Olen lukenut Sari Näreen ja Jenni Kirveen toimittamaa Rumaa sotaa. Ollaan yhtä mieltä - mää ja tutkijat - siitä, että sota on rumaa ja kauhistuttavaa ja että on aika kuulla suomen asioista ja tapahtumista, jotka ovat kuin vahingossa unohtuneet juhlapuheista ja historian lukio-opetuksesta. Kirjan teemoja ovat esimerkiksi lapset ja nuoret sukupolviväkivallan uhreina, sotaa huumeissa ja humalassa, rintamaväkivalta sekä sota-ajan sukupuolikulttuuri ja seksuaalinen väkivalta.
Olen ihan koukussa talvi- ja jatkosodan vaiettuun historiaan ja tunnelmaan. Omat ponnistelut tuntuvat mitättömältä räpellykseltä. Melkein niin kuin olisi pitänyt elää seitsemänkymmentä vuotta sitten ansaitakseen edes elää, voidakseen kutsua itseään ihmiseksi ja ollakseen oikeutettu minkäänlaisiin tunteisiin. Ihan hirvittää päästä itse kaikessa niin helpolla.
Perheen saama sota-avustus oli suoraan suhteessa miehen ansiokkuuteen rintamalla. Niinpä erään perheen pään, aviomiehen ja lasten isän saadessa luodin päähänsä heti astuttuaan vartiotehtäväänsä ei perheelle myönnetty minkäänlaista avustusta. Heidän isänsä oli Suomelle täysin hyödytön, hän ei kerennyt ampua yhtään ryssää. Tähän uppoutuneena tuntuu lähes rikolliselta suostua kun Mikko pyytää heselle syömään.
Kun katsellaan karmivia sotakuvia venäläisen naissotilaan häväistystä ruumiista, rintamakarkurin teloituksesta ja kuoleman komppaniasta, Mikko menee mietteliääksi. "Tuossa voitaisi olla mää ja Jaakko". Kröhöm, siinä voisitte olla sää ja Jaakko kuusi vuotta sitten!
Toissakesänä, kun rekka jäi tupeksimaan keskelle Kouvolan risteystä, mummo yritti tihrustaa rekisteriotetta ja kysyi minulta "Oliks se venäläinen?!" Kun katseltiin mummolassa valokuvia ja yhtäkkiä ymmärsin että vanha valokuva kädessäni esitti lumisia ruumiita säikähdin ja kysyin "onko nämä ihmisiä?!" mummo vastasi äänessään täysi tyytyväisyys ja varmuus "Eei, ne on ryssiä". Silloin se tuntui täysin mahdottomalta, että tämän herttaisen ja huolehtivan mummon sisällä on tämä pahasuinen barbaari. Sotapropagandaa, sensuuria ja lasten militarisoimista käsittelevät tutkimukset auttavat minua nyt ymmärtämään aivopestyn mummonikin käytöstä. Varmaan sen kanssa olisikin mahdotonta elää, että ne olivat ihmisiä, nekin.
Oltiin meidän Villen kanssa toiveikkaita siitä, että tämä julkaisu muuttaisi ehkä maailmaa ja sodasta käytävää keskustelua. Jatkossa on vähintäänkin vaikeaa jättää huomiotta Ruman sodan esiin nostamat näkökulmat.
Halusin kirjoittaa tähän vähän häpeillen vielä mandariineista, että niitä kannattaa syödä kun ne on tosi hyviä nyt. Ja että oon lähdössä Sirpan kanssa illalla ulos. Ja että sain 13,5 pistettä viidestätoista opettajahaastattelussa ja siihen pitäisi osata olla tyytyväinen. En tiedä johtuuko se nyt sodasta vai sairaasta halustani olla paras että en osaa.
Tähän vielä loppukevennykseksi tällainen tuherrus. Tämä on varmasti jonkun mielestä tosi naurettava, ehkä omastakin mielestä, mutta jos se jonkun päivän pelastaa niin pleasure is all mine. Itsetunto hoi, tule takaisin. Nyt on vaan niin, että tunnen itseni invaliidiksi kirjoittamisen saralla. Ja liikaa selittäjäksi. Mutta se menee ohi.
Haluaisin olla todellinen
taiteilija.
Synnyttää äänen
Ottaa kiinni väreilystä, tehdä siitä laulun
Maalata kukan
Tietää kuinka punotaan runo ja kuinka
inspiroidutaan pohjoisen luonnosta.
No comments:
Post a Comment