käynti
- ruman sodan lukeminen loppuun

Näistä ajattelin käydä kirjastossa, kaupassa ja kaupungilla katsomassa niitä ihania kenkiä, jotka ovat vain kahdeksankymmenenviiden euron päässä siitä että ne olisivat minun, lukea Rumaa sotaa ja varata matkat. Sitten aion katsoa leffan ja tarjoilla Elina Peelle joulutorttuja. Miksi kaikkien nimi on Elina? Eikö erisnimi menetä siinä funktionsa? keksikää uusia käyttökelpoisia nimiä!

Ding dong

Olin juuri laittautumassa kouluun lähdölle kun ovikello rimpsahti.
Hui.
1. Mun ovikello ei rimpsahtele.
2. Mun ovikellon taakse ei pitäis edes kenenkään päästä kun se on ton summerioven takana.
3. En oo maksanu tv-lupamaksua. Ehkä. Riippuu ihan siitä oletko tv-lupatarkastaja.

Kun rimpsahti uudelleen supisin uniselle Mikolle että ei avata. Kun postiluukusta tungettiin kolme postin "Paketti ei mahtunut luukustasi, joten voit noutaa sen postista" -korttia, vetaisin kengät jalkaan ja avaimet mukaan ja juoksin postimiehen perään. Päässä risteilivät olin suihkussa niin en kerennyt avaamaan selitykset. Postimies hymyili kuitenkin aika ymmärtäväisesti kun sain sen kolmannessa kerroksessa kiinni ja sanoin etten uskaltanut avata, koska luulin sitä yheksi toiseksi. Sain paketit. Reilut 500 digikuvista tehtyä paperivalokuvaa!

Koulussa alkoi esiintymistaidon kurssi. Voi vapinatutina, mää en nauti improvisaatiopuheista sitten yhtään. Luennolla oli kuitenkin ihan hyvä henki, ja olo sen jälkeen oli reipastunut. Ensikerraksi pitää laatia oma esiintymisura-aikajana. Tein sen jo. Hirveän monessa paikassa sitä onkin kerennyt esiintyä kissana tai variksena tai itsenään. Itsenään on kaikkein vaikeinta. Ja puhuminen vaikeampaa kuin laulaminen. Puhuessa täytyy ajatella ja jännittää yhtä aikaa. Yleensä on vaikea pitää molemmat kasassa. Jos jännityksen pitää kurissa niin ajatus karkaa. Siksi yleensä annan jännityksen rönsyillä miten tahtoo ja tarraudun ajatukseen.

Yllätyttiin. Rööperi oli poikkeuksellinen suomalainen elokuva. Siitä puuttui kokonaan se hetki keskiosasta, jolloin katsotaan kelloa. Peter Franzen on aivan ihku, se sais myytyä mulle laitonta alkoholia millon vaan. Sitä katsellessa sielu kuiskaa "Oh ku tuo vaan osaa tollee..!" Ohjaus ja lavasteet ja käsikirjoitus ja sen sellainen toimi hyvin, vaikka tarina ei ollutkaan ehkä niin puhutteleva ja koskettava kuin esimerkiksi Käskyssä. Tätä ei oltu osattu lopettaa ajoissa, mutta suomalaista ei toisaalta kannata päästää elokuvista kotiin synkillä mielin. Viihyttävä ja hyvä, hyvä hyvä.

Nyt laitan saunan ajastimen tunnin päähän lämmittymään ja lähden reippaan talviselle lenkille Papun ja Kaisan kanssa. Kerkeän juuri käydä saunassa ja leipasta sopiviksi sulaneet joulutorttuset, kun Greyn anatomian uudet jaksot pärähtävät käyntiin. Voi elämä, jos jotain rakastan niin suunnitelmallisten aikataulujen loksahtelua kohdalleen.

Pää edellä rutiineja päin

Äskeinen sateinen kotimatkani tarjosi erinomaiset puitteet kauhuelokuvalle. Liukasta kuin luistinrata ja niin pimeää ettei paljon eteensä nähnyt. Siinä kaiken sateen piiskauksen ja myrskyn keskellä pyöräilee ihan liian vaalea ja heikkohermoinen tyttö (ei siis päähenkilömateriaalia) pahamaineista Isokatua pitkin ylitettyään ensin aution aavemaisen torin, jolla kaikki uskoivat sadeviittamiehen iskevän. Lopussa tietysti paljastuu, että sadeviittamies olikin nainen, joku johon päähenkilö ja katsojat erehtyivät luottamaan loppuun saakka. Ehkä päähenkilön paras ystävä, Maria, joka on palannut kostamaan pikkuveljensä litistymisen roska-auton puristimien väliin, johon minulla, sivullisella raukkelilla, ei siis ollut minkäänlaista yhteyttä vaan minut tultaisiin teurastamaan elokuvan ensikohtauksessa ihan vain näön vuoksi. Sen sijaan päähenkilö, sinnikäs poikatukkainen pisamanaama, oli toiminut kesäharjoittelijana samaisessa dyykkarifirmassa, joka oli vienyt tietämättään lehtiroskiksen ja hänen veljensä mukanaan elokuussa -89.

Keskinkertaisella mielikuvituksellakin ylletään hyviin suorituksiin itsensä pelottelussa.

Pidin viikonloppuna tiukasti kiinni uudenvuoden lupauksestani vaikka olin sekä perjantaina että lauantaina yössä. Niin tyytis. Nyt nautiskelen viimeisen lomapäiväni illasta. Kävin kaupungilla, kirjastossa, kaupassa ja karkkikaupassa. Kaikki suosikkini palaavat tällä viikolla ruutuun. Tänään minua hemmotellaan Täydellisillä naisilla ja Californiacationilla, hyvällä musiikilla, Arto Salmisella, chilipähkinöillä, makeisilla ja tulisella herkkusieniriisipadalla, jonka juuri valmistin ja ahmin. Poikaystävälläkin/poikaystävääkin hemmotellaan, se aikoi tulla suoraan salilta tänne.

On ihan mukavaa lähteä huomenna kouluunkin. Aikaisemmin ahdisti, mutta ollaan Monan kanssa samalla kurssilla ja se tartutti vähän intoa minuunkin. Aloitan kirjallisuuden pakollisilla teorioilla ja metodeilla (kymmenen op!!!!) ja jatkan romaanin kehityksellä. Niiden lisäksi kevääni kuluu ainakin esiintymistaidon, suullisen enkun ja luovan kirjoitamisen parissa. Ihan iisiä.

Ainiin, oonko muistanu mainita, että musta on tullu unihirviö. Unihirviöys ei pue mua yhtään, koska oon tehokkaimmillani ja onnellisimmillani - vastoin luonnon lakeja - aamuisin. Nyt unta on vaan riittänyt ja riittänyt ja 12 tunnin nukkumisen jälkeenkin herääminen on tehnyt tosi tiukkaa. Kyltymätön nukkumiseni on varastanut minulta monta hienoa aamua ja valvottanut iltaisin. Päivät ovat olleet yhtä väsynyttä mössöä. Vähän jännittää herääminen ja jaksaminen huomenna. Arkirytmi on lämpimästi tervetullut.

Ajatukset sodassa, jonka rinnalla kaikki muu, varsinkin itse, on pientä ja avutonta ja typerää.

Olen lukenut Sari Näreen ja Jenni Kirveen toimittamaa Rumaa sotaa. Ollaan yhtä mieltä - mää ja tutkijat - siitä, että sota on rumaa ja kauhistuttavaa ja että on aika kuulla suomen asioista ja tapahtumista, jotka ovat kuin vahingossa unohtuneet juhlapuheista ja historian lukio-opetuksesta. Kirjan teemoja ovat esimerkiksi lapset ja nuoret sukupolviväkivallan uhreina, sotaa huumeissa ja humalassa, rintamaväkivalta sekä sota-ajan sukupuolikulttuuri ja seksuaalinen väkivalta.

Olen ihan koukussa talvi- ja jatkosodan vaiettuun historiaan ja tunnelmaan. Omat ponnistelut tuntuvat mitättömältä räpellykseltä. Melkein niin kuin olisi pitänyt elää seitsemänkymmentä vuotta sitten ansaitakseen edes elää, voidakseen kutsua itseään ihmiseksi ja ollakseen oikeutettu minkäänlaisiin tunteisiin. Ihan hirvittää päästä itse kaikessa niin helpolla.

Perheen saama sota-avustus oli suoraan suhteessa miehen ansiokkuuteen rintamalla. Niinpä erään perheen pään, aviomiehen ja lasten isän saadessa luodin päähänsä heti astuttuaan vartiotehtäväänsä ei perheelle myönnetty minkäänlaista avustusta. Heidän isänsä oli Suomelle täysin hyödytön, hän ei kerennyt ampua yhtään ryssää. Tähän uppoutuneena tuntuu lähes rikolliselta suostua kun Mikko pyytää heselle syömään.

Kun katsellaan karmivia sotakuvia venäläisen naissotilaan häväistystä ruumiista, rintamakarkurin teloituksesta ja kuoleman komppaniasta, Mikko menee mietteliääksi. "Tuossa voitaisi olla mää ja Jaakko". Kröhöm, siinä voisitte olla sää ja Jaakko kuusi vuotta sitten!

Toissakesänä, kun rekka jäi tupeksimaan keskelle Kouvolan risteystä, mummo yritti tihrustaa rekisteriotetta ja kysyi minulta "Oliks se venäläinen?!" Kun katseltiin mummolassa valokuvia ja yhtäkkiä ymmärsin että vanha valokuva kädessäni esitti lumisia ruumiita säikähdin ja kysyin "onko nämä ihmisiä?!" mummo vastasi äänessään täysi tyytyväisyys ja varmuus "Eei, ne on ryssiä". Silloin se tuntui täysin mahdottomalta, että tämän herttaisen ja huolehtivan mummon sisällä on tämä pahasuinen barbaari. Sotapropagandaa, sensuuria ja lasten militarisoimista käsittelevät tutkimukset auttavat minua nyt ymmärtämään aivopestyn mummonikin käytöstä. Varmaan sen kanssa olisikin mahdotonta elää, että ne olivat ihmisiä, nekin.

Oltiin meidän Villen kanssa toiveikkaita siitä, että tämä julkaisu muuttaisi ehkä maailmaa ja sodasta käytävää keskustelua. Jatkossa on vähintäänkin vaikeaa jättää huomiotta Ruman sodan esiin nostamat näkökulmat.

Halusin kirjoittaa tähän vähän häpeillen vielä mandariineista, että niitä kannattaa syödä kun ne on tosi hyviä nyt. Ja että oon lähdössä Sirpan kanssa illalla ulos. Ja että sain 13,5 pistettä viidestätoista opettajahaastattelussa ja siihen pitäisi osata olla tyytyväinen. En tiedä johtuuko se nyt sodasta vai sairaasta halustani olla paras että en osaa.

Tähän vielä loppukevennykseksi tällainen tuherrus. Tämä on varmasti jonkun mielestä tosi naurettava, ehkä omastakin mielestä, mutta jos se jonkun päivän pelastaa niin pleasure is all mine. Itsetunto hoi, tule takaisin. Nyt on vaan niin, että tunnen itseni invaliidiksi kirjoittamisen saralla. Ja liikaa selittäjäksi. Mutta se menee ohi.

Haluaisin olla todellinen
taiteilija.
Synnyttää äänen
Ottaa kiinni väreilystä, tehdä siitä laulun
Maalata kukan
Tietää kuinka punotaan runo ja kuinka
inspiroidutaan pohjoisen luonnosta.

Syyhypunkkari

Joskus asiat ovat sattuneet kohdalleen ja joskus niistä on sitten taas maksettu takaisin.
Ystäväni soitti iloisena löydettyään syyn pitkään jatkuneelle polttelevalle ihottumalleen, jes, syyhypunkki! Vaatteiden ja petivaatteiden pesu- ja pakastus-rumba olivat työläitä ja asunnon desinfiointi oli juuri saatu päätökseen. Iloon tarttumatta huolestuin epäitsekkäänä kaverina heti itsestäni: ja mites tämä syyhypunkki tarttuikaan?

Enkä syyttä.

Käydessämme läpi tartuntatavat: pitempiaikaisen ihokosketuksen, petivaatteiden ja harvoin vaatteiden välityksellä, muistin viettäneeni joulukuussa yön pikkujoulujen päätteeksi ystäväni luona hänen vieressään. Eihän sulla vielä sillon ollu sitä...?

MMM Olihan se!

Epäonnekkaana kaverina löysin ensimmäiset ihottumarakkulat ranteestani tänään. Syyhyshokki tartutetaan nopeasti kuusihenkiseen perheeseen ja muihin läheisiin tahoihin. Punkkiveijari on kerennyt pesiä sisuksissani kolmisen viikkoa ja lisääntyä tuhansittain. Se leviää tavallisesti koko kroppaan päätä lukuunottamatta. Se on kerennyt myös asettua käyttämiini vaatteisiin, pyyhkeisiin ja petivaatteisiin. Sen tarttumiseen toiseen ihmiseen riittää halaus.

Onneksi syyhypunkki on niin pieni, että sitä ei voi nähdä ja mitä ei voi itse nähdä ei ole olemassa. Minussa ei siis vilise miljoonaa kuvottavaa syöpäläistä. Ei ainakaan enää, sillä hankimme apteekista koko porukalle punkkimyrkkyä, jolla rasvasin itseni juuresta latvaan niin että punkkirassukat kärventyvät jälkiä jättämättä omiin onkaloihinsa.

Isi, joka ei siedä valittamista opettaa ajattelemaan tilanteessa kuin tilanteessa positiivisesti. Joo onhan se totta että kahdesta samanalkuisesta syövästä ja syyhypunkista valitsis mielummin syyhypunkin ja joo onhan tämä tosiaan ikävämpi juttu sille syyhypunkille. En ole vaan koskaan ollut sitä tyyppiä joka repii riemun aiheita siitä, että sattuu olemaan itse ihminen eikä syyhypunkki, vaikka näkökulma sekin.

Mulla olikin tossa koko lomani kuudetta päivää kipeänä sängyssä maatessani välillä kuumeillen niiskuttaen köhien likaisena ja tukkoisena sellainen tunne, että nyt menee liian hyvin ja jotain tästä kuviosta vielä puuttuu. En vaan ihan heti keksiny, että mitä se oli. Vaikka nythän se tuntuu ihan kristallinkirkkaalta: syyhypunkkihan se.

Vaatteeni lojuvat takapihalla tämän yön joksi olen tilannut kirpeää pakkasta. Aamulla kun herään, pesen ensitöikseni myrkyn ja punkinraadot iholtani ja vietän tiedostaen elämäni ensimmäistä syyhypunkitonta päivää. Kalevassa oli viimeviikolla juttu Oulussa riehuvasta syyhypunkkiepidemiasta, jonka huipennukseksi lääkkeet olivat loppuneet apteekeista. Niin että vapise Kemi, sinä olet seuraavana vuorossa. Ja vapiskaa kyseenalaisesta tyytyväisyydestä apteekkarit, kun yhden ihmisen hoitoon uppoaa neljäkymmentä euroa!

Makaan nyt karanteenissa vierashuoneessa enkä oo seuralaiseksi sitä suurinta huutoa. Tuleepa nopeasti ikävä ihmisen kosketusta silloin kun sitä ei voi saada. Tällaista on syyhypunkin elämä, epätoivottua. Mikkokin hymyili vaan matkan päästä. Sen mielestä oli varmuuden vuoksi kuitenkin viisainta mennä täksi yöksi kotiin nukkumaan, jos olis olemassa mahdollisuus, että se ei olis saanut vielä tartuntaa.

Niinpä se rontti vaan kaasutti pois ja jätti julkeasti tämän pikkusyyhyn kutiamaan yksin itsensä uneen.

Salaisuuksia veljelle ja muille kerrottavaksi

Neljäs päivä sängyssä enkä ole edes tulossa hulluksi. Kuume on laskenut, mutta nuha on painunut keuhkoihin.

Joulu oli ihana ja lahjat olivat aivan ihania. Paras mieli tulee edelleen antamisesta, vaikka tällä kertaa saamisessakin oli oma hohtonsa. Vuoden vaihteen sairastin. Onneksi olin saanut juuri jouluapulaisen työt tehtyä ja onneksi olin kerennyt juhlia jo etukäteen niin rankasti, etten osannut sitä kaivata. Joulupäivän juhlinta kirvoitti mieleeni lupauksen vuodelle 2009: Ei övereitä. Mistään mua ei seuraavan vuoden aikana kanneta ja mihinkään en oksenna.

Kun myrsky repi puita ja hakkasi ikkunaa olin jopa ihan tyytyväinen osaani sängynpohjalaisena. Ehkä jos toinen olisi ymmärtänyt teeman "uusivuosi rauhassa kotona" hohdon, niin sitten ainakin. Mutta se toinen on tehty menemään. Ja tulemaan onnelliseksi erilaisista asioista kuin minut. Niinpä join kuumaa, nukuin, katsoin elokuvan Kiukun parempi puoli, lueskelin Arto Salmisen Turvapaikan ja rauhoittelin kissaa, joka pelkäsi raketteja.

Onkohan jokin minussa kasvanut pahasti vinoon kun tykkään Arto Salmisesta. Hulluna. Meissä ei ole mitään samaa, ei kirjoittajina eikä ihmisinä. Kirjoittajina siksi, että mää en osaa ja ihmisinä siksi, että mulla on ollu hyvä elämä.

Mutta nyt mun täytyy alkaa ottaa vastaan hellua, tulista rullakebabbia ja frendejä ja simpsoneita. Mitä lomailua.

Nuutunut nyyti ja joulun odotus

Raajat tuntuvat työlle. Pitäisi hiissautua pyörän selkään ja kirjastoon, mutta pahaa tekee ja haukotuttaa. Töissä oli kyllä mukavampaa kuin osasin odottaakaan. Olin stockmannin keittiöllä ja pakkasin ja koristelin jouluherkkuja rynniville ihmisille. Rommirusinakinuski-moussea ja puolukkapipari- ja luumukonjakki-rahkaa, nam. Myös kaalikääryleitä ja rosollia ja muita pikkusuolaisia. Joululaatikoita (jotka muuten sadan litran annoksina menettävät herkullisuutensa). Eloisan keittiön tuoksut ovat uskomattomia.

Opettajahaastattelun tulokset saan joulun jälkeen. Ne sinetöi mun loppuelämäni sitten, joten kai se on ihan asianmukaista jännittää. Painajaiset, joissa minut jätetään ainoana huutamatta kumpaankaan "opettajalinjan joukkueeseen" pesäpallokentän reunalla ovat kuitenkin vähän liikaa.Omasta mielestäni haastattelu meni hyvin, mutta eikös siinä vain ollutkin se jokin psykologinen twisti, että silloin kun luulee onnistuneensa ei oikeasti olekaan onnistunut. Näin väitetään.

Parasta tämän joulun odotuksessa oli Onni- ja Olli-tonttujen hellyyttävistä hellyyttävin joulukortti. Huomenna töiden jälkeen käännän junan nokan kohti Kemin kotiani ja toivon, ettei törmättäisi hirviperheeseen niin kuin Annelle tänään kävi. Mummolaansa tulevat myös nämä pienet veljenpoikatonttuseni, jotka tekevät minulle joulun. Kummallisen hiljainen ja vieras voi Oulu olla yhtäkkiä kun täällä ei ole enää ketään. Kaikki ovat jo menneet edeltä, Mikkokin.

Mää oon se pieni yksinäinen nyyti joka jättää kohta jalanjälkensä äskettäin sataneeseen lumeen niin että niitä voi halutessaan seurata kirjastolle ja takaisin.

Pukin pikkuapuri jätti aivonsa narikkaan

No nyt se on todistettu, Anna on tullut äitiinsä: lusikallinen siideriä riittäisi ihan hyvin. Harmi että Anna on tullut äitiinsä myös siinä, ettei itse ymmärrä sen riittävän. Voi tätä seuraavan päivän itseinhoa. No joo onneksi Anna pitää kuitenkin, vaikka ei suutansa kiinni, niin jumalan mielessä ja housut jalassa eikä isompia vahinkoja pääse sattumaan. Jotain sentään. Mikko sanois, että ethän sää voi sanoa, kun sää oot lyöny jotaki naamaan että mää en kuitenkaan potkassu sitä enää sitten kun se makas siinä maassa. Ja Mikko on oikeessa.

Tosi oikeessa se oli kans siinä kun se antoi mulle nimipäivälahjaksi Eeva Kilven Perhonen ylittää tien - kootut runot. Tää runo oli kuulemma mun:

Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen,
kehun: Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.

Minua on näinä aikoina pidetty hyvänä ja hyvin, paljon enemmän kuin ansaitsen. Syksyn opiskelut ovat pulkassa. Tuntuu hassulta kun mikään deadline ei paina, ei ole enää mitään huolehdittavaa. Koko syksyn olen kirjoittanut ja valmistellut ja paahtanut ja ressannut niin hurjan paljon, että nyt on vaan tyhjää. Ei huonolla tavalla tyhjää kuitenkaan vaan sisällä on semmoinen lepo. Tätäkö se on se joulurauha?

Eilen lähetin viimeistellyn version kirja-arvioinnista, joka painetaan koulussa tehtyyn lehteen. Kävin vapaaehtoisena Tartun yliopiston tutkimuksessa, joka käsitteli erimaalaisten viron opiskelijoiden ääntämistä. Ja korotin viron tentin kolmosesta neloseen. Kun tekeminen on lopuillaan sitä alkaa kummallisesti haalia itselleen vielä lisää. Nyt ne tekemiset siitäkin huolimatta...ne on vaan loppu.

Jouluna kuitenkin aloitan jouluapulaisen työt Stockmannilla. Sekin, mikä tähdenlento: paikkaan oli tuhat hakijaa.

Pää on nyt ihan hajalla ja levällään koko tyttö, ei edes itse ehdi itsensä mukaan. Käy aivan ylikierroksilla. Yrittää kasautua Britney Spearsin rytmissä, sillä edessä on vielä nämä Oulun tyttöjen pikkujoulut. Pitäisi pujahtaa prinsessamekkoon ja kammata tukka ja naama. Sipsissä ja dipissä on minulle tarpeeksi porkkanaa.

Täähän on ihan miten sattuu ja mitä sattuu tää teksti. Siitäkin huolimatta minä olen onnellinen.

Epäselvillä vesillä

Aluksi olin että EIKÄ, ei saa häpäistä pyhää, mutta sitten Anna vetikin sen niiiin hyvin. Pienen ja hennon otteen. Herkästi ja kauniisti ja just niin hyvin, että parempaan vois pystyä vaan Dave. Mää oon ihan myyty, vaikka paras säkeistökin oli karsittu pois. Mää äänestin.

Olen viettänyt itsenäisyyspäivää ja viikonloppua Kemissä kotona coldplayn live 2003 keikan, linnanjuhlien, joululahjojen paketoimisen, idolssin, saunomisen, kevään lukujärjestyksen pakertamisen, baarissa turkkilaismiesten piirittäneenä tanssimisen, lihapullien tekemisen, koodin lekarockin, äitin ja isin kanssa shoppailun ja ovikranssin askartelun parissa ja on ollut tasaisen hienoa.

Ei ole isoja kareja, joille ajaa. Lienevätkö lymyämässä tyynen pinnan alla.

Nyt on vaan sellainen ilta, tunteet hirveän pinnassa, olemisen riemu ravistelee olkapäitä ja ei ravistele. Ja olen ihan sekaisin. Mitä sitä tavoittelis?

Ääniä makuuhuoneesta

Kemissä:

Äiti: Hei kuule, nää taitaa olla sun jätökset!
Isi: Ei kuule kun ne on sukat.

Miltä tuoksuu veden ääni tanssivan taivaansinen ääressä

Noniin, nyt on opetettu lyriikan kuvallisuus ja kuvarunot.

Tosi hätäisesti ja pintapuolisesti kylläkin. Neljässäkymmenessäviidessä minuutissa ei kerkeä kuin laukata läpi. Ei aikaa keskustelulle eikä runojen lukemiselle tai tulkitsemiselle. Meillä oli kolmen hengen ihana opetusryhmä, jonka sisällä oli kuitenkin tehtävä kompromisseja ja otettava huomioon kolme erilaista näkemystä. Itsensä voi tuntea todella jäykäksi ja typeräksi luokan edessä niin ettei kuitenkaan saa sanotuksi mitään ihan siten kuin haluaisi. Aina voisi tehdä paremmin. Änkyttää ja täristä sitten kotona vasta. Ollapa robotti. Tai hauska. Ollapa hauska ja viihdyttävä ja yhtä aikaa asiantunteva. Ja kyllähän sitä olisikin varmasti hauska, jos ja kun kykenisi hiukan rentoutumaan. Mutta ei silloin kykene tietenkään kun jännittää. Ja siten ollaan robotti-kysymyksen äärellä taas.

On varmaan aika hölmöä tuntea tässä kohtaa riittämättömyyttä.

Miksi ylipäänsä odotin ja vaadin itseltäni parempaa? Minä, joka muutenkin aina onnistun kaikessa vasta toisella kerralla: äidinkielen kirjoitukset, ajokortti, opiskelupaikka, jiiänee. En usko, että epäonnistuminen välttämättä johtuu siitä, että olen huono vaan erityisesti siitä, että en tiedä vielä ensimmäisellä kerralla haluavani niin kovasti onnistua.

Sitten kun lakkaan ruoskimasta itseäni, muistan myös JES-huudot oppilaiden keskuudessa kun alustin aktivoivaa runonkirjoitustehtävää tunnin alussa. Ja muistan, että m i k ä ä n ei varsinaisesti mennyt pieleen. Ja että rakenne oli hyvä ja monipuolinen ja että tuntiaktiivisuus oli huikea ja muistiinpanoja kirjoittaneiden ja runoja kirjoittaneiden ilmeet keskittyneitä. Ja että eturivistä kuiskattiin että ihanaa, ihan kuin olisi taas lukiossa. Ja että arvioitiin ajankäyttö täsmälleen oikein.

Sitä paitsi jos olisin oikea opettaja, huomenna olisi uusi päivä ja uusi yritys (se uusi yritys, se jonka tarvitsen) ja ottaisin jo tilan haltuun ja lakkaisin miettimästä mitä opettaja sanoisi nyt ja alkaisin opettaa oman persoonani kautta. Huomenna tarkistettaisiin kotitehtävä, joka annettiin, ja syvennyttäisi lisää.

Loppujen lopuksi jäi oikeastaan aika hyvä mieli. Opettaminen on melko ihanaa. Varsinkin jos sitä voi tehdä toisen evääksi valmistaman miehisen makkarafeta-salaatin ja äidin ja isin ja kavereiden tsemppiä-viestien siivittämänä!

Ehkä oikea tapa elää olisikin kaivata sitä, jota rakastaa.

Noniin, nyt näyttää ihan sellaiselta talvelta, jonka muistan. Ikkunani lumiseen maisemaan sopii täsmälleen The Holiday -elokuvan ihanan mahtipontinen ja nostalginen soundtrack. Lyriikaton musiikki onnistuu aika harvoin koskettamaan, mutta tässä Hans Zimmerin joulumaailmassa on jotain sellaista..noh aika ilmeistä, mutta hukuttavaa. Tässä tunnelmassa haluaa vain kellua.

En tykännyt siitä elokuvasta muuten. Joillekin riittää, että takassa on tuli ja takan edustalla Jude Law söpösti ruudulliseen kaulaliinaan kääriytyneenä. Realielämässä se olisi minullekin enemmän kuin tarpeeksi, mutta hyvältä elokuvalta edellytän ennen muuta hyvää tarinaa.

Robert James Wallerin Hiljaiset sillat oli aika hyvä tarina, kun piti mielessä, että se oli totta. Vähän se jätti minut kuitenkin kylmäksi. Ehkä olisin halunnut olla itse se tytär, joka löytää Francesca Johnsonin päiväkirjat ja muistivihot ja Robert Kincaidin kuolinpesän ja jolle ensimmäisenä valkeaa salattu rakkaustarina. Kun näin ei kuitenkaan käynyt, imelyys oli välillä liikaa ja sai tarinan tuntumaan kauniiden ja rohkeiden entisen käsikirjoittajan sepittämältä.

Eläytymistä häiritsi myös kyynisyyteni tuollaista ainutlaatuista unohtumatonta rakkautta kohtaan. Sikäli kun Francesca halusi säilyttää mielessään tunteen uskomattomasta lajinsa viimeisestä cowboysta, hän teki ihan oikean päätöksen jättämällä lähtemättä tämän mukaan. Se on nimittäin harhaa. Aina. Romeo ei koskaan kerennyt kysyä Julialta miksi tämä aina valittaa joka asiasta eikä Julian tarvinut huomauttaa, että ei tiedä kenelle täällä pitäisi antaa että toinen oppisi itse sammuttamaan vessan valon. Ja että olisi mukava, jos Romeo kokeilisi edes kerran elämässään ottaa huomioon muut kuin itsensä. Eikä Romeon tarvinut tuntea huonoa omaa tuntoa x-boxin pelaamisesta. Koska Romeo ei pelannut x-boxia!

On parempi kaivata sitä jota rakastaa, kuin elää sen kanssa jota vihaa. Vai onko? Nämähän loppujen lopuksi ovat ne vaihtoehdot. Ikävä kyllä. Tai kyllähän vihalle on olemassa vaihtoehto, mutta se on laimea välinpitämättömyys ja se on vielä pahempi.

Eiku en minä tiedä oikeasti yhtään mitään elämästä tai rakkaudestakaan. Mutta minulla on vahva epäilys, että se ei ole ollenkaan sellaista kuin sanotaan.

Joka tapauksessa tämä on aika hyvä maanantai. Valkea ja leppoisa ja ruokakaupassa käyminen ja elokuvan katsominen ovat maailman parhaita juttuja. Englannin suullinen esitelmä meni nappiin ja bussi tuli kuin tilauksesta ja koulutaakka alkaa olla selätetty. Siirryn seuraavaksi rakkauslukemistossani Michael Wallnerin Pariisin huhtikuuhun. Joitain vastauksia on saatava.

sharing is caring

Puhelimessa vihjattiin nätisti, että saatan tykätä aika paljon itsestäni.

Olen kuullut siitä joskus ennenkin puhuttavan tämän elämän aikana ja alan kyllästyä siihen. Se on mulla geeneissä. Niin tykkääminen ja kuuleminen kuin kyllästyminenkin. Mutta hei, mitäs odotit? Kaveri kirjoittaa netissä kolmatta vuotta itsestään!?

Jos haluaisin puolustautua voisin tietenkin todeta että tykkään melkosen paljon joistain muistakin. Ja että minulla on myös tapana ottaa huomioon muut, nekin joista en, ja ainakin itse pidän itseäni empaattisena. Vaikka tietysti siihen, kuten kaikkiin lausuntoihin itsestäni, voi ja on syytä suhtautua sillä varauksella, että rakkauteni itseäni kohtaan on mitä oletettavimmin hämärtänyt todellisuudentajuni.

Kysytään naapurin mölyapinoilta ja annetaan niiden ratkaista peli.

Onni on olla osa oululaista joukkoliikennettä

On käyty Mikon kanssa keskustelua tästä bussilla matkustamisesta. Meidän välillä bussit kulkevat molempiin suuntiin, mutta vain toinen meistä kulkee niiden mukana. Ei ole herkkua kävellä pimeässä heinäpään extremeintä kotikatuani pitkin pysäkille ja odottaa pakkasessa miten sattuu kulkevia linja-autoja. "Mutta kun sulla on se bussikortti". Ja sullakin olisi, jos ostaisit sen. Mutta se ei suostu. Se kulkee muka pyörällä eikä kuitenkaan kulje. "Mikä siinä bussilla matkustamisessa muka voi olla niin kamalaa?!"

Olen useaan otteeseen vedonnut erilaisiin sattumiin ja ongelmiin joita bussilla matkustamisessa olen kohdannut. Niitä on monta. Tänään koin jotain uutta. Tänään jouduin sellaisen kaljun porsaan työhönsä kyllästyneen bussikuskin satimeen. A olen minä. B on kalju porsas. Kaakkuri on asuinalue jossain yli 10 kilometrin päässä keskustasta.

A: Eihän tää mene kaukovainiolle?
B: Tää menee Kaakkuriin.
A: Joo niin ei mee kaukovainion kautta?
B: Menee menee! Tää menee kaakkuriin!
A: Okei..no tota..meneekö tää siihen ammattikoulun pysäkille vai..?
B: Ei mee, ku tää menee kaakkuriin! Tää menee ihan kaukovainiolle.
A: Joo mää ymmärsin, että tää menee kaakkuriin, mutta kun mää en tiiä missä se on, niin jäänkö mää siihen ison tien varteen vai mihin, ku mää oon menossa kaukovainiolle?
B: EI ET JÄÄ KU TÄÄ MENEE KAAKKURIIN!
A: Jep. Kiitos.

Kun istuin suuttumusta ja epäuskoa puhkuen bussin takaosaan soitin Mikolle ja mesosin kovaäänisesti, että tää 12 menee sitten muuten kaakkuriin!

Onnellinen päivä

Suunniteltiin mahtava lyriikan tunti kuvarunoista ja runon kuvallisuudesta opiskelukavereideni kanssa. Olen oikein tyytyväinen siihen. Kelpaa mennä opettamaan.

Kävin kaupassakin ja harhauduin ostamaan maitopurkin lisäksi torttutaikinaa. Siihen meni puolet kuukauden budjetista! Kuka ois uskonu, ettei mua voi kauppaan päästää omin päin. En tiiä miten sinnittelen hengissä loppukuun, mussuttaen sitä taikinaa sitten ilmeisesti.

Postiluukun ylle ajattelin kiinnittää sellaisen EI LASKUJA - lapun. Uusin haaste on opetella pitämään tämä lörppösuu kurissa. En edes kehtaa sanoa paljonko siitä laskutettiin viimeksi.

Esittelin ylpeänä Essille toista kotiani, kirjastoa. Tästä sitä ja tuolta tuota. Kaikki ilmaista.

Nyt olen kantanut askartelukirjoja, joulukirjoja, sanakirjoja, Riikka Pulkkisen Rajan ja ihanaa musiikkia kotiin. Ei muuta kuin oiskelemaan ja askartelemaan siis.

Lumisade oli kaunis. Ei haitannut, vaikka se vähän kasteli, koska päästiin lämpöiseen cafe saaraan kanelikaakaolle ja korvapuustille. Mistä tulikin mieleen, että onni on kanelikaakao ja korvapuusti hymyilevän ystävän seurassa kun suuresta ikkunasta voi nähdä valaistun kaupungin, jonka ylle sataa hitaita hiutaleita. Ei silloin ole kiire mihinkään. Eikä silloin haittaa niin paljon se, ettei kukaan odota missään, vaikka juuri silloin se tuleekin mieleen.

Toisten onni ilahduttaa. Oma vuorohan on siellä jossain, aina tulossa.

Sinä kesänä

sinä.

Kaikki oli itsestään selvää

Juhannus patjalla lattialla

järvivedestä märät hiukset

saivat mennä sotkuun

Sinä kesänä oli viimeistä kertaa

kuuma.

Laina-autolla suomen halki

Hotellihuoneessa haisi tupakka

Palatsit oli varattu muille