Different story this time

Videovuokraamon setää nauratti eilen, kun kerroin, että Ps I love you oli huono, että ei siitä voi tehdä romanttista komediaa, että joku kuolee, eikä VARSINKAAN siitä, että ihana irlantilainen mies kuolee. Että ihana irlantilainen laulava mies kuolee. Että nainen jää yksin. Että nainen on löytänyt jo miehen, jonka kanssa haluaa olla aina, mutta menettää sen. Että nainen jää kaipaamaan miestä. Että nainen on pakotettu etsimään uutta rakkautta jostain muualta.
Minulle se oli tragediaa alusta loppuun. Hirveän ahdistava kokemus. Epäaidot hautajaiset, joissa kukaan ei sure tarpeeksi ja joissa minun, katsojan, täytyi surra niidenkin puolesta. Koko elokuvan ajan jumitin siinä, että se ei voinut kuolla oikeesti ja kohta se tulee vielä takaisin.

Ei tullut. Anna herää ja lopeta se jumittaminen, heti! Harmi kun osa meistä jää suremaan eikä löydä sitä uutta rakkautta ikinä, koska pelkkä ajatus etsimisestä oksettaa. Harmi kun osa kiintyy ja kaipaa ja odottaa, ja odottaa varmaan aina ja jää siksi paitsi kaikesta muusta, koko elokuvan lopusta. Ehkä jollain, esimerkiksi perheenjäsenilläni olisi tähän kohtaan jotakin nasevaa sanottavaa. Ovat siinä niin hyviä, sanomisessa. Tasapuolisuuden vuoksi kerrottakoon siis se, että onhan tuo vaihtamisen jalo taito ollut itselläkin joskus hyppysissä. Mutta sitä minkä nuorena oppii, ei vanhana taida, vaikka toisin väitettäisiin.

Videovuokraamon sedästä on tullut lähes päivittäinen juttukaverini. Olenko kovinkin surullinen näky vieraillessani siellä monta kertaa viikossa, aina yksin, koska sillä on tapana arvostella vuokrausvalintojani, pilkata rakkaudennälkääni ja neuvoa missä lähimpänä myydään suklaata ja nenäliinoja.

He hee, enpäs tällä erää kirjoitakaan enempää, sillä olen huomannut tulleeni katkeraksi. Katkeruus on rumaa, mutta ehkä se on jotain mikä täytyy kokea ja kestää ja ylittää eikä sitä varmaan kannata sysätä syrjään eikä piilottaa, ettei se jää minuun pysyvästi asumaan, sillä piilokatkerat ihmiset ovat pahimpia. Sellaiset, jotka ovat katkeria vuosien takaisista jutuista ja jotka eivät koskaan pysty antamaan anteeksi. Sääli heitä. Minustahan ei sellaista tule. Ei, jonakin päivänä minä annan anteeksi sen, että kaikki on heitetty savuna ilmaan.

Kuten saattaa huomata: en vielä.

Ko aina ei jaksais

Imuroin ja vähän siivosin. Saan illalla Elisan kylään. Tällaisina päivinä, niin kuin tämä sunnuntai, tekkee mieli kaivaa itselleen kuoppa ja peittää se siihen asti, että joku on ratkaissut ongelmat ja jaksanut kaikenlaista, mikä itseä ei huvita. Onneksi Elisa tuo myös viiniä mukanaan niin pysytään siellä kuopassamme lämpiminä.

Hassua muuten, on olemassa sellaisia vee ii tee tee uun syvällisiä ihmisiä, jotka pystyvät tekemään minusta ja pinnallisuudestani päätelmän, tuntematta minua ja koskaan puhumatta kanssani, ihan vaan näkemänsä perusteella. Sehän ei siis kerro heidän pinnallisuudestaan mitään...

Perjantaina löysin itseni elokuvateatterista itkemästä kasvoni laikukkaiksi suomen sisällissodan jälkimeininkien tahdissa. Kyllä ahdisti ja järkytti, ja tämän pienen itsekkään ja pinnallisen maailma sai kunnon tärähdyksen. Käsky oli (muutamaa Louhimiesmäistä ylimääräistä ja turhaa seksillä-mässäily-kohtaa lukuunottamatta) lähes täydellinen elokuva.

Selän haamu irvistää keittiössä
Ulina kantaa musiikin kuunteluni yli
Pyydän sitä ystävällisesti poistumaan,
mutta se antaa minulle piut paut
ja alkaa viipaloida kurkkua
juustohöylällä

Noniin, nyt olen aikuinen nainen ja keitän kahvia ja itselleni teetä ja nostan kissan pöydälle ja puin ja yritän vielä ja taas. Ja taon ja taon, niin kuin fiksumman sukupuolen usein täytyy...

Tänä vuonna oli yksi hyvä päivä

Eilinen oli hieno päivä. Kemissä on ainakin se hyvä puoli, että sieltä pääsee näppärästi Luuleåån.
Haha niinhän sitä luulisi, sadanneljänkymmenen kilometrin matkaan kului kolmelta reissuhenkiseltä tytöltä kolme ja puoli tuntia. Tietysti tiellä sattui serious accident, kuten suloinen ruotsalainen poliisimies selvitti kääntäessään liikennettä ja ohjatessaan meidät kiertotielle. Ei se mitään, osattiin kiertotien kauttakin, melkein. Kaliksen kunta-sight-seeingiä (vasemmalla näette kuntoutuskeskuksen ja oikealle avautuu juuri huoltoasema) ja sitä seikkaa lukuunottamatta, että löytäessämme viimein takaisin moottoritielle, ajoimme 30 kilometriä Luleån ohi siinä jutellessamme mukavia, kaikki sujui siis hienosti.

Ostokset olivat ehkä jossain määrin hysteerisen perille pääsemisen mukaisia. Mistä puolestaan seurasi, että kotimatkakin oli melkoisen lystikäs. Miten mukavaa voikaan olla tyttöjen kesken!

Ja silti haluamme ja kaipaamme vierellemme kiukuttelevan ja äksyilevän miehen, joka palauttaa meidät heti palatessamme maan pinnalle kysymällä ensimmäisenä sitä paljonko meni rahaa, ja joka pitää huolen siitä, ettei mentäisi ihan ööveriksi sen hauskan kanssa, että rajansa se on venäjälläkin, että tunnemme itsemme kotiin palatessamme huonoiksi ja tuhlaaviksi hölmöiksi. OSTOKSET ON JO TEHTY, RAHAT ON JO TUHLATTU, get over it, voit yhtä hyvin olla iloinen siitä, että minulla on nyt hyvä mieli ja nämä kauniit vaatteet, en minä näitä kuitenkaan enää ruotsiin lähde palauttamaan.

Itku pitkästä ilosta on ihan selvästi sellaisen keksimä, joka on elänyt miehen kanssa. Ei, en minä asu. Entinen äksyilijäni muuttaa tänään ihan virallisesti omaan äksyilyn tukikohtaansa oulussa ja halusi varmasti sanoa paljonkin mutta tyytyi murahtelemaan ja mutisemaan langan päässä tietoisena siitä kuinka helppoa puhelinyhteyden katkaiseminen on.

Jos toisesta haluaa eroon, voi käydä niinkin että toisesta myös pääsee eroon.

Kemivalssi kun soi, huumaa se pään, meren peilistä nään kotikaupungin tään

On monta asiaa joista ehkä haluaisin puhua, enkä osaa silti aloittaa niistä yhdestäkään. Olen täällä maaseudun rauhassa Kemissä ja välillä tuntuu pelottavan rauhalliselta ja tietenkin siltä, että jotain pitäis olla tekemässä jossain. Jotain muuta kuin syömistä, nukkumista, viikkotoripöydän järjestelyä ja ikeassa shoppailua, kavereiden kanssa teellä istumista. Niitä kun on täällä vielä muutama, kavereita. Lomailu ressaa tuplasti.

Eilen katsottiin äidin kanssa Wicker park. Missä on minun tuollainen rakkaus, jossa minua etsitään hurjana ja halutaan lumisateessa? Jossa perään lähdetään, vaikka olisi kuinka kielletty seuraamasta?

Kemi tuntuu entistä vähemmän asumiskelpoiselta kaupungilta. Joskus minulla on ollut täällä ihan hirveästi kaikkea, juttuja, paikkoja, ihmisiä, ihan hirveän kivaa. Nyt tämä on ainoastaan kolkko ja hylätty paikka, jossa ihmiset sulkeutuvat sisätiloihin ja kääriytyvät lempiasioihinsa ja ihmisiinsä, jotta eivät muistaisi olevansa Kemissä.

Yöllä näin unta niistä ajoista, jotka olivat ennen. Silloin Linkin parkin In the end soi ja nyt kun se pärähtää Pertun soittimesta, se tuntuu kertovan kaiken siitä.

Time is a valuable thing
Watch it fly by as the pendulum swings
Watch it count down to the end of the day
The clock ticks life away
It's so unreal
Didn't look out below
Watch the time go right out the window
Trying to hold on, but didn't even know
Wasted it all just to watch you go

Hassua. Tää kohta oli just mun unessa:

Things aren't the way they were before
You wouldn't even recognize me anymore
Not that you knew me back then
But it all comes back to me
in the end

Milka mietti yks päivä, ettei koskaan voisi kuvitella löytävänsä ketään kemiläistä. Minusta taas tuntuu, etten voisi seurustella ei-kemiläisen kanssa, koska sellainen ei koskaan voisi ymmärtää samalla tavalla kemiä, eikä siis minuakaan.

Olen asunut vasta vuoden muualla, mutta se tuntuu paljon pitemmältä ajalta, äidistäkin. Isi lähti juuri töihin, me äidin kanssa lähdetään viikkotorille katselemaan miten on meidän bisneksien laita. Jännittävää.

Ja isi palaa takaisin, hakemaan pyöräilykypäräänsä! "Mä jo katoin, että ei oo totta, siel se menee tukka hulmuten" sanoo äiti.
Mun isi. Käyttää pyöräilykypärää. Mikään ei ole niin kuin ennen.

Neljän iltavuoron päässä

Ikinä en enää kirjoita alkoholin vaikutuksen alaisena. Tai kirjoitan tietenkin, mutta en julkaise. Noh..oppia ikä kaikki.

Minulla on töitä tj 4 ja olen saanut ruokahaluni takaisin. Työkavereita tulee ikävä, niistä on tullut yhdenlainen perhe. Muuten on ihanaa pitää vähän vapaata ja mennä käymään oman oikean perheen luona Kemissä ja saada Elina Helsingistä kylään. Ja levätä ja lukea ja askarrella. Kun on tottunut kiireellisyyteen, voi tulla aika tyhjää. Onneksi minulla on kuitenkin otettavana syksylle pakolliset kielet ja suomenkielen aineopinnot ja naisten viihdekirjallisuuden kurssi ja joitain muita niin että tahti on kuin Hertzenien Freedom fighterin rumpukomppi.

Are you ready?

On yö. Olen humalassa ja tulin juuri Von herkkujen keikalta. Siellä kuolin ja synnyin uudelleen. Niin se menee aina. Miten niillä voi olla niin hyviä keikkoja? vaikka vannoin etten itke vaan rokkaan, itkin silti.

For the final journy, are you ready now? for love that last forever, are you ready now? Even if there's no returning, are you ready now?

Von hertzenin mikko on...se vaan on. Sain jutelluksi sille jotain ja se nosti mut syliin. Viimeisiksi sanoikseen se huusi Von teikarille että "sun tärkein tehtävä on pitää tuosta huolta" ja osoitti mua.

Niin se olis ollu.

Rakkaus palaa, minä en

Olen noiduttu. Ainakin työkaverini uskovat niin. Ensimmäisenä päivänä lööpeissä joku tilittää EN OLISI HALUNNUT EROTA. Seuraavana päivänä isolla fontilla keltaisella pohjalla lukee NÄIN EROAT OIKEIN! Komantena päivänäkin oli jotain yhtä osuvaa ja nokkelaa. Joku päätti selvitä omin avuin tai jotain. Tänään iltasanomissa esiteltiin suomalaisnaista, joka oli vaipunut koomaan lomamatkallaan ja jonka mies oli hänet kurjasti hylännyt ja luikkinut karkuun. Nauroimme, että tänään en päässyt otsikoihin. Osoitin naisen kuvaa ja sanoin, että se on silti minun kohtaloni, paitsi, etten koskaan pääse naimisiin asti, tietenkään. Sitten, voi luoja että säikähdin, sama uutinen otsikoidaan iltalehdessä ANNA MAKAA KOOMASSA, AVIOMIES HYLKÄSI JULMASTI.

Horoskoopitkin ovat olleet ihan ajan tasalla. Kiitos myötäelämisestä iltapäivälehdille ja muille. Ja jos tämä on teistä kaukaa haettua niin ette halua kuulla muista tielleni pudotelluista merkeistä ja enteistä tänään. (Ei en kuvittele, että ihmiset lukevat tätä sankoin joukoin, olen pienestä asti puhunut ääneen kuvitellulle yleisölle).

Valmistin Milkalle leipä-jugurtti-kahvi-tee-hedelmä-brunssin ja avasimme ikkunoita menneeseen ja tulevaan. Katselimme valokuvia. Sen jälkeen kohtasin sattumalta (kuin taikaiskusta, TAIKA!!) tuttavuuksia menneisyydestä ja ymmärsin, että elämä menee eteen päin, niin se on vaan mennyt aina, vaikka kuinka kipeää olisi tehnyt. Kaikilla pitäisi olla sellainen henkilö, joka tarjoutuu tulemaan viereesi nukkumaan kun sinulla on kaikkein pahin olla ja joka hakee kaupasta puolestasi meetwurstia kun siitä on uupelo ja joka jännittää elämäsi käänteitä puolestasi ja joka ilmoittaa tehneensä aamupuuroa ja kutsuu syömään ja letittää tukkasi. MInä olen kiitollinen Milkasta. Olen kiitollinen kaikista niistä ihanista ystävistä ja ihmisistä joilla olen ympäröity.

Kerkko Koskisen Rakkaus viiltää viiltää minua syvältä. Ihan mahtava levy, miten en ole sitä ennen huomannut?

"Voit huoletta savukkeesi sammuttaa
kyllä helvetistä tulta saa
rakkaus palaa, minä en
Aion olla onnellinen"

Kerkko i hear you, just samat tilanteet päällä nimittäin. (Luin senkin iltapäivälehdestä, Kerkko eroaa. Mietin olisko 14 vuotta paha ikäero, jos kaksi särkynyttä sydäntä löttäytyisivät yhteisestä sopimuksesta yhteen, eikö yhteisymmärrys olisikin hyvä perusta suhteelle? tä?)

Ei tässä mitään hätää ole. Mies on helposti korvattavissa hassulla tanssilla keskellä omaa pientä kotia ruskeassa veluuripuvussa Ben Folds Fiven pianon tahdissa. No..melkeen. Varsinkin sellainen mies, joka harvoin oli läsnä, jos silloinkaan - enemmän poissa.

Failed

Joo tottakai sun täytyy lentää. Minä voin istua tässä yksin aamuteellä ja äitin tekemällä ja lähettämällä omenahillopullalla, joka tuntuu tällä hetkellä olevan paras asia maailmassa.

Luin Arto Salmisen Ei-kuori. Onneksi maailma ei näyttäydy minulle niin kurjana kuin se siinä esitetään. Äiti on leiponut minulle omenahillopullia.
Tyly mutta hyvä kirja. Tai hienosti kirjoitettu. Jostain syystä olen pitänyt parhaimpina sellaisia teoksia, joissa on jotain kamalan banaalia, oksettavaa, hurjaa ja kurjaa, insestiä tai raiskauksia, pahoinpitelyitä, raakuutta, kuolemaa. Sellaisia, joita olen joutunut vähän selittelemään, enkä ole oikein ymmärtänyt itsekään miksi ne ovat niin hyviä. Niin kuin nyt Margaret Mazzantinin Älä Liiku. Tosin kuulin myöhemmin, että se oli voittanut sellaisen italian finlandiapalkinnon, niin että ilmeisesti se oli koskettanut joitain muitakin.

Joo tottakai mun täytyy mennä töihin. Ja tulla myöhään illalla kotiin, joka on juuri nyt sellainen sodan jäljiltä myllerretty savuava, kuoleman hiljainen ja pysähtynyt aukio, jossa lepää murskattu unelma poikineen ja kuolleet sanat, jotka saavat jäädä sanomatta. Ja täytyy ylettyä itse sokeripussiin ylähyllyllä ja miettiä sitä miksi toisen tavarat lähtiessään jättävät suurempia aukkoja nurkkiin kuin koskaan täyttivätkään.

Suru puserossa

Keittiössä miehen selkä
voimakas,
keskittynyt
T-paita pingottuu kahden lapaluun väliin

Autan kantamaan laatikoita ja pusseja
Tässä tämä
Tuossa tuo
avaimet ja valokuvat
suihkusaippua ja kitara

Haluaisin jäädä,
mutta t-paidan on päästävä ulos,
selkä selittää.
Nyökkään.

Tiedänhän minä
ettei se välitä suukottelusta,
tylsistä elokuvista
eikä saunomisesta pienten tyttöjen kanssa lauantai-iltaisin

Tähän aikaan vuodesta...

Ensinäkään Vaasankatuahan ei siis salaojiteta vaan sinne rakennetaan kulkuyhteyttä ratikalle. Että näin.

Helsinki oli kaikkea mitä sen toivoisikin olevan ja enemmän. Ehkä myös siksi, että olin ensimmäisellä tämän kesän lomallani ja pitkästä aikaa täyttyivät asianmukaisella tavalla myös perustarpeet, niin kuin nyt uni ja ruoka. Pääsin elokuviin, taidenäyttelyyn, valokuvanäyttelyyn, terassille, kaivohuoneelle ja vaateostoksille, antikvariaattiin, ravintoloihin ja kahviloihin ja hellun sukulaisia tapaamaan.
Helsingistä on kurjaa lähteä pois. Sitä yrittää imeä hätäisesti itseensä puistokäytävät, korkeat linnat ja koristeiset rautaiset portit kongeissaan, vaikka Helsinki vaatisi paljon enemmän aikaa. Olen vihannut aina (eniten heti paistaa-se-aurinko-risukasaankin jälkeen) sanontaa sielu lepää, mutta siltä minusta tuntui monta kertaa, esimerkiksi Ateneumissa Pekka Halosen näyttelyssä. Lumiset männyt olivat hienoja. Ihan kaikkein paras ja henkeä haukotuttava on silti Schjerfbeckin Toipilas. Yhä.

(Okei piti luntata miten Särspekki kirjoitetaan).

Loman jälkeen on palattu arkeen ja töihin ja käyty ylimmillä kierroksilla. Siksi oli mukavaa jäädä eilen vapaapäivän viettoon. Kävin kotona Kemissä. Jännitti kyllä vähän, että selviääkö sieltä hengissä, peruuttaako joku päälle autolla tai yrittää irrottaa päätä ja sytyttää vatsaan nuotiota.

Kemi on viimeaikoina ollut surullisen paljon otsikoissa. Onnettomuuksien ja tapon lisäksi yksi hukuttautui, toinen hirttäytyi ja kolmas ampui itsensä. Minulta ei heru ymmärrystä itsemurhalle missään tilanteessa. Päin vastoin se suututtaa minua. No suututtaa ja surettaa. Rinnakkaisluokan suloisen pojan kamala elämän päätös pistää miettimään, olisiko siihen voinut jotenkin itse puuttua ja vaikuttaa. Tutustua väkisin vastoin sen luotaantyöntävää tahtoa. Näyttää toiselle sellaisia asioita, jotka itse näkee.

Siksi minusta tuleekin sellainen äidinkielenopettaja, joka vaikuttaa hyvällä, innostavalla ja oikeudenmukaisella opetuksella nuorten minäkuvaan ja tuomaan sellaisia itseilmaisun ja onnistumisen kokemuksia, jotka ovat kaikkien tavoitettavissa huolimatta siitä, mikä kotona odottaa. Ja ohjaa kanavoimaan vihaa, katkeruutta, turhautumista ja kaikenlaisia muita tunteita ja kääntämään ne vahvuuksiksi niin ihmisenä olemisen kuin taiteiden harrastamisenkin kannalta. (Mitkä ovat usein lähes yksi ja sama asia tai ainakin niiden tulisi läheisesti kytkeytyä toisiinsa, jotta kaikilla olisi parempi olla, jotta itsetuhoisuus ja mielenterveysongelmat vähenisivät ja jotta nuorukaiset nousisivatkin hukuttautumisen partaalla ollessaan takaisin ylös kirjoittamaan aiheesta koskettavaa runoa tai jatko-osaa heitä koskettaneeseen romaaniin). Tai blogia. Tämähän minutkin on pitänyt kuivalla maalla näin pitkään.

Joissain, sanotaanko "hyvempiosaisten", ongelmissa, (eli siis niiden joilla oikeasti on kaikkea, mutta jotka eivät vaan itse kykene sitä jostain käsittämättömästä syystä näkemään) ratkaisuksi riittäisi ihan vaan se, että vaatisi itseltään vähän enemmän.

Jos sulkeudun omaan kuplaani ja jätän ihan koko muun maailman sen ulkopuolelle hetkeksi, voisin todeta, että minun ihkaomat asiani ovat niin hyvin, että hävettää kirjoittaa sitä edes tähän lopuksi. Kemissä Äiti ja isi ulkoiluttivat minua kirjastossa ja saatan hyvinkin halutessani alkaa lueskella Otavan ja Suuren suomalaisen Kirjakerhon järjestämän suuren rakkaustarinakilpailun satoa. Annukka, Annika ja Linda istuivat kanssani yöhön cornerin alakerrassa teekupposen ja nachojen äärellä ja se oli pitkästä aikaa kamalan kivaa. Tytöt ovat ihania. Huominen aloitetaan menemällä rannalle ja jatketaan paikallisen potkupallo-ottelun merkeissä.
Tänään kipsutettiin Oulussa Milkan kanssa elokuvateatteriin katsomaan huoletonta ja värikästä musiikkipläjäystä Mamma Miaa. Yllätyin siitä, miten paljon Abbamusiikki herätti minussa tunteita ja muistoja jostain ajasta, joka oli kauan sitten. Siitä en ylättynyt, että Winner takes it all sai minut purskahtamaan itkuun, sen se on tehnyt aina.

Oikeasti kuplassa pysyttely on kuitenkin mahdotonta. Kuplan sisäisiä asioita vain tarvitaan kompensoimaan ja tuomaan järkeä kuplan ulkopuolella vallitsevaan kaaokseen. Cosmopolitanin kirjoitusvirheiden etsiminen ja tyylimokien analysoiminen esimerkiksi vie mukavasti ajatukset sellaiselle asteelle, jossa hetkeen ei ole olemassa kipua tai ahdistusta.

Metsä palaa rajan takana, minä vain nukun

No en ihan. Vaasankatua salaojitetaan ikkunan takana. Valitettavasti se ei tapahdu kovinkaan salassa. Ollaan Helsingissä, kalliossa, punaisten lyhtyjen kadulla. Seinän takana kiljuu vauva ja kaksi italiaanoa toisilleen. Tässä asunnossa, kauniissa, korkeassa ja valoisassa Annen asunnossa vasta heräillään ja otetaan hitaasti.

Helsingissä kaikki on jännittävää ja suurta ja sitä on itse niin pieni. Sade ehkä mutasi meidän aikeet suomenlinnan piknikistä tänään, mutta onneksi täällä on aika paljon kaikkea, aikeita, tekemistä.

tuntuu hyvältä

Minusta on tullut viimeaikoina kaksi asiaa. Nettikaupassakävijä ja ylenkeskusteluohjelmienseuraaja. Jälkimmäisestä on ollut ainakin se hyöty, että olen ymmärtänyt kärsineeni sosiaalisesta jännittämisestä. Oli jännä huomata kuinka jollakin on voinut olla juuri samoja tuntemuksia kuin minulla. Näyttelijällä. NÄYTTELIJÄLLÄ! ja hitsaajalla.
Oli jännä huomata, että tosiaan minä jännitin silloin jokaisen kerroksen kohdalla, koska seuraavien portaiden päässä saattaisi olla jälleen jotain ihmisiä joihin en osaisi varautua, joita en osaisi odottaa ja joihin en pystyisi valmistautumaan. Uusi tilanne, jossa en ehkä pystyisi ja jossa paljastuisin. Ja jos joku puhuisi minulle, jos minun pitäisi puhua hänelle - tai vielä pahempaa - heille, joillekin, joille minun ei kuuluisi puhua, en ehkä selviäisi. Jännitin jostain käsittämättömästä syystä, ei sitä voi selittää, se vain oli tunne. Kuinka ihanaa oli oivaltaa, että joskus jossain vaiheessa on tapahtunut huomaamattani jotain sellaista, joka on vienyt tunteen pois. Että en edes muistanut tunteen olemassa oloa, ennen kuin ohjelmassa palautettiin se elävästi mieleeni. Olen varma, että jännittäjää voi ymmärtää vain toinen jännittäjä, koska jännitys on skitsofreniamaisesti täysin järjen vastaista. Mitä jännitettävää hitsaajalla oikein voisi olla?

Jännitän edelleen puheen pitämistä, tenttejä, esiintymistä, toisinaan mielipiteiden lausumista luennoilla, mutta se jännitys on erilaista, se jännitys on hyvää. Se on ymmärrettävää ja hyväksyttävää, sen otan mielelläni osaksi minua, koska se tuntuu mukavalta ja koska se antaa asioille merkityksen. Jännittyneenä olen sitäpaitsi vähän parempi.

Tänäaamuna kuuntelin kun Erkki Tuomioja ja joku kierrätysvaatetaiteilija keskustelivat ohjelmassa Kymmenen kirjaa lapsuudesta Viisikkokirjoista. En niinkään itse pidä Viisikoista, mutta pidän Erkki Tuomiojasta. (Isi saiko Erkki Tuomiojasta tykätä? Oliko se hyvien vai huonojen puolella? vai tyhmien? vai ahneiden?) Tuomioja on sympaattinen hyvine huomioineen ja lempeä ja tyylikäs ollessaan teilaamatta lähetyksessä paljon mitään ymmärtämätöntä kierrätysvaatetaiteilijaa.

Nyt olen turta eilisestä pämppäämisestä ja kiinalaisesta ruuasta. Minua on viety ulkona, terasseilla ja discoissa ja uusissa kodeissa. Minä olen syöttänyt autoa ajavalle ihanalle poikaystävälle kotimaisia mansikoita ja nukkunut pitkiä aikoja hänen sylissään. Minulla on ollut hyvä tuuri, hyviä ystäviä ja pari vapaapäivää. Huomenna matkustan jyväskylään ja ylihuomenna matkustetaan mökille, joka on äidin sanojen mukaan THE mökki. En ole kirjoittanut pitkään aikaan, mutta olen lukenut paljon ja tehnyt töitä paljon ja jotenkin pystynyt sen ohella nauttimaan asioista. Kun kävin äsken hakemassa itselleni elokuvan ja sipsiä, ilmassa oli syksyä, mutta se ei ahdistanut. Syksy tuntuu hyvältä. Koulu tuntuu hyvältä. Oulu tuntuu hyvältä.

mayday! tyttökaveri uuvuksissa!

Tuntui hassulta kun postiluukusta kolisi postia Mikko Einarille.

Kuka se on? Ainiin se on se joka käy täällä nukkumassa ja pesettämässä bensalle ja asvaltille haisevat työvaatteensa. Mestari painaa omia kuusitoistatuntisia päiviään ja sillä välin minusta on tahtomattani kuoriutunut kodinhoitaja. Milkan pesukone muutti meille asumaan kesäksi ja tuossa se on hyrrännyt kodikkaasti kylpyhuoneessa samalla kun olen tehnyt totaalisen vaatekaappi-inventaarion, tiskannut, järjestellyt kuiva-ainekaapin, viikannut pyyhkeet, siivonnut vessan, kiillottanut peilit. Viimeaikoina olen tehnyt yksin kaiken meidän molempien edestä, katsonut jalkapallonkin kun toinen nukahtaa ensimmäisen minuutin aikana kesken oman lauseensa. Poloinen.

(Go Venäjä)

Kiukutellakin pitää vain itsekseen. Toista ei uskalla kuormittaa, kun pelkää, että se millä hetkellä hyvänsä hajoaa. Sen sijaan herään aamuyöllä vartioimaan, että toinen herää oman kellonsa soittoon, ja suunnittelemaan mitä toinen voisi tänään ottaa evääkseen.

Onneksi tämä on vain väliaikaista. Onneksi tulossa on yhteinen viikon loma, jolloin autoillaan tai moottoripyöräillään ristiinrastiin eteläsuomessa tapaamassa sisaruksia. En voi kuvitella parempaa tapaa repiä mestari juurineen irti palkanlaskemisresseistään ja massantilaamisresseistään kuin asettaa sen alle muutama rengas, paljon vauhtia ja mäkinen suomi, jonka järviä reunustavien kallioisten metsien raoista kurkistelee aurinko. Mestari kun on reissussa juuri aivan omimmillaan.

Tulossa on myös Von Hertzen Brothersin teatrian keikka ja ulkomaan matka syksyllä, eli paljon tappelua lomapäivistä työpaikallani. Itseänikin ressais kyllä, mutta ei näissä 29 ja puolessa neliössä tällä hetkellä vain millään ole tilaa minun ressilleni, todellakaan. On ahdasta, ei tule puhdasta. Kun asvalttihommista on vapaata, torikahvilassa paiskitaan töitä ja toisinpäin. Kaivataan kipeästi yhteistä rytmiä. Kun on vielä tämmöiset ilmatkin, syksy on lämpimästi tervetullut!

Rapsa

Annan päkiät ja varpaat ovat muusia. Eilen tanssittiin koko yö, koska milka är äntligen hemma. Mää tahtoisin kovasti pyhittää lepopäivän jonkun hyvän leffan ja ruuan, kirjan, viltin ja villasukkien kera, mutta sen sijaan heitän niskaani hehkeät valion kuteet ja lähden töihin. Kohta. Tulee ihan itku kun miettii sellaista sunnuntaita, jollaisia oli ennen mahdollisuus viettää ja joita ennen yleensä vihasi.

Onneksi pilvet ja tumma taivas ovat mun puolella.

Ainiin mää en voi muuten k ä s i t t ä ä sellasia ihmisiä, joille tulee mieleen itselleni luontevan ohikävelyn sijaan tulla potkimaan kyykyssä laukustaan ystävälleen laastaria etsivä pieni tyttö kumoon. Jollekkin maastohoususelle tytölle tuli eilen. Mää toivon sen elämään kaikkia tosi huonoja asioita. Aikaista kaljuuntumista, huonoa rytmitajua, pettävää poikakaveria, kyyliä naapureita ja selluliittia. Ehkä se on seuraavassa elämässä pieni tyttö, tässä elämässä ei ollut.

Tämän takia minulla on ennakkoluuloja sotapelikonsolityyppejä, hevityyppejä, maastohousutyyppejä ja raudanpumppaajia kohtaan. Tämän takia suhtautumiseni on kielteinen kaikkea väkivaltaa ihannoivaa, ja siitä muistuttavaa, kohtaan. Kuulitko potkija, sinun kaltaistesi vuoksi en vieläkään riisuudu ennakkoluuloistani! Olet iäksi pilannut maastohousuisten maineen. Tämän takia tappelen edelleen erään kanssa siitä, soitetaanko kotonani Children of bodomia ja siitä millaisia vaikutuksia sillä täytyy olla ihmisen hermostoon. Kuulitko potkija, sinun takiasi.

Urhea sydän

Edessä siintää 48 tuntia vapaata, mikä tuntuukin kohtuulliselta yhdeltä yöllä loppuneen 11-tuntisen työpäivän ja sen jatkoksi pamahtaneen neljän aamupäivän työtunnin jälkeen. Vaihdettiin torikahvilan vaunu. Uusi on kaksi kertaa edellisen kokoinen, mikä tarkoittaa uusia koneita ja uutta opettelemista, mutta myös työkaverin ohitusmahdollisuutta käytävällä. Mietittiin tyttöjen kanssa kuinka hölmöä uudessa hallilta tuntuvassa vaunussa on huutaa toisesta päästä toiselle yks kahvi maksettu. Suunniteltiin käyttöön myös radiopuhelimia tai niitä potkulautoja, joita lentokentillä käytetään.

Heräsin tänään puoliseitsemältä epämääräisesti unen läpi kantautuneeseen silittelyyn ja hipsutukseen ja jutteluun. Julistan kaikki vapaapäiväni suotaviksi alkamaan näin. Julistan myös omalla työpaikallaan naurettavan kahden viikon jälkeen mestariksi ylennetyn helluni suotavaksi tulemaan kotiin...nnnn..nnnyt!

Ei onnannu.

Eroaalto kumosi vielä neljännenkin ystäväni pitkäaikaisen parisuhteen. Onko kesässä jotain villiyteen ja vapauteen innostavaa? Höh. Minun mielestäni ei ole mitään parempaa kuin ajatus mökillä hellun kanssa olemisesta, uimisesta ja mustikassa käymisestä ja veneilemisestä ja kalastamisesta ja halailemisesta öisellä laiturilla. Minulla on eräs valokuvakin kahden vuoden takaa sellaiselta reissulta, sellaiselta öiseltä laiturilta. Ei, ei ole mitään parempaa. Uusi mökkireissu on luvassa heinäkuun puolella. Ihanaa.

Mitä iloa on ostaa uusi hienoin kesämekko ja rynnätä kotiin pukemaan sitä ylleen, jos siellä ei ole hellua kertomassa, että se on hienoin! tai ostaa uudet hienoimmat bikinit, jos hellu ei ole siellä kieltämässä sinua käyttämästä niitä yleisillä rannoilla. :D (tekstin tämän kohdan tarkoitus on saada eräs tuntemaan piston sydämessään).


Oven kolahdettua ja mestarin häivyttyä työmaalleen hieroin uniset silmäni hereille, otin mukavan asennon ja katsoin elokuvan "Rakkauden kahvila" (Feast of love, suomentaja ja takakansiteksin kirjoittanut tyyppi, liekö sama urpo, ei todellakaan ollut katsonut elokuvaa). Itkin kuin pieni sika. Aika perus romanttinen draama, mutta jäin miettimään kovasti sitä mitä sillä loppujen lopuksi haluttiin sanoa. Harry Stevenson, opettaja ja kirjailija, tarkkailee kuinka rakkaus vaikuttaa ihmisiin, joita hän tapaa. Petyin kun selvisi, että Harry oli Morgan Freeman, mutta jokatapauksessa minuun elokuva vaikutti. Ehkä siksi että minuun on helppo vaikuttaa tällä tavalla - Juuri tällä tavalla. Elämän ja rakkauden ja ihmisen tonkiminen ja psykologinen ja runollinen tutkiskelu on minulle lasagnea ja jälkiruuaksi mansikkarahkaa tai jotain parempaa. Minä tahdon olla urhea sydän oman tuhonsakin edellä.

Elokuvan sanoma ja minun sanomani, jumalani Daven parhaiten sanoiksi tavoittamana:

Olemisen riemu ei ravistele olkapäitä
Runoilijan kehto ei ole ruusuista tehty koskaan
Hiljaisuuden huntu ei milloinkaan petä kuulijaa
Mikä nämä yhdistää?
Rakkaus suureen elämään.

Pieni ja hento ote.

Yes, i'm a barbiegirl

Tänäaamuna aurinko kuumottelee selän takana ja kärsin sellaisesta syndroomasta kuin vapaapäivä. Olen yhtäaikaa aloittamassa alusvaatelaatikkoinventaarion ja roskiskaapin tyhjennyksen ja pesun, lähdössä kaupungille, kutsumassa ystäviä voileipäkakulle ja mangokakulle (joita sain mukaani juhlista) ja menossa parvekkeelle ottamaan aurinkoa lomakuvastojen kanssa.

Niin, että päiväohjelmaani ei nyt vaan mitenkään mahdu eikä sovi taiteellisen opiskelun syvimmän olemuksen tarkastelu sen enempää kuin taivaaseen pääseminenkään. Sorry broidi. Toiseen kertaan.

Mää vaan mää ja lomalomaloma ja milkakin kohta! Iiiih!!

Kypsä poimittavaksi

Raha ei tee onnelliseksi, mutta sillä hankitut uudet kossin korvakuulokkeet tekevät. Nyt jytää. Auringon värittämä asvalttimies katselee bileitäni hämmentyneenä sängyltä yrittäessään samalla muka-syventyä insinöörikoulutuksen pääsyoppaaseensa. Perjantaina on P-päivä.

Viikonloppuna jytisi ja ryskäs.

Perjantaina Yhden illan säätö (lue: mikko, anne, juuso, konsta ja mää) veti ainutlaatuisen ja -kertaisen keikkansa. Keikkaa edeltävät fiilikset olivat: vitsi me rokataan. Keikan jälkeiset fiilikset olivat: vitsi me rokattiiin! Tämä ravihevonen unohti kaivata silmäsuojuksiaan ja nautti musiikista ja laulamisesta, lavasta ja yleisöstä, jota oli saapunut paikalle jostain syystä paljon. Unohdin pelätä mokaamista. Unohdin pelätä ihmisten katseita ja arviointia. Unohdin pelätä sitä, etten saa ääntäni kuuluville. Unohdin huolehtia siitäkin, että olen kerennyt harjoitella aivan liian vähän. Lavalle astuessani tiesin vaan, että nämä kaikki tässä ovat ihan huippuja siinä mitä tekevät enkä itsekään paskempi tapaus. Se ehkä näkyi, että oli vaan ihan sairaan kivaa.

Eräs kaatokänninen (melkoisen kohtauksen yhteisen tuttumme lakkiaisissa koko suvun edessä järjestänyt) ystävättäreni sai Raunon väläyttämään: "tää ois nyt mun mielestä sellanen, josta vois jo sanoa, että se on kypsä poimittavaksi".

Lakkiaisilta jatkui saman teeman merkeissä toistuen yhden jos toisenkin kohdalla. Ja jo ennen valomerkkien välähtelyä olimme kaikki kypsiä poimittaviksi.
Sunnuntaina olin hapan.
Päivän ainoat lohduttavat asiat olivat kottikärryssä vierekkäin ajelleet poliisi-Olli ja rosvopäällikkö-Onni hampaattomine hymyineen. Ne eivät vielä kanna mukanaan toisiin kohdistuvia turhia ja helposti silpoutuvia odotuksia. Ne eivät olekaan vielä kypsiä poimittaviksi.

Mielitkö viedä kyyhkyn selässä tyttösi maailman kyliin?

En voi lukea vanhoja blogitekstejäni. Myötähäpeä on too much to take.
Elämän kulminaatiopisteessä, jollaisessa katson olevani, tulee kelailtua vanhoja juttuja eteen ja taakse näkökulmien vaihdellessa sammakoilta linnuille ja jumalille. Ihmisillä on tarve nähdä elämänsä taaksepäin juonellisina tarinoina vastoinkäymisineen ja niistä selviämisineen, kohtalon täyttymisineen. Minunkin elämäni on - ja minun elämäni vasta onkin - stoori, jonka kaikinpuolin viihdyttävään juonen kulkuun voin olla varsin tyytyväinen. Elämäni elokuvassa minua näyttelisi joku tuntematon kohtalokkaan näköinen pyöreäposkinen vaalea neito merensinisessä kesämekossa. Forrest cumpin hippitukkainen Jennykin kävisi. Elokuvan aiheina olisivat niin ikään kultaisen ja hellyyttävän romanttinen lapsuus, ensirakkaus pienessä pohjoisen kylässä, vaikea äiti-tytär-suhde, pettymykset rakkaudessa, päätösten tekemisen ja ikävöimisen kipeys, kasvamisen ja itsenäistymisen problematiikka ja läheisen vakava sairastuminen sekä kaikkien edellämainittujen kanssa suht sinuiksi tuleminen ja selviäminen. Useissa kohtauksissa soitettaisi Suzanne Vegaa ja mässäiltäisi valolla ja kauniilla vaatteilla. Loppukohtaus olisi yhtäaikaa onnellinen ja haikea ja se jättäisi kysymyksen tulevasta, mutta yhtäaikaa vahvan ja positiivisen odotteen siitä, että tulisi sieltä mitä hyvänsä siitä tulisi hyvää. Elokuvan katsominen olisi koskettava voimistava elämys.

Kevään aikana eroaalto on pyyhkäissyt parhaiden ystävieni parisuhteet kumoon. Yhden tehtyä paljon vaativan ja tarkoin perustellun ratkaisun, alkaa toinenkin tarkistella tilaansa. Tarkistelujenkin jälkeen omani porskuttaa yhteisessä tilassaan kakomatta ja pärskimättä kuin uusi. Tai vanha, mutta rakas ja vaalittu. Tällaiset nimittäin vain hioutuvat sileämmiksi eroaaltojen pyyhkiessä ylitse.

huh hah hulee turpiin tulee

Aika hiljaista. Olen yksin kotona, on ilta ja tulin 9 tunnin työvuorosta äsken. Tai tunti sitten. tai kaksi tuntia. Tai kolme. En osaa sanoa kauanko olen istunut tässä ja miettinyt että vois syödä. Pitäis. Aivot ovat niin turtuneet, että jos avaan suun sieltä kuuluu vain kiitos, kiitos ja hei hei. Olen näinä päivinä usein ajatellut, (en tiedä montako niitä on mutta samalla kaavalla menevät, syön, käyn töissä ja nukun,) että pitäisi kirjoittaa. On ollut jotain asiaakin ja ajatuksia jostain, mutta en ole ehtinyt.

Jos milka olisi täällä tehtäisi lettuja juuri nyt. Mutta minä sokeroisin, koska muuhun en kykene.

Huomenna on minun viikon ainut vapaapäiväni ja asvalttimies on Simossa. Ei se ollut vitsi. Niin minustakin se kuulostaa ihan vitsiltä. Jos jaksaisin voisin vähän hekotella päälle. Ei olisi niin hiljaistakaan sitten enää.

Rakas opiskeluelämä, tule takaisin.

Ne löytää aina mut

Jos haluat toiselle pahan mielen: varasta sen pyörä! Toimii varmasti. Tai hei varasta jo sen toinen punanen tunturi ja varasta vielä sen kamerakin, vaikka käsilaukusta, joka sillä roikkuu kainalossa.

Puuh. On aamu ja toipuilen eilisestä vihasta ja ..tutuksesta. Lukossa ollut polkupyöräni varastettiin jäätelökoppini vierestä, sillä aikaa kun olin siinä töissä. JOO KYLLÄ. Pyörä nojasi koppiin. Olen varmasti vielä vilkuttanut ja hymyillyt varkaalle ja toivottanut tervetulleeksi uudelleen.

Olin juuri saanut kaikki tehtyä, päivä oli mennyt nopeasti, sillä olin hiljaisina tunteina kerennyt rupatella raksajätkien kanssa, lukea viikon ilmaisjakelut, innostua merellisistä tuulahduksista ja askarrella hienot cd-levyn kannet. Tein loppusiivousta ja ottaessani ulkoroskista sisälle, tajusin, että pyörää ei näy missään. Etsin sitä tietysti lähiympäristöstä, mutta sitten oli jo kerettävä kemiin lähtevään junaan. Itkin kokomatkan kotiin. Ensinäkin hyvä pyörä ja toisena: miksi ihmiset ovat näin kieroja, sairaita, julmia, ilkeitä. Viha antaa voimaa. En edes huomannut outoja katseita, jotka kai otaksuivat omaiseni kuolleen, enkä kuinka pitkän matkan kävelin hups, ihan tuosta vain, eikä kassikaan painanut.

Tällaisten jälkeen on aina tosi lamaantunut olo. Junassa pystyin vain miettimään kuinka elämä jatkuisi (sillä hetkellä olin varma, että ei) ja kuinka pystyisin elämään tällaisessa korruptoituneessa pyörävarkaiden maailmassa. Pahalta se tuntuu vieläkin, mutta kemissä olo helpottaa vähän. Omat lohduttavat ihmiset helpottavat.

Nyt kun sain tämän vääryyden puristamasta rintaa, yritän kanavoida ajatukset muualle, sinne missä ne haluaisivatkin lomaansa viettää. Mielessä letut ja ikea ja lindan hiustenleikkuu ja illan Tassuvaivojen keikka ja tytti ja merenrantatalo ja kotitietokoneen arkistot, jotka on tarkoitus tänään siirtää uudelle koneelle: tekstit, kuvat ja musiikit - muistojen päivitys. Huominen äitienpäivä, kotiruoka ja Olli ja Onni. Preppausta opettajahaastatteluun. Vapaata olemista ja aikaa, vapaata.