Wednesday, July 06, 2011

Hyvvää elämää, perheellistä

Anopin vierailu vaihtui oman perheeni; isän, äidin ja veljenpoikien vierailuun ja minä sairastun kaiken keskellä.

Ehdin silti käydä Turun linnassa pikkuritarikierroksella pitelemässä pientä hikistä kättä, joka puristi omaani koko 6-vuotiaan jännityksen voimasta kuningattaren edessä. Ja voi ylpeys, kun juuri meidän pikkuritari rohkaistuikin kokelasporukan ensimmäisenä kruunattavaksi. Se on niin reipas ja hieno, ja minä liikutun niin helposti.

Ihasteltiin jokilaivoja. Yhdessä niistä paistuivat ja maistuivat messitytön nakit ja merirosvon pihvit. Illalla juostiin kilpaa ja remuttiin jalkapallon merkeissä. "Oivoi kun minä aivan innostuin!" hihkui pikkuvanha 4-vuotias iloaan, kun Donitsiksi poikien nimeämä avopuolisoni onnitteli syötöstään laukonutta maalintekijää.

Kurkkukipuni äityi yön aikana sietämättömäksi, olin kuristua limaan. Kuume tuli ja ääni lähti. Heti aamusta olin kuin kokenutkin pistettävä, rohkea, pyörtymätön.
Nyt perhe suunnistaa omin avuin Turun keskustassa ja minä odotan lääkäriin - tuloksien kuulemiseen - pääsyä surullisena siitä etten saa olla mukana.

Iloisena siitä, että koska en menekään töihin, Tonitsilla, joka juuri tuli hyväntuulisena kotiin, alkoi tehdä katkarapu-sandwicheja ja oli yhtä mieltä siitä että tänne kaivataan kahden ipanan riemunkiljahduksia ja siitä ettei maailmassa ole mitään parempaa kuin lapset, on ennen ruisrock-vieraita pari päivää aikaa tehdä mun kanssa sitä mitä kipeänä tehdään eli ei mitään: lötkötellä, juoda teetä ja puida onnistuneita vierailuja, katsoa unelmien poikamiestyttöä ja elokuvia, hipsuttaa, tehdä suunnitelmia, chilistä kanakeittoa ja lukea minulle ääneen.

Sunday, June 19, 2011

Kuinka helvetissä meillä olis tärpättiä?!?!

Joku vouhottaa menevänsä seitsemiin häihin tänä kesänä. Minäkin haluan!

Olin häissä kerran. Ehkä kolmetoista-vuotiaana kajautin Saaran kanssa Maailmaan mä avaraan Keminmaan kirkon parvelta.
Minun ystäväni ja perheenjäseneni ovat joko viekasta salaa naimisiin menevää tai epäkonservatiivista susiparina elävää tyyppiä. Lievästi turhauttavaa romantikolle, joka tykkää juhlimisesta. Tytti lupasi hoitaa homman ja kutsua mut häihinsä pian.
Lupasin puolestani tulla ulkoiluttamaan jotain tosi överiä mekkoa sinne sitten.

Ikinä muuten ei voi. Vanhojen tanssit on tanssittu ja ylioppilaslakki saatu nolon keskinkertaisilla papereilla.
Ja ko en valmistu ikinä.
Hääkutsuni meni heti eväysharkintaan, sillä kuulemma vaan morsian saa olla överi.

Nyt tyydyn myötäelämään hääohjelmien mukana.
Bullshit, sanoisi hän joka myötäelää hääfiksaationi mukana juuri oikealla tavalla huvittuen, kun yllättää mut ja häävihkoni sohvalta tullessaan arvelemaani aiemmin voittamasta biljardissa.

Tunnustettuani mystisen punaisen vihkon funktion (samalla toivoen ettei toinen lähde pitkälle matkalle koskaan palaamatta tai vaihda lukkoja töissä ollessani) on hääkeskusteluista tullut arkipäivää: Kirjaston häälehdet ovat lainassa joillain muilla. Työpäiväni hiljaisina tunteina lueskelen hääkirjaa ja kirjoitan varmuuden vuoksi ylös hääseremonian, jotta osaan sitten toivoa siitä kaikki kristilliset osuudet pois. Joudun töihin häämessujen aikaan. Hienossa ravintolassa huomaamme kiistelevämme siitä kuinka monta tätiä ja heidän huonosti käyttäytyvää miestään häihin saa kutsua.

Opiskelukavereidenikin kanssa puidaan kirkkohäitä. Yksi haluaa ehdottomasti jumalan siunauksen liitolleen ja arvelee sen erityisesti olevan tärkeää joillekin läheisilleen. Toinen ei missään tapauksessa raiskaisi avioliittoaan sellaisen organisaation puitteissa, johon ei usko. Ensimmäistä kauhistuttaa, kun asetun heidän väliinsä kertoen että siunauksille yksi lysti, kirkolla on minulle traditionaalinen, kulttuurihistoriallinen ja arkkitehtoninen merkitys; minä haluan ne puitteet. Molempien mielestä kuulemma väärin mahdollinen tapa suhtautua asiaan.

Suunnittelu on pelkästään kivaa. Omiin häihini suhtaudun todellisuudessa, kuten muuhunkin aikuiseen, sitten joskus-mentaliteetilla.
Tiedän kyllä vanhenneeni. Mutta vain siitä
, että pikkuveljen entisistä tyttöystävistä on tullut äitejä.
Ja siitä kun työpaikallani vanhemmat neuvovat lapsiaan "Anna se tuolle tätille, Linus, kato tätin täytyy ottaa siitä se hinta. Ja sitten sää voit ite antaa sen rahan tätille..." Etsin katseellani keski-ikäistä nutturapäistä Mairea ojentautumassa lasta kohti terveyssandaaleissaan, kunnes ymmärrän olevani hän.

Opintotuella ja kirjakaupan tätin palkalla ei minun häitäni järjestetä voin kertoa, mutta ei se ole suurin syy olla menemättä naimisiin. Suurempi syy on esimerkiksi se, että kutsuin niitä juuri minun häikseni. Itsekäs lapsi, keksi jotain muuta, mene vaikka sirkukseen.

Parvekkeella hion ja maalaan Leonard Cohenin kanssa tuolia. Ajatus yllättää minut takaa päin: minulla on oma parveke (tai mikä vielä hurjempaa - yhteinen), jossa tuunaan omaa...yhteistä huonekalua. Hiomapaperi on omaa, ihan itse sen hain Claes Ohlssonilta tänään, ja sellaisen putkivalon (miksi niitä sanotaan?) ja vaihdoin sen vessaan.

Kuopiosta palaileva pelaileva on puhelimessa yhtenä ylpeytenä. On kuulemma hienoa että on saatu mies taloon.

Mustan maalin sutiminen antaa suuren vapauden ja vallan tunteen. Käsillekin menee ja tukkaan, eikä kukaan ole mutisemassa sotkusta.

Aikuisuuden hetki kohtaa päätöksensä, kun tilitän puhelimessa ettei maali sitten muutes lähdekään saippualla, tärpättiä pitäis olla. Eikö meillä ole tärpättiä? toinen on ihmettelevinään ja äkkiä meitä molempia alkaa naurattaa. Rajansa kaikella.

Tuesday, June 14, 2011

Kotimme Auschwitz

Krakova oli pieni suuri kaupunki; puistoinen ja ennen maailmansotia rakennettu eli hyvin kaunis. (Eikä minulla tietenkään ole myöskään mitään sinne myöhemmin rakennettua euroopan suurinta ostoskeskusta vastaan.) Sen rakennukset kuin ihmeen kaupalla säästyivät silloin, kun kaikki muut saksalaisten valtaamat kaupungit pommitettiin ympäriltä. Vain ihmiset eivät säästyneet.

Omatoimisesti seikkailimme äidin kanssa linja-autoasemalle ja etsimme Oswiecimin kaupunkiin juuri lähdössä olevan minibussin, jonka kuljettaja ei jostain syystä halunnut ottaa meiltä ollenkaan maksua. 50 kilometriä Krakovasta länteen katselimme ihastuttavia kivitaloja, joiden pihoissa juoksi kanoja. Yhdellä kameli. Ja villeinä rehottavia unikkopeltoja, jotka eivät niinkään juosseet.
Seassa oli myös karmivia hylättyjä taloja. Jonkun uusnatsin, tai vanhan, seinään oli kehdattu töhertää lähestymiskieltoja juutalaisille. Nämä talot ovat nähneet kaiken. Kuulleet huudot, haistaneet mustan savun. Piilottaneet jonkun ullakkohuoneeseen.

Ja saavuimme portille, jonka mukaan työn piti vapauttaa - ei tappaa.

Katsellessani Auschwitsista otettuja valokuvia, häpeän yhtä, jossa hymyilen kenkäröykkiön edessä. En minä tuntenut mitään erityistä, kun läjäpäin kuolleilta irti leikattuja hiuksia, likaisia vangin vaatteita, kaasutettujen lasten vaatteita, hammasharjoja, matkalaukkuja, tyhjiä myrkkytölkkejä, teloitusseiniä ja viisi- tai kuusinollaisia lukuja lastattiin yhdellä kertaa ymmärrettäväksi.

Kaasukammiossa olin hiljaa, koska tuli olla, mutta kun mieli alkoi tavoittaa kuvaa itkun ja huudon sekaisista kauhunhetkistä, joina ihmiset kiipesivät toistensa päälle ja äidit puristivat lapsiaan tiukemmin syliin, siirryin ajattelemaan illan klassista kirkkokonserttia tai sitä missä ravintolassa söisimme ja nauttisimme 4 zlotyn punaviinilasillisemme.

Birkeneaun tuholeirillä järkytys alkoi jo levitä kehoon, kun tappokoneiston massiivisuuden ja organisoituneisuuden alkoi käsittää katsellessaan tähystystornista keskelle Kemin kokoista tuhoamiskylää johtavia junanraiteita. Valokuvat suihkuun kävelevistä ihmisistä, korkeintaan kolme kuukautta leirillä elossa pidetyistä ja niistä muutamasta 25-kiloisesta pelastetusta luurangosta koskettivat, mutta niitä olen tietysti nähnyt ennenkin.

Vasta kotona, kun aloin jäsennellä näkemääni toiselle, tuli itku. Yhdessä irtileikatussa letissä oli vielä sininen rusetti paikallaan.

Matkasta on kaksi viikkoa, ja kaksi viikkoa on holokausti ollut irti Casa De KolehmainenSaarelassa. Öisin "me ei saada nukuttua noilta krematorion piipuilta", kun toisinaan reistaileva pakastin piippaa sulamistaan helteessä. Kysyessään ketkä me, toinen saa vastaukseksi "no minä ja puolitoista miljoonaa muuta juutalaista". Tietysti!

Vanhaan idioottimaiseen se lähtee sillä millä se on tullutkin-sanontaan nojautuen olemme sitten kohdanneet minua traumatisoineet hirvitykset silmästä silmään mm. moneen kertaan nähtyjen elokuvien ja kuusiosaisen BBC:n dokumenttisarjan muodossa.

Pahimmalta minusta tuntuu ehkä se, ettei tarinoissa ole sankareita eikä täten lohdutusta. Tai tarinoissa on, kuten Pianistissa.

Dokumentissa laihaksi sankariksi tarjottu juutalaiseen vankiin rakastunut SS-sotilas, joka pelastaa hänen siskonsa kaasukammiosta jättäen sinne tämän lapset ei ole millään muotoa sankarillinen.

Pohdin aamupalapöydässä ääneen Kuka äiti hyvästelee lapsensa pelastaakseen oman henkensä? Toinen muistuttaa jo hieman tuohtuneena, ettei siellä oltu kovinkaan hyvissä neuvotteluasemissa.
Nämä jutut ovat kuitenkin laittaneet miettimään inhimillisyyden perustaa. Eivät kaikki vangit varastaneet toisiltaan tai tukehduttaneet toista vankia saadakseen istumapaikan...vain ne, jotka selvisivät. Eloonjääneiden kertomusten perusteella leiriolosuhteet edellyttivät vangeilta vielä vartijoitaankin suurempaa julmuutta ja sekopäisyyttä. Oli käännyttävä omiaan vastaan ja selvittävä heidän kustannuksellaan tai ei selvittävä ollenkaan.

Piti niellä oksennusta siinä kohtaa, kun entinen miesvanki tuuletti kertoessaan silmät loistaen saaneensa ahkeruudestaan palkkioksi kaksi kuponkia Auschwitzin bordelliin sen jälkeen kun hänen perheensä oli kaasutettu hengiltä.

Minulle tulee paha olo siitä, ettei toista ole mahdollista rakastaa enemmän kuin itseään. Haluaisin uskoa että on. Ja ettei niille kävisi aina huonosti.

Ehkä lähimpänä sankaruutta olivat Tanskan viranomaiset, jotka ainoina auttoivat juutalaisiaan pakenemaan ruotsiin ja kielsivät olemasta kodeissaan enää sinä päivänä, kun karkotukset alkaisivat ja saksalaiset tulisivat hakemaan heitä. Tutkijan mukaan siinä oli kyllä pikemminkin kyse inhimillisyydestä ja oikeudentajuisuudesta kuin rakkaudesta, mutta sekin riittää minulle.

Kirjastossa toinen asettaa lainauskiellon: hyvä on, mutta vain yksi aiheeseen liittyvä kirja, kun kiikutan "Kotimme Auschwitz":iä lainauspisteelle.
Sille vissiin alkais jo riittää. Voitaiskohan tässä leirissä keskittyä iloon jo välillä?

Monday, May 16, 2011

Sellaiset sankarinaiset, jotka tosipaikan tullen pelkäävät

Ihanaa leijonat ihanaa! Ajoin kebabin tuoksuisena ensimmäisen ja toisen erän välissä ylinopeutta kotiin hektisestä työpäivästä, jotka MM-finaalipäivinä pitäisi tietysti kieltää lailla. Luulin jännityksen tiivistyneen mun mahaan, mutta se ottikin minut vastaan lämpimässä ja asianmukaisesti evästetyssä Ketarantien kisastudiossa. Studion tunnelmasta ja ihmisistä heltyneenä korkkasin yhden. Ja toisen.

Wotiksen pikeepaita vaihtuu nopeasti toppiin ja löydän itseni eteisen lattialta ihmettelemästä mitä täytteitä Mikko Koivu ottaa Denniksen pitsaan. Ja Turun torilta maailmanmestaroimasta. Poika valvoo ja riekkuu ja rällää. Ja tyttö kans.

Armas-soittojuomalassa "viina pukee mua ja yleensä riisuu". Saan tuopista silmäkulmaan, mutta vaikka tekee kipeää niin ei haittaa! Kukaan ei tätä mestaruutta pois vie!

Voisinpa sanoa heränneeni samalla urheudella käteni kipeyteen ja jomotukseen, kun luulen nukkuneeni pahasti sen päällä. Muutaman hereillä olon tunnin jälkeen tuntuu kuin yhä makaisin sen päällä, vaikken todistettavasti makaa.

Mihin kaikki itsenäisyys, itsevarmuus ja suomalainen sisu valuu minusta, kun alan epäillä että jotakin on pielessä. Veriseksi värjäytyvä käsi saa minut aivan hysteeriseksi, eikä varsinaisesti auta asiaa että varhain aamulla satamaan itse itsensä kyydinneeseen työmatkaavaan pelimieheen (Avovaimolla oli joku tärkeämpi tapahtuma. Jätti autonavaimen lähteissään. Hei kulta, hyvä että ossaat ittekki ajjaa, koska tässä ois nyt tämmönen ku...) ei saa yhteyttä.

Mitä minulle leijonalle tapahtuu aina kun sairastun?

Taannun pieneksi ja avuttomaksi karhunpojaksi. Säälin itseäni matkalla verikokeeseen. Olen pyörtyä odotushuoneeseen. Itku ei ole kaukana. Miksi avomiehen täytyy olla meren takana. Ja auton jossain satamassa. En malta olla tuntematta ansainneeni ja itse aiheuttaneeni tilani. Avomieskään ei malta.

Äiti pahentaa asiaa lietsomalla paniikkia ja tietämällä ettei se lääkäri tienny taas yhtään mitään, koska ei edes antibiottia antanut, ja vaatimalla mua ottamaan samantien taksin sairaalaan, koska sillä on helvetisti tekemistä mun kipeän käden kanssa että Merjan siskon miehen tyttö ei ottanut ja kuoli. Äiti kouhottaa meidän kahden viikon päässä taatusti peruuntuvasta Krakovan matkasta ja huolehtii väärällä tavalla. Minä en halua puhua kuolemisesta silloin kun sydämen puoleinen käteni on sormen päistä kyynärtaipeeseen asti puutunut ja kauttaaltaan sinipunaisten ihonalaisten verenpurkauksien värittämä.

Ei äiti, en muistanut mainita käsitteleväni työkseni kuolleita eläimiä. Ei, en kysynyt voisiko se olla vaikka mitä suu- ja sorkkatautia. Ei Toni, kerroin kyllä juoneeni kultajuhlissa alkoholia, mutta ei siellä oltu kiinnostuneita siitä kuinka paljon, enkä välttämättä käyttäisi ilmaisua kännissä kuin apina. Ja ei, en arvellut että olisi keskeistä infota lääkäriä siitäkään että konttasin hissistä kotiin ja sammuin naamalleni eteisen lattialle.

Kiitos hyvistä neuvoista. Voisitteko tulle paikanpäälle antamaan niitä?

Kärsin mittavasta huomion- ja hellyydenkipeydestä. Olen taas se 5-vuotias piikitettävä, joka haluaa kiiltokuvan merkiksi reippaudestaan. Pitkitän keskustelua lääkärin kanssa viimeiseen saakka, koska me puhutaan minusta. Naurahdankin vähän kertoessani että Oulussa tätä pistelyä sanotaan "ämmänneulasiksi", mutten tiedä oikeen, mitä korvaavaa termiä Turussa käytetään. Tunnen pohjoisuudestani suurta ylpeyttä, mutta lääkäri ei tartu syöttiin. Ei kysy Oulun vuosista tai muuton syistä. Olen parka.

Sairastamisen parhaita puolia ovat ansaittu hipsutus, kuuma mehu, hellät sanat ja chilinen kanakeitto. Ilman näitä sympaattisia eleitä sairastaminen on pelkkää surkua ja sairastaja maailman isoin marttyyri, jota kotona odottavat vain telkkari ja kuudenistuttava sohva, kovin iso yksin istuttavaksi.

All your kid want is you. All your kid is hungry for is to be seen and heard and cared by you. Oprah lässyttää ylipainoisten lasten vanhemmille ja minä niiskaisen että niin just! ja kauhon sipsiä suuhun.

Wednesday, May 04, 2011

Suuret uutiset kuullaan huhtikuussa

Hymyillen Mirella ojensi "ihan minun näköiseni" prinsessamunan ja toivotti munarikasta pääsiäistä. Jostain syystä saan ystäviltäni usein prinsessasälää, vaikka en yleensä itse tunnista itsessäni sitä prinsessaa enkä samaistu. Ehkä pitäisi. Olihan minulla kolme toivomusta, jotka toteutuivat.

Sain taas ne opettajaopinnot, jotka olen kaksi kertaa hylännyt priorisoidessani parisuhteen niiden edelle. Sain lähes unelmatyöpaikan kirjakaupasta. Sain parhaan ystäväni Turkuun. Yhden viikon aikana.

En halunnut jättää edellistä työnantajaani pulaan, joten koska Kirjatorilla haluttiin minun aloittavani heti, olen tehnyt kahta työtä yhtä aikaa, ja teen toukokuun loppuun saakka. Väsyneenä kiireestä mokaan, palautan tyhjän tenttipaperin, palautan opintotukia, nukun tutkimusseminaarin viimeisen kokoontumiskerran ohi, mutta ilahdutan silti mummia 80-vuotis syntymäpäivänään, katson hääohjelmia netistä, kun ehdin, saan teoriaseminaarista nelosen ja olen täynnä ideoita.

Kun kuulin alkuvuodesta, että saattaisi olla milligramman painoinen mahdollisuus että Essin avomies tuhannen ja yhden säätämisen jälkeen voisi ehkä siirtyä Turkuun samoihin hommiin, joihin oma avomieheni vuosi sitten, teki mieli villiintyä. Koska avomiehemme ovat myös ylimpiä ystävyksiä - kuinkas muutenkaan - oli CasaDeKolehmainenSaarelassa fraasin "mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma" hokemisen ja syvään hengittämisen paikka: ettei sitten petytä. Mielessäni tietysti esittelin jo ylpeänä Essille Suomen kauneinta kaupunkia, yritin ostaa ruisrockiin lippua, kun niitä ei vielä myyty ja vilkuilin epäilyttävällä mielenkiinnolla naapurustosta vapautuvia asuntoja. Kun asioita lopulta alkoi tapahtua, ne olivat saman tien tapahtuneet jo.

Ja vaikka Essillä on vielä vielä pakkaukset kesken, näinä päivinä keittiössä touhuaa yhden pelimiehen sijaan kaksi loistavaa sienipaprikajuustopiirakan, pihvien ja uunibataatin, lasagnen, tomaattikeiton ja muiden ihmeiden loihtijaa, siistiä ja ahkeraa tiskaajaa ja kaupassakävijää, jotka hoitavat taloutta ja takaavat uranaisen ravinnonsaannin.

Minulla on myös kaksi lohduttajaa, kun kevätkonsertissa karman langettaman kurkkutulehduksen sopraanorivistöstä katsomoon siirtämä kuoromme taloudenhoitaja, minua kaksi vuotta nuorempi ja kaksikymmentä vuotta nipompi, koki ensin välttämättömäksi pyytää kaikki kuorolaiset yksitellen luokseen, supatellakseen ja osoitellakseen. Ja ilkeästi naureskeltuaan lopulta iiiiihan pakoksi tulla sanomaan että siis teiän sopraanojen varmaan kannattis vaihtaa paikkaa, ku siis tuo Annan mekko on niin lyhyt!! Onhan siis muillakin lyhyt mekko, mutta ei se haittaa ku niillä on mustat sukkikset. Ja siis onhan Kristiinallaki ihonväriset sukkikset, mutta ei se niin näy ku se on tuolla takarivissä. Ja ku tuo lava on tolleen ylhäällä niin meän silmät on niinku tossa sun vesirajan kohalla. Ja siis joo, eihän sieltä mittään vilku, mutta en mää ainakaan oo pystyny kattoon mittään muuta ku sun sääriä...en mää millään pahalla, aattelin vaan jos oisin sää että haluaisin että mulle tultais sanomaan...siis että onhan sulla hyvät sääret, mutta haluaks sää näyttää niitä vaan ihan noin paljon...?!"

Paha mieli tuli, ai miks? no mulle tulee tommosesta. Mutta en lannistunut.
Paha mieli lähinnä siitä, etten oikeastaan osannut puolustautua, koska ilkeydet pääsevät aina yllättämään. Niillä on aina kotikenttäetu. En osaa varautua ilkeyksiin edes siellä missä olen helppo kohde; ulkopuolinen, koska olen uusi kuorolainen ja ainoa ei-luokanopettajaopiskelija. Hassua että myös koulukiusaajat ovat alkavinaan itse opettajiksi. Onneksi muut kuorolaiset älähtivät puolestani, kun tyrmistyneenä vielä mietin omaa siirtoani ja kyseenalaistin tyyli- ja tilannetajuani: "Tää mekko oli mulla Tonin papan hautajaisissa!!!!!"

Näytä mulle se kuorohuora! puolustuspelin taitava avomies sähähti, kun kerroin inhoavani itseäni siitä että hetken mielessä kävi mustien sukkahousujen kotoa tilaaminen, mutta päädyin vain paljastamaan että se on se, jolle yleisöön saapuneet pelimiehet - ollessaan tarkkana - näkisivät mun Con te partiron korkeimmassa kohdassa vilauttavan.

Wednesday, March 30, 2011

Yks vähä hellyyttävä henkilö

T soittaa vakuutusyhtiöön kysyäkseen rikkinäisen nilkan magneettikuvauttamisesta:

Ole hyvä ja valitse seuraavista vaihtoehdoista: sattuneet vahingot ja korvauksen hakeminen yksi, työssä tai työmatkalla sattuneet tapaturmat kaksi, omaisuuteen kohdist...


T painaa kakkosta.

Ajoneuvovahingot yksi, omaisuusvahingot kaksi, henkilöön kohdistuneet vahingot kolme
, vastuu- ja oikeusturvavahingot neljä...

T kääntyy hämilleen puoleeni.
"No enkö minä oo henkilö?!"

Monday, March 28, 2011

Sairaskertomus

Eläköön chilinen kanakeitto ja The Hillsin kolme ensimmäistä tuotantokautta! Niistä on tehty karhunpojan sairastuspäivät. Olen niin täynnä hyvännäköisten jenkkityttöjen ilkeilyä, että unessani ystäväni eivät ota minua viereensä nukkumaan. And I'm just like, you know, like...that's not cool...like...i know, like, whatever. Noppeesti tylsistyvät aivot.

Sarjan poikien petollisuudenkin johdosta olen kiusoitellut illalla Börsissä juhlakautta joukkueen, tyttöjoukkueen ja - jos viime vuoden merkit pitävät kutinsa - myös Lola's pussycats tanssiryhmän kanssa avaavaa pelimiestäni päiväunista niin sää nyt nukut että jaksat sitte illalla remuta niitten pussycattien kanssa ja astianpesukoneen tyhjennyksestä niin sää nyt laitat valmiiksi astioita kaappiin, et niitä riittää sitten pussycatteillekin ku sää kutsut ne tänne meille jatkoille.

Mutta tämä on pelkkä vitsi.

Valmentajallakin oli omansa. Se kysyi aikataulutiedotuksen yhteydessä onko juuri minun pelimieheni kysynyt luvan saako hän mahdollisesti olla kotoa pois puoli kymmeneen saakka. Pha.

Meillä on ihan erilainen huumorintaju.

Ja sitäpaitsi tässä perheessä pelimies on kotiintuloaikojen kannalla ja minä vastaan. Ainoat ajat, joista pidän kiinni ovat lojaalius- ja rehellisyysajat, jotka olen määrännyt ulottumaan koko ajaksi, natsi kun olen.

Sairastaessa on hassua katsella ulos ikkunasta maailmaan, jossa ihmiset kiirehtivät; nousevat busseihin ja busseista ja kantavat laukuissaan tärkeitä suunnitelmia ja mielissään juuri kuulemiaan merkityksellisiä asioita. Ja toivon, että ne asiat eivät revi ihmisiä eroon rakkaistaan, sillä sitäkin uhkaa joskus tapahtua. Ja kun ambulanssi ujeltaa jonkun hätää, toivon että kyseessä on väärä hälytys tai vähintäänkin vanha ihminen, jota jo väsyttää.

Hassua että itse voi olla suojassa räntäsateelta ja suojassa kaikilta odotuksilta ja vaateilta näinkin monta päivää. Eikä kukaan tai mikään riipu minun panoksestani.

Otin ulkomaailmaan kosketusta käymällä hammaslääkärissä minulle varattuna aikana, koska peruuttaminen ja hurjat jonot olisivat siirtäneet hammaslääkäriajan syksyyn. Ei yhtään reikää, vieläkään.

Tänään myös pyyhälsin iltaluennolle kuuntelemaan vuosia Sambiassa viettänyttä Elina Hirvosta, joka kirjoitti palkitun kirjan sieltä löytämästään koskettavasta tarinasta. Kävi kipeää kuunnella. Jossain ihmiset kärsivät niin isosti ja toiset tekevät niin isoja asioita auttaakseen. Itse sitä vain ostaa hyvän omantunnon vapaankananmunien muodossa.

Joku kysyi, kuinka paljon turhauttaa kokemustensa jälkeen olla Suomessa ja kuunnella ihmisten valitusta mitä turhanpäiväisimmistä ongelmista.
Vastaus oli ihana.
Kirjailija sanoi että keskellä kaikkea tuskaa oli Sambiassakin toisinaan vedettävä verhot kiinni, katsottava dvd:ltä West wingiä ja hörppäiltävä Gin tonicia. Että ihmisen pää ei vaan voi käsitellä kaikkea kohtaamaansa tuskaa, eikä siitä kärsiminen auta ketään. Toisinaan hänen oli tehtävä jotain niin kuin dokumenttielokuvia tai mentävä vapaaehtoistyöhön katulasten hoitokotiin tai viemäreihin jakamaan ruokaa. Mutta jälkeen päin ajateltuna hän koki auttaneensa sillä eniten itseään; oman pään pysymistä kasassa ja oikeutuksen saamista olemassa olemiseen.

Kirjailija huomautti ettei pidä suhtautua niin etteikö saisi olla tyytymätön, koska jossain on huonommin niin kuin jossain aina on. Vaikka joku murehtisi naisalisteista läppää, häntä ei sentään ole raiskattu. Yhtä hyvin raiskatulle voisi sanoa että sinua ei kuitenkaan ole joukkoraiskattu. Ja sitten kun on, hänelle voisi sanoa että sinua ei ole kuitenkaan joukkoraiskattu räjähtäneen ydinvoimalan lähellä. Ja niin edelleen.

Ajatus helpottaa hieman tyytyväisyyden ja onnen äärelle majansa rakentanutta munien ostajaa. Joka muuten myöskin aina sammuttaa valot majasta lähtiessään, ja kierrättää vaatteet ja pullot.

Friday, March 18, 2011

Kokoajan ei tarvi

Tämä yhteiskunta on kasvattanut minut suorittamaan niin että pää hajoaa. Aina on oltava jokin projekti ja jos ei ole, kehitän itselleni sellaisen, vaikka täydellisten viikonloppusuunnitelmien tekemisestä tai kortin askartelemisesta isin kahden viikon päässä häämöttävää syntymäpäivää varten.

Hyödyttömänä oleminenhan on pahinta mitä on.

Juuri kun itsekontrollista päästää otteensa edes aivastaakseen, tulee Kela, joka muistuttaa ettei urheilusta tai nukkumisesta tai rakastamisesta tai työn teosta tipu opintopisteitä, eikä rahaa. Päin vastoin työn teosta sitä rahaa aletaan ottaa pois. Ja minä hapuilen tasapainoa eri osa-alueiden ja odotusten ja byrokratioiden välillä. Ja tunnen alisuoriutuvani. En osaa rentoutua enää kuin polkemalla kolmenkymmenen muun kanssa huoneessa pyörää, joka ei mene minnekään. On kai yhteisesti hyväksyttyä pitää painoaan kurissa. Minä pidän päätä.

Minua opettajahaastateltiin elämäni ties monennenko kerran, enkä silti osaa vieläkään hoitaa kotiin sitä hommaa. Haastattelutilanteen jälkeen olin kyllä hyvinkin tyytyväinen nokkelaan itseeni, mutta sen jälkeen on ollut vain ihan liikaa aikaa kirjoittaa haastattelutilanne mielessä uudelleen niin etten ole ihan varma mitä todella edes vastasin ja mikä osa on sitä miten tietysti olisi pitänyt vastata.

Eniten kauhistuttaa ryhmätilanne ennen yksilöhaastattelua. Keskustelu oli kamala ja teennäinen niin kuin se nyt tuollaisessa tilanteessa on, ja vielä hengästyttäväkin; ilman yhteistä päämäärää kaikki halusivat saada oman äänensä kuuluviin. Näkemyksiä senkun sinkoili ilmaan eikä kukaan kuunnellut ketään.

Mutta sen sijaan että olisin kertonut tämän, kun haastattelu aloitettiin kysymällä miten ryhmäkeskustelu mielestäni meni, analysoin kaikin voimin että "ihan hyvin" ja hymyilin. "IHAN HYVIN", mikä apukoululaisen vastaus. Tai ei kyllä apukoululainenkin olis osannut sanoa että päin helvettiähän se meni.

Kauhistuttavaa ryhmätilanteessa olivat kuitenkin muut ryhmäläiset. Heistä kaikista olisi voinut tulla opettajia. En millään osaisi karsia porukasta ketään, niin tasainen se oli. Ja koska hakijoita on ennätysmäärä, joka toinen pääsee, mikä tarkoittaa että joka toinen ei pääse. Jos taso muissa ryhmissä oli yhtä kova, se tarkoittaa että hyvätkin putoavat. Silloin yksi väärään kohtaan hymyn kanssa piiperretty "IHAN HYVIN" voi koitua kohtaloksi. Ihan hyvin.

Nyt odotan haastattelun tuloksia huhtikuulle ja tulen hulluksi. Minusta on usein pelottavaa ja ikävää olla jonkin tai jonkun muun kuin itseni varassa. Jos esimerkiksi ei ehdi väliin, kirjekuoressa olleet elokuvaliput voivat lentää siivouksen yhteydessä roskikseen.
N
arsismin voi tajuta menneen liian pitkälle, kun huutaa hyvää tarkoittaneelle urakastaan kiitosta odottavalle siivoojalle että "kaikki pitäis tehdä itse" ja näkee myöhemmin ikkunasta itkua pidättävän siivoojan kylmissään tonkivan roskakatoksella. Silloin huutaja voi hetken nähdä oman kohtuuttomuutensa, mennä itseensä, hävetä ja alkaa opetella kontrollin menetystä.

En tiedä mistä tynnyristä miehen rentous on peräisin. Se kutsutaan maajoukkueeseen juuri kun sen nilkka on säpäleinä ja se vaan toteaa että katsotaan sitten lauantaina voiko sillä pelata. Se tulee hyväntuulisena töistä ja huutaa ovelta Hey sunshine ja innostuu kaikesta. Se hoitelee reenit ja terapiat, haastattelut ja neuvottelut, sopimukset ja palaverit, työmatkat ja pelit ja sitten kotona vielä yhden kontrollifriikin tyttöystävänkin. Se rentoutuu katsomalla luontodokumentteja tai ruokaohjelmia ja pyytää kainaloon, ja ihmettelen kuinka se yhä kuvittelee teoriaseminaari-esseen toisensa perään kirjoittautuvan itsestään. Sen elämässä kirjottautuu vissiin. Ihailen sen tapaa olla luottavainen ja tyytyväinen ja kykyä saada elämän näyttämään siltä kuin se ei olisi jatkuvaa ahdistusta ja kärsimystä.

Autokoulun traumatisoivassa liukasajossa nuori miesopettaja makeili että Anna sun pitää painaa lujaa sitä kaasua ja antaa kieppua, nauti siitä tunteesta, sehän on kuin huvipuistossa!
Niin, niinhän se on. Ja minä en ole koskaan nauttinut huvipuistoissa mistään enemmän kuin siitä tunteesta kun olen päässyt jostain laitteesta elävänä pois. Niin kuin ihminen nauttii pitkän päänsäryn tai minkä hyvänsä epämiellyttävän kokemuksen, esimerkiksi Black Swan-elokuvan, loppumisesta.

Minun ahdistuksessani on kuulemma paljon samaa kuin siinä elokuvassa. Vierestä katsottuna asiat ovat hyvin; olen tehnyt ja teen koko ajan asioita, joista voisin pysähtyä olemaan tyytyväinen, mutten pysähdy, koska mikään, varsinkaan itse, ei koskaan riitä. "Sinun tielläsi olet vain sinä itse", Natalia Portmanille sanotaan.

"Anna ole tässä. Minä tarvin sinua!" minulle sanotaan. Ja se vasta on kauniisti ja sattuvasti sanottu.

Ja kas näin minä opettelen olemaan hyvä ihan vaan minuna ja olematta oman onnellisuuteni tiellä. Pyjamassa, vaikka kello tulee yksitoista. Opettelen olemaan tekemättä yhtään ainoata suunnitelmaa juuri nyt ja olemaan tuntematta siitä syyllisyyttä. En tiedä mitä teen tänään. En tiedä mitä teen ensi viikonloppuna. En tiedä mitä teen kesällä. Enkä mieti seuraavaa siirtoa. Ei tarvi jos ei huvita. Kokoajan ei tarvi.

Nettiopsu on sellainen yliopiston järjestelmä, johon rekisteröidään opiskelijoiden tietoja suorituksista ja kurssi-ilmoittautumisista ja niin edelleen. Sähköpostiini tuli ilmoitus nettiopsussa suoritettavasta rasitustestistä. Opiskelijoiden toivotaan kirjautuvan sankoin joukoin klo.10:05 nettiopsuun ja ilmoittautumaan kolmelle täysin kuvitteelliselle kurssille, jotta nähdään kuinka suurta nopeusilmoittautumisen painetta järjestelmä kestää tositilanteessa. Ensimmäisenä ilmoittuneelle on luvassa 100 euron lahjakortti Stockmannille ja muidenkin osallistujien kesken arvotaan palkintoja.

Kun mies tekee lähtöä töihin, kerron aikovani osallistua. Sitä naurattaa ja se testaa hyödyttömyyteen sitoutumisen astettani myhäilemällä että tuskin sulla tosiaan on täällä kotona löysäillessäsi mitään parempaakaan tekemistä. Turvatakseen hyvin alkaneen hyödyttömyyteni se ojentaa vielä juuri luukusta römähtäneet Helsingin sanomat ja Nyt-liitteen ja kehottaa keittämään teetä.

Olen hyvissä käsissä.

Friday, February 18, 2011

Hienoutta tämä tällainen aamu

On vapaaviikonloppu, lauantai, ja takana on tapahtumista ähky viikko. Useampikin sellainen.

Minä heräsin kuudelta enkä saanut enää unta, joten aloin suomentaa englannin artikkelia ja selvittää kuinka herra Ricoeur hyödyntää Aristoteleen ajatuksia mimesiksestä ja mikä on hänen mukaansa sen suhde representaatioon. Muinaiset filosofit, joiden mielestä taiteilija on vain maailman imitoija, joka ei koskaan voi saada kosketusta todelliseen maailmaan, koska vain filosofi voi, eivät tee tästä aamusta hienoa.

Se on kaikki tämä muu ihmeellinen ympärillä. Elämä. Se on tämä koti, jonka keittiön ikkunan näkymä saa Essin hihkaisemaan Aivan kuin Roomassa, ja josta olen nähnyt hiirenkorvat, aurinkoon heräävän voikukkaloisteen ja lumeen jälkensä jättävän jäniksen. Se on se reitti, jota pitkin tänne on tultu. Kaikki ystävät Rovaniemellä, Oulussa, Jyväskylässä, Joensuussa ja Helsingissä, Granadassa ja Palawanilla, jotka ovat tehneet minusta minut. Ja joista eräskin hihkui puhelimeen, kun ilmoitin harkitsevani Turkuun muuttamista, Tottakai sää lähet hullu!

Nyt sillä hullulla on oma yritys Helsingissä ja se toimii oman pienen hallituksensa puheenjohtajana. Toinen lähtee ensi syksynä Australiaan hoitamaan muiden lapsia ja kolmas nimitettiin juuri myymäläpäälliköksi. Neljäs, se josta tulee lääkäri, tekee jo väitöskirjaansa. Loput opiskelevat ja reissaavat ja seurustelevat ja ovat täynnä odotuksia ja kai onnellisia tahoillaan. Minä olen heistä ylpeä.

Minulle selvisi työelämään tutustumisen kurssilla että humanististen tieteiden maisteriksi tuleminen ei riitä vaan on samalla puuhasteltava kaikkea; kirjoitettava kritiikkejä, osallistuttava kulttuuriprojekteihin - mieluiten organisoitava niitä, saatava kirjoituksia julkaistuiksi, kilpailtava ja kouluttauduttava lisää lisää lisää, oltava oikeissa paikoissa oikeisiin aikoihin, osattava kieliä, oltava ylisosiaalinen ja tungettava harjoitteluihin. Ujutettava jalkaa sitkeästi ovien väliin.

Silti minusta tuntuu että juuri tässä paikassa ja ajassa haluan olla nyt. Ja että tiedän mitä kaikkein eniten haluan, ja kaikki sen tietävät; opettaa äidinkieltä. Maaliskuussa ne haastattelevat taas onko minusta siihen. On minusta. Tämä unelma minun pitää saavuttaa monta kertaa.

Kaikki siksi että olen vähän hölmö - rakkaus ja ihmissuhteet sanelevat valintojani.

Essi soittaa. On herännyt kuudelta eikä saanut enää nukutuksi. Oli kuulemma täysikuu.

Salin aukeamista ja aamun ensimmäiselle jumpalle lähtöä odotellessa paistan köyhiä ritareita kannettavaksi sänkyyn vielä nukkuvalle avomiehelle, jota voisi tuijottaa pitkiäkin aikoja tuntien haikeutta siitä, ettei uneen ole pääsyä. Muinaiset filosofit, jotka kyllä paheksuivat hulluja, pahoja miehiä ja huijareita kulttuurin sivistys- ja moraalipohjaa tuleville sukupolville luodessaan, mutta pitivät silti halveksittavimpana ihmisyyden muotona synnytystuskissaan vaikeroivaa naista, jäävät ilman.

Thursday, January 20, 2011

Liikkeellä taas

Joskus täytyy pudota. Sitten kun on siellä missä mitään menetettävää ei muka tunnu olevan, on jotenkin vaivatonta ottaa suunnaksi ylös päin. Tuulivoimalla toimivien vuoristoratojen liikuttamiseen vaaditaan vain yksi puuska. Otin salikortin, tein tutkimusta ja huomasin ettei se ole enää niin toivottomassa vaiheessakaan, luin Riikka Pulkkisen Tottan, hain kuoroon ja minusta tehtiin ykkössopraano. Tulin kotiin ja minusta tehtiin todella onnellinen ja hemmoteltu avovaimo, joka sai touhottaa laulamisistaan pihvin, viinin, juustojen ja viinirypäleiden kera.

Homeista leimahdusta levittävän syypään etsiskeleminen jääkaapistakin tuntuu huomattavasti jännittävämmältä, kun voi yhtäaikaa tuntea varmuutta siitä, ettei se ole elämän koko sisältö.
Osaan taas välillä nauttia tutkimuksen kirjoittelemisesta homssuisena kotosalla. Sitä paitsi homssuiset otetaan kirjallisuudentutkimuksessa aina vakavammin. Heillä on enemmän sanottavaa, heidän aikansa katsokaas kuluu ilmiöiden tutkiskeluun monelta kantilta ulkonäön siistimisen sijaan. Minulla on sanottavaa Pmmp:n Veden varaan-kokoelmasta, mutta sen pukeminen ahtaaseen normeja noudattavaan tiedeasuun on vastenmielisen hidasta ja kömpelöä.

Nyt menee hyvin. Silloin menee, kun on aikaa pistää merkille yksityiskohtia. Kun ei ärsyynnykään siitä että herää aamuyöllä liian tiukasta otteesta lämpimästä kainalosta, vaan alkaa kirjoittaa tilanteesta mielessään helläsävyistä runoa. Siitä, että pistää lämmön merkille. Että on aikaa miettiä sitäkin ilmiötä, kun valvotun runoilusession seurauksena toinen soittaa että HERÄTYS sinun pitäisi alkaa kirjoittaa, mutta itse vain inttää olleensa hereillä. Mikä siinäkin on?
Vakuuttavuuden tavoittelemiseksi ollaan vieläpä vähän tuohtuneita: no olinhan hereillä, olin olin, tuossa vähän aikaa sitten heräsin ja olen jo kirjoittamassa, miks niin? Vaikka tiedostaisi selvästi tulleensa yllätetyksi pehmoisista joululahjalakanoista ja muumityynyltä kesken sikeimmän kaukomatkailun tuore kuola vielä poskella.

Ja toisaalta on resursseja pistää merkille epäolennaisia yksityiskohtia. Todellista kykyä vaatii naureskella niille. Sellaisille kuin väärällä hetkellä poksahtava hehkulamppu, paahtoleipien unohtuminen paahtimeen ja Essi Pöysti nimittämässä Kokoomusta tasa-arvon puolueeksi.

Tuesday, January 11, 2011

Se menee ohi, meneehän?

Tämän tästä joku ystävä on masentunut tai kokee riittämättömyyttä tai kyllästymistä elämissään, jotka ulkopuolisen silmiin ja omiini ovat vaikuttaneet moitteettomilta. Olen säälinyt niitä, jotka itse tekevät elämästä itselleen niin ikävää, vaikka kaikki olisi hyvin. Miten se ja tuo ei nää kuinka upeaa arki on?

En ole saanut masennuksesta kiinni, koska en ole itse kokenut sitä. Kaikki on ollut aina suurin piirtein hyvin ja ite oon ollu just huippu tyyppi. Kunnes nyt. Tuijotan päydällä odottaen makaavaa Se on sitten gradu-opasta enkä tunne iloa mistään.

Tilanteessa on kierre: lisää alkaa painaa kiittämättömyys siitä etten osaa iloita kaikesta mitä minulla on. Viime aikoina nukkuminen ja syöminen ovat houkutelleet eniten ja liikkuminen makuuhuoneesta keittiöön on tuntunut urheilusuoritukselta. Käyn töissä, käyn koulussa ja tunnen itseni alisuoriutujaksi. EN SAA MITÄÄN AIKAISEKSI, koetan selittää. En tee elämässäni mitään siihen nähden mihin kaikkeen pystyisin. Ja on talvi. Ja on pimeää.

Todellisuudessa en oikein tiedä, mistä tämä jaksamattomuus johtuu. Ehkä en tee tarpeeksi luovia asioita, ehkä en tapaa tarpeeksi ihmisiä, ehkä en kuule tarpeeksi tarinoita, eikä niitä siksi ole kerrottavaksikaan. Minäkin haluan herätä pallomerestä!

Uuden vuoden keskusteluissa kuulin teorian kuherruskuukaudesta uuden kaupungin kanssa. Nyt kun Turkuhuuma alkaa haihtua, pitäisi siinä oikeasti alkaa elää omaa elämää ja tehdä niitä juttuja, joista nauttii, löytää tavat päästä toteuttamaan itseä. Kauniissa puistossa maleksiminen ja rakennustaiteen edessä mykistyminen ei enää riitä.

Asioita pahentaa toisen huolestuminen, loukkaantuminen, vaikka koetan selittää että ei tämä johdu sinusta millään tapaa, tämä on mun ihan oma juttu eikä sun tarvitse tätä ymmärtää. Enhän oikein ymmärrä itsekään. Toinen näyttää huolestuneelta, minusta tuntuu syylliseltä. Toinen on entistä ihanampi, minusta tuntuu entistä kiittämättömämmältä. Toinen siivoaa ja tekee parhaansa. Tekee ehdotuksia, joiden ajattelee piristävän minua. Haetaan apteekista hevoskuuri vitamiineja ja kumisaappaat litimärissä sukissa vietetyn luennon päätteeksi.

Viikonloppuna jo hymyilin. Valitsin kevään kurssit ja ilmoittauduin niille. Myös opettajahaastatteluun. Laitoin kalenterin järjestykseen. Pelasin Trivial pursuittia ja kävin ulkona. Ja Blancon sunnuntaibrunssilla. Varasin hammaslääkärin. Aloin lukea tieteellistä artikkelia sanan ja maailman suhteesta. Ja tein siihen liittyviä kotitehtäviä. Ja thairuokaa. Nyt menen tekoauringon kautta töihin kirkkaan sinisissä uusissa kumisaappaissani, jotka pitävät jalkani kuivina, mieleni lämpimänä ja joissa toivotan itselleni reippaita askelia ja aktiivista elämää.

Thursday, December 16, 2010

Stora stund, heliga stund

Joulukirkossa oli ihanaa. Olkoonkin, että se oli jonkun pankin oma joulujuhla ja -konsertti, mutta olihan meidät ainakin käytännössä kutsuttu. Joku entinen asukas nimittäin sai muutama viikko sitten kutsun meidän osoitteeseen ja what the hell, ollaankin haluttu aina käydä Mikaelin kirkossa.

Mua itkettikin, mutta se johtui ehkä siitä kun menin siinä seremonian aikana mielessäni 18 kertaa naimisiin. Häät ovat ihania, varsinkin mun omat.

Arki on ollut lempeätä. Aamulla herään juuri ja juuri aamureenien aikaan ja pääsen kyydillä kirjastoon. Kirjoitan pään tyhjäksi unesta ja kaikista tutkimukseen liittyvistä ajatuksista. Sen jälkeen olen pystynyt nauttimaan vuodenajasta ja seurasta ja kertomaan aina uudesta alati muutoksessa olevasta tutkimusongelman rajauksesta, tänään se on huono-osaisuuden representaatiot ja vesimotiivi Pmmp:n teoksessa Veden varaan, mutta huomenna se voi taas olla jo jotakin ihan muuta. Tutkimuksen tekeminen on kyllä luonteeltaan merkillistä, koska koko ajan edetessä kaikki muuttuu, jolloin tutkija alkaa nähdä asioita, jotka muuttavat kaiken aiemman ja se on ikään kuin tarkoituskin, mutta ei loputtomasti, koska tutkimus ei siten koskaan tule valmiiksi.

Kotiin Kemiin meneminen jouluksi tuntuu ihanammalta kuin koskaan. Aika tosiaan kultaa muistot, koska olen kuullut itseni sanovan useita kertoja viime aikoina että Kemissä tämä tai tuokin asia olisi paremmin, yleensä jonottaessa tai parkkipaikkaa tai kiinalaista ruokaa hakiessa, mutta silti.
Eräät turkulaiset tai Oulusta Turkuun muutaneet avomiehet saattaisivat nytkin pakkasessa hölkätessään kyllä arvostaa sitä kemiläistä suurta monumenttia, jonka avulla olen ohjannut lukuisia keminmaalaisia löytämään perille Osmonkadulle - sisähallia, jota täällä ei ole. "Kemissä tämäkin olisi paremmin". Samalla kun sanon sen minua naurattaa vähän, minusta se on aika hyvä vitsi.

Thursday, December 09, 2010

Rakas joulupukki, menen suoraan asiaan, toivon 30 erinomaista sivua kirjallisuudentutkimusta, kiitos!

Karhunpoika sairastaa. Ja mikäs siinä kun ihana kultakutri valmistaa sille kanakeittoa, sillä ne kuulemma parantuu aina telkkarissakin. Aijaa meillä oli aina vaan keltaista jaffaa. Tämä kanakeitto ei sitä paitsi ole mitään eilisen teeren poikaa, Thaimaasta on tuotu jotain sellaista chiliä, jota ei varmasti ole tarkoitettu koskaan rajaa ylittämään.

Nyt ollaan taas kotona, onnellisia ja odotetaan joulua. Loman jälkeen entistä enemmän olen ollut olemassa vain monikossa. Sitä haastavammaksi käy tutkimuksen kirjoittaminen. Jotain mikä on tehtävä itse, ihan yksin. Mutta en sairastunut pelkästä ajatuksesta vaan kuudesta työteliäästä tunnista yliopiston kirjastolla ja makuuhuoneen patterista, jota tullaan vasta huomenna korjaamaan.

Meihin iski molempiin loman jälkeen pieni joulumasennus, joka mun kohdalla merkitsee rusketuksesta kuoriutumisen ja miinus 40 celsiuksen muutoksesta aiheutuvan shokin lisäksi sitä että kun teen piparitaikinaa, tiedän että pitäisi oikeasti kirjoittaa ja kun paketoin lahjoja, tiedän että pitäisi oikeasti kirjoittaa ja kun sytytän kynttilöitä ja poltan äitille perinteistä vuoden rakkauslauluista koostuvaa joululahjalevyä, tiedän että pitäisi kirjoittaa. En nyt ihan heti keksi surullisempaa kohtaloa joulueläimelle kuin saapuvan joulun, josta ei voi täysivaltaisesti iloita.

Joulumasennuksen pois ajamiseksi otettiin käyttöön järeät aseet, joista tehokkaaksi on osoittautunut lapsuudessanikin iloa tuottanut vanha kunnon tavarakalenteri. Ketarantien versiossa joulusukka roikkuu tyhjänä katonrajassa. Päivittäin sukkaan sujahtaa jokin yllätys, jolloin se myös piiloutuu. Vuorotellen toinen meistä uhrautuu etsimään yllätyssukan.
Hei, perinteet ovat tärkeitä. Kotimatkaa tekevälle tontulle näpytän viestin, josko se toisi kuitenkin tullessaan vielä pullollisen keltaista jaffaa.

Monday, November 15, 2010

"Jos jumala siirtää vuoriakin niin miksei sitten pientä tahtomatonta naista"

Miksi en huomannut ilmeisiä merkkejä aiemmin? Siniset silmät ja blondit hiukset ovat joissain tilanteissa erittäin huono yhdistelmä. Ei se nyt kuitenkaan voi olla minun syyni. Ei voi olla väärin luottaa ihmisiin ja uskoa ensisijaisesti heidän hyvyyteensä, pitää sitä jonkinlaisena oletuksena. Vaikka tiedetään turpiinhan siinä tulee ja on tullut monet kerrat ennenkin. Ei sellaiseen voi varautua että joku ottaa hymyn myöntävänä vastauksena omille todella vääristyneille fantasioilleen. Ei sellaista ajatellen, sellaista huomioon ottaen voi elää!


Hahmotan ehkä elämääni Turussa vast edes aikana ennen entisen lempiasiakkaani paljastumista vainoavaksi psykopaatiksi ja aikana paljastumisen jälkeen.


Nyt vartaloni vetäytyy paniikista kippuralle ja jokainen lihas jännittyy pelosta. Tunnen itseni avuttomaksi ja puolustuskyvyttämöksi. Onneksi tulen siitä vihaiseksi ja annan itseni tullakin. Niin vihaiseksi että siitä tulee minua suojelevaa voimaa tulevien tilanteiden varalle. En jaksa elää pelossa, en suostu. En yhden enkä toisen enkä kolmannen hullun takia.


Jostain syystä elämässäni on tämä toistuva kuvio, jossa luottamani vanhempi mieshenkilö osoittautuu jollain tavalla mieleltään henkisesti ja seksuaalisesti kieroutuneeksi. Toistaiseksi olen kuitenkin ehtinyt aina pois alta. Jotkut muut eivät.


Oksettavan totuuden paljastuminen tuottaa pelastumisesta huolimatta suurta ahdistusta, pettymystä, pelkoa ja vihaa minulle, jonka hyväuskoisuutta on käytetty ponnahdusalustana pahoille aikeille, joita nämä pimeät tapaukset eivät itse edes miellä pahoiksi.


Jostain syystä en siltikään ole menettänyt uskoani miehiin.
Onneksi, sillä minulla on kolme hienoa veljeä, upea isä ja upea avomies. Ja vaikka jumalan tahtoa ei kuulemma pääse karkuun, tuntuu silti hyvältä lentää jälkimmäisen (ei jumalan vaan avomiehen) kanssa ylihuomenna Thaimaahan, sillä minua ei kidnapattu ainakaan eilen.


Ja epäonneksi, sillä sen johdosta kulkeudun aina uudestaan erilaisten sairaiden mieltymysten täyttöön panon kohteeksi. Kai minulla silti on niin paljon voimakkaammat kokemukset hyvistä miehistä, niistä jotka eivät suorita oksettavia itsekkäitä ja muiden elämää ratkaisevasti häiritseviä tai onnistuessaan tuhoavia toimia auktoriteettiaseman tai fyysisen vahvuuden tai jumalan sanan antamin valtuuksin.


Ja herätkää nyt, jos joku vielä perustelee moraalittomuuttaan, omia sairaita mieltymyksiään ja niiden toteuttamista, vainoa ja sortoa ynnä muuta mitä tahansa sairasta paskaa uskolla niin minä alan kirkua. Pitäkää se fasistinen uskonne ihan veeiiteeteeuun kaukana minusta!
Yök yök yök yök yök.

Thursday, November 11, 2010

Hämärää ympärillä

Oulusta takaisin Turkuun. Talvirajoituksista ja aikaisin yllättävästä pimeästä johtuen noin yhdeksän tuntia aikaa ajatella kaikenlaista. Hirvivaroitukset vaihtuvat peuravaroituksiin. Kun vaadin matkaseuraa puhumaan leikitään jotain matkustusleikkiä? matkaseura välttää ovelasti vaateen kysymällä missä näet meidät viiden vuoden päästä? Kun tartun mulle heitettyyn palloon ja alan nähdä meitä viiden vuoden päästä jossain lämpöisämmässä ja valoisammassa tekemässä vaikka mitä hienoa, matkaseura palaa keskittyneesti tunnistamaan vastaantulevia siviilipoliiseja. Skoda, volvo tai wolkkari, tummansininen tai harmaa tai jokin muu huomiotaherättämätön, kirkkaat valot, kaksi edessä. Sillä ON jo oma matkustusleikki.

Niinpä minä mietin. Mietin Oulua, joka ei ollut enää se sama muumilaakso, jonne voi aina palata pannukakulle ja jossa järjestetään juhlat kotiin paluusi kunniaksi. Ei siellä ollut kukaan nukkunut talviunta sillä aikaa kun oltiin pois; kaikilla oli omat koulut ja työt ja uudet tyttö- ja poikaystävät ja omat menot ja suunnitelmat, jotka eivät todellakaan ottaneet muuttuakseen vain siksi että tiuhti ja viuhti olivat taas hetken maisemissa.
Mietin ystäviä, mietin perhettä: meidän vanhempia ja meidän lapsia, jotka joskus selviäisivät mistä vain isältään perimänsä pelisilmän avulla. Sen saman, joka minua kuljettaa Turkuun läpi ensilumisen Suomen - sen saman joka kuljetti kerran.

Kun pimeyden halkaisee jylhä kahdeksankerroksinen rakennus, jonka ikkunat tuikkivat valoja marraskuun iltaan, hymyilen matkaseuralle, ollaan kotona.

Saturday, October 16, 2010

Akvaaliolakkaus

Elimistö huutaa heekkuja. Anteeksi, herkkuja siis. Rankan työpäivän ja näännytyksen jälkeen. Ja muitakin mukavuuk...

Ei tätä nyt voi ohittaa. Pakko se on myöntää nyt kun on mustaa valkoisellakin. Meillä puhutaan tuommoista ihmeellistä kieltä. Kaikki ensimmäisen tavun viimeiset r-kirjaimet ainakin tamppautuvat ja sulautuvat tavun ulkoasuun. Suomenkieltä lukeneena minun pitäisi kai pystyä sitä jotenkin analyyttisesti tarkastelemaan, mutta kuten muutkin kielen ilmiöt, se kiinnostaa minua tuhat kertaa enemmän esimerkiksi semanttisesta tai kulttuurisesta näkökulmasta. Niin ärsyttävää kuin se ulkopuolelta seurattuna onkin ja niin monta kertaa kuin olenkin katsonut sitä vierestä ja halunnut oksentaa, minäkin lässytän. En ole koskaan ymmärtänyt koiria, saati niitä, jotka eivät koiran nähdessään kykene muodostamaan yhtään järkevää kokonaista lausetta.

Kissat ovat tietysti asia erikseen. Ainakin yksi musta.

Joo, ehkä tuo koirakommentti oli epäoikeutettu ihmiseltä, josta on dokumentaarista kamaa Simon biisoneille lässyttämisestä. Minulla on myös ainutlaatuisen ihania videomateriaaleja rakkaista veljenpojistani - niitä vaan ei valitettavasti voi katsoa, koska joku kuvaajatäti lässyttää idioottimaisen häiritsevästi läpi videon Voi että niin, kuka siinä on, niin, onko Olli, onko, onko se meiän pieni Olli, voi että.

Tarkemmin ajateltuna olen tainnut lässyttää ystävillenikin. Muistan ainakin yhden kerran kun pyysin kilttiä ystävää numero yksi tuomaan siinä jalkeilla ollessaan minullekin lasin keittiöstä. Noteeraamatta pyyntöäni millään lailla ystävä numero yksi otti kylmästi lasin itselleen ja istuessaan takaisin viereeni totesi olevansa jo liian tuttu antaakseen lässytykseni enää tehota itseensä. Toisella kerralla anoin ystävää numero kaksi tuomaan amppali-mehujätskin tullessaan biitsille, kun oli kuuma ja rapsa ja teki mieli. Ystävän numero kaksi agressiivisuus yllätti mut täysin kun se totesi että olis muuten voinut tuodakin, mutta kun menin käyttämään tota vammasta vauvaääntä niin ei pysty!!!

Se muuten toi sen jätskin ja pakotti lupaamaan että vauvaääni olisi pannassa. Se varmaan piiloutuikin vakan alle viettämään seurannutta kyynisyyden ajanjaksoa, mutta kaivautui taas huulille hellien tunteiden ja niiden poikimien sanojen iholle kiinnittyäkseen.

Olen tainnut siis huomaamattani kuulua vanhan liiton pahimman luokan hc-lässyttäjiin aina. Tietoisuus siitä hiipii pitkin selkärankaa kiihkeästi etsiskellen minä-käsitystäni liittyäkseen osaksi sitä, vaikka haluaisin vähän laittaa hanttiin. Luen kasvatuspsykologian jättitenttiin, joten maailma esittäytyy psykososiaalisina rakenteina ja prosesseina ja sisäisen ja ulkoisen ja sen ja tämän ja tuon vuorovaikutuksena, tai ainakin siinä syntyneenä struktuurina.

Tässä struktuurissa, pienessä omassa maailmassamme, joka koostuu pääosin meistä, lauantai-iltaa vietetään kävelemällä läheiselle huoltoasemalle laittamaan lotto ja ostamaan lakritsijäätelöä. Lauantai-ilta jatkuu katsomalla loton arvonta ja syömällä lakritsijäätelöä.

Kasvatuspsykologia käyttää jonkun Levinsonin kehittelemää termiä dream kuvaamaan yhtä aikuistuvan nuoren elämänrakenteen sisällön keskeisistä elementeistä; sisäänrakennettua kuvitelmaa, joka kaikilla parikymppisillä on tiedostamattaankin aikuisuudesta ja aikuisten maailmasta sekä omasta paikastaan siinä. Dream ei ole pelkästään kuvittelua vaan se on yhteydessä todellisuuteen eräänlaisena utuisena suunnitelmana yksilön ammatista ja työurasta, perhe-elämästä, sosiaalisesta ympäristöstä ja muusta elämästä aikuisten maailmassa. Dream on kehitystehtävä, jonka toteuttamiseen aikuistuva pyrkii erilaisilla valinnoillaan ja ratkaisuillaan. Elämän hallittavuuden, tyytyväisyyden ja onnellisuuden elämysten on tutkittu olevan merkittävässä yhteydessä siihen, vastaako yksilön elämänrakenne dreamin sisältöä.

Onko siis ihme, etten osaa rentoutua, kun silotellun ja viimeistä yksityiskohtaa myöten hahmotellun päämäärätietoisen dreamini toteutuminen on yhtäkkiä ilman varoitusta keskeytetty. Dream-polo on käännetty ylös alaisin, pakattu pahvilaatikoihin, revitty irti juuriltaan, ravisteltu ja paiskottu ja riepoteltu monen sadan (seitsemän?) kilometrin päähän kaupunkiin, jossa sanotaan semmottiis tämmöttiis ja jossa sattus ja tapahtus ja jossa leipämaistiaisissa kuulees kunniansa, jos maistaas enembää gui yht sorttia. Ja jossa ammattiin valmistuminen taas kerran kyseenalaistetaan ja tehdään erityisen hankalaksi ja työlääksi.

Eikö lottoaminen ole surullisinta mitä on? Ainakin olen aina pitänyt sitä suomalaisen lohduttomuuden edustuksena. Ei, kovia kokeneessa dreamissani ei totta vie lotottu. Lauantai-illoissa oli sen muutoinkin enemmän vauhtia ja jännitystä. Ei ole ihme, että dream on melkoisessa kriisissä. Minulle on ehkä vielä ammattiuran epävarmuuttakin ahdistavampaa tämä sosiaaliseen ympäristöön ja verkostoon kohdistuva muutos. Uusi rakentuu hiljalleen ajan kanssa, tottakai, muttei se poista sitä että sattui rakastamaan sitä vanhaa. Ja että sitä joskus kaipaa niin että tekee kipeää. Tunnen toki jo joitain ihania eteläisiä ihmisiä. Mutta uusien ystävyyssuhteiden alussa vain on jotenkin kankeaa. Minä kai olen se kankea siinä.

Kun eivät nämä ihmiset tiedä, eivät voi tietää, miksi minulle ei kannata lainata baariin kenkiä. Eivätkä ne tiedä miksi mun ranteeseen on tatuoitu i love sunny beach. Tai mistä me haetaan vuosittain joulukuusi. Eivätkä osaisi pelätä meidän lumitöihin pakottavaa Tuukkaa tai nauraa riekkoveijarille. Eivätkä osaa reagoida oikein Jipun En osaa elää kajahtaessa radiosta eivätkä varmaan edes käy Lohjan meripäivillä. Tai wingerissä. Eikä niiden kanssa voi pystyttää paketointipajaa tai laulaa norsuimuria. Eikä niiden kanssa ole ainakaan yhtä hauskaa juoda minttukaakaota termarista, kun eivät ne tiedä, että se on itse asiassa perinne, että niin on tehty joka vuosi fuksirastilla. Eivätkä ne muista Kievskajan käytävillä otettuja juoksukilpailuja tai tiedä kuka oksensi sen käytävän seinälle, eivätkä saakaan tietää, sillä siivooja maksettiin hiljaiseksi. Eivätkä ne tiedä että osaan ulkoa kaikki Ultra bran biisit. Eikä niillä ole mitään hajua siitä kuka on Kauko Kemppinen. Eivätkä ne tiedä mitään pikkujulmuruudesta tai siitä miksi minusta on tullut juuri minä. Eikä niille voi suuttua, kun ne menisivät ehkä heti pois. Eivätkä ne tiedä että mun luokkasormuksessa lukee Ally Mc Beal, enkä minä jaksa selittää, kun en tiedä mistä aloittaisin.

Toisaalta kun tapasin sen, joka juuri vetää vapaapotkua radiossa, ajattelin, ettei mua nyt kyllä millään saa enää kiinnostumaan ihan mistään urheilusta tai tutustumaan sen sukulaisiin tai opettelemaan tuleeko sen leivälle ensin kinkku vai juusto. Nyt tiedän että vaikka se käy liian kuumassa suihkussa ja käyttää mun sukkia ilman lupaa, sillä on ihana perhe ja sen paahtoleivälle tulee omenamarmeladia tai paputomaattikeittoa aamuisin ja katkarapuja ja majoneesia iltapäivisin ja jos se on ruisleipä, maksamakkara on varma valinta.

Tämän päivän luennolla puhuttiin uuden tiedon omaksumiseen liittyvästä epävarmuuden sietokyvystä, joka aina liittyy uudella alueella liikkumiseen. Vaikka uudella alueella liikkumista käsiteltiin henkisenä oppimistilanteeseen liittyvänä muutoksessa olemisena, sitä voidaan yhtä hyvin soveltaa mihin hyvänsä sisäiseen ja ulkoiseen, uuteen, itselle vielä vieraaseen muutoksen tilaan. Vaikka uuden asian omaksuminen sisältäisi hurjiakin haasteita, uuden asian haltuun ottaminen jatkuu, kun kiinnostus haasteen ratkaisemikseksi on riittävän suuri. On metakognitiivinen taito yhdistää vanhaa ja uutta ja niiden välisiä ristiriitaisuuksia ja tähän kykenevät ne, jotka luottavat tilanteen ratkeamiseen ja omaan kykyynsä selvitä siitä.

Minä olen vähän sellainen tyyppi, joka on aina asettanut rakastumisen ja rakastamisen kaiken muun edelle. Enkä vaihtaisi siitä kyllä mitään pois. Kun Rosa Meriläiseltä kysyttiin pitääkö hän tärkeämpänä saavutuksia työssä vai saavutuksia rakkaudessa, hän vastasi olevansa urasuuntautunut - osaavathan luteetkin lisääntyä. Rosa on viisas, ihana ja hauska. Vuotta aiemmin olisin yhtynyt hänen kantaansa ja lisännyt että niiden luteidenkin kannattaisi miettiä kaksi kertaa.

Ja kas, kuinka ollakaan, tässä sitä jokellellaan hellyyttävimmälle sukkavarkaalle, joka röyhkeän tyytyväisenä uppoutuu autuaan rentouttavan miesäänen tunnelmointiin helmivelhokaloista ja pienistä piikkimakrilleista. Ei minulle mukaan lähteminen ole jaloutta laittaa yhteistä etua omani edelle. Kyllä siinä on puhtaasti kyse omien itsekkäiden intressien ja edun tavoittamisesta, niiden, jotka kuitenkin priorisoituvat kärkeen. Maailmassa, jossa ihan kaikkea ei voi saada, ainakaan yhtä aikaa, tämä on sitä parasta. Ja lisääntyminen on sitä parasta. Luojan kiitos ettei Päivi Räsänen voi viedä sitä minulta pois.

Ystävänikin, ne rakkaimmat, sitä paitsi pirstoutuvat kaikkialle rovaniemestä helsinkiin ja karkaavat espanjoihin ja alkavat lisääntyä tahoillaan eikä auttaisi, vaikka kuinka roikkuisi helmassa haluamassa ykkösketjun hätäpalaveriin ja rapsavilliin völläyspäivään pa*kapirttiin. Grow up ja get real.

Vaikka tämä sosiaalinen ympäristö ei ole vielä laajentunut edellisen mittaiseksi ja vaikken tunne ja hallitse sitä vielä yhtä omakseni, on se vähintäänkin yhtä kiinnostava, kaunis, merkillinen ja kiehtova, ja olen motivoitunut ottamaan selvää niistä mahdollisuuksista, joita vain se voi tarjota. Avara luonto. Uimapolyyppi saa sukkavarkaan kikattamaan onnesta. Kyseisen todistaminen saa minut. On sen syytä, että yleensä viihdyn niin mahdottoman hyvin, etten monesti muista olla edes urasuuntautunut tai sosiaalisesti suuntautunut ja itseäni toteuttava. Laadullisesti meidän akvaario vaan monesti päihittää Atlantin valtameren mennen tullen. Esimerkiksi nyt miettiessäni että ehdottomasti pitäisi lukea Seitsemän veljestä-tutkimusta suomalaisen kirjallisuuden tutkimushistorian tenttiin, minua askarruttaa vain olisko sen vielessä tilaa pikkuliikkiselle piikkimaklillille?

Friday, September 24, 2010

Tää ei oo sattumaa, tää on kohtaloo, tää on kaikki tässä nyt

Kun tulin kotiin, jonka kuvittelin olevan tyhjä, se otti minut vastaan uniselle miehelle tuoksuen. Voi riemu - ehdin sittenkin jäähyväissuukoille.

Oma tunnelmansa on tässä yksin kotona olemisessa. Aluksi kutkuttaa melkein niin kuin lapsena. Vaihtoehtoja tuntuu olevan monia. Voisi käyttää hyväksi tämän rauhan ja kirjoittaa tutkimussuunnitelmaa kun toinen ei ole vieressä huokaamassa kaipaavansa just eniten huomiota just nyt. Mutta sitten se ei yhtäkkiä huvita yhtään. Eikä missään olekaan sitä hohtoa ilman toista. Istun kädettömänä sängyllä, katson kun jotkut nätit tytöt ovat ilkeitä toisilleen kansainvälisillä kanavilla ja ahmin kuningatarjäätelöä.

Yksin kotiin jääminen voi olla myös vaarallista, sillä silloin saa päähänsä kaikenlaisia ajatuksia. Niin kuin esimerkiksi tulevaisuuden epävarmuudesta. Mikään ei ole pelottavampaa kuin se, että omat valinnat osoittautuvatkin vääriksi. Olen jo kahdesti luopunut opettajaopinnoista ja luottanut, että saan ne haastatteluissa uudestaan. Mitä jos en enää saakaan. On turhauttavaa ja kiduttavaa kun sellaisen, minkä on jo kerran saavuttanut ja ansainnut (puhumattakaan kahdesti) olemassaolo yhtäkkiä kyseenalaistetaan.

Minulla on vielä hetken mahdollisuus palata Ouluun tekemään ne ihkaomat opettajaopintoni, ne jotka ovat minun, joita minulta ei voida viedä, jos nyt vain menen ja suoritan ne. Tämä on kai se rationaalinen ratkaisu, johon järkevä Anna ja jokainen asiaa ulkopuolelta tarkasteleva ihminen päätyisi. Jokaikista pientä ja suurta ruumiinosaansa myöten rakastunut Anna ei kuitenkaan voi valita sitä. Ajatuskin Turusta lähtemisestä repii kahtia. En voi jättää minun perhettä. Ja niin olen valmis taistelemaan sen opettajuuden itselleni vaikeimman kautta, eläen vielä puoli vuotta helvetillisessä epävarmuudessa siitä saanko oikeuden jatkaa syksyllä aloittamani pedagogiset opinnot loppuun ja tehdä isona sitä mitä rakastan.

Tutkimussuunnitelman laatiminen ahdistaa, tenttikirjamäärät ahdistavat, ja se, etten saanut luovaa kirjoittamista sivuaineekseni, surettaa. Jos en niitten mielestä kerta osaa kirjoittaa, enkö sitä suuremmalla syyllä olisi ollut opetuksen tarpeessa. Nyt olen puun ja kuoren välissä, luvattoman ahtaalla. Ei ketään saisi laittaa tekemään näin suuria ja raskaita valintoja. Ei kenellekään saisi tehdä tästä näin vaikeaa. Eikä kenenkään tulisi joutua tekemään näin suuria uhrauksia saadakseen olla yhdessä sen kanssa, jonka kanssa haluaa olla. Varsinkaan kun sellaisen löytäminen ei ole mitenkään itsestäänselvää.

Yliopisto oli suuri auktoriteetti minulle joskus. Arvostus akateemista koulutusta kohtaan on kyllä kokenut syksyn aikana suuren inflaation. Kuinka toinen Suomen yliopisto ei tunnusta toisen yliopiston opetuksen ansioita? Tässä on ollut kaikenlaisia todella mauttomia vetoja Turun yliopiston taholta, enkä tiedä kuinka paljon nipotusta ja vastoinkäymisiä jaksaa pieni ihminen enää ottaa kantaakseen. Onneksi hiukan enemmän, koska sillä on kuumin ja hellin syli, johon kuukahtaa puoliksi elossa päivän jälkeen.

Se syli kertoo myös parhaat ja hauskimmat jutut. Se saa minut nauramaan katketakseni lattialla. Ja lyömään kättä päälle että kun asutaan Etelä-Euroopassa ja tehdään kantarellirisottoa sunnuntaisin Sir Elwoodin hiljaisia värejä kuunnellen ja kävelemään opettelevaa lastamme tanssittaen, ensimmäisen romaanini juuri ilmestyttyä Suomessa sylin valmistautuessa MM-kisoihin 2018, voidaan katsoa taakse päin ja muistaa kaikenlaisia kiemurteluja pikkuruisessa kauniissa Turussa ja tietää että joka ikinen kapula, jonka repiminen rattaista tuotti tuskaa, oli tämän arvoista.

Tällaiset mielikuvat, pienet asiat, ovat minulle todella tärkeitä nyt. Elämän positiivisuudesta muistuttavat yksityiskohdat. Mummon kortti Tallinnasta, joka naureskelee kerralle, jolloin emme ihan päässeet maihin asti. Se, että työpaikalta soitetaan ja kysellään ihan vain kuulumisia, kerrotaan iloisia uutisia ja kiitellään työpanosta. Että mitään elämästäni nykyään tietämätön ystäväkin soittaa ja ihan vain juttelee ja on oma itsensä. Niin että kaikenlaista juteltavaa pompahtaa mieleen vielä puhelun jälkeenkin. Että näen pitkästä aikaa hyvää unta. Että Roope sanoo pelibussissa Shortie on kyllä ihan ässä, vai miten se oli. Ja että käydään veljen kanssa raveissa. Viimeisen lähdön kaksarin kiinni saaminen. Ja huominen reissu Helsinkiin Suomen cupin finaaliin ja jälkipelit.

Se, että kultamuhkula tulee kotiin, ja jää. Ja sanoo puhelimessa että tätä erossa olemista ei sitten muuten oteta tavaksi.

Friday, September 10, 2010

Epäprinsessan päiväkirja

Minä olen yhtä asioiden selvittämistä koko tyttö. Sitä, kasvatuspsykologiaa, kotimaisen kirjallisuuden tutkimusseminaaria ja p*sk*duunia. Jälkimmäinen on kyllä ihan kirjaimellisesti sitä itteään. Ja silti jollain tapaa kai pidänkin siitä, kun joka kohta vartaloa huutaa että ommuute tehty töitä! Ongelmanasettelun teoreettisille lähtökohdille tai diskurssianalyyseille ei kebu-uniformuun verhouduttuani ole käyttöä - teräville veitsille, tehokkaille pesuaineille, automatisoituneille liikkeille ja hymylle on. Sille hymylle tulevaisuudessa vain vähemmän, sillä se johtaa toisinaan vaikeuksiin. Ei, en yritä iskeä sinua, tätä sanotaan asiakaspalveluksi.

Aivottomuuden jälkeen työni parhaita ominaispiirteitä on itsenäisyys. Töissä olen vain minä ja valtakuntani, vaikka sen nurkassa pyöriikin tauotta 22 kiloa lihaa. Ja yksi poika muuten kehui, että olin varsin vaikuttava näky, kun kampesin itseni kokoisen möhkäleen paistoalustalleen. Tosiaan, osaavathan asiakkaat olla toisinaan ilahduttavia (muutkin kuin Saku Koivu!!!!) Eräskin nainen vaati saada lahjoittaa minulle enkeliheijastimen, koska olen niin ihana. Kuka keksi tehdä enkelin muotoisia heijastimia? Runollista. Vai kliseistä? Joka tapauksessa minä ainakin ostan.

Neljäntenä vuonna yliopistossa aletaan muuten tehdä selväksi että täältä olisi alettava pikkuhiljaa valmistua eikä kolme edellistä vuotta kestänyt hengailu enää riitä. Minä ymmärrän hyvin että jotkut lukevat tuon viestin väärin eivätkä valmistu ikinä. Vai olisko Oulussa vaan päässyt niin paljon helpommalla?

Aivan liian vähän on aikaa linnottautua kotiin sen kanssa, jonka ihmeellisyys ylittää odotukset tämän tästä. Meillä mies tiskaa, pesee, kuivaa ja silittää vaatteet, petaa vuoteen, imuroi, valmistaa kantarellirisoton, tekee pelkoni tyhjiksi, huolehtii muistinko ottaa vitamiinit ja ilmoittaa hakiessaan minut töistä ruksanneensa uudesta HM:n kuvastosta jo valmiiksi ne vaatteet, jotka olisivat päälläni kivoja.

Koulun ja töiden välissä jaksan nukahtaa syliin ja höpöttää jotakin sekavaa, olen sitten unessa tai hereillä. Haaveillaan kiireettömästä ajasta, sienestämisestä, Tukholmasta, elokuvista. Se on sitä aikaa, josta PMMP laulaa, johon voidaan heittäytyä kellumaan, jona käydään Turunlinnassa ja katsellaan ohi lipuvaa ruotsinlaivaa tai ollaan itse sen kannella. Heti sen jälkeen, kun olen kirjoittanut samoista sanoituksista ensin graduni valmiiksi.

Katkerat harhakäsitykset siitä että saan kaiken elämässäni ilmaiseksi poikivat lisää harhakäsityksiä siitä että olen sopiva ilkeilyn kohde. Kun elämästäni nykyään mitään tietämätön ystävä tyytyy ohimennen, vähätellen ja virnuillen utelemaan prinsessan tai futisvaimon kuulumisia, jään hämmennykseltäni sanattomaksi. Yltäpäältä vieraan eläimen veressä ja rasvassa sammuessani sänkyyn maailman ihanimman monitoimimiehen viereen kykenemättä uupumukseltani edes hipsuttamaan häntä tunnen tulevani kumpanakin hyvin huonosti edustetuksi.

Saturday, August 21, 2010

Kiitos lainasta!

Sydämessä on edelleen sellainen pienen mustan kissan mentävä aukko. Aukko muistuttaa kaiken lainaluontoisuudesta. Minusta onkin aukon ansiosta tulossa super-luopuja. Se, kuinka hanakasti olen kiintynyt myös ympäröivään materiaan, alkoi huolestuttaa vasta, kun siitä oli hankkiuduttava eroon. Vanha asunto, hei hei, pesukone, tervemenoa! Suuren osan vaatekaappini entisestä sisällöstä olen hyvästellyt kirpputorilla ja rikastunut ainakin yhden takaisin perittävän asumistuen verran.

Kurkuma teki alkuviikosta seuraa Jellonalle. Lepää rauhassa kurkuma, rakkauden kukka. Juuri tällä samaisella nanosekunnilla kun makaan sohvalla pimeydessä kuunnellen dramaattisesti Maria Menan ihanaa versiota It must have been lovesta ja katselen lasin läpi parhaillaan kastuvaa Suomen entistä pääkaupunkia en kuitenkaan jostain syystä jaksa olla huolissani kurkuman menehtymisen symboliikasta. Kuin tuo ilmeinen symbolinen taso ei olisi se kaikkein ensisijaisesti huolettavin.

Friday, August 06, 2010

Kulta emmää antanu sulle lupaa vielä...

Rantahiekalla sorsan poikaset muodostavat ympyrän laittamalla nokat vastakkain. Isä ja veli lähtivät veneellä kalaan. Kun nousen vedestä äiti kutsuu kuistilta aamuteelle. Aurinko hellii laituria kun kastelen sen mennessäni ja ajattelen että ollaan tavallisen elämän taivaassa.

Eikä kuitenkaan olla. Minä en halua elää maailmassa, jossa Jellona kuolee. Ei huvita.

Koko pienen elämäni, jota Jellona on rikastuttanut aina siitä asti kun täytin kuusi vuotta, pelkäsin että joku tekisi sille pahaa. Juoksin nopeimmat ajat liikuntatunneilla ja yleisurheilukilpailuissa kuvitellen, että maalissa joku koettaisi satuttaa Jellonaa ja minun olisi ehdittävä estämään se. Pelkäsin että se jäisi jonnekin loukkuun, auton alle tai nappaisi myrkkyä nielleen rotan. Että naapurin lapset tai aikuiset kiusaisivat sitä.
Kun Jellona oli 8-vuotiaana kovassa kuumeessa eikä jaksanut liikkua sohvastaan, valvoin koko yön itkien ja peläten sen kuolevan jos nukahdan. "Kun se alkaa olla jo niin vanhakin" perustelen päiväkirjassa.

Jos joku olisi tuolloin kertonut, että Jellona eläisi onnellisen ja terveen lähes 20-vuotisen elämän, jonka päättyminen alkaisi omassa kodissa ja loppuisi eläinlääkärin piikkiin heinäkuun viimeisenä päivänä vuonna 2010, olisin ollut iloinen ja huojentunut. Se olisi ollut parasta mitä olisin sille ja itselleni voinut toivoa.

Minulla on ollut aikaa valmistautua Jellonan lähtöön. Olen hyvästellyt sen lukuisia kertoja. Enkä silti ollut vielä lähellekään valmis. Ei kukaan meistä ollut eikä olisi tullut olemaankaan. Aina haluaisi silittää Jellonaa vielä kerran. Ottaa sen syliin. Nukkua sen vieressä. Katsoa sen touhuja. Jutella sille.


Vaikeaa Jellonan suremisessa on myös se, että sitä joutuu selittelemään. Tuntuu epäreilulta, ettei kissan suremista pidetä itsestäänselvänä tai puoliksikaan yhtä oikeutettuna kuin ihmisen, vaikka totuus on, että maailmassa ei ole kovin montaa ihmistä, jotka haluaisin pitää yhtä hanakasti elossa kuin meidän Jellonan.

Se oli paljon enemmän kuin kissa. Se oli tasa-arvoinen perheenjäsen ja se tiesi sen.

Kuolemasta olen tähän mennessä oppinut sen, että sitä on vaikea kestää. Minä en halua että kukaan enää kuolee!

Kuolemassa ei ole paljon helpotusta tai lieventäviä asianhaaroja. Ei vaikka kaikki olisi mennyt käsikirjoituksen mukaan. Sitä että toinen otetaan pois, on mahdottoman vaikeaa hyväksyä. Suru on niin valtava. Koetan pukea sen kaikenlaisiin ajatuksiin elämän kiertokulusta ja kissojen taivaasta, jossa Jellona jaksaa taas kiivetä puihin ja metsästää koristeita joulukuusen alimmilta oksilta. Muistot hymyilyttävät hetken. Torjuvat ja väistelevät liian suurta ikävää ja raakaa surua, jonka kohtaaminen ja hyväksyminen vaatii mitä suurinta urheutta. Oman heikkouden myöntämistä. Kuolemaa ei vain voi selittää hyväksi eikä itseä ehjäksi.

Hyvässä tarkoituksessa todettu "ehkä sillä on nyt parempi olla" ei vaan tunnu minusta uskottavalta lohdutukselta. Eihän sillä voi olla parempi olla ilman minua, ilman meidän perhettä, joka rakasti sitä ja jota se rakasti. Kuinka sillä voisi olla olematta yhtä kova ikävä, kuinka sillä voisi olla nyt hyvä olla, sillä joka piti tärkeimpänä tehtävänään meidän muiden lohduttamista, sillä joka varmisti aina että me muut voimme hyvin.

Tapahtuneesta alkaa olla kuukausi, mutta kun soitan kotiin, isä huokaa raskaasti. Se leikkaa nurmikkoa, joksi Jellonan on siten kuulemma arvokkaampi muuttua. Milloin hyväksyminen alkaa? Kun minä mietin sitä pientä, joka makaa lempikoivunsa juurella tästä ikuisuuteen, haluan vain nostaa sen syliin, puhaltaa eloon ja kertoa sille kuinka paljon sitä rakastan. Näitä itkuja itketään vielä pitkään.

Voittaja ei välitä. Eiku.

Eräs ystäväni tapaili Tinder-matchiaan joitain viikkoja jo jokseenkin innoissaan. Lupaavasti alkanut suhde kohtasi päätöksensä, kun Tinder-m...