Ei se draamattomuus ole aina omissa käsissä. Vaikka itse osaa elää, on aina muita jotka ei. Eikä sitä niiltä voi vaatia. Vai oisko voinut?
Onnea on kesäisenä aamuyönä hälytyksestä keskelle maalaismaisemaa kurvaava kyyti kotiin. Varsinkin kun mukana on koko perhe, isä, äiti ja veli - varmuuden vuoksi, jos jotain täytyy vaikka laittaa lättyyn. Olenkohan vähän hemmoteltu?
Onnea ovat vilkuttamaan jäävät ystävät, jotka saattavat autoon kauniine luonnonkukkakimppuineen - ensivuoden juhannushäitäni varten!
Nimikin tulevalla aviomiehelläni on jo valmiina. Ainakin hyvin suureen todennäköisyyteen nojaten, sillä miehillähän on olemassa vain suunnilleen yksi erisnimi, jolla kaikki tapaamani ihmiset on viimeaikoina ristitty.
Ja kyllä minä vaadin.
Vaadin ehkä vähän. En suostu elämään viidakossa toinen toistamme jahdaten ja syöden.
2 comments:
nyt mää tiiän mikä oli mun kohokohta siitä juhannuksesta, ku näin sun hymyilevän ko pääsit siihen autoon! :>
:)
Noniin siis aiheutin sun Ruikka 2009 highs and lows, hienoa, kompensoi sitten pikkusen sitä huonointa hetkeä. Mou.
Post a Comment