En voi lukea vanhoja blogitekstejäni. Myötähäpeä on too much to take.
Elämän kulminaatiopisteessä, jollaisessa katson olevani, tulee kelailtua vanhoja juttuja eteen ja taakse näkökulmien vaihdellessa sammakoilta linnuille ja jumalille. Ihmisillä on tarve nähdä elämänsä taaksepäin juonellisina tarinoina vastoinkäymisineen ja niistä selviämisineen, kohtalon täyttymisineen. Minunkin elämäni on - ja minun elämäni vasta onkin - stoori, jonka kaikinpuolin viihdyttävään juonen kulkuun voin olla varsin tyytyväinen. Elämäni elokuvassa minua näyttelisi joku tuntematon kohtalokkaan näköinen pyöreäposkinen vaalea neito merensinisessä kesämekossa. Forrest cumpin hippitukkainen Jennykin kävisi. Elokuvan aiheina olisivat niin ikään kultaisen ja hellyyttävän romanttinen lapsuus, ensirakkaus pienessä pohjoisen kylässä, vaikea äiti-tytär-suhde, pettymykset rakkaudessa, päätösten tekemisen ja ikävöimisen kipeys, kasvamisen ja itsenäistymisen problematiikka ja läheisen vakava sairastuminen sekä kaikkien edellämainittujen kanssa suht sinuiksi tuleminen ja selviäminen. Useissa kohtauksissa soitettaisi Suzanne Vegaa ja mässäiltäisi valolla ja kauniilla vaatteilla. Loppukohtaus olisi yhtäaikaa onnellinen ja haikea ja se jättäisi kysymyksen tulevasta, mutta yhtäaikaa vahvan ja positiivisen odotteen siitä, että tulisi sieltä mitä hyvänsä siitä tulisi hyvää. Elokuvan katsominen olisi koskettava voimistava elämys.
Kevään aikana eroaalto on pyyhkäissyt parhaiden ystävieni parisuhteet kumoon. Yhden tehtyä paljon vaativan ja tarkoin perustellun ratkaisun, alkaa toinenkin tarkistella tilaansa. Tarkistelujenkin jälkeen omani porskuttaa yhteisessä tilassaan kakomatta ja pärskimättä kuin uusi. Tai vanha, mutta rakas ja vaalittu. Tällaiset nimittäin vain hioutuvat sileämmiksi eroaaltojen pyyhkiessä ylitse.
No comments:
Post a Comment