Virsi hoselosta ja eräästä vielä hoselommasta

Sain syntymäpäivälahjaksi sammutuspeitteen. Olen tyttö, jonka tuikut räjähtelevät ikkunalaudalla ja joka sen jälkeen heittää sammutusaikeissa alkoholia liekkeihin. Ja jättää koko päiväksi päälle saunan ja silitysraudan. Ja pudottaa palavan tulitikun matolle. Äsken löysin KUUMAN suoristurautani parkettilattian päältä aloittamasta kahdeksannetta höyryävää tuntiaan. Olen totisesti tulipaloni ansainnut.

En osaa kuitenkaan olla vihainen itselleni kauaa. En esimerkiksi tarpeeksi kauaa oppiakseni säikähdyksellä selviämisestä ja hankkiakseni viimein sen palohälyttimen ja kotivakuutuksen. Hyvä vuokranantajani, rakastan kyllä asuntoani, mutta olen varsin köyhä ja yleensä onnekas hoselo.

Nyt on sitten manattu.

Siinä missä eilisen päivän teema oli valo, tänään ääni:

Rufus Wainwright.

Kyseessä on äänten ääni, miehekäs, ilmaisullinen, omaleimainen. Kuin sellossa, mutta särmikkäämpi, rosoisempi. Näin.

Enää virsi ei ole lyhyt ollakseen kaunis vaan vain koska laulajansa luovuus on ristiinnaulittu luovan kirjoittamisen kurssilla, jolla millään ei ole mitään tekemistä luovuuden kanssa. Opettaja myönsi vetävänsä kurssia ensimmäistä kertaa, ettei oikeastaan tiedä aiheesta mitään ja toivoi että olisimme hänelle siksi armollisia.

Luoja, että olen yrittänyt. Yli kolmestakymmenestä kurssilaisesta jäljellä on Yksitoista. Tykkään opettajasta ihmisenä ja tyyppinä siinä määrin, että tässä ei oikeasti ole mitään henkilökohtaista. Opettaja on ihan kiva, vähän raukka, todella hukassa. Vähän sellainen kuin oma kauhukuva itsestäni opettajana on. Mutta silti...kuinka paljon armoa voi antaa? Jos ja kun kaikkein ilmeisimmätkin jutut mokaa!!!

Luovan kirjoittamisen kurssi kirjoittamista jo ennestään harrastaville, voisiko kurssin vetämistä enää tehdä helpommaksi?! Alustaisi keskustelun, antaisi jonkun tehtävän ja antaisi meidän kirjoittaa. Ei! Oon sisäisesti ihan kuollut samalla kun opettaja tunnista toiseen piirtää taululle laatikoita: tässä on lähettäjä, tässä on viesti ja tässä on vastaanottaja. Tämä lähettäjä lähettää tämän viestin ja tämä vastaanottaja vastaanottaa sen. No really kun mää luulin, että se vastaanottaja lähettää sen, voisitko toistaa sen vielä kun en oikein ymmärtänyt vielä, että mitä se lähettäjä tekikään?
Joka tapaamiskerralla istumme kahdeksankymmentä minuuttia pulpeteissamme kuuntelemassa powerpoint-esitystä näistä lähettäjistä ja vastaanottajista. Lopputunnista jää viisi minuuttia aikaa kirjoittaa:

"Kirjoittakaa jotain mitä tahansa, joku tekstilaji. Se voi olla runo, novelli, satu...jos ette saa valmiiksi, jatkakaa kotona. Laitoinkin teille tänne optimaan tämmösen kaavion muistutukseksi siitä, että mitäs niitä tekstilajeja olikaan".

Noh mikä siinä nyt on kun runosuoni ei pulppua?

Sama kun menisin opettamaan Gourmet-kokille sitä mikä on desilitran mitta. Okei joskus taitavinkin kokki kaipaa perusasioiden huoltamista ja kertaamista, mutta kurssin nimi ei silloin saisi olla luovaa ruuanlaittoa.

Opettaja pyysi palautetta. Sitä olisi kuulemma mukavampi saada kurssin aikana kun sitten vasta lopuksi. Olen antanut sitä tähän mennessä joka tunti. Joka kerta painokkaammin. Välillä itkuakin nieleskellen, koska raivostuksessani olen yhtä aikaa todella loukkaantunut ja oikeasti pahoillani. Minä en haluaisi joutua olemaan joka tunnin päätteeksi se ilkeä. Odotin kurssia niin kovasti. Yhden kirjeenkin kirjoitin ja lähetin. Tietysti olen yrittänyt lähteä liikkeelle kehittävällä asenteella toivoen lisää aikaa luovalle kirjoittamiselle, mutta ei minkäänlaista vastakaikua! Pahoitteleva hymy ja selitys: kun meillä on niin kovin vähän tätä aikaa.

Voi kyllähän minä nyt sen tiedän ja sitä suuremmalla syyllä kannattaa miettiä kuinka sen käyttää!