Säpsähdin ajankuluun, kun koulubussini pysähtyi tänään kymmeneksi minuutiksi paikalleen, väistettiin penkkari-rekkoja! Penkkarit, jollain! Ai niitä järjestetään vieläkin, joillekin toisille.
Siitä tietää, että on iso, kun ei ole enää ketään kelle vilkuttaa tien laidassa. Voi sitä penkkaririemua. Ihania iloisia banaaneja, pikkupossu, barbi ja inkkareita...ja mitähän niitä oli muita. En tiedä, keskityin iloisiin ilmeisiin, koetin saada osani siitä tunteesta ja yhtäaikaa pitää omani peruslukemilla, ihan koolina vaan niin kuin nyt hiljaisessa bussissa kuuluu olla. Tiedättehän, nyt matkustetaan bussilla, se ei ole naurun asia.
Mutta oli ne kyllä pieniä. Itse sitä vaan oli silloinkin niin iso. Ja tässä sitä nyt istuttiin vaan matkalla luennolle päässä vielä äsken valmistelemani psykoanalyyttinen kirjallisuudentutkimus-metodin pohdinta ja sisäisesti itketti. Tunteiden näyttämättä jättäminen tekee toisinaan tiukkaa. Herkistyn helposti, samaistun helposti. On haikeaa kun niin moni asia on takana. Huomenna olen menossa Kemiin katsomaan pala kurkussa wanhojen tansseja.
Mikko sanoi eilen, että olen kyllä herkin ihminen, jonka se tietää. Kiertelevästä mutinasta en saanut ihan täyttä varmistusta siitä, pitikö se sitä hyvänä asiana. Luulen että 10 miljoonaa muutakin liikuttui Greyn anatomiaa katsellessaan ihanan vanhan papan sinnikkäästi pumpatessa rakkaan vaimonsa sydäntä liikkeelle, kun tämä teki pitkän elämänsä päätteeksi kuolemaa.
Hitsi kun saattaa olla niinkin, että näitä elämiä on vain yksi ja sillä pitäisi sitten tehdä jotakin erinomaista. Kello käy kello käy. Minusta ei voi esimerkiksi enää koskaan tulla maailman parasta 19-vuotiasta mitään. Eikä edes puitteita voi ainakaan syyttää nyt, kun on tarjottu aika superit lähtökohdat ja silti itse on vain ihan tavallinen tyttö.
Jonka tanssit on kaiken lisäksi jo tanssittu.
No comments:
Post a Comment