1 day to go

Huomenna mennään. Eikä meinata.

En pysy paikoillani enää, jalkojen alla on paljon intoa, vauhtia ja odotusta.

Illalla ei varmaan enää, kun tuhat ja yksi asiaa on hoidettu. Vietän viimeistä iltaa olemalla hölmö ja ihan liian herkkä oma itseni oman napani ympärillä omassa pikku-lukaalissani - Hääohjelmailtaa nimittäin. Itkufestarit.

Käyn myös viimeisen kerran siinä saunassa ja hörpin viimeiset iltateet siinä parvekkeella ja mietin varmaan joka askeleella, että tää on jottain tosi uniikkia ja viimeistä, koska voihan näistä lähtemisistä tehdä itselleen myös mahdollisimman vaikeita ja ikäviä.

Yhteisessä kodissahan askel on olevinaan ihan toinen jo, paljon vähemmän itsenäinen.

Tämä asenne imeytyy ympäristön negatiivisuudesta. Ei edes lähiympäristön, niiden jotka tietävät miten asiat ovat, vaan niiden jotka eivät tiedä yhtään. Jostain syystä se, että joku tekkee jottain odotuksista poikkeavaa, ja erityisesti jotain, mitä ympäristö itse ei uskalla tehdä, aiheuttaa paljon paheksuntaa. Sitten jos se kehtaa vielä röyhkeästi tulla onnelliseksi valinnastaan ja näyttää sen, on ympäristön keksittävä syitä todistaa itselleen eli toisille ympäristön mielenrauhaa, yhteisötasapainoa ja tyytyväisyyttä tyytymiseen järkyttäneen jäsenen ratkaisun kelvottomuus. Todella keksittävä.

Se loru jonka mukkaan pojat tehhään etanoista, sammakoista ja koiranhännän tupsukoista, ei kerro, mitä varten! Minäpä kerron. Kaikkein hurmaavimmat ainakin ovat olemassa, jotta tällaiset ympärilleen pesää rakentavat ja tunnesiteitä helposti ympäristöönsä (eri ympäristöön kuin edellä) muodostavat hömötiaiset pääsisivät joskus lähtemään etelään, jonne muutoin tulisivat varmaan aina vain haikailemaan, koska se pyrähtäminen on niille niin haastavaa.

Se loru oli musta aika epäoikeudenmukainen ja tyhmä jo pienenä. Mua säälitti tytöt, kun ne oli tehty paljon vähemmän siisteistä jutuista niin kuin sokerista, kukkasista, inkivääristä ja kanelista, raukat. Myöhemmin mulle valkeni että edustin itsekin tuota epäonnisempaa joukkoa, vaikka käytinkin isoveljieni vaatteita, leikin autoilla, legoilla ja dinosauruksilla, juoksin naapurin poikia kovempaa ja mulla oli lyhyt tukka.

Nyt se on pitkä ja olen oppinut arvostamaan kaikkea mihin tulee sokeria, kanelia ja inkivääriä. Vähän liikaa. Ja ruusun saamista pikapostina Espanjasta. Dinsosauruksilla ja legoilla leikin aika harvoin ja istun mielummin auton kyydissä kuin ajan itse. Silloin kun ajan itse, ajan liian lujaa, aiheutan vaaraa ja sekaannusta ja saatan jättää pyyhkimet keskelle tuulilasia, kun sammutan auton. Epäilen, että sammakot ovat sellaisia satuolentoja, joita vain lapset näkevät tai sitten ne ovat kuolleet sukupuuttoon ajat sitten. Juoksen pääasiassa linja-autojen perässä tai bodycompat-tunnilla kun käsketään. Vaikka meillä on Tuukan kanssa varmaan sama farkkukoko, käytän omia. Olen sosialisaation luomien sukupuoliroolini odotusten vanki ja kuuliainen alamainen, avovaimo huomisesta lukien.

Ja mut on ajettu sisään esimerkillisen huolellisesti, koska olen just nyt just näissä hetkissä (uskaltaako sanoo ääneen?) täydellisen onnellinen.