Alanko enää koskaan seurustelemaan?

En.

Ei siksi etten haluaisi, mutta...
No sanotaan ehkä. Ehkä tosiaan jos Alvar Ainutlaatuinen tulee vastaan. Tai siinä tapauksessa, että kompastun häneen, muutoin jäisi varmaan huomaamatta.

Ensikohtaamisemme on jostain elokuvasta. Se sisältää höyryävää kaakaota ja hengitystä hyisessä pakkassäässä, paksusilmukkaisen kaulaliinan, ne peräänkuuluttamani hitaat lumihiutaleet, suurten ikkunoiden takaa hohkaavan valon ja lämmön, ja ehkä jonkun väärinkäsityksen. Naurua, nopeasti vaihdettavia katseita, sukkelia repliikkejä. Ensihetkestä kuulen hääkellojen soivan, näen koristellun joulukuusen ja kolme lastamme, kissan ja koiran kirmaamassa sen juurella. Tiedän, että TÄMÄ, tämä se on. Kotiin menen ensin yksin. Tanssahdellen. Joku hyvä biisi soi päässäni enkä kaipaa enää mitään.

Alvarissa on Kotromaista sielukkuutta. Alvar ei ole urheilija. Siinä tyypillisimmässä mielessä siis. Alvar ei koskaan aloita aamujaan katselemalla NHL-tuloksia tekstiteeveestä. Hänen treenatun näköinen vartalonsa selittyy paitsi hyvillä geeneillä, myös raskaalla ruumiillisella työllä, jota hän teki nuoruutensa kesinä. Ennen valmistumistaan maisteriksi erinomaisin arvosanoin historian tai oikeustieteen laitokselta siis.

Alvar on suorittanut asevelvollisuutensa lennostossa tai kirjaston musiikkiosastolla - yhdentekevää - kunhan velka valtiolle on sovitettu. Ei rikosrekisteriä. Ei kuumottelua kutsuntoihin. Alvar on minua viitisen vuotta vanhempi. Siksikin hän osaa kertoa minulle kirjoista, joita hänellä on ollut viitisen vuotta enemmän aikaa lukea. Alvar on ehdottomasti viisaampi kuin minä. Voisin kuunnella loputtomiin yllätyksellisiä tarinoita maista, joissa hän on käynyt. Loppuihin hän vie minut. Alvar on myös niin kunnianhimoinen ja määrätietoinen, että toisinaan ammennan näistä ominaisuuksista hiukan itsellenikin.

Alvar pitää lapsista ja eläimistä ja lapset ja eläimet pitävät hänestä. Alvar ei voi sietää x-boxia. Pelikonsolit ovat ehkä typerintä mihin ihminen voi aikansa kuluttaa, hän sanoo ja pyytää minut pianon ääreen kuuntelemaan uusinta sävellystään. Alvar on soittanut pianoa 8-vuotiaasta lähtien. Tai kitaraa. Oikeastaan hän soittaa mitä hyvänsä instrumenttia, jonka saa käsiinsä, muttei ole koskaan halunnut tehdä sitä työkseen. Vuosittain hän esiintyy jo perinteeksi muodostuneessa vasemmistoliiton vappujuhlassa ja puhuu toivottaessa vaihtoehtoisten energianvalmistustapojen puolesta. Hän tekee sen vieläpä herttaisella etelän murteellaan, jolla hän riisuu minut usein aseistani.

Voi hän tietysti olla kotoisin pohjoisestakin, mutta vain siinä tapauksessa, että on kuin ihmeen kaupalla onnistunut välttämään minkäänlaiset suhteet minulle ennestään tuttujen henkilöiden kanssa. Ilman että olisi kuitenkaan viettänyt nuoruuttaan laatikossa, ehei, minun Alvarini on kyllä elänyt. Villin ja vapaan nuoruutensa kahjoutta hän muistelee vienosti hymyillen, muttei kaipaa siitä enää mitään. Ehkä hän on seurustellutkin joitain kertoja ei niin erityisten tyttöjen kanssa. Näissä suhteissaan, joiden päättämiselle hänellä on myöskin ollut aina hyvä syy, hän on langennut kaikkiin seurustelun sudenkuoppiin ja tehnyt kaikki mahdolliset virheet, niin että niitä ei tarvitse tehdä enää.

Jouluisin Alvarin isoäiti kutoo meille molemmille lahjaksi villasukat, istuvimmat maailmassa. Ainutlaatuisten perhe on suuri ja ihastuttava. Se on Alvarille tärkeä, vaikka hän ei totisesti olekaan mikään äidin poika. Kun tapaamme, soitamme ja laulamme Alvarin sisarusten kanssa ja käymme yhdessä ulkona. Sunnuntaina pelaamme korttia pyjamissa Alvarin äidin herkkuja maistellen.

Kotoaan Alvar on perinyt virtuoosimaiset otteensa keittiössä. Lempipuuhaamme on ruokakaupassa käynti ja kokkaaminen. Hän maistattaa minulla eksoottisia ruokalajeja, joihin suihkimme maailmanympärimatkoilta raahattuja tulisia mausteita. Minä puolestani näytän kuinka valmistetaan herkullinen makkarafetasalaatti ja kermajuustolasagne. Luojan kiitos Alvar ei ole kasvissyöjä.

Alvar ilahtuu aina yhtä vilpittömästi keittiöstä kantautuvista tuoksuista tullessaan kotiin, vaikka uunissa paistuisivat vain pakasteesta nostetut joulutortut. Syyskuussa. Alvar on haltioissaan tavastani elää, eikä hän koskaan väheksy elämänkokemustani. Alvar on sopivasti mustasukkainen, mutta luottaa itseensä ja minuun. Alvar näyttää varsin keskittyneeltä ihanissa yöhousuissaan (jollaisia melkein kukaan muu koskaan tietämäni miespuolinen henkilö ei oikeasti käytä, miksi ei?!) lukiessaan lävitse koevedosta esikoisteoksestani. Muutoin tunnelmallisesti valaistussa kodissamme on harvoin hiljaista. Kun yksi levy loppuu, laitetaan toinen soimaan.

Hän juo olutta niin kuin miehet juovat ja heittää kavereidensa saunailtojen kovimmat löylyt. Alvarilla on paljon kavereita. Hän poisti epävarmuuteni tarttumalla hellästi käteeni, kun tapasin heitä ensimmäistä kertaa. Toisinaan he pyytävät minut mukaansa kalaan tai potkimaan palloa. Joskus teemme yhteisiä mökkireissuja. Myös minun ystäväni ja veljeni pitävät Alvarista. Isillä kesti hetki heltyä Alvarin rentuhtavan rokkarimaiselle habitukselle, mutta lopulta älykäs keskustelu tulevaisuuden näkymistä ja neuvot parhaille sienestyspaikoille sulattivat jään.

Alvar Ainutlaatuisen nimi ei välttämättä ole edes Alvar ainutlaatuinen. Se voi olla aivan hyvin esimerkiksi Alexander Rybak tai mikä tahansa muukin nimi. Paitsi tietysti Jiri. Tai Nico ceellä. Hän voi olla tumma tai vaalea. Hänen silmänsä voivat olla minkä väriset lystäävät.
Huomaan hymyileväni pelottavan syvään Alvaria ajatellessani ennen kuin muistan, että olen juuri kirjoittanut hänet. Oikeastaan koko Alvar saa olla sellainen kuin lystää. Sillä jos Alvar jossain maailmankaikkeuden pienessä sopessa sattuisikin olemaan olemassa ja jos hän kohtalon ivasta joskus kävelisikin ohitseni, hän olisi jotain niin hyvää, ettei missään tapauksessa koskaan katsoisi minuun päinkään, ei vaikka kompastuisin häneen kuinka.

Niin että alanko enää koskaan seurustelemaan? En.